Vajaat kaksi tuntia vuotta 2005

Pikkutykkimiehet aloittivat uudenvuoden tulivalmistelun näillä kulmin sangen myöhään, pimeän jo laskettua. Vahvuus ei ole suuri. Päivänvalon viime hetkillä lumikolan varressa oli vielä hiljaista. Pihassamme laitettiin kynttilä jokaiseen kohtaan, joka vain keksittiin.

Vuoden lopussa numeroin tarkasteltavan tilinpäätöksen itse kunkin elämänkenttien keskeisistä asioista tekevät asiantuntijat. Oman pienen elämänkenttäni eri kohtien puolesta kiitos Teijalle, Jarkolle, Jarmolle ja Ollille.

Omassa laadullisessa tilinpäätöksessäni kuvailtakoon muutamaa asiaa, jotka tein ensimmäistä kertaa elämässäni päättyvänä vuonna:
Kävin yli 300 metriä maan alla.
Opiskelin taidehistoriaa.
Kuljetin veturia kuorma-autolla.
Osallistuin ampumaurheilucupiin.
Blogitekstissäni yritin tehdä vierailun kaunokirjallisille alueille.

Kaikkein parasta tässäkin vuodessa oli se, että sain elää sen yhdessä rakkaan ihmisen kanssa.

Vuodenvaihteen hetket viettänemme kirkossa. Ampumatarvikkeita ei ole hankittu.

Toivotan hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!

Rikkomuksia

Joulurauhan aikaa yhä eletään, mutta tunnustettakoon, että vapaa-ajalla on tullut harjoitettua siihen hiukan sopimattomia toimia. Kävin ampumaradalla viime tipassa tekemässä kiväärisuorituksen puulaakicupiin, johon taannoin värväsivät. Kiväärillä saisi harjoitella aika paljon enemmän siltä varalta, että tänäkin talvena sattuisi eteen ampumahiihtopuulaaki. Satuin ampumaan pistoolilla paremmin, mutta se lienee ainakin teoriassa ymmärrettävää Parolannummella sotaväessä olleen tapauksessa. Luettavana on ollut kotimaisen asesuunnittelun lähihistoriasta kertova joululahjakirja. Tämänkaltaiset mukana olleiden kirjoittamat muistelukirjat eivät ole historian tutkimisen kannalta helppoja sekundaarilähteitä, mutta subjektiivisina ajan- ja historiankuvina hyvin mielenkiintoisia. Eikö olisikin mukavaa, jos laki määräisi vaikkapa tasavallan presidentiksi valittujen kirjoittamaan muistelmansa tietyn ajan kuluessa toimikautensa päättymisestä? Verkkojulkaiseminen ei tekisi lain velvoitetta valtiontaloudelle kovin raskaaksi, ja kiinnostuneilla olisi käytettävissään yksi, toki velvoitetyönä tuotettu, näkemys kyseisestä ajanjaksosta.

Joulurauhan rikkomista taisivat olla myös ne sopimattomat sanat, jotka pääsivät suusta peruutettuani auton sivupeilin rikki autotallin ovenkarmiin. Tämä oli itse asiassa jo toinen kerta. Talouteemme kuuluu huomattavasti parempi peruuttaja, ja ajattelin ulkoistaa homman vastaisuudessa hänelle.

Oltiin leuhkoja kun oli meillä ratio

Perjantai-ilta tuli vietettyä Tampereella. Villakangastakkisemman automarketin ahtaus palautti hyvin mieleen, miksi kaupunkielämä eli laumassa kulkeminen ei maistu. Tuulipukuisemmassa oli väljempää.

Rautatieaseman nurkilta löydettiin keittiön työtasolta kunnioitettavan vähän tilaa viemään radiovastaanotin. Vanhan hyvän keittiöradion kohtaloksi koitui vuosia sitten sattunut kosteaksi ajaksi autotalliin unohtuminen, jonka jälkeen sieltä kuului häiriöttä enää silloinen RadioMafia, eli se ei enää keittiöradioksi kelvannut. Tämä uusi vaikutti käyttöliittymältään mukavan selkeältä, ja akkukäyttömahdollisuus on etu sekin. Nyt torpan kauniimman asujan suosikkikanava Groove FM kuuluu meilläkin. Aiemmin kanava ei ole suostunut soimaan edes talon harjalla seisovan antennin auttamana. Herkkäviritteinen kapine tämä uusi.

Asiallisesta viritysnupista tulivat mieleeni isot puurunkoiset vastaanottimet - havaitsemani olivat usein merkiltään Asoja - joiden virityskäyttöliittymä perustui maantieteellisiin nimiin: asema siirrettiin viritysnupista kohdalleen halutun paikkakunnan lähetinaseman mukaisesti. Järjestelmä ei tietenkään enää 1970-luvulla ja sen jälkeen toiminut aivan alkuperäisesti tarkoitetulla tavalla erilaisten uusjakojen kosketettua monesti radiotaajuuksia. Tällainen radio oli lapsuudenkodissani ja samoin kouluaikaisessa kesätyötukikohdassa rautatieaseman kellarissa. Jotkut puhuivat, että tuollaiset radiot kannattaisi säästää pahan päivän varalle. Ne kun eivät ottaisi siipeensä sähkömagneettisesta pulssista transistoriradioiden tavoin. Uteliasta nuorta hämmästytti - sen jälkeen kun oli selvinnyt, mistä tuollainen sähkömagneettinen pulssi voi syntyä - mitä iloa radiosta olisi sellaisessa tilanteessa ollut. Tosin jo 1950-luvun malleissakin taisi transistoreita olla käytössä ainakin virtalähteissä, joten se siitä. (Edelliset lauseet todennäköisesti saavat parinkymmenen vuoden takaisen elämämme näyttämään sellaiselta kauhun ja taantumuksen ajalta, jollaiseksi tarkastelijan tunnetiloihin ja poliittisiin intohimoihin perustuva historiantulkinta sen usein vääntää.)

Edit (muutama minuutti jälkeenpäin):
Juuri tuli Eskolta viimeiseen mainintaan erinomaisesti sopiva PowerPoint-esitys, mistä suuri kiitos, mutta ei taida nyt löytyä oikeuksia eikä paikkaa tuoda sitä julkisemmin esille. Mutta kyllä elämä oli kammottavaa silloin joskus pimeällä 1970-luvulla, aikaisemmasta puhumattakaan :-)

Täytetekstiä vuodenvaihdetta odotellessa

Joulusta on selvitty, työmaalla on hiljaista ja rauha kaikinpuolin edelleen maassa.

Toisilla on uusi parempi elämä alkanut, ja eilen illalla ladulla puolisoni ja minä avustimme naista mäessä mitä ilmeisimmin joulupukin tuomien uusien suksien kanssa. Siteet näyttivät profiilimallisilta, mutta avausmekanismi oli varsin erikoinen.

Jotta en jättäisi turhien asioiden kirjoittelua näin lyhyeen, totean että vilkaistuani blogilistaa vaihteeksi kokonaisvaltaisemmin, olen taas kerran melkein vakuuttunut tämän blogin nimenvaihtotarpeesta. Sokkoakseli olisi edelleen hyvä nimi, mutta se johtaisi asiantuntijat vääriin odotuksiin.

Omalla nimellä esiintyminen ei ole enää muotia, mutta ainakaan vielä se ei ole muodikasta retroakaan. Toisaalta voidaan kysyä, onko sellaisella tekstillä, jonka takana ei esiinny kirjoittajasta tunnistettavasti kertovaa merkkijonoa, juurikaan reaalimaailmaan palautuvaa merkitystä ilman yhteiskuntaa, jossa vallitsisi täydellinen luottamus jäsentensä kesken. Tosin verkkopäiväkirjojen eli blogien lähinnä kaunokirjallisessa tai yksityisessä genressä asialla ei liene suurta merkitystä.

Muuten, millainen olisi oikea suomalainen retroblogi?

Me olemma köyhiä poikia ja pyydämme lanttia. Ja tähteemme kynttilänpätkää

Arvoisa Onlina-Banking jarjestelman kayttaja.

Tilien tarkistuksen yhteydessa pyydamme Teidat, vahvistamaan Teidan tilin tietoja ja kooditaulukkoja.
Tarkistuksen yhteydessa pyydamme Teidat tayttamaan tilin tarkastuksen taulukon.
Tassa taulukossa on tietojen kysely tilille paasya varten, tilin laji ja salasanantaulukon
ja Payment Confirmation Codes-taulukon tiedot.

Pyydamme tayttamaan tietoja huolellisesti, koska virhe jopa yhdessa kentassa voisi aiheuttaa
tilin lukitusta, tilin avaamisen ja kayton seikkojen selvittamista. Lomakkeessa annetaan
ohjeita kenttien tayttamiseksi.

http://158.217.71.63:8081/nsp/engine/usecase=menu//command=openmenu/logon_topnavigation_view&fpid=j4i6SfhpQwL8GbM9nVBVuQCCxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx&menuid=214&hash=UC3aDJFC0wl3dJVjYf45UQCC/

H! UOM! Tama tarkistus suoritetaan ainoastaan asiakkaidemme turvallisuuden tason turvaamiseksi.

Toivoen ymmartamykseen ja kannatukseen Teidan puolelta.
Kunnioittaen,
Hallinto

Nämä jaksavat yrittää.
Kerrottakoon tässä yhteydessä kokemani paras rahankerjäysyritys. Menneenä lokakuuna siistiin vaaleanruskeaan mokkanahkatakkiin sonnustautunut pitkä hoikka mies kertoi Tampereen asemalaiturilla tulleensa ryöstetyksi Hervannassa. Rikosilmoitus oli kuulemma tehty ja vieläpä sen vastaanottaneen komisarion nimi mainittiin. Ensi kerralla minulla ei ollut antaa lanttia, mutta tasan viikko jälkeenpäin oli sama mies samalla paikalla samoin puhein. "Jumalauta juu nääs päivää, olet sen verran sitkeä sissi", mies sai viitosensa.

Kynttilärauhaa

En muista, että niinä harvoina vuosina, joina itse olen tehtävää suorittanut, olisi hautausmaan vanhalla puolella ollut yhtä paljon kävijöitä kuin tänä vuonna. Kynttiläntuojia oli paljon. Korviin osuneen mukaan yhden isä oli lähtenyt kaksi päivää ennen rauhantuloa. Pikkutyttö kysyi vanhemmiltaan, mihin se laitetaan. Se laitettiin juuri niin, että vartiomies katsoi ensin vasemmalle ja sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle, ja siirsi kynttilän hiukan sivummalle, jotta vahdinvaihto olisi sujunut kaavan mukaan.

Taloutemme kauniimpi ihmisjäsen lähti kirkolle, tällä kertaa Viialaan, jo kuudeksi harjoittelemaan kuoronsa kanssa. Vaihdoin oman joulukirkkoni yläkerran antimista nauttimiseen eli kolaukseen ja lapiointiin. Työmaan joululahja, heijastinliivi, on erinomainen Urjalan tien varren lumitöitä ajatellen.

Joulurauhaa ja vanhoja äänitteitä

Postikorttimaisema muuttui yhdessä yössä nuhjuiseksi. Mutta joulu se on silti. Monilla työtätekevilläkin. Puolisollani työkiireet alkoivat heti aamusta. Jäin koristelemaan kuusta. Tähti, sähkökynttilät, kapeaa hopeanauhaa ja punavihreitä palloja.

Radioaallot toivat ratalinjan suunnasta tähänkin torppaan, ensin katolle antenniin ja sitten olohuoneeseen vastaanottimeen, tuomiokirkon kellot ja joulurauhan. Turussa taisi olla lämmin, koska loppuaplodien soundi oli paljaskätinen nahkarukkasisten sijasta. Sulo Saarits lauloi 50 vuoden takaiselta äänitteeltä.

Velimiehen kanssa käytiin viemässä kynttilät hautausmaalle. Etelätuuli kävi kiusallisesti rinteeseen, mutta syttymään saatiin. Lumi tarjosi hyvän tuulensuojan ja heijastuspinnan.

Työjoulu on monilla muillakin. Eilen illalla, ennen lanttu- ja perunalaatikon uuniin laittamista, Jarkko poikkesi junien välillä asemalla. Vaihdettiin tavaraa, ja Jarkko kertoi, että paperitehtaiden uusi työaikajärjestely pitää hänetkin joulun töissä. Jarkon tuomisista, vasta ilmestyneestä "Katoava veturin ääni" -CD-tallenteesta joskus myöhemmin. Mutta sen verran kuitenkin jo nyt ensikuuleman perusteella, että siinä on käsittämättömän upeita äänimaisemia, konemusiikkia puhtaimmillaan.

Olen joskus hämmästellyt, miksi joulutunnelmaa kovin usein symboloidaan pimeällä vuorokauden ajalla. Siitä huolimatta toivotan pimeässä loistavan, vähälumisen joulun 1994 alla kuvatun malli 1922:n myötä hyvää joulua kaikille lukijoille!

Jouluvalmisteluja

Tässä taloudessa kotijoululla on vahvat perinteet. Karjalais-hämäläisten perheiden jälkeläisinä sen enempää puolisoni kuin minäkään emme ole tottuneet lähtemään jouluksi pois kotoa. Tapa juontaa juurensa siihen, että edellinen sukupolvi ei sattuneen suurvaltapoliittisen seikan vuoksi voinut lähteä joulunviettoon lapsuutensa kotikonnuille Karjalaan ja hämäläisen puolen väki taas oli lähellä ilman kotoa lähtemistäkin. Tämä tapa sopii meille.

Niinpä olemme hiljakseen valmistelleet joulua itsellemme. Eilen aloitetulla siivousurakalla jatkoimme tänäänkin työpäivän jälkeen. Pakkassää oli erinomainen siivousta ajatellen.

Perunalaatikon komponentit on saatu imeltymään ja kotikalja käymään. Maltaista ei olisi ehtinyt, mutta uutteesta syntyy nopeasti. Olivat piilottaneet uutteen hyvään jemmaan kotimarketissa.

Joulukuusikin tuli ostettua. Torilla esitteli puitaan kolme kuusikauppiasta. Kaupat syntyivät kapeasta latvakuusesta vanhemman herran kanssa. Kaksikymppiä on ollut täällä latvakuusen hinta koko euroajan. Se lienee koettu rajahinta.

Perinteiseen kotijoulunodotukseen sopii se, että elämäntapaprofiililtani olen suositun nettitestin mukaan perinteinen (37 %). En väitä vastaan. Sen sijaan väitän sitä vastaan, että toiseksi kuvaavin profiili (31 %) on muka älykkö. En koe sitä statusta omakseni. Kolmas, syrjäänvetäytyvä (25 %), osuu mielestäni melko hyvin. Neljättä eli maailmanparantajaa (7 %) olen jäävi arvioimaan. Kysymyksistä päätellen testi on tarkoitettu ilmeisesti alle keski-ikäisille. Tai sitten ei, kun nuoruus jatkuu nykyään hautaan saakka. Mutta syntymävuosivalikko kertoi paljon: vuotta 1938 aiemmin syntyneitä ei ilmeisesti kelpuuteta vastaamaan. Mitä ihmettä, eiväthän vuotta ennen sodan syttymistä syntyneet mitään vanhoja ole.

Talvipäivänseisauksen aatto

Täkäläisissä ammattikouluissa lukukausi päättyi tänään. Syyslukukauden todistukset jaettiin ilman erikoisempia seremonioita. Opiskelu jatkuu heti tammikuun alussa. Opetustöitä ei siis ole pariin viikkoon luvassa, mutta muuta tehtävää riittämiin.

Vein kaavalausunnon kaupungintalolle. Aulassa jäin suustani kiinni vahtimestarin kanssa aiheena Windows 2000:n "BSoD" ja toimistossa kaavasuunnittelijan kanssa aiheena karttojen selailu. Mukavaa, kun byrokratia on pientä ja ihmisläheistä. Osuuspankilla tarjottiin glögiä ja myytiin joulukuusia. En jäänyt, vaikka kuusi on kyllä edelleen hankkimatta.

Illalla latu oli ajettu ja sukset toimivat. Luisto oli pakkaskeliksi erinomainen, ja tällä kertaa molemmilla löytyi pitoakin tarpeeksi (Startexin synteettinen sininen osoittautui hyväksi valinnaksi, vaikka oikeastaan on hiukan lämpöisemmälle kelille tarkoitettu). Mutta hyvä kelikin voi väsyttää. Punainen poninhäntä keikkui edessä pitäen hengästyttävää vauhtia.

Talvipäivänseisauksen aatosta tuli mieleeni, että muutama päivä sitten toteamani täysi scifi- ja fantasiakirjallisuuden selaamattomuus ei aivan taida pitää paikkansa. Pikkunöösinä luin jonkin ilmeisesti sen aikaisen "harrypotterin", jossa englantilainen poika sai talvipäivänseisauksen aattona selville, että hänellä on yliluonnollisia voimia. Olihan se kai jännä kirja, mutta ei silti sytyttänyt. Muistelisin, että kannessa oli varsin surrealistinen kuva, jossa jonkinlainen tuhannen vuoden takaiseen ratsumiehen sotisopaan pukeutunut hahmo näkyi nykyaseen optisen tähtäimen läpi. Voin muistaa väärin. Onko kellään ideaa, mikä nuortenkirja olisi voinut olla kyseessä?

Valituskirjelmän kimpussa

Totesin taannoin, että kaavoitussuunnitelmiin ei koskaan pidä olla suoralta kädeltä tyytyväinen. Jos on liian tyytyväinen, tulee takuulla huijatuksi. Ovat ne sellaisia pehtooreita.

Koska joulun alla ei sovi olla tyly, panin otsikoksi sanan "lausunto" enkä sanaa "huomautus". Byrokraateille kirjoitettakoon kankeaa kieltä:
Sekä maanomistajien että kaupungin etua puoltavan maan arvon mahdollisimman hyvän säilymisen lisäksi viittaamme jäljempänä esitettyyn rautatieliikenteen tulevaisuuden vaikutusten ennakointiin ja esitämme, että kyseisille AO-4-tonteille sovelletaan kaavassa mahdollisimman väljiä rajoitteita rakennusoikeuksien suhteen siten, että ne ovat mahdollisimman yhdenvertaisessa asemassa muiden erillispientalojen korttelialueiksi osoitettujen alueiden kanssa.

Toisaalta noinhan minä kirjoitan aika usein blogissakin.

Tekstiä tuli neljä sivua. On mukavaa, kun a) sähköposti kulkee ja b) verkosta löytyy PDF-muodossa monenlaisia asiakirjoja (varoitus: monenlaisia-sanan takana on RHK:n viime kuussa julkaisema uusi toiminta- ja taloussuunnitelma eli 2,1 MB PDF:ää ja asiakirjoja-sanan takana Pirkanmaan maakuntakaavaesityksen A-selostusosa eli 1,9 MB PDF:ää). Eikö muuten ollutkin hyvin kuvattu linkitys? Tästä Nielsenkin tykkäisi!

Suut makeaksi

Päivällä oli niin hieno sää, että ulos oli päästävä. Latua ei oltu vielä tehty kelkalla. Hiihtämällä syntynyt latu on aika hankala nykypäivän suksille. Enkä saanut taaskaan puolisoni suksia pitämään kunnolla. Aikamoista välineliikuntaa.

Piparkakut syntyivät ulkoilun jälkeen nopeasti. Yhteistyö on voimaa, eikä uunia tarvinnut pitää hetkeäkään tyhjänä. Esko, Ilkka ja Jukka poikkesivat illalla maistiaisille.

Tämä mielipide on jaksanut hymyilyttää puolisoani ja minua monta päivää. Varsinkin viimeinen kappale on vertaansa vailla :-)

Pakkaspäivä

Tässä taloudessa oli toisella työpäivä ja toinen nyhjäsi tietokoneen ja tekstinkäsittelyohjelman kimpussa. Vuoden lopulla pitää tuottaa monenlaista tekstimassaa. Kolmas perheenjäsen on viihtynyt pakkaspäivän tiiviisti sisätiloissa välillä sohvalla ja välillä korissa kirjahyllyn päällä.

Illansuussa vaihtoehtoina olivat latu ja kuntosali. Jälkimmäinen voitti mukavuudenhaluisten sydämet. Olimme siinä vaiheessa iltaa ainoat käyttäjät. Eipä tuolla ole muutenkaan viikonloppuisin ruuhkaa ollut.

Päivän saavutus oli se, että onnistuin vatkaamaan piparkakkutaikinan roiskimatta kulhon reunan yli. Huomenna leivotaan.

Myöhäisherännäinen perjantai

Aamulla kävi moka, jollaisia ei ole pikapuoliin 36-vuotisen elämäni aikana juurikaan sattunut: nukuin pommiin. Olin illalla unohtanut laittaa herätyskellon päälle, ja havahduin vasta, kun linja-auton lähtöön olisi ollut aikaa 10 minuuttia. Siinä ajassa ei olisi pysäkille ehtinyt, joten oli otettava auto tallista ja mentävä sillä.

Joulukortteja on kiva saada. Mutta on häpeällistä tunnustaa, että pienenpieni kateuden peikko nostaa päätään joka vuosi, kun avaan hänen korttinsa.

Arvelen, että noin kahdenkymmenen edellisen vuoden ajalta on olemassa asiantuntevien kuvaajien tuottamaa rautatiekuvamateriaalia niin paljon, että niiden katseleminen ei nuorimmankaan nyt elävän sukupolven mielissä aiheuta samanlaista nostalgiaa kuin verraten harvalukuisten 1960- tai 1970-lukujen tallenteiden tutkiminen. Yltäkylläisyydessä on etunsa, mutta se johtaa ennen pitkää koko aihepiirin inflaatioon. Digitaalikameroiden ja verkkopalveluiden vaikutus yltäkylläisyyden lisäämisessä on ollut suuri. Mutta on luonnollista, että yltäkylläisyys aiheuttaa inflaatiota ei-välttämättömille asioille. Blogit eli verkkopäiväkirjat ovat siitä hyvä esimerkki, mitä tulee mielipiteiden ilmaisuun ja yleensä kirjoittamiseen.

Maisema on ollut kaunis, mutta umpihanki ei houkuttanut suksille. Iltahetki meni mielikuvaliikunnan parissa autotallissa suksia voidellessa. Voitelurautana käyttämäni perintökalleus, 1950-luvun silitysrauta merkkiä Loisto-Mainos, palvelee edelleen hyvin.

Atk-aatoksia

Vuoden päättyessä alalla kuin alalla arvaillaan tulevan vuoden trendejä. Eilinen MikroPC ennusteli atk-alan tulevaisuudennäkymiä.

Sen paremmin pohdiskelematta esitän ennustuksen, että kymmenen vuoden kuluttua Apple on nykyisen Creativen kaltainen pienten viihdelaitteiden toimittaja. Tietokonetuotannon ostaa jossakin vaiheessa Intel (joka parhaillaan aloittelee teknologista nurkanvaltausta), ja sen seurauksena käyttöjärjestelmä- ja ohjelmistopuoli valuu Microsoftille. Ensi vuosikymmenen puolivälin Mac olisi siis Intel-Windows-pohjainen ratkaisu, joka toki ylpeänä kantaisi perinteikästä nimeään. Vai käykö Intel-Maceille samoin kuin kymmenen vuotta sitten huomiota herättäneille Mac-klooneille, eli kehitelmä haudataan hiljaisuudessa? Mutta mikäli taloudelliset resurssit käyvät öljyntuotannon vähentyessä ja muista vastaavista syistä niukemmiksi, on tietotekniikka varmasti asioita, joissa haetaan säästöjä. Vapaalevitteisten järjestelmien luoman haasteen vuoksi kaupalliset saattavat joutua tekemään yhä tiiviimpää yhteistyötä, joten Windows-Mac ei välttämättä nykyistä niukemmassa reaalimaailmassa ole ollenkaan uskomaton vaihtoehto.

Vähemmän radikaalilta kuulosti se taannoin korviin osunut pohdiskelu, jossa Microsoftin ja F-Securen nimi esiintyivät samassa lauseessa lähekkäin.

Nakkisormi

Sormet ovat olleet kovilla. Eilen illalla dojolla kunnon vääntyminen ja tänä iltana ampumaradalla latausvivun väliin jääminen. Hassua, että pieni sähläys saa aikaan niinkin reippaan verenvuodon. Kun se viimein lakkasi, huono osumatarkkuus oli helppo laittaa tapaturman syyksi.

Lumitöitä on tehty ja lisää näyttää olevan luvassa. Hyvä, että talvi alkaa näyttää talvelta.

Atk-nysväys on perinteisesti nakkisormille sopivaa hommaa. Ilmainen CCleaner on aika näppärän ja luotettavan oloinen tilapäistiedostojen ja järjestelmärekisterin siivous- ja korjaustyökalu Windows-käyttöympäristöön. Kotityöasemani ensisijaiselta levyosiolta vapautui kerralla 100 MB tilaa CCleanerin jäljiltä ja Windowsin käynnistys on aiempaa nopeampaa tarpeettomien rekisteriavainten tultua poistetuksi.

Mutta Microsoftin kelpo MBSA ei näytä tulevan toimeen ZoneAlarm-palomuurin kanssa, joka taas ei tule toimeen operaattorin tarjoaman F-Secure-virustorjunnan kanssa. Joskus voisi olla etua Apple-tyyppisestä yhden valmistajan dominoimasta käyttöympäristöstä, mutta monenkeskeisessäkin on etunsa, ainakin taloudelliset.

Mitä yhteistä on ammattikoululla ja vankilalla?

Vastaus kysymykseen on taloushallinnon monimutkaisuus vuodenvaihteen jälkeen. Siltä ainakin vaikuttaa. Eilen keskustellessani vankeinhoitolaitoksen taloushallinnossa työskentelevän tuttavan kanssa hän kertoi, miten vuoden vaihteen jälkeen jäykkä byrokratia soluttautuu yhä syvemmälle järjestelmään. Tänä iltapäivänä alkoi omalla työmaallani vaikuttaa samalta. Tiedotustilaisuus kertoi lukuisista uusista kustannuspaikoista, talousarvion seurantamenetelmistä ja muusta vastaavasta. Kohta kai pitää olla kauppatieteiden tohtori tai joku muu merkonomi, että selviää tavallisesta arkipäivästä töissä. Tosin rutiiniksi tuon kaltaiset, varsinaisten työtehtävien kannalta toisarvoiset asiat, tapaavat muuttua nopeammin kuin huomaakaan ja hyvä niin.

Muutenkin työpäivä venähti pitkähköksi palomuurisääntöjen muokkailun ja syyslukukauden arvosanojen tallentamisen merkeissä. Käytävällä tavatut iltakurssin opiskelijat, joiden kanssa työskentelin jonkin aikaa keväällä ja muutaman illan syksyllä, muistivat joululahjalla. Kiitos :-)

Loppuilta dojolla oli tällä kertaa ottelupainotteinen. Se ei ole oma juttuni, ja väsähdin melko nopeasti. Tosin niin usea muukin, kisamiehiä myöten. Myöhäinen harjoitusaika ei ole tehokkain mahdollinen aamuvarhain nouseville työläisille. Paremman eli vasemman käteni sormet taipuivat ilkeästi. Voi olla, että huomenna ei kirjoitella kovin paljon taululle.

Arvosanoja ja tenttejä

Lukukausien loppu on töissä kiireistä aikaa. Syyslukukauden opiskelija-arvioinnit alkavat omalta osaltani olla tietojärjestelmässä. Kahta eri tutkintoa suorittavista koostuva ryhmä on aika mielenkiintoinen byrokratian kannalta. Substanssin kannalta tietokonetekniikan tai tietoliikenteen perusteiden ja lähiverkkokaapeloinnin kaltaiset asiat eivät eroa toisistaan tutkintonimikkeestä riippumatta, mutta paperitöissä nimillä on kovin suuri painoarvo. Huomasin juuri, että huomisiltapäivällekin jää tämän johdosta hiukan säädettävää.

Huomenna olisi tarjolla virtuaalineuvottelu, mutta verkkoyhteydet oikuttelevat palomuurin vaihdon jälkeen sen verran pahasti, että osallistumatta jää. Paikan päälle Helsinkiin ei ehdi lähtemään. Harmi sinänsä. Asia olisi ajankohtaista ja Helsingissä muutenkin mukava poiketa.

Eilisilta meni Suomen taidehistorian perusteiden kirjatentissä. Julkaistakoon kiinnostuneiden tiedoksi tenttikysymykset tässä (blogistani haetaan aika usein opetushallinnon tenttikysymyksiä, joita kirjoittelin kesällä 2003 kyseistä tutkintoa suorittaessani; ehkä joskus joku kaipailee taidehistoriaakin). Sanatarkkoja muotoja en muista, kun kysymyspaperi piti palauttaa.

Ars-sarjaa koskevia kysymyksiä oli kolme, joista kahteen piti vastata:
a) Pietari Henrikinpoika
b) Kansankuvaus 1700-luvulta 1800-luvun lopun realismiin
c) Suomalainen rakennustaide 1800-1900-lukujen taitteessa
B ja c tuntuivat hyviltä aiheilta kirjoittaa jonkinmoinen jäsennelty vastaus. Kansankuvaukseen Ars oli tarjonnut melkein valmiin disposition jaottelemalla aihepiirin eksotismiin, etnisyyteen, isänmaallisuuteen ja realismiin. Viimeksi mainittuun olennaisesti liittyneen ulkoilmamaalauksen yleistymisen unohtaminen vastauksesta harmitti. Arkkitehtuurikysymyksessä sai kirjoitella meillä "kansallisromantiikaksi" niputettujen erilaisten romanttisten tyylien noususta ja siitä, miten "empire strikes back" (ei sentään empire, mutta romantiikkaa klassisempi muotokieli kuitenkin), betonivalusta välipohjissa, kotimaisen tiiliteollisuuden kehittymisestä, Ateneumin talosta ja Helsingin rautatieasemasta - ja tietenkin tyyppipiirustusten laajamittaisen käytön edelläkävijöistä eli lukuisista pienemmistä rautatierakennuksista.

Petterssonin "Suomalainen puukirkko" -kirjan osalta oli vain yksi kysymys. Siinä pyydettiin luonnehtimaan suomalaista puukirkkoa rakennushistoriallisena kokonaisuutena. Kysymys vaikuttaa kovin yleisluonteiselta, mutta kirja painottui tiukasti 1600-1700-lukujen pitkä- ja ristikirkkoihin eli vastauksen teemat oli melko helppoa rajata. Hävettää, että menin tekemään 1920-luvulla suomalaista puuarkkitehtuuria kansainvälisiin yhteyksiin hyvällä historiallisella mielikuvituksella yhdistelleestä sleesialaisesta J. Stryzgowskista Strygowitzin.

Suomen taide -sarjasta oli tarjolla kaksi kysymystä, joista toiseen piti vastata:
a) Talvi- ja jatkosodan vaikutus suomalaiseen kuvataiteeseen
b) 1980-luvun taide ja modernismin ajan päättyminen
B-kohta oli hauska liittyen äskettäin kirjoittamaani ongelmaan, mitä tulee lyhyisiin tarkasteluväleihin historiallisessa katsannossa. Kyseinen kirja on painettu vuonna 1986, joten mitään synteesiä 1980-luvun taiteesta ei ole ollutkaan lupa odottaa. Tästä ja kyseisen vuosikymmenen muotisanasta, postmodernismista, oli hyvä tehdä ympäripyöreä teksti, kun varsinaisesta aiheesta en mitään tiennyt.

Rajoittunut kirjallisuusmaku?

Empire strikes back -lauseesta tuli mieleen, miten en ole koskaan ollut scifi- tai fantasiaviihteen tai -taiteen ystävä. Voi olla tyylirikko yhdistää Tähtien sota vakavamieliseen scifiin, mutta se annettaneen kaltaiselleni tyylilajeja tuntemattomalle anteeksi. Teini-iässä, jolloin kiinnostus scifiin tai fantasiaan monella syttynee, lueskelin mieluiten ulkomaisia käännettyjä sotakirjoja (kotikylässä oli hyvä valikoima jonkin suuren kustannustalon, en enää muista minkä, mustaselkäisiä paksuja teoksia, joko voittajan tai häviäjän puolen kielistä käännettyjä, jotka sen ikäisen mielessä vaikuttivat realistisilta sotakuvauksilta - muistan ainakin Sviridov-nimisen kirjailijan "Kohti voittoa") ja Scottin ja Hugon tyylisiä historiallisia klassikkoja. Vähän myöhemmin piti alkaa esittää kovaa jätkää, ja sotaväessä yritin tavata muun muassa koulusta läksiäislahjaksi saatua alkukielistä Remarqueta sekä Hemingwayta.

Stetson-Harrison-menetelmällä arvelen, että viimeistään parikymppisenä olisi tutustuttava scifi- ja fantasiagenreihin, jotta kulttuuriin pääsisi sisälle. Tuossa iässä pelastuksekseni taisi koitua Jalmari Jaakkola, jonka jälkeen tuskin olisi voinut uskoa lennokkaimmankaan fantasiatarinan kykenevän tarjoamaan mitään lisää ;-)

Viime vuosina olen lukenut kauhistuttavan vähän kaunokirjallisuutta.

Sunnuntai sohvalla

Päivä on kulunut olohuoneessa taidehistoriaa lueskellessa. Varsinaista laiskottelua, ainakin vanhan kansan tapaan ajatellen.

Viime aikoina on tenttiin on ollut luettavana valikoituja lukuja Ars-sarjasta ja Suomen taide -sarjasta sekä L. Petterssonin "Suomalainen puukirkko". Arsin osat olisi voinut korvata S. Ringbomin "Konsten i Finlandilla" ja vähäisemmällä sivumäärällä, mutta kyseistä teosta ei täkäläisistä kirjastoista löytynyt. Arsin onneksi sai kotikylän kirjastosta, puukirkot naapurikylästä ja Suomen taiteen kotihyllystä.

Varsinkin arkkitehtuurista lukiessa tekisi mieli lähteä katsomaan rakennuksia paikan päälle. Silloin taas, kun sattuu käymään paikan päällä, sanotaan vaikka Helsingissä tai Turussa, on yleensä olevinaan jotakin tähdellisempää tehtävää.

Sekä Ars että Suomen taide ovat jo 1980-luvun lopulla julkaistuja, joten uusin taide jää niiden ulkopuolelle. Minusta se ei ole haitta. Historia-aiheen ollessa kyseessä olen samaa mieltä kuin peruskurssin luennoitsija vastatessaan kuulijoiden taholta esitettyyn kysymykseen viidentoista edellisen vuoden taiteesta: on vielä liian varhaista tehdä siitä johtopäätöksiä.

Kysymys siitä, miten vanhoja tai uusia asioita historia-aineiden pitäisi käsitellä, on mielenkiintoinen. Braudelilaisesta kehyksestä käsin heitän kerettiläisen ajatuksen: entäpä jos historiatiede (aputieteinään arkeologia, eräät luonnontieteet, kansantaloustiede jne.) keskittyisi historian pitkän ja keskipitkän keston ilmiöiden tutkimiseen, ja lyhyen keston ilmiöt annettaisiin esimerkiksi valtio-opille, oikeustieteille, sosiologialle ja kansantaloustieteelle?

Toisaalta ei liene järkevää rakentaa raja-aitoja. Olkoon kukin kiinnostunut siitä, mistä on.

Tällaisen, lähes koko päivän mittaisen, lukurupeaman jälkeen olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että käyttöliittymänsä ja erityisesti ergonomiansa puolesta tietotekniikka ei anna vähäisintäkään vastusta paperimuotoiselle julkaisemiselle. Silmiin ei satu eikä päätä kivistä toisin kuin muutaman tunnin intensiivisen tietokoneilun jälkeen saattaa tehdä.

Sen verran tuli harrastettua ulkoilua, että päivällä kävimme hiihtämässä neljä kierrosta pururadalla. Keli oli vapaalle tyylille mitä luistavin. Tosin heikko lumikerros on ohentunut uhkaavasti, kun monet suksiparit ovat rataa kiertäneet.

Leppoisa lauantai

Uni maittoi päivän valkenemiseen saakka. Uskottava se on, että talvella nukuttaa enemmän.

Miellyttäväksi lauhtunut talvisää houkutteli puolisoni ja minut tekemään kuntosalikäynnin lämmittelyn sukset jalassa pururadalla. Ainakin minusta eteenpäin kuljettava tapa liikkua on mielekkäämpi kuin kuntopyöräilyn kaltainen paikallaan junnaus. Vaikka aika vekkuleita ovat uudet(?) kuntopyörätkin, joissa vastuksensäätöjärjestelmän voi määrittää arpomaan matkalle satunnaisia "nousuja".

Onnistuin sähläämään huomiota herättävästi vaihtaessani kulmatankoon itselleni sopivampia - lue kevyempiä - levyjä. En tullut katsoneeksi, että tangon päissä ei ole lainkaan lukkoja, ja eivätkös painavat levyt kolisseet lattialle tankoa siirtäessäni.

Tutun näköinen nuori mies, tosissaan treenaava, tervehti pukuhuoneessa. En saanut päähäni, kuka. Tällaiset tilanteet ovat noloja varsinkin, kun en voinut syyttää edes silmälasittomuuttani. Tuli mieleen vanha sananlasku apinasta, joka ei tunne ketään, mutta jonka kaikki tuntevat.

Pitää ostaa, kun saa halvalla

Maksan laskuja mieluummin pankin tuulikaapissa olevalla automaatilla kuin tietokoneella. Viivakoodinluku ei ole mukavuussyistä vähäisin. Saisi lukijan toki kotikoneeseenkin. (Muistanenko oikein, että joskus toista vuosikymmentä sitten, kun tietokoneet harrastuskohteena olivat enemmän elektroniikkaa ja vähemmän softaa kuin tänään, olisi Prosessorissa tai Mikrobitissä tai jossakin vastaavassa alan lehdessä ollut ohjeet kotitekoisen viivakoodinlukijan rakentamiseen?) Tänään perinteisempi maksutapa joka tapauksessa kannatti. Jono automaatille oli pitkä, ja odotellessa käväisin pankin naapurin Rihkamapuodissa (mitä nimeä täkäläinen lyhyttavarakauppa virallisestikin kantaa). Sieltä sai toista metriä myrskylyhdyn sydänlankaa samaan hintaan, jolla maatalousliike myy kymmenesosan mittaisen pätkän.

Illalla saunan jälkeen lähdimme ajelemaan naapurikuntaan. Tästä alkaa tulla epäekologinen tapa. Siellä ovat laskeneet isojen limsapullojen hinnan jo 89 senttiin ja sieltä saa parempaa ketsuppia kuin kotikylästä. Mukaan tuli otettua myös pihamaan siivekkäitä vieraita varten 25 kilon säkki auringonkukansiemeniä samaan hintaan, millä täällä saa 15 kiloa.

Anna itse kolmantena - antoi rukkaset

Edellisvuosisadan kansanperinteen mukaan annanpäivänä vanha kansa, ainakin vakavaraisissa taloissa, aloitti jouluvalmistelunsa. Nimipäiväsankari puolestaan kotiutui täkäläiseen kirkkotaiteeseen jo 1300-luvulla, samoihin aikoihin kuin toinen joulukuun sankari tai ainakin tämän hurskaampi esikuva, Myran piispa Nikolaos.

Annanpäivän kunniaksi Windows 2003 -palvelimen koe tuntui sujuneen hyvin. Aihe ei ole helppo, koska nykyinen Windows-palvelin on ominaisuuksiensa monimuotoisuuden puolesta kasvanut kauas NT-ajasta. Ehkä olen vähitellen löytämässä järkevän jäsentelyn opettaa verkkopalveluiden ja erityisesti Active Directoryn hallinnan viidakkoa näyttötutkintokoulutuksessa. Saatoin aikaisemmin tuijottaa liikaa MCSE:n ja vastaavien valmistajan omien opetusohjelmien jäsentelyyn.

Työpäivän jälkeen kävin kiertämässä pururataa. Perinteisen latukin oli jo tehty, mutta sukset eivät sopineet sille. Viileältä suunnalta käynyt tuuli palelsi käsiä, mutta ratkaisu vastaavia viimoja varten tuli tarjolle itsekseen. Posti oli tuonut atk-kerhon neljännesvuosisataisen olemassaolon kunniaksi hauskan ja mitä käyttökelpoisimman etukäteisjoululahjan: hienolla FinnAPL-logolla varustetun rukkaset. Vaikka saatekirjeessä muuta lukikin, voisin hyvin ajatella, että rukkasten saamiseen liittyy viesti ohjelmoinnin muusalta, ken tämä sitten onkin. Nimittäin tuskin osaisin enää edes vektoria luoda.

Let's start in style, let's dance for a while

Tänä iltana olisi ollut työmaan pikkujoulut, mutta menemättä jäi. Lounastin metallimieskollegoiden kanssa, eikä heilläkään suurta intoa ollut lähteä kekkereihin.
En ole missään määrin pikkujouluihmisiä, ja hyviä syitä oli paljon muitakin. Ensinnäkin puolisollani oli työilta ja toiseksi valitsin itsellenikin mieluummin hengellistä iltaohjelmaa osallistumalla erään yhdistyksen järjestämään omintakeiseen hartaustuokioon lammen rannalla. Kolmannesta syystä, suurten ikäluokkien vielä hallitsemaan keski-ikäisten, siis omankin ikäluokkani, tapakulttuuriin kuuluvasta vakavahkosta puutteestani eli heikosta tanssitaidostani tulin juuri kirjoittaneeksi Oulun toverin kommenteissa. Tuo häpeällinen puute yleissivistyksessäni vielä korostuisi taitavan rouva Grooven kanssa.

Suurten ikäluokkien tapakulttuuri on kyseisten ikäluokkien edustajia vanhempaa perua. Sen sijaan he lienevät ensimmäinen tosissaan ikuista nuoruutta tavoitteleva ikäluokka, joka on arkipuheessa kieltänyt vanhuuden olemassaolon verhoamalla sen laajaan keski-iän käsitteeseen.

Nuorempien ikäpolvien, omanikin, kohdalla kysymys on pelkkää sanankäyttöä konkreettisempi ja vaikuttaa ratkaisevalla tavalla elämän keskeisiin valintoihin. Tämänpäiväisessä Vihreässä Langassa Lena Björklund kirjoittaa asiasta mielenkiintoisesti. Artikkeli pohjautuu Suvituuli Sihvolan tekeillä olevaan pro gradu -työhön, joka käsittelee pitkitetyn nuoruuden problematiikkaa naisten näkökulmasta. Ei ole vaikea uskoa, että kysymys on viime kädessä sukupuoliriippumaton, ja aikuisuuden himmeneminen, "vapauden suorittaminen" (mielestäni erinomainen ilmaisu) ja jatkuva paremman ja valmiimman ajan odottaminen eivät ole sukupuoli- vaan sukupolvikysymys.

Vaikka tämä ei liene yhteiskunnallisesti korrektia, väitän että nuorilla aikuisilla tai meillä vähän vanhemmillakaan ikäluokilla ei ole olemassa mitään meistä itsestämme ja itse luomastamme kulttuurista riippumatonta pakkoa olla jatkuvasti nälkäinen, epävarman odottava ja siksi kammota vanhenemista. Eivät vanhempamme tai suuret ikäluokat tai kukaan "ne" tätä kulttuuria luoneet vaan tekivät parhaansa, että jälkeen tulevilla olisi parempi kuin heillä itsellään. Me nuoremmat tämän kaiken olemme toisillemme luoneet ymmärtämällä vanhempiemme ihanteet väärin. Ne ihanteet olivat kiistämättä suorituspainotteisia ja tulevaan katsovia, mutta ne eivät vaatineet, että suorittamisen optio olisi lunastettava itse. Meitä nuorempia vainoaa menestymispakko, koska silkkaa itsekkyyttämme emme voi hyväksyä, että tekemisistämme ei saisikaan pikavoittoja eli itse lunastettavissa olevia hyötyjä. Eikö juuri meidän sukupolvemme ole ottanut aktiiviseen kielenkäyttöön termin "luuseri" tarkoittamaan henkilöä, joka ei ole etuilemassa tässä pikavoittojen lunastusjonossa?

Tutkimuksia myöten surkuttelemme itseämme ja vertaisryhmäämme, jota painaa raskaan vaatimustaakan kivireki. Mutta milloin ymmärrämme, että me itse ja viime kädessä vain me itse olemme kivet rekeen lastanneet, eikä helpotusta tai edes päänsilittelyjä ole luvassa kuin meiltä itseltämme?

Solidaarisuutta, sisaret ja veljet.

Minä se vasta kehtaan

Me blogistanilaiset olemme tunnetusti nörttineutreja ja joudumme tekemään sukupuolitestin verkossa oppiaksemme tuntemaan itsemme ;-)

Minulle sanottiin näin:

Olet mies. Sinussa on paljon mieheyttä, miehekkäitä persoonallisuuden piirteitä ja toiminnan tyylejä. Sinulla ei ole juuri lainkaan naisellisia persoonallisuuden piirteitä tai toiminnan tyylejä. Miehekkyys on sinulle tärkeää ja osaat nauttia mieheydestäsi.

Haluat liittyä miesten ryhmään sekä erottautua selkeästi naisten ryhmästä. Olet valinnut maskuliinisen ja hyvin epäfeminiinisen kohdan. Olet siis sukupuolisesti äärilaidan ihminen. Mieheytesi ja naiseutesi eivät ole tasapainossa, vaan maskuliinisuus hallitsee persoonaasi. Sinulla saattaa olla feminiinisyyteen liittyviä pelkoja ja huolia. Jos haluat olla sukupuolisesti harmonisempi ja tasapainoisempi, sinun on syytä kehittää feminiinisiä puoliasi.

Naisellisuuspisteesi: -30
Miehekkyyspisteesi: 14


Nyt lähden äijäilemään ampumaradalle.

Hyvä iltatuokio

Joskus on tullut kitistyä dojolla vietetystä ajasta ja siitä, kun mikään ei onnistu, mutta tänä iltana siihen ei ollut syytä. Iltatuokio meni mukavasti viime aikojen vähäisestä intensiivisyydestä huolimatta - tai ehkä siitä johtuen? Sukui-nage te-guruma -kombinaatio nousi juuri sopivan korkealle, ja seoi-nage oli kevyt, matala ja pyöreä (linkin takana olevassa animaatiossa sinipukuinen on mielestäni liian pystyssä, mutta se on vain maallikon mielipide) kuin joskus ennen. No, aika kultaa muistot.

Olin saamassa kiinni ajatuksesta, joka liittyy hetkessä ohimenevän esteettisen asiantilan toteuttamiseen. Ajatus karkasi.

Radion äärestä

Radio Suomessa kerrottiin, että presidentinlinnan juhlavastaanotolle odotettiin neljää Mannerheim-ristin ritaria, ja kaksi pääsi tulemaan. Vähiin käyvät heidänkin rivinsä. Kuusi on ymmärtääkseni edelleen elossa. Aika kuluu. Muistan, kun joskus teini-ikäisenä kuulin, miten itsenäistymisen vuosien Saksan jääkäreistä oli tuolloin suunnilleen samansuuruinen joukko jäljellä. Heistä tuli silloin TV-dokumentti. Kyllä niistä(kin) asioista sai siihenkin aikaan, vuosia ennen 1990-lukua, puhua julkisesti, vaikka nykyinen lähihistoriakäsitys antaa muutamalle edelliselle vuosikymmenelle käsittämättömän yksipuolisen ilmeen.

Vähän aiemmin samaisella radiokanavalla luettiin uutisia 50 vuoden takaa. On myönnettävä, että välähdyksenomaisesti esiintyvää historianharrastajan harhaa - vaikea sanoa, onko se edes kovin harmitonta harhaa - on se, että kun mainitaan vaikkapa Paasikiven tai Kekkosen nimi, tuntuvat puheena olevat asiat monta kertaluokkaa suuremmilta ja tärkeämmiltä kuin ne, joista tämän päivän kotimaan uutiset kertovat.

Sinivalkoiset kynttilät ikkunalla

Päivä on kulunut isänmaallisissa askareissa. Aamupäivän ohjelmassa oli lumitöitä (talvihan on, kuten jokainen suomalainen tietää, isänmaallisin vuodenaika) ja suksien huoltoa (hiihto puolestaan on, kuten edelleen jokainen suomalainen vakaasti tietää, isänmaallisin liikuntamuoto, joka voittaa kakkoseksi pääsevän pitkänmatkan juoksun, koska sitä harrastetaan nimenomaan talvella). Sedis toi esiin sen, miten itsenäisyyspäivän ajankohdasta kiisteltiin tasavallan alkumetreillä. Syy siihen, miksi joulukuun kuudes voitti Mannerheimin karvalakin Esplanadilla näyttäytymispäivän eli toukokuun 16:nnen, on luonnollisesti se, että joulukuun kuudes on talvella.

Mutta asiallisestikin todettuna talvi on hienoa, hiihto on hienoa ja itsenäisyys on erityisen hienoa. Ainakin allekirjoittaneen mielestä.

Talven hiihtokausi tuli siis avattua pururadalla. Menijöitä ei ollut paljon, mutta vapaan tyylin ura oli jo hyväksi hioutunut. Kannatti laittaa pohjiin kovaa, kunnon pakkaskelin, luistovoidetta, vaikka lumi olikin lämmintä. Tosin intouduimme menemään ehkä turhan kovaa, ensimmäinen kerta sitten pääsiäislauantain kun oli kyseessä. Sen voi tuntea huomenna jäsenissä.

Suomalaisuushenkinen linja jatkui keittiöpuuhilla. Laitoimme talouden pienimmän jäsenen ja samalla suurimman lihanystävän pettymykseksi varsin vegetaarisen juhlapäivällisen perunoista - toista kotimaista puhuvia maanmiehiä ajatellen mallia Hasselbacka, tosin ilman pähkinöitä - lanttukuutioista, aurajuustosta (nyt kokeiltu kevyempi versio on muuten erinomaisen makuista ja rakenteeltaan käytännöllistä, vaikka uutuutta taannoin osuuskaupan lehdessä moitittiinkin), kaalista ja puolukoista. Palanpainikkeeksi iisalmelaista karpalokivennäisvettä. Vilman ennakkoluulottomuuden tietäen sekin olisi varmaan perunaa syönyt, mutta kissan elimistölle niissä saattoi olla turhan paljon suolaa.

Tätä kirjoitettaessa kolmella ikkunalla palaa kynttiläpari. Hyvä aika esittää näin blogin välityksellä onnittelut tänään huomionosoituksia saaneille.

Pekkanen vaan ei pakkanen

Tämä päivä taisi olla monilla työtätekevillä pekkaspäivä. Linja-autolle kävellessäni kotikylän rautatieaseman - vuodenvaihteen jälkeen ilmeisesti ainoan VR-konsernin haltuun jäävän täkäläisen rautatierakennuksen - eteläpääty oli hiljainen, kun VR-Rata Oy:n miehet taisivat olla pekkasilla. Linja-autokin oli melko tyhjillään, kun ammattikoululaisilla oli oma lukujärjestyksen mukainen "pekkasensa".

Töissä oli näin ollen rauhallista, ja vietin päivän kirjallisissa askareissa. Hakaniemeen lähtee lähiaikoina taas kelpo nippu paperia (raportit toimitetaan keskusvirastoon vielä kahdessa olomuodossa, sekä bitteinä että perinteiseen tapaan allekirjoitettuina papereina). Toisinaan tulee mieleen, luetaanko näitä lainkaan ja jos luetaan, millainen määrä lukijoita siihen tarvitaan. Toisaalta Suomen lähes jokaisessa monialaisessa tiedekorkeakoulussa tuotetaan massoittain kasvatustieteilijöitä, ja pitäähän heille löytyä loppusijoituspaikka - vaikka sitten Hakaniemen rannalta ;-) Ei vaan, tälläkin kertaa vuotuinen raporttipohja oli hyvin ohjeistettu.

Yksi seikka raportointiohjeissa pani miettimään. Sähköisen version kanssa pyydettiin käyttämään Wordin omaa tiedostomuotoa. Tuli mieleen, kun muistaakseni niinkin vähän aikaa sitten kuin vuonna 1991 kerjäsin silloisesta liikenneministeriöstä rahaa veturitallin katon korjaamiseen, hakemus - vai lieneekö silloin puhuttu vielä anomuksesta - piti olla kirjoitettu kolmena kappaleena valtion viralliselle vesileimapaperille. Se oli paljon juhlallisempaa kuin nykyinen sähköpostin lähettely. Mutta takaisin asiaan. Ei Word-tiedostomuoto kelvoton ole. Se on melkein konttorien teollisuusstandardi, ja voihan siihen tallentaa vaikka OpenOfficella, jos ei pidä Microsoftin tuotteista. Mutta leijonankuvalla varustetut vesileimapaperit toi mieleen hyväksyttävän tuotoksen rajaaminen Word-muotoon. Luonnollisesti isoissa organisaatioissa tietojenkäsittelyn standardisointi on tärkeää, mutta olisi ainakin PDF:n luullut kelpaavan. Katsotaan, mitä vastaavat PDF-kysymykseeni, kun keskiviikkona tulevat paikalle. Lieneekö keskusvirastolaisillakin ollut tänään pekkanen.

Illalla haimme marketista itsenäisyyspäiväksi perunaa ja ruisleipää.

Aurinkoinen toinen adventti

Automme taitaa terästää yksipuolista ruokavaliotaan sulakkeilla kuin ihminen vitamiinipillereillä. Siihen tahtiin niitä on syksyn aikana mennyt. Syy on uuden sulakerasian ja alkuperäisten sulakkeiden epäsymmetria. Sulakkeet olisi kannattanut vaihtaa samalla kuin rasia, mutta käyhän se näinkin. Yksi kerrallaan, kuten B. Virtanen jossakin sarjakuvassa hankkiessaan "uutta" autoa varaosa kerrallaan. Vähitellen on alkanut oppia siihen, että ennen kuin alkaa vaihtaa pimeää polttimoa, kannattaa tarkistaa sulake.

Pyrstötähti tuli ripustettua ikkunaan ulkorakennuksen ylisille. Hillityt jouluvalot ovat mukavia, mutta tarjonta taitaa olla yhdessä mielessä turhan runsas. Nimittäin hurja määrä uusia malleja tulee markkinoille vuosittain - ja vanhoja poistuu samaa tahtia - jolloin vähänkään vanhempiin alkaa olla vaikeaa saada oikealla jännitteellä toimivia varalamppuja. Tähän ei viime viikolla löytynyt lähempää kuin Tampereen vanhimmasta automarketista.

Kaunis iltapäivä houkutti kävelylle, kun oli kirjekin vietävänä. Syrjäteillä oli liukasta, joten maiharit olivat asialliset jalkineet. Kylillä ajeli hiljattain ajokortin saanut.

Myrskylyhdystä on sydänlanka loppu.

Huoltopäivä - vain ehtaa haircutia

Ehtaa sikäli, että henkilökohtaiseen huoltoon liittyen vähäiset hiukseni vähenivät entisestään leikkuukoneen alla.

Puolisollani oli työpäivä, kuten lauantaisin. Jälleen yksi pari oli päättänyt kunnioittaa perinteitä ja muodollistaa yhteiselonsa kirkossa. Muita toimituksia ei ollut.

Aamupäiväaskareena kotimieheksi jääneellä oli kuistin välioven tiivisteen uusiminen. Muovinen auton jääkraappa on siinä hyvä työkalu. Arvelen sitä ainakin yhtä hyväksi kuin remonttiammattilaisten suosittelemat taikinapyörät ja veitset. Väliovi ei ole kovin vanha, mutta niin vain ei meinannut sopivaa tiivistettä löytyä. Puolisoni oli sellaisen löytänyt päättyvällä viikolla Tampereella poiketessaan. Muutaman metrin pätkä kumitiivistettä oli kuulemma noudettu varastosta trukilla. Kumihommilla oli hyvä jatkaa vaihtamalla liukkailla kelvottomaksi vääntynyt torpan kauniimman ihmisasukkaan polkupyörän etuvanne. Vannenauhan ja sisä- ja ulkorenkaan sai vanhasta. Sisäinen hamsterini vaati ottamaan hyvät pinnat talteen vanhasta vanteesta. Käyvät sitten uuteen, jos niitä joskus sattuu katkeamaan. Alkuviikon myräkässä alas pudonneista pihamännyn oksista ei tullut kuin nimeksi polttopuuta liiteriin kuivamaan. Lumen peittäminä oksat näyttivät uhkeammilta kuin nyt.

Iltapäivällä väkeä liikkui urheilutalon kulmilla paljon, ja parkkipaikat olivat täynnä. Syy selvisi sisällä. Isossa salissa pidettiin kaninäyttelyä. Kuntosalia kanit eivät kuulemma olleet vallanneet, joten turhaa reissua ei tullut tehtyä. Viikonloppuiseen tapaan raudannostelijoitakaan ei ollut montaa. Kahdelle nuorelle miehelle ja pian myös kahdelle nuorelle naiselle sali näytti olevan enimmäkseen sosiaalisten kontaktien ylläpitofoorumi. Mikäs siinä, hyvä paikkahan tuokin on. Minä en meinannut saada pidettyä silmiäni irti yhdestä harjoittelijasta. Mutta ei kai se kovin suuri synti ole puolisoaan katsoa.

Kaniineja emme käyneet katsomassa, mutta kauempaa kuikuiltiin. Isoimmat kanit - mitä rotua lienevätkään - eivät koon puolesta tainneet hävitä rusakolle. Hurjan näköisiä otuksia. Lienevätkö kaniharrastajat sangen naisvaltaista väkeä? Siltä ainakin näytti. Kissaihmisten joukossa on jonkin verran miehiäkin, ja koiraihmisissä sukupuolijakauma mennee aika lailla tasan. Ainakin sivustakatsojan näkökulmasta.

Henkilökohtainen huoltoiltapäivä jatkui venyttelytuokiolla maailmanmusiikin tahtiin (levylautasella tällä kertaa Criara-niminen Deep Forest -kopio) ja sen perään saunomisella.

Illalla lähdettiin vielä ajelulle naapurikylään. Sumu oli peltoaukeilla tiheä. "Ysitien" varressa vuosi vuodelta laajentuva kauppakeskus myi eurolla isoja colapulloja. Mahtaako Rainbow teettää kevytcolansa Vip-nimisellä firmalla Kuopiossa? Oudon merkin maku nimittäin oli tutun oloinen.

Nyt ehkäpä vielä vähäksi aikaa lukemaan taidehistoriaa.

Lehtikatsaus

Uusi Helsingin Sanomien kuukausiliite kertoi poliisiylijohtaja M. Salmisesta. Luin jutun ja pidin sitä vauhdikkaana ja jännittävänä. Mutta se myös paljasti yhden "city-kulttuurin" piirteen, mikä saa minut epäileväiseksi kaupunkielämää ihannoivia ajatuksia kohtaan: idolien rakentamisen ja pohjattoman yksilönpalvonnan. Se on ymmärrettävää, koska ihminen joka jollakin tasolla kokee hukkuvansa massaan, haluaa samaistumiskohteita.

Pidän paikallislehtien eräänlaisesta ajattomuudesta. Ei kääntyillä tuuliviirinä eikä juosta idolien perässä. Eilen tulin lukeneeksi maanantaisia Valkeakosken Sanomia. Ne olisivat aivan hyvin voineet olla uunituoreet. Paikallislehtien ylväässä rauhallisuudessa on jotakin samaa kuin historiankirjoituksen klassikoissa.

Ideologinen aamunavaus Blogistanin keskusradion kautta

Hyvää huomenta. Pari sanaa ideologioista.

Ideologiat - joita virtuaalimaailmassa kutsuttaneen meemeiksi - ovat mielenkiintoinen asia, koska ne ovat olemassa vain ajatuksina. Representoituminen tekoina on varsin sattumanvaraista.

Kun ideologiat muunnetaan "materiaaliseen" asuun eli kielellisiksi ilmaisuiksi, ne muuttuvat yleensä peiliksi, joka peilaa muuntajan eli puhujan tai kirjoittajan näkemyksiä sattumanvaraisista representaatioista. Ideologioista puhuminen kertoo siis lähes poikkeuksetta vain puhujan omista ideologioista.

Aamunavauksen lopuksi kuulemme Mauri Airran sävellyksen "Säpinää" sovitettuna fagotille, jouhikolle ja teräketjuöljykannulle. Hyvää päivänjatkoa.

Keskusvirasto on ystävämme

Ratahallintokeskus esittelee itsensä rautatieliikenteen ylläpitämisestä ja kehittämisestä vastaavaksi virastoksi. Se on hyvä esittely, joka herättää luottamusta. Nimittäin kollegansa Opetushallitus puolestaan katsoo olevansa vain opetuksen kehittämisvirasto. Eikö toimialaa olisi syytä myös pitää yllä, että se jatkaisi olemassaoloaan, ja siten olisi jotakin mitä kehittää?

Mutta kyllä ne vaan sellaisia pehtooreita ovat.

Soitin Helsinkiin kysyäkseni, mitä kuuluu ratapihan itäpuolen kiinteistökaupoille. Langan toisessa päässä ääni kuulosti siltä kuin alaleuan etäisyys yläleuasta olisi ollut metrimitalla mitattavissa, ja toisaalta tietämyksen ja kiinnostuksen mittaamiseen olisi tarvittu mikrometriruuvia. Ei millään pahalla.

Tuli kuitenkin kehotus soittaa Tampereelle. Siellä vastasi tuttu mies ja kertoi, että uusi isäntä on vuodenvaihteen jälkeen veturitallillekin luvassa. Samaten ties miten monelle entiselle Valtionrautateiden ja sen perillisten kiinteistöille Hämeessä ja Keski-Suomessa.

Viestiä eteenpäin viedessä ilmeni vuokranmaksajan taholta vähäistä mainittavampaa huolestumista, ymmärrettävistä syistä.

Tässä sitä nyt ihmetellään ja odotellaan, nimimerkillä "Turhaanko kerättiin koko vuosi rautaa".

Missä oikeus, missä vääryys?

"Samoin pelätään käyvän maanomistajien ja kaupungin (Ratahallintokeskuksen) kaavoituskiistassa, jossa epäasiallisesti osoitetaan ulkoilureittejä ja viaton saa maksaa viulut."

Tätä otsikkoa olen kierrättänyt blogissa ennenkin, ja voi olla että siihen täytyy myöhemminkin turvautua.

Töiden jälkeen oli kiire kotikulmakunnan asemakaavasta järjestettyyn keskustelutilaisuuteen. Toiset haluavat kaavan, koska sen mukana on luvattu vesijohtoja ja viemäreitä kunnan puolesta sinne, missä niitä ei vielä ole. Toiset eivät halua sitä, koska pelkäävät rakennusoikeuden rajoittumista ja sitä kautta kiinteistön arvon alenemista. Valmisteluprosessista voi tulla mielenkiintoinen.

Melusta ja tärinästä puhuttiin enemmän tänä iltana kuin varmaan niinä lähes neljänä vuosikymmenenä yhteensä, minkä ajan rata on tuossa kulkenut. Tl-Tku-radalla on - valtion talousarvioiden niin salliessa - tarkoitus tehdä päällysrakenteen uusimistyö vuosien 2006-2008 aikana. Samanlainen tarve on suurimmalla osalla rataverkkoa, joten ymmärrettävästi Ratahallintokeskus ei yksittäisestä suunnitelmasta juuri arvaa isosti kuulutella, kun toteutuminen ei ole varmaa. Kaava-asiaan aihe kuuluu siten, että radan päällysrakenteen uusimisella RHK tähtää liikkuvan kaluston akselipainon nostamiseen 25 tonniin. Nykyinen akselipaino on 22,5 tonnia. Tämän monet pelkäävät lisäävän melua ja tärinää asuinalueilla.

Asia ei ole aivan yksiselitteinen. Ensinnäkin itäisen yhdysliikenteen vaunukalustolla saa ko. radalla jo nyt liikkua poikkeusluvalla 24,5 tonnin akselipainolla. Itänaapurin vaunut ne vasta kolkottimia ovat (vaikka olenkin venäläisen tekniikan ystävä, minusta heidän rautatievaununsa voitaisiin lähettää pysyvästi Siperiaan ja pitää siellä, ei niillä tänne ole mitään asiaa), ja poikkeuslupia kuuluu olevan käytössä aika tiheään.

Toiseksi radan päällysrakenteen uusiminen on niitä toimenpiteitä, joilla mainittuja haittavaikutuksia osaltaan ehkäistään. Lopputulos voi olla plus miinus nolla. Ehdotin, että kaavasuunnittelussa kaupunki kiristäisi RHK:lta lupauksen massanvaihtotöihin. Savista pois ja kovempaa tilalle, kun kerran koneilla tulevat. Voi olla utopiaa, mutta aina kannattaa yrittää.

Mutta kuten todettu, akustiset haitat olisi hoidettu miltei kerralla, kun RHK vannoisi, ettei pane punaista opastelippua pussiin ennen kuin viimeinenkin Lokakuun rautateiden kolistaja ja täristäjä on karkotettu Suomesta. Nyt kun Katoava veturin ääni -niminen äänitallenne on juuri mennyt prässäämöön, on junan ääniä tarjolla muutenkin.

Tosin eivät ainakaan tämän torpan asukkaat tapaa heräillä radalta kuuluviin yöllisiin ääniin. Toisaalta olemme kovia nukkumaan unissamme.

Mutta koska olemme suomalaisia, hämäläisiä ja minä vieläpä aidon äijäkulttuurin ystävä, pitää jonkinlainen kriittinen vastine kaavaehdotuksesta tehdä määräaikaan mennessä. Jo kansanperinne velvoittaa sellaiseen jaloon toimintaan. Kirjelmän voisi aloittaa vaikkapa otsikon sanoilla.

Märkä keli

Työmatkalla olisi saanut olla kumisaappaat. Onneksi pääsin kotiin oikein kivan ja nätin tytön kyydissä. Syötiin linssikeittoa.

Räntäsade lakkasi jo aikaa sitten. Silti lumiaura jyystää tietä uskollisesti, koko lailla tasatunnein.

Märän lumen paino oli pudottanut männystä kaksi isoa oksaa. Niistä saa hiukan polttopuuta kuivamaan, mutta pimeys ja märkyys eivät houkuttaneet tänä iltana sahapukille.

Tulkku tykkää porkkanajunista. Ja hänellä on muutenkin uusi kiva blogi.

Adventti

Ensimmäisen adventin hoosianna kuunneltiin Turusta mukavasti sohvalla lepäillen. Urkujen kaverina oli trumpetti. Lähetys katkaistiin huonoa makua osoittaen pian kolehtivirren jälkeen. Saarnamiehenä oli Porvoon piispa Vikström, joka on viime aikoina käynyt nokkapokkaa Ruotsin arkkipiispan Hammarin kanssa muun muassa samaa sukupuolta olevien ihmisten välisten liittojen siunaamisen osalta. Kuten eilen tuli kirjoitettua, Vikströmin kollega Huovinen on ilmaissut omasta mielestäni asiallisen mielipiteen tämän suhteen. Siunataanko mieluummin ihmisiä vai kauppakeskuksia?

Tampereen avoimen yliopiston tentteihin voi nykyisin ilmoittautua verkossa Nettirekka-palvelun kautta. Hieno juttu, kun ei enää tarvitse lähteä viemään tenttikuorta laatikkoon. Oli siinäkin oma viehätyksensä henkilökohtaista logistiikkaa ajatellen, mutta nykykäytäntö on aikaisempaa helpompi. Tuli ilmoittauduttua Suomen taidehistorian kirjatenttiin ja samalla todettua, että Suomen taidehistorian peruskurssin luentotentti oli mennyt hyväksytysti läpi. Julkaisevat nimittäin tenttituloksetkin verkossa. Kuten taannoin kirjoitin, en tunnistanut tentissä montaakaan maalausta, mutta jotain ilmeisesti tiesin.

Arvioinnin osalta kyseessä oli paras akateeminen opintosuoritukseni kautta aikain, koska arvosanaksi tuli peräti nelonen. En silti ryhdy esittämään scat-laulua (sangen pienen sisäpiirin juttu ;-)

Ilmaisia huveja

Nukuimme aamulla siihen saakka, että keinovalot vaihtuivat päivänvaloon. Rauhallisen aamuhetken jälkeen oli hyvä lähteä kylille. Kirjastoon taas, ja sieltä kassillinen kirjoja, kun logistiikka hoitui muutoin kuin ahtaassa selkärepussa.

Tuttu auto oli pysäköity pääkadun varteen ja tuttuja miehiä löytyi digikamerakauppaa tekemästä. Valokuvausliike voi hyvinkin olla kohtauspaikka, jossa sovitaan ajankohtaiset asiat. Kahden auton karavaani kulki rautatien toiselle puolen.

Kuntosalille selvisi taas nimikirjoituksella vihkoon. Hieno homma, että emäseura kustantaa. Tällä kertaa tuli tehtyä järkevä treeni. Yhden harjoittelijan tuottamasta äänimaisemasta ei voinut olla tulematta mieleen veljeskansamme rautatie-eepoksessa esiintynyt Ähkiv Bill. Tämä kaikella kunnioituksella, koska itse en olisi kuvitellutkaan käyttäväni samanlaisia painoja.

Osuuskaupan porstuaan osui Seppo kertomaan, miten Yhtymä on myymässä nelisenkymmentä rakennusta pois vanhan Hämeen alueella. Voi olla, että tämä aiheuttaa liikennettä ainakin tietoliikenteen muodossa.

Adventin alla

Piispoiksi ryhtyy fiksuja ihmisiä. Vaikea päätellä muuta Helsingin piispan E. Huovisen kirjoituksesta päättyvän viikon Kotimaa-lehdessä.

Linnuille on pihassamme tarjolla vain kauraa. Taitavat käydä paremmilla apajilla. Hyvä niin. Kyllä tännekin herkullisempaa on tulossa.

Adventtiaatoksi laitoimme vain elävää tulta pihaan.

Älä osta mitään paitsi pizzaa -päivä

Älä osta mitään -päivä on tullut vietettyä melko onnistuneesti päivän tavoitetta ajatellen. Töissä sorruin perjantaiseen paheeseeni eli lounastamaan pizzapaikassa. Kuluttamista sekin. Täkäläisten turkkilais-kurdilais-monikansallisten gourmet-ravintoloiden osalta on vaikea sanoa, kumpi on parempi: Valkeakosken pääkadun varressa sijaitseva vai Toijalan torin laidalla toimiva. Ehkä se on tasapeli. Ensinmainittu tekee parempaa pizzaa ja jälkimmäinen parempaa kebabia.

Päivän teemaan liittyen jokin aika sitten puolisoni ja minä teimme mielenkiintoisen havainnon. Lähistölle on muuttanut perhe, joka on tehnyt uudessa kodissaan isoa remonttia. Eräänä viikonloppuna perheen lapset leikkivät sotaleikkejä pihamaalla. Pyssyt olivat selvästi omatekoiset koostuen ainakin kakkoskakkosesta ja laudasta muotoilluista komponenteista. Sotiminen näytti hoituvan hienosti. Vastakohta oli melkoinen verrattuna viime viikkoina postilaatikkoon tulvivien lelumainosten tarjontaan.

Vanajanhämäläisissä kirjastoissa

Töistä tullessani poikkesin kotikylän kirjastoon etsimään luettavaa seuraavaan taidehistorian tenttiin. Hyvin sieltä löytyykin alan kirjallisuutta, mutta ei aivan kaikkea tarvitsemaani. Samalla tuli päivitettyä vanha kirjastokortti PIKI-kortiksi. Nyt voisi kai museoida syyskuussa 1989 päivätyn Tampereen pääkirjaston kortin. Tuskin se olisi enää aikoihin muutenkaan kelvannut.

Joskus 1970-luvun jälkipuoliskolla kotikylän kirjastokortteja uusittiin. Tuoreena koululaisena olin hankkinut kortin jonkin verran aiemmin. Kerran koulusta palatessa naapurin Olli kertoi, että kirjastosta saa nyt uusia kortteja. Hän esitteli ylpeänä omaansa, joka oli vaaleansininen ja suojattu muovitaskuun. Käännyin heti kirjastolle päin ja sain kortin numero 106. Olin aika ylpeä niin pienestä numerosta. En tullut kysyneeksi, minkä numeron Olli oli saanut.

Iltalenkillä satoi aluksi räntää, mutta ei ollut kylmä. Vähäliikenteiset tiet vaikuttivat liukkailta. Emme lähteneet valaisemattomalle soratielle. Puolisollani on pipo, joka tekee hänestä maajoukkuevalmennettavan näköisen. Olen kateellinen.

Pikaisen suihkuttelun jälkeen ennen sulkemisaikaa ehdin tutustua naapurikunnan uuteen kirjastoon. Se on perjantaisin auki pari tuntia pidempään kuin kotikylän vastaava laitos. Siellä oli saatavissa suomalaisista puukirkoista kertova tenttikirja. Komean kirjaston ovat naapurit saaneet, mistä heille onnittelut. Vilkuksi ristitty talo vaikutti oikein viihtyisältä. Napakka virkailija joutui pariin otteeseen komentamaan tietokoneilla häärineitä lapsuuden ja teini-iän rajamailla horjuvia poikia.

Pyssysillä

Illalla puolisoni lähtiessä kuoroon päätin käväistä pitkästä aikaa ampumaradalla. Radan mestarina toimivalla Heikillä oli muuta menoa, joten en saanut ilma-asetta lainaan. Mutta tuli sen sijaan kokeiltua pitkästä aikaa ruutiasetta. Ruutiaseradalla oli harjoittelemassa Pekka uudella pistoolillaan. Vaatimalla vaati minuakin kokeilemaan asettaan. Lisävarusteita haettaessa Asetalo oli kuulemma meinannut ostaa pyssyn väkisin käsistä. Eikä ihme. Maallikonkin käteen jo ensituntuma oli laadukas.

Siitä on varmaan puolitusinaa vuotta, kun olen viimeksi ampunut lyhyellä ruutiaseella. Muistan, että silloin en osunut mihinkään. Toiset lohduttivat, että sotaväen FN:llä osuukin paremmin, jos käyttää sitä heittoaseena. En uskonut, koska he laukoivat samanlaisella pistoolilla kymppejä.

Tänään meni yllättävän hyvin. Vanhana SRA-miehenä Pekka ampui puoli lippaallista siinä, missä minä tähtäsin yhtä laukausta, mutta aika hyvin sain rauhassa ammutut osumaan taulun mustalle osalle.

Puolisoni on toisinaan sanonut, että meillekin pitäisi hankkia jokin asiallinen ruutiase. Tämän illan jälkeen ajatus ei tunnu yhtään hassummalta.

Melankoliaa

Aamulla töihin lähtiessä on pimeää, töiden alkaessa on pimeää, töiden päättyessä on pimeää ja kotiin tullessa on pimeää.

Ajattelin käydä illalla pitkästä aikaa dojolla nyt, kun taidehistorian opinnot ovat tämän syksyn arki-illoilta ohi (tosin en tiedä, joudunko uusimaan tenttejä - on hyvin mahdollista, että joudun). Mutta koska kyseinen harrastustila on varsinaisessa päiväkäytössään koulun sali, ja parhaillaan on käynnissä lukiolaisten koeviikko, oli harjoitusvuorot peruutettu. En huomannut aluksi ilmoitusta ovella ja ihmettelin, kun väkeä ei näy. Alakerran isossa salissa oli pieni joukko salibandyn pelaajia, mutta muuten koulu oli hiljainen. Autio pukuhuone ja ikkunat pimeälle pihalle - siinä yhdenlainen melankolian ydin.

Raakaa sortovaltaa vastaan - Ei ajeta autolla

Väite: Yksityisautoilu on aina pahasta.

Tulkinta: Me tiedämme teitä itseänne paremmin, milloin ja mihin teidän pitää kulkea ja miten paljon tavaraa teidän on tarpeen kuljettaa mukananne.

Jobinposteja

Ovat tehneet asemakaavan tällekin kulmakunnalle. On myönnettävä, että minussa on sen verran punaniskaa, että olisin viihtynyt aivan hyvin kaava-alueen ulkopuolella. Sinä kesänä, kun vaihdettiin ulkorakennuksen väriä, kysäisin varoiksi asiaa rakennustarkastajalta. "Tehän olette siellä kaavan ulkopuolella, niin maalatkaa vaikka kukkakuvioiseksi." Emme maalanneet kukikkaaksi, mutta kaavan ulkopuolella olisi silti viihdytty.

Ratavarren eläjinä asustelemme kaavaehdotuksen mukaan suojaviheralueella. Jotenkin tuosta tulee mieleen kansallispuisto tai muu reservaatti :-)

Toisaalta on kaavaehdotuksen teettämisestä ollut iloakin. Maaperän radonriskialueet on kartoitettu, eikä sellaisesta pitäisi olla näillä tonteilla vaaraa. Tärinä- ja melumittauksiakin on tehty. Vaikka 1960-luvulla rakennettu radan uusi linjaus tehtiin silloisen tietämyksen mukaan eli ei kovin kauas asutuksesta (nykyinen suositeltu minimietäisyys radasta on uusille asuinrakennuksille 160 metriä), ei noista tiettävästi ongelmia ole ollut neljään vuosikymmeneen.

Tänään aloitan uuden minisarjan nimeltä "Raakaa sortovaltaa vastaan". Kaikenlaisen vaihtoehtoväen mielikuvissa kirjoitan nämä ajatukset tietenkin karvalakki päässä pirtin pöydän ääressä. Niinkuin teenkin. Sarja jää yhtä lyhyeksi kuin taannoinen Pohjantähti-cover.

Raakaa sortovaltaa vastaan - Rakennetaan taajaan

Väite: On suosittava tiivistä yhdyskuntarakennetta ja etenkin kerrostaloasumista.

Tulkinta: On parempi, että te ette itse voi tuottaa lämpöänne tai pumpata vettänne eikä teillä ole liikaa mahdollisuuksia ravinnontuotantoon. On myös parempi, että olette helpommin valvottavissa.

Toinen jobinposti oli jätehuoltofirman vaihtopakko. Olimme hankkineet palvelun paikalliselta kuorma-autoilijalta, joka on hoitanut hommat hyvin ja edullisesti. Hän myi jätehuoltoliiketoimintansa pörssiyhtiölle. No, onpahan ainakin kierrätyspalveluiden paranemisesta on vihjailtu. Vaikka on kierrätettävät tähänkin saakka saatu omin toimin vietyä sinne, mihin ne kuuluvat.

Kolmannella sektorilla

Lupauduin jatkamaan ensi vuodenkin maanpuolustusyhdistyksen sihteerinä. Tänään pyydettiin myös pitäjäseuran johtokuntaan. Kieltäydyin kunniasta. Aate on hieno, mutta aika rajallinen. Luulen, että siellä ei edelleenkään tiedetä, että en ole edes jäsen. Huomenna ammattiosasto tarjonnee luottamusmiehen hommaa. Mitähän siihen vastaisi? Sekin aate on kannatettava.

Täytyy pitää varansa tai tämä alkaa näyttää Maalaisen taannoin bongaamalta Matti Merellä -blogiparodialta. Tosin oikean Matin taannoisten sanojen perusteella kyseessä on kaikkea muuta kuin hyvällä maulla tehty juttu.

Päivä on jo lopuillaan, mutta vielä ehtii näin blogin välityksellä onnitella kahta syntymäpäiväänsä viettävää hienoa miestä: onnea 18-vuotiaalle Simolle ja erinomaiseen 35 vuoden ikään ehtineelle Markolle.

Erikoisuuksia lyhyesti

Viime päivinä tielle on osunut pari tunnistamishalutonta kouluaikaista tuttua. Samoilla seuduilla on elelty, mutta miksi näin?

Matti Lahdesta käänsi vanhan kuvan impressioksi tavalla, johon on toivotonta yrittää lisätä mitään. Kiitos.

Eilisiltapäiväinen tuntui tänäänkin jäsenissä. Tunnistettiin kansallisissa urheilevia nuoria, ja maltoin pitää painot kuntooni nähden asiallisissa lukemissa.

Rautaa sisämaahan

Kymenlaaksosta Hämeeseen tuotiin arviolta seitsemän tonnia rautaa. Kymenlaakson Sähkö Oy:n pylväskyllästämön entiset raiteet päätyivät kuorma-auton lavalle ja sieltä risteysaseman veturitallin läntisimpään pilttuuseen talvisuojaan.

Suuret kiitokset kuuluvat nostot ja kuljetuksen organisoineille Eskolle ja Ilkalle sekä asiat kuljetusvelihintaan hoitaneelle yritykselle.

Päädyin veturitallille myöhässä eli vaiheessa, kun Suomen rautatiehistorian lyhytaikaisemmaksi ounasteltu eli kolmituntinen rata oli jo rakennettu kesällä hankittujen raide-elementtien turvin. Koneen ja kuljetuksen nuori vinssimies nosteli taitavasti kuormat rullavaunujen päälle, josta talkooväki työnteli ne sisään. Tavaran paikoilleen kantaminen kävi hyvin kuntosalikerrasta. Kenttäradan purkaminen oli nopea toimitus.

Pieni mutta kova talkooporukka.

Olemme tänä vuonna käyttäneet omassa mittakaavassamme käsittämättömän määrän aikaa ja rahaa kapearaideharrastukseen. Mutta olosuhteiden leveillä kiskoilla ollessa sellaiset kuin ne ovat on tilanne ymmärrettävissä.

Oppiminen on sosiaalinen konstruktio

Työpäivän ensi hetki sujui mukavasti mallipojan tehtäviä hoitaessa. Olen joskus tuuminut, että minulla on onni työskennellä yhteisössä, jossa toimii hienovarainen hälytysjärjestelmä: kun edellisestä ammattilaisen tekemästä ruokkoamisesta alkaa olla tarpeeksi aikaa, kilahtaa sähköpostiin tai puhelimeen kutsu tulla harjoituspääksi. Tosin syy taitaa olla käytännöllisempi: nytkin valmistumassa olevat parturi-kampaajat tarvitsivat harjoitusmalleja viimeisiä näyttöjään varten.

Varsinainen työpäivä meni kokoustaessa. Viranomainen oli tullut kutsuttua vaihteeksi tehtaanpiippujen juurelle. Sinne on jokaiselta asianosaiselta suunnalta melko tasa-arvoinen matka. Rutiiniasioita hyvässä hengessä. Monilla kiireitä, ja HP:llä melankoliaa jo vähän aikaa jatkuneiden globaalien saneerausten vuoksi. Minestronekeittoon kaikki taisivat olla tyytyväisiä. Tämän viikon "ilmaisten" lounaiden kierroksella Haka-TPS 6-0 :-)

Illalla tenttiputki jatkui Tampereella. Aiheena tänään taidehistorian perusopintojen metodiluentojakso oheiskirjoineen. Tämä tenttiputki ei venynyt kuin kahden illan mittaiseksi, mutta täytyy kunnioittaa opiskelijoita eli niitä, jotka päätyökseen saattavat testauttaa osaamistaan ja tietämystään useampana peräkkäisenä päivänä.

Jos Tampereen avoimen yliopiston taidehistorian perusopintojen tenttikysymykset jotakuta kiinnostavat, niin jatketaan vanhalla linjalla julkaisemalla ne.

Luento-osuuden osalta pyydettiin kuvailemaan 1900-luvun kuvataidetta muutaman tapauksen kautta. Nämä olivat futurismi, kollaasi, intertekstuaalisuus, Wassili Kandinsky ja Henri Matisse. Viimeksi mainittu, vaikka nimenä tunnetuin noista lienee, oli itselleni vierain. Menin väittämään impressionistiksi, mutta jälkikäteistarkastus viittasi paikallisvärit kiistävän "villipetouden" suuntaan. Kandinsky tuli lähelle jo kauan sitten tämän upean maalauksen havaitsemisella. Veturi, varsinkin höyryveturi, kutsuu kubismia? (Kaalihäkistä ei voine tässä yhteydessä puhua, koska se on kubististen pyrkimysten äärimmäinen taideteollinen toteutuma aivan kuin maankumipyöräisensä Niva).

Tarjolla olleista kirjoista olin tullut valinneeksi K. Saarikankaan toimittaman "Taidehistoria tänään" -teoksen sen valtaisan akateemisen ambition johdosta, että se sattui olemaan kotikylän kirjastossa ainoa saatavissa ollut. Hyvä opus, ei siinä mitään.

Kyseistä kirjaa koskien pyydettiin pohtimaan kuvan ja sanan suhdetta. Muiden tarjolla olleisiin kirjoihin pohjautuvia kysymyksiä en tullut tallentaneeksi muistiini.

Akateemista hevosen tuottamalla biolannoitteella pelattavaa bingoa taisin tuottaa heikosti. "Paradigman" sain kerran kirjoitettua. Itse asiassa tällaisten aihepiirien akateeminen jargon on lähes liikuttavaa. Helpompi on naureskella muutosagenteille, kustannustehokkuuksille sun muille konsulttien, kameleonttien ja muiden kasakoiden viljelemille päiväkohtaisuuksille, joilla uskotaan olevan jopa yli vuodenvaihteen ulottuvaa merkitystä.

Vain kaksi esseetä ei kuulostane vaativalta. Mutta minusta taidehistorian "appro" on huomattavasti vaativampi kuin vaikkapa tietojenkäsittelyopin "cumu". Minkä johtopäätöksen tästä teemme? Että on olemassa enemmän ja vähemmän vaativia oppiaineita? Ei, vaan että osaaminen on viime kädessä sosiaalinen konstruktio ja siten täysin subjektiivisesti tulkittavissa. Subjektin näkökulmasta kumpikaan edellämainituista ei ole minulle ammatti. Tietojenkäsittelyoppi kytkeytyy ohjelmointiin, jota en ole juurikaan harjoittanut, mutta se on silti kontekstuaalisesti sangen lähellä päivittäistä työtäni. Taidehistoria on osa historiaa, joka on itselleni tärkeiden harrastusten asemassa. Voin hyvin kuvitella, että jos asetelma olisi toisinpäin - työskentelisin vaikkapa (taiteen ulkopuolisella) museoalalla ja harrastelisin tietotekniikkaa - kääntäisin oppiaineiden vaatimusasteet toisinpäin.

Tentti pidettiin vanhan kenkätehtaan vintillä, salissa joka ymmärtääkseni jonkin ajan päästä on enää historiaa koulutukseen järjestäjän kannalta. Niin on Pyynikin kiinteistökin, vanha Teku, kaarttin päämaja tai mikä vain muistelijasta riippuen, ollut jo kauan. Siellä tulin suorittaneeksi vuosia sitten auskultointiin vaaditut kasvatustieteelliset perusopinnot. Väittivät, että niillä käytävillä oli itse H. Salmelakin nähty myöhäisinä iltoina. Eipä nähty, edes sinä syysiltana kun venähti varsin myöhään joutuessani lukemaan tenttivastaukseni opettajalle erinäisten tulkintavaikeuksien vuoksi. Herrasmiehenä tämä tosin sanoi, että lukuvaikeus johtui vain hänen oman ikänäkönsä ja käsialani pienuuden konstellaatiosta. Käsialamuumiin tulin osallistuneeksi jo aikaisemmin, joten jääköön nyt.

Vauhdikasta menoa

Aika paljon mahtuu lyhyeen marraskuun päivään. Aamulla töissä rästikokeen pitämisen jälkeen yritysmaailmaan neuvottelemaan aiesopimusta sähköalan koulutuksesta. Sopimukseen päästiin yllättävän nopeasti, kun puheissa keskityttiin tekniikkaan ja pedagogiikkaan. Rahasta onkin yleensä ikävää puhua. Onneksi myös monet niistä, joilla rahaa on, ajattelevat samoin.

Sitten vähän paperitöitä ja sen jälkeen päivän surrealistinen osuus, johon tänäänkin liittyi, tosin ilman omaa syytään, opetusneuvoksen titteliä kantavia.

Illaksi rauhoittumaan taidehistorian pariin. Suomen taidehistorian peruskurssin luentotentti oli varmaankin helppo, mutta mokia tuli tehtyä ja paljon. Jos jotakuta kiinnostaa, niin tällaisia olivat kysymykset:

Tunnistettavana oli kuusi kuvaa:
- Isonkyrön kirkon seinämaalauksia 1500-luvulta (meinasin sortua todella halpaan ja tarjota jotakin lounaisempaa vaihtoehtoa, mutta tulin sentään katsoneeksi, että tekstit olivat vanhaa ruotsia eikä latinaa).
- Beckerin "Äidin ilo" 1860-luvulta. Tämän mokasin tarjoamalla Berndtsonia ja vähän myöhäisempää ajankohtaa. B-kirjain ja ranskalaisvaikutus on huono selitys.
- Jokin minulle tunnistamaton myöhäiskeskiaikainen Pietaria ja jotakuta täkäläistä kirkonmiestä esittävä maalaus. Tarjosin Lohjaa, mutta ei se sieltä liene. Äkkiseltään en löytänyt oikeaa vastausta jälkeenpäinkään.
- Aaltosen kubistinen ehdotelma Aleksis Kiven patsaaksi.
- Thesleffin sisaren muotokuva "Thyra Elisabeth" 1890-luvulta. Pitikin mennä tarjoamaan tekijäksi Danielssonia.
- Flemingien hautamuistomerkki Mynämäen kirkosta. Flemingit menivät oikein, mutta hautapaikan päättelyketju väärin. Kuitian kartanon vuoksi tarjosin Paraista.

Kotona piti tarkistaa kirjahyllystä, mikä kaikki meni väärin, ja melkein kaikkihan siinä meni.

Esseetehtävän vaihtoehdoiksi tarjottiin:
- Esihistoriallinen taide
- Ekspressionismi 1900-luvun taiteessa
- Kustavilainen uusklassismi ja venäläinen empire arkkitehtuurissa

Arvelin saavani välttävän, blogitekstinomaisen, vastauksen kasattua mistä vain noista, mutta päädyin viimeiseen. Siihen tuntui helpoimmalta sitoa yleisempää historiaa Kustaa III:n ajan muodikkaista ranskalais- ja hollantilaisvaikutteista, Vaubanin linnoitustekniikasta, viimeisten Ruotsin vallan vuosien kirkoista ja ennenkaikkea emämaan vaihdoksesta. Väitän, että empire teki uusklassismia soveltaessaan paljon vähemmän kompromisseja kuin milloin sotilaiden, milloin käsityöläisten tarpeisiin taipunut kustavilainen tyyli.

Kaikkeen sitä mukaan joutuu

Älkää edes kysykö. Mutta arvokkaiden herrojen Jussin ja Timon ajopelinä on International-traktorin ja 105 H 37-61 -haupitsin ajoneuvoyhdistelmä.

Turkkunen

Turku oli viileä ja harmaa. Tuomiokirkkosillan kupeessa oli vielä veneitä vesillä. Yhden nimi oli Das Boot.

Maalainen taisi olla käymässä samoilla kulmilla. Ilmeisesti kylläkin eri tilaisuuksissa: minun salissani oli ammattikoulujen ja opetushallituksen väkeä.

Päivän anti ei tuntunut kummoiselta. Aivan toissijaiset asiat alkoivat mietityttää. Sellaiset kuin oma roolini joukossa. Mahdanko olla inside again vai left outside alone. Jospa ne viime vuoden syksyllä antoivat pikkukivaa puuhasteltavaa, että se pitäisi päänsä kiinni, kun puhutaan isoista asioista.

Mutta edelleenkin tuntuu siltä, että jos ylenmäärin henkilökohtaistamme oppimista ja tutkinnon suorittamista, vahvistamme kulttuuria, jossa jokainen viime kädessä haluaa ylivertaisesta osaamisestaan patsaan ja sen jalustaan "Iagh war med landett och landett med mig wääl tillfreds" (tuomiokirkon nurkalla pönöttävän kenraalikuvernööri Brahen sanoissa huomiota kiinnittää ja yleisestä suhtautumisesta kertoo paljon se, missä järjestyksessä nuo kaksi asiaa sanotaan). Ai niin, mutta kun ruotsin kieli henkilökohtaistetaan pois jo perusopetuksen yläasteella, koska se ei ole coolia, niin ehkä patsaan jalustaan tuleekin "Taaki börsta rules ok fuc yuo man".

Kala ei ollut makuuni, mutta kahvia tuli nautittua aivan liikaa.

Päivän aikana sää viileni ja sade alkoi muuttaa olomuotoaan niin, että illalla oli ohjelmassa renkaanvaihto. Olemme ajelleet autolla tänä syksynä varsin vähän. Edellisen lumimyräkän se sai seisoa rauhassa tallissa, ja sitten tulikin taas lämmin. Juuri hankittuja Hakkapeliittoja ei ole ollut tarve laittaa tositoimiin. Mutta eiköhän se nyt ollut aika. Bensaakin tuli haettua pitkästä aikaa.

Kirkollinen arki-ilta

Työpäivä meni huomisen Turun keikan materiaaleja valmistellessa. Tuntui, että joka kerran, kun katsoi ikkunasta ulos, oli yhtä pimeää.

Illalla puolisoni ja minä vietimme tovin naapuriseurakunnan kirkossa musiikin parissa. Viululle ja uruille oli valittu kooste tuttuja ja turvallisia kirkkokonserttikappaleita Buxtehudesta alkaen.

Vaikka seurakunnan nykyinen kirkkoherra on ehtinyt olla virassaan jo jonkin aikaa, tapasin hänet ensimmäistä kertaa vasta nyt. Viiala on tunnetusti varsin työväenhenkinen paikkakunta, ja mieluinen tulokas oli aktivoinut papinvaalissa äänestämään myös harvemmin kirkossa viihtyviä. Siitä eivät kaikki seurakunta-aktiivit olleet pitäneet. Niin publikaanit kuin fariseuksetkin meillä on aina keskuudessamme. Joka tapauksessa hyvän papin viialalaiset itselleen valitsivat, ja kaupantekijäisinä saivat taitavan viulistin, kirkkoherran rouvan.

Työväenhenkisyydestä mieleen, Viialan alttaritaulu on minusta todellinen helmi. L. Segerstråhlen maalauksessa Jeesus on tullut 1950-luvun Viialan kaduille tehtaalaisia morjestamaan. Muutenkin vuonna 1950 valmistunut kirkko on tyylikkäässä modernismissaan niin hieno, että naapuriseurakuntalainen voisi sanoa olevansa melkein kateellinen, vaikka varsinkin kirkollisia puhuttaessa kateus on kovin ruma sana.

Raamatullisissa aiheissa jatkettiin kotimatkallakin, kun poikkesimme Kylmäkoskelle ostamaan edullista lamppuöljyä ja sinappia.

Huomenna on hieman tavanomaista aikaisempi herätys. Hitaista aamutoimista nauttivalle optimaalinen aika voisi olla jossakin neljän ja puoli viiden välillä. Normaalisti arkiherätys on viideltä.

Hämärtää

Aamukahvin jälkeen avasin autotallin ovet puolisolleni lähteä Viialaan töihin. Torkuin vielä hetken ja toisenkin, kunnes puin haalarin ylle ja menin ulos haravan kanssa.

Saavuttuaan kulta tuli pyynnöstä huolimatta mukaan, eikä kevääksi ei jää enää paljon siivottavaa.

Illalla jokunen lyhty on sytytetty ulos.

Työmiehen lauantai

Eilen Helsingin asema-aukion laidalla tulin hankkineeksi suosikki-Linuxini uuden version (linkki ei vie enää sille sivulle kuin ennen, mutta menköön). Tänään sitä on yritetty asennella yhtä huonolla menestyksellä kuin edeltäjäänsä.

Promisen MB Fasttrack 133 -RAID-ohjain tunnetaan nimeltä, mutta kaksi peilattua kiintolevyä näkyy edelleen kahtena levynä, eli laitteistotasolla tehtyä peilausta ei ymmärretä. Tämä estää käytännössä järjestelmän asennuksen siten, että myös levypeilaukselle asennettu Windows olisi kaksoiskäynistettävissä. Linuxin Grub asentuu kauniisti jompaankumpaan levyyn, mutta ei levymatriisiin, eli loppujen lopuksi se ei tee yhtään mitään.

Myöskään SMC:n 802.11g-sarjan verkkosovitinta ei taida tämä pingviini tunnistaa.

Väitän edelleen, että Linux ei sovellu kovin hyvin työasemaan (tosin vakioituihin verkkoihin ja ja vakiintuneiden PC-merkkien työasemiin se varmaankin istuu), vaikka palvelimissa se sukujuurensa mukaan on aimo tekijä.

Epäonnisten asennusyritysten jälkeen puolisoni ja minä polkaisimme rautaa nostelemaan. Typerän äijäilyn vuoksi - salilla oli oikeitakin asianharrastajia - sorruin taas kerran liian suuriin painoihin. Koska hitossa opin ymmärtämään, että yritän hakea sieltä edes hiukan kestävyyttä.

Illaksi polkaisimme kotikylän elokuvateatteriin. "Äideistä parhain" on visuaalisesti upea filmi. Visuaalisuutta ymmärtävänä kulta avasi filmin näkymiä vertauksella vuosien takaiseen "Kuningasjätkään". Päähenkilön, lapsen, näkökulmasta maisemat epäilemättä ovat oletusarvoisesti panoraamoja. Katsoja pääsee helpommalla keskittymällä epäoleellisuuksiin. Ruotsissa tuskin käytettiin naapurimaan Ei-matkustajavaunuja 1930-1940-luvuillakaan.

On helppo uskoa, että kuvaaja J. T. Laineesta kuullaan myöhemminkin.

Venäläinen ilta

Pasilassa Dv16 oli nopeampi kuin kameran tarkennus. Vikkelä melkein-eläkeläinen ehti vaunujonon taakse ennen muistikortille päätymistään.

Illaksi puolisoni ja minä suunnistimme Tampere-talolle. Yhä leuto sää suostutteli taitamaan polkupyörällä matkan asemalle. Tampereelle päästiin Esslingen-vaunujen kyydissä.

Vadim Glutzman tähditti odotusten mukaisesti Tsaikovskin viulukonserton (D-duuri opus 35). Melkoinen pelimanni tuo ukrainalaissyntyinen mies. Ja muutenkin romantiikan ajan viulukonsertossa on potkua.

Illan toinen teos oli niinikään äiti Venäjän lapsi: Sostakovitsin viides sinfonia. Se on teos, jolla säveltäjä nousi maassaan suureen suosioon vuonna 1937. Ehkä tämän historiallisen seikan vuoksi joku kuulija saattaa syyllistyä kuulemaan siinä tarkoitettua paljon enemmän kansalliskiihkoa. Mutta varsinkin ensimmäinen osa on hieno perinteisen ja uuden musiikin rajankävijä. Ja koko teos muutenkin hyvin vaikuttava.

Ennen junan lähtöä - sekin Esslingen-runkoinen - vietimme hetken lasillisen ääressä keskustellen vaikutelmista. Musiikista mitään tietämättömänä ja sitä osaamattomana joudun aina toteamaan, miten ainoa tarttumapintani teoksiin on sidottu historiaan. Silloin olen oikeista asioista puhuttaessa heikoilla jäillä, mutta pöydän toisella puolen hymy oli lämmin.

Kotona venäläinen ilta jatkui nauttimalla suolakurkkuja.

Myöhäisillan huumoria

Venäläisyydestä mieleen, itänaapurin jääkiekkomaalia vartioi Maxim Sokolov. Nimi ei voi olla tuomatta tällaisella oudolla huumorintajulla siunatun huulille vinoa hymyä. Mutta jos nimi olisi enne, hän kai olisi tiheästi laukova hyökkääjä.

Lisää epämääräistä huumoria tuli kuviteltua päivällä Helsingissä.

Reissupäivän aamu

Luvassa on päivä Helsingissä ammatillisen koulutuksen kysymysten parissa. Illaksi Tampereelle kuuntelemaan ja katselemaan keikkaa, jonne liput tuli onneksi hankittua ajoissa.

Tämä lienee taas niitä päiviä, kun voi vahvistaa ajatusta siitä, että elää melko optimaalisella etäisyydellä keskuksista.

Postmodernismia

Taidehistorian kurssilla on muutamana edellisenä iltana käsitelty postmodernismia. Se on ollut minulle aina hiukan hämärä käsite, vaikka oli meikäläisissä oloissa suosionsa huipulla jostakin 1980-luvun puolivälistä 1990-luvun puoliväliin. Mutta en liikkunut sellaisissa piireissä, missä käsitettä olisi erityisesti pohdittu.

Vaikka taidehistoriaa opiskelenkin, minua varsinaisesti kiinnostaa tekniikan historia. Olen tulkinnut postmodernismin lähinnä sen taustaa vasten ja varmaankin varsin yksisilmäisesti. Siinä kontekstissa modernismi näyttäytyy yhteiskunnan ja teknologian välisen vuorovaikutuksen voimakkaana kehityskautena, jossa teknologialla on oma selkeä paikkansa yhteiskunnan palvelijana. Suhde on hyvän isännän ja rengin suhde.

Postmodernissa näkemyksessä yhteiskunnan ja teknologian suhteesta renki haluttiin alistaa orjan asemaan. Ihminen luuli olevansa niin kaikkitietävä ja -osaava, että hedelmällinen vuorovaikutussuhde oli vaakalaudalla. Suuri osa yhteiskuntaa haukotteli ikävystyneesti teknologiselle kehitykselle, koska "kaikki oli jo nähty". Internetin synnyttämä alkuhuuma 1990-luvun puolivälissä ja vähän sen jälkeen oli jonkinlainen postmodernismin huippu.

Mutta kun ihminen oli kadottanut luonnollisen isännyyssuhteensa teknologiaan pitämällä sitä itsestäänselvyytenä tai ikävystyttävänä, hän sai huomata sen karanneen monilta osin ulottumattomiinsa. Vuosituhannen vaihteen kulttuuri-ilmiönä syntynyt "jälkiromantiikka" on tekniikan historian näkökulmasta katsottuna jonkinlaista modernismin varhaisvuosikymmenten kaltaista yritystä henkisin ja kulttuurisin voimakeinoin vastustaa teknologian yhteiskunnallista vaikutusta. Yhtä hyvin kuin defenssinä - jollaista se oli aikanaan - sen voi nähdä myös antautumisena, joka kertoo siitä, että postmodernismin jälkeen voi olla liian myöhäistä rakentaa toimivaa eli rationaalisella tavalla ihmiselle alisteista teknologiasuhdetta. Kuten perimätiedon mukaan Andreaan ristinä nähtyä, ilmeisesti jonkinlaista astronomista ilmiötä, pidettiin vuoden 1495 Viipurin taistelun symbolina, voisi vaikkapa marraskuun 2001 Pyry-myrsky olla vastaava symboli postmodernismin päättymisen ajanjaksolle teknologian historiassa.

Vakavasti ottaen on tietenkin turhaa puhua kulttuurillisten ajanjaksojen vaihtumisesta ennen kuin aikaa oletetusta vaihtumisesta on kulunut vähintään muutamia vuosikymmeniä. Kleio suostuu nostamaan huntuaan ja näyttämään todellisia kasvojaan vasta kohtuullisen pitkän tuttavuuden jälkeen siitä yksinkertaisesta syystä, että mahdollisen kulttuurin muutoksen voi havaita vain sen toteutuneiden vaikutusten kautta, eikä niitä havaita muutamassa vuodessa.

Illan opiskelureissulla tuli osallistuttua postmoderniin performanssiin. Otin Valkeakoskelta mukaan Tiedonantaja-lehden, kun niitä ilmaiseksi jaettiin. Lueskelin sitä yliopiston päärakennuksen alakuppilassa kahvimukin ääressä ja pyrin pitämään huolta, että lehden nimi varmasti näkyi ohikulkijoille. Mutta eipä sieltä yksikään postmoderni juppi tullut riitaa haastamaan. Ei yleisö huomannut yritystä tarjoilla intertekstuaalisia viitteitä esineen ja tilan suhteen.

Näitä pohdiskellessani tulin ajatelleeksi, että postmodernismin voisi ainakin kulttuurillisena käsitteenä tiivistää toteamukseen: "Nyt alkaa olla ideat loppu". Miten on filosofit ja kirjallisuustieteilijät, eikö vaikkapa Kristevan intertekstuaalisuutta koskevan ajattelun voisi tiivistää noihin sanoihin? Ei suinkaan pilkallisesti vaan toteamukseen sisältyvää rehellisyyttä kunnioittaen.

Tekniikan historian jäänne tarjolla

Puhelimen ollessa äänettömällä siihen oli soitettu. Numero ei sanonut minulle mitään. Kun soitin, vastasi ääni menneisyydestä. Yllätyin. Joskus puhuimme Pekan kanssa pitkiä puheluita, välillä tuntejakin. Rautateistä, museotoiminnasta, valokuvauksesta. Ei tämä nytkään lyhyeksi jäänyt.

Tarjolla nimittäin olisi taas veturi. Ehkä kesäinen veturishoppailumme on tullut huomatuksi. Nyt niitä kai sitten olisi tulossa ovista ja ikkunoista. Tämä olisi oikein preussilaista kuningassukua, Hohenzollerneja, vaikka kriittisimmät veturien sukututkijat sen kiistävätkin.

Mutta alustavasti kiitos ei. Emme haluaisi pressuttaa sitä ja panna sitä seisomaan ulos, koska sille ei ole sijaa veturitallissa. Eikä tuollaista ihan muutamalla satalappusella vuokrattavalla kuormurilla siirretä.

Historian tallentaminen on äärimmäisen arvokasta, mutta yhtä toimijaa ei kannata ajaa taloudelliseen perikatoon ja saattaa sen olemassaolevien tulosten säilymistä vaakalaudalle yhden pelastusyrityksen vuoksi. Asiaan palattaneen eri foorumeilla.

Verkkopäiväkirjat mediana

Viime päivinä on kirjoitettu paljon perinteisen median ja verkkopäiväkirjailun välisestä suhteesta ja ennenkaikkea osallistuttu tuon suhteen kehittämiseen. Perinteisen median tuottajat yrittävät väheksyä verkkopäiväkirjoja ja verkkopäiväkirjailijat taas syyttävät toista osapuolta nurkanvaltausyrityksestä.

Asiaan liittyy paljon sellaista, mitä media-alan ulkopuolisena en ymmärrä. Oudoimmalta tuntuu, että perinteisen median ja verkkomedian välinen vastakkainasettelu näyttää tiivistyvän suomalaisessa keskustelussa vasta nyt, vaikka kummallakaan puolella mitään todellista uutta tuskin on keksitty moneen vuoteen, ja suuri yleisökin on löytänyt tiensä molempien osapuolten luo jo aikaa sitten.

WWW-sivuja on ollut olemassa pitkään, ja koko kansan tietoisuudessakin WWW on ollut ainakin tämän pian jo jälkipuoliskolleen kääntyvän vuosikymmenen ajan. Kuitenkin jonkinlaista nokittelua niitä vastaan tai niiden puolesta on havaittavissa isommin vasta nyt, kun säännöllisesti päivitettäviä, johonkin teemaan tai kirjoittajan näkemyksiin perustuvia WWW-sivuja on alettu kutsua blogeiksi eli verkkopäiväkirjoiksi.

Luulen, että yksi selitys ilmiölle on se, että perinteisen median puolella on vähitellen - meidän oloissamme ehkä noin viimeisen vuosikymmenen kuluessa - huomattu, että yleisöä keräävä kirjoittaminen ja julkaiseminen alkaa olla kaikkea muuta kuin niukka resurssi.

Hieman karrikoiden sanoen voitaneen todeta, että kolmisenkymmentä vuotta - ehkä enemmänkin - maassa on vallinnut sellainen sivistyspoliittinen tilanne, että kuka tahansa kykenee halutessaan hankkimaan sellaisen muodollisen ja sisällöllisen koulutuksen tai muun osaamisen, että hän kykenee kirjoittamaan riittävän oikeellisesti ja riittävällä asiantuntemuksella lähestulkoon mistä tahansa aiheesta, jolla on mahdollista ylittää suuren yleisön rajakiinnostuvuus.

Tämän option lunastamisen on estänyt julkaisukynnys, joka on täytynyt pitää korkealla kiinteiltä kustannuksiltaan melko raskaan perinteisen median piirissä. Mutta nyt tilanne alkaa olla se, että kuka tahansa voi ryhtyä julkaisijaksi verkkomediassa.

On loppujenlopuksi yhdentekevää, aiheuttaako tekstitarjonnan lisääntyminen sen, että uudet helmet pääsevät esiin ei-perinteisiä reittejä pitkin ja korvaavat vanhat, vai väsyttääkö informaatiotulvan kasvaminen yleisön niin, että se ei enää noteeraa mitään helmiä. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa on erityisesti huomattava yleisön käsitteen katoaminen ja muuntuminen tuottaja-kuluttajaksi. Valmius tehdä itse vähentää valmiutta ostaa muilta.

Ei ihme, että yltäkylläisyyden lisääntyminen harmittaa toisia.