Oppiminen on sosiaalinen konstruktio

Työpäivän ensi hetki sujui mukavasti mallipojan tehtäviä hoitaessa. Olen joskus tuuminut, että minulla on onni työskennellä yhteisössä, jossa toimii hienovarainen hälytysjärjestelmä: kun edellisestä ammattilaisen tekemästä ruokkoamisesta alkaa olla tarpeeksi aikaa, kilahtaa sähköpostiin tai puhelimeen kutsu tulla harjoituspääksi. Tosin syy taitaa olla käytännöllisempi: nytkin valmistumassa olevat parturi-kampaajat tarvitsivat harjoitusmalleja viimeisiä näyttöjään varten.

Varsinainen työpäivä meni kokoustaessa. Viranomainen oli tullut kutsuttua vaihteeksi tehtaanpiippujen juurelle. Sinne on jokaiselta asianosaiselta suunnalta melko tasa-arvoinen matka. Rutiiniasioita hyvässä hengessä. Monilla kiireitä, ja HP:llä melankoliaa jo vähän aikaa jatkuneiden globaalien saneerausten vuoksi. Minestronekeittoon kaikki taisivat olla tyytyväisiä. Tämän viikon "ilmaisten" lounaiden kierroksella Haka-TPS 6-0 :-)

Illalla tenttiputki jatkui Tampereella. Aiheena tänään taidehistorian perusopintojen metodiluentojakso oheiskirjoineen. Tämä tenttiputki ei venynyt kuin kahden illan mittaiseksi, mutta täytyy kunnioittaa opiskelijoita eli niitä, jotka päätyökseen saattavat testauttaa osaamistaan ja tietämystään useampana peräkkäisenä päivänä.

Jos Tampereen avoimen yliopiston taidehistorian perusopintojen tenttikysymykset jotakuta kiinnostavat, niin jatketaan vanhalla linjalla julkaisemalla ne.

Luento-osuuden osalta pyydettiin kuvailemaan 1900-luvun kuvataidetta muutaman tapauksen kautta. Nämä olivat futurismi, kollaasi, intertekstuaalisuus, Wassili Kandinsky ja Henri Matisse. Viimeksi mainittu, vaikka nimenä tunnetuin noista lienee, oli itselleni vierain. Menin väittämään impressionistiksi, mutta jälkikäteistarkastus viittasi paikallisvärit kiistävän "villipetouden" suuntaan. Kandinsky tuli lähelle jo kauan sitten tämän upean maalauksen havaitsemisella. Veturi, varsinkin höyryveturi, kutsuu kubismia? (Kaalihäkistä ei voine tässä yhteydessä puhua, koska se on kubististen pyrkimysten äärimmäinen taideteollinen toteutuma aivan kuin maankumipyöräisensä Niva).

Tarjolla olleista kirjoista olin tullut valinneeksi K. Saarikankaan toimittaman "Taidehistoria tänään" -teoksen sen valtaisan akateemisen ambition johdosta, että se sattui olemaan kotikylän kirjastossa ainoa saatavissa ollut. Hyvä opus, ei siinä mitään.

Kyseistä kirjaa koskien pyydettiin pohtimaan kuvan ja sanan suhdetta. Muiden tarjolla olleisiin kirjoihin pohjautuvia kysymyksiä en tullut tallentaneeksi muistiini.

Akateemista hevosen tuottamalla biolannoitteella pelattavaa bingoa taisin tuottaa heikosti. "Paradigman" sain kerran kirjoitettua. Itse asiassa tällaisten aihepiirien akateeminen jargon on lähes liikuttavaa. Helpompi on naureskella muutosagenteille, kustannustehokkuuksille sun muille konsulttien, kameleonttien ja muiden kasakoiden viljelemille päiväkohtaisuuksille, joilla uskotaan olevan jopa yli vuodenvaihteen ulottuvaa merkitystä.

Vain kaksi esseetä ei kuulostane vaativalta. Mutta minusta taidehistorian "appro" on huomattavasti vaativampi kuin vaikkapa tietojenkäsittelyopin "cumu". Minkä johtopäätöksen tästä teemme? Että on olemassa enemmän ja vähemmän vaativia oppiaineita? Ei, vaan että osaaminen on viime kädessä sosiaalinen konstruktio ja siten täysin subjektiivisesti tulkittavissa. Subjektin näkökulmasta kumpikaan edellämainituista ei ole minulle ammatti. Tietojenkäsittelyoppi kytkeytyy ohjelmointiin, jota en ole juurikaan harjoittanut, mutta se on silti kontekstuaalisesti sangen lähellä päivittäistä työtäni. Taidehistoria on osa historiaa, joka on itselleni tärkeiden harrastusten asemassa. Voin hyvin kuvitella, että jos asetelma olisi toisinpäin - työskentelisin vaikkapa (taiteen ulkopuolisella) museoalalla ja harrastelisin tietotekniikkaa - kääntäisin oppiaineiden vaatimusasteet toisinpäin.

Tentti pidettiin vanhan kenkätehtaan vintillä, salissa joka ymmärtääkseni jonkin ajan päästä on enää historiaa koulutukseen järjestäjän kannalta. Niin on Pyynikin kiinteistökin, vanha Teku, kaarttin päämaja tai mikä vain muistelijasta riippuen, ollut jo kauan. Siellä tulin suorittaneeksi vuosia sitten auskultointiin vaaditut kasvatustieteelliset perusopinnot. Väittivät, että niillä käytävillä oli itse H. Salmelakin nähty myöhäisinä iltoina. Eipä nähty, edes sinä syysiltana kun venähti varsin myöhään joutuessani lukemaan tenttivastaukseni opettajalle erinäisten tulkintavaikeuksien vuoksi. Herrasmiehenä tämä tosin sanoi, että lukuvaikeus johtui vain hänen oman ikänäkönsä ja käsialani pienuuden konstellaatiosta. Käsialamuumiin tulin osallistuneeksi jo aikaisemmin, joten jääköön nyt.