lauantaina, huhtikuuta 30, 2005


Vappuaatto


Nurmen myrkkykylvö oli massaltaan parikymmentä kiloa viimevuotista pahempi, mutta aine ei ollut typpipitoisuudeltaan yhtä rajua kuin viime vuonna, vaan perinteistä Y-lannosta. Kemiallista sotaa sammalta vastaan käydään edelleen. Hyötykasvimaalla ei käytetä kananlantaa pahempia aineita, vaikka asiayhteyden huomioiden sillä ei suurta merkitystä olekaan.

Viikonlopun lehdissä on esiintynyt tuttuja nimiä. Kotimaassa Ammattienedistämislaitoksen T. Haapala kertoo, miten talouselämä sahaa omaa oksaansa väheksymällä varttuneita eli reaalimaailmassa osaamisensa osoittaneita. Vihreässä langassa mainostetaan J. Sedergrenin (blogistanily known as Sedis) esitelmää sensuurista.

Ilkka postitti mielenkiintoisia kuvia mielenkiintoisesta paikasta. Kiitos! Asiallisista syistä lienee kuitenkin parempi jättää kuvat julkaisematta täällä.

Radio 957:ssä papukaija Pula-aho karkottaa kuuntelijoita.

perjantaina, huhtikuuta 29, 2005


Vielä Matkun suunnalta


Viime sunnuntainen Matku-tekstini sai muutkin muistelemaan kyseistä kylää. Kiitokset kommenteista. Valokuvalinkit Matkun asemanseudun viimepyhäisestä tilasta tuli vihdoin korjattua toimiviksi. Pahoittelen kirjoitusvirheestä johtunutta toimimattomuutta. Sääli, että asemaa ei enää ole. Sinne olisi voinut järjestää vaikka vähemmän cityhenkisen bloggaajien ja muiden Matkun ystävien kokoontumisajon kesällä.

Puhelimessa on puhuttu pitkään oletettua raskaammaksi osoittautuneen raudan tiimoilta. Päivän sana oli kuution kuuppa. Avainhenkilöitä tavoitettiin juuri sieltä, mistä parhaassa iässä olevia parhaita tyyppejä tavoitetaan vapun aaton aattona: Risteysasemalta.

Viikonlopuksi on tässä torpassa luvassa suurta herkkua: paljon yhteistä aikaa. Asiaa tuli valmisteltua laatuajan viettämistä edesauttavilla ostoksilla: iso säkki puutarhan yleislannoitetta ja pussi nurmikonsiementä.

Soittavat radiossa parasta aikaa CCR:n Up around the bend -kappaletta. Muistanko ihan väärin, vai yrittikö joku kotimainen sekundaluokan popyhtye pari vuosikymmentä sitten häpäistä tätäkin kunnon rockia?

Eilen julkaisematta jäänyttä päiväkirjailua


Päivä oli täynnä kokouksia, töissä ja muualla. Iltapäivän lopulla käsiteltiin jälleen veturitallin entisöintihanketta. Rahaa on palanut hurjasti pelkkään suunnittelutyöhön. Pohjaton kaivo, vesitornin kunnostus, tuskin tulee valmiiksi siihen varatulla määrärahalla. Eli tuskin valmistuu lainkaan. Näkötornia tai näyttelytilaa siitä ei ainakaan tule. Insinööritoimiston tekemä kustannusarvio ei pidä lainkaan paikkaansa: rakennusliikkeet pyytävät paljon enemmän. Itse asiassa niinkin tärkeällä alalla kuin rakennusala on, pitäisi insinööriksi haluavalta edellyttää ainakin ammattikoulussa suoritettua talonrakennusalan perustutkintoa ja muutaman vuoden käytännön työkokemusta. Kustannusarvioitava kohde sattuu olemaan vesitorni, eivätkä kustannuslaskijat olleet huomioineet arviossaan esimerkiksi sitä, että korjausrakentajat joutuvat käyttämään hieman telineitä ja nostolavoja turvallisuusvarusteineen, mikä vaikuttaa hintaan aika lailla. Tietenkin suhdanteilla on osuutensa asiaan. Nyt kun töitä on, ja ammattitaitoisia tekijöitä yhä vähemmän, voivat rakennusliikkeet pyytää hyvää hintaa. Siinä mielessä ainakin yksi tuntemani nuori mies on valinnut hyvän osan.

Onneksi tärkein asia, veturitallin ikkunoiden ja ovien korjaus, on junnattu hankkeessa läpi, ja työt alkavat vapun jälkeen maanantaina. Vesitornin kalleutta kauhistelleelle johtoportaalle totesin, että museotoiminnan näkökulmasta hanke on onnistunut, kunhan vain ovi- ja ikkunaremontti valmistuvat.

Mukana kokouksessa oli tällä kertaa ilmielävä EU:n edustajakin. Kokouksen jälkeen hän ja muutama muu halusivat poiketa veturitallia ja vanhoja vetureita katsomassa. Joachim yllättyi, kun itse talli oli paljon paremmassa kunnossa kuin hän oli antanut itsensä ymmärtää. Mutta kysyi sitten, mitä käyttöä vesitornilla on korjauksen jälkeen. Kun kerrottiin, mikä tilanne on, hän tokaisi isäntäväkeä sen paremmin kainostelematta, että Saksassa ei ole tapana käyttää rahaa sellaisen kohteen entisöintiin, mille ei löydy käyttöä. Teki mieli läiskiä selkään ja pitää juhlapuhe aseveljeyttä muistellen..

Puheiden pitäminen olisi joka tapauksessa jäänyt ajatusten tasolle. Minua hävettää ja harmittaa kielitaitoni, erityisesti suullisen sellaisen, heikkous. Suomen kaltaisessa maassa, jossa koulutusta on ollut tarjolla vaikka millä mitoin, on paitsi typerää myös epäkohteliasta joutua pärjäämään saksalaisen kanssa tankeroenglannilla. Pitäisi hakeutua aktiivisemmin jonkinlaisiin monikielisiin yhteyksiin. Atk-kirjojen lukeminen on hyvin yksipuolista.

keskiviikkona, huhtikuuta 27, 2005


Ei vieläkään pilkkopimeää


Työpäivä meni verkon aktiivilaitteiden parissa. Koko päivän teoriaputki oli arvattavasti opiskelijoille raskas. Tietoliikennetekniikan perusteet ovat ammattikoulussakin varsin teoriapainotteinen aihe. Toisaalta on hyvä tietää, mitä moniporttitoistimen tai kytkimen sisällä tapahtuu, kun data liikkuu.

Illalla polkaisin pitkästä aikaa dojolle. Ehdin vähän aikaa seuraamaan junnujen harjoituksia, ja taas mieleen tuli asioita fyysisten taitojen oppimisesta ja opettamisesta, mutta ajatukset eivät ole vielä niin jäsentyneitä, että niistä olisi kirjoitettavaksi saakka. Opetustyötä tekevänä asia joka tapauksessa kiinnostaa. Kaksi aktiivia oli vaihtanut takinkiinnittimen väriä. Onnittelin. Alkujumpassa totesin, että minusta on tullut turhan jäykkä. Se on omaa syytä. Tekniikassa iso pyörä ei minulla oikein pyörähtänyt - en muista, olenko aiemmin edes kokeillut tuota o-guruma-nimistä pyöräytystä, jossa uken vatsan paikkeille nouseva jalka tuntuu aika hurjalta. Pienestä liikkeestä jokin sen tapainen kuitenkin lähti toimimaan (taisi tosin olla lähempänä rinnakkaistekniikka ashi-gurumaa eli jalkapyörää). Lopussa oteltiin takit tyhjäksi. Parempikuntoisetkin puuskuttivat. Onnistuin hankkiutumaan eroon palasesta kyynärvarren ihoa. Hyvä, että vielä ei ole aivan T-paitakelit.

Blogistiikkaa


Kuukkelikisa on huomioitu Helsingin Sanomien verkkosivuillakin ja vielä oikein Kulttuuri-otsikon alla. Onneksi olkoon Mealle ja kaikille palkituille!

Blogger kylläkin näyttää tekevän kaikkensa bloggausinnostuksen vähentämiseksi. Tämänkertainen virheilmoitus ei voi olla tuomatta mieleen erään vanhemman järjestelmäsuunnittelijan sanoja: "Unohtakaa Java, kun teette oikeita töitä." Vaikka eihän se Javan vika ole, jos vaikkapa F-14-hävittäjälentokoneen kaima ei jaksa nousta. Tai missä vika lieneekin ollut: noissa järjestelmissä on lopulta aika paljon liikkuvia osia. Nyt toimii taas, joten yritetäänpä julkaista.

tiistaina, huhtikuuta 26, 2005


Kasvukautta varten


Työpäivän jälkeen puuron ravitsemana pihalle lapion varteen. Siirsin multakasan lopun syväpenkiksi. Sitten liiterin ylisiltä kuuden tuuman lautaa ja tukitolpiksi kakkosnelosta, mistä penkille rajat. Retiisiä, keräsalaattia ja sipulia on suunnitteilla varjon puolella seisovaan penkkiin.

Torpan kauniimpi asukas toimi konemestarina ja haketti talven aikana pudonneet pihapuiden oksat ja risut. Kompostin kuoriketta syntyi kaksi jätesäkillistä. Talousjätekomposti tuottaa maanparannusainetta jo lähes 50 celsiusasteen voimalla. Sitä tarvitaan paljon, kun maa on tällä seudulla lähinnä savea.

maanantaina, huhtikuuta 25, 2005


Kevään merkkejä


Illalla puolisoni ja minä avasimme rullaluistelukauden käyden Metsäkansan kirkolla (mistä tuli mieleen, että Vesikansan kirja Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -järjestöstä on edelleen lukematta). Rullailijoita sauvoilla ja ilman oli liikkeellä paljon. Pyörätiet on aikaa sitten harjattu, mutta silti pölyä tuntui nousevan silmiin. Sen verran täytyy heti ensimmäisen lenkin kunniaksi kitistä, että monilla pariskunnilla tuntuu olevan tapana luistella rinnakkain. Se ei ole kovin järkevää kapealla pyörätiellä. Kyllä kulku peräkanaakin onnistuu, uskokaa pois.

Aurinko houkutti Valkeakosken radasta ilmaan kreosootin tuoksun. Vastaan tuli siisti, ilmeisesti juuri huollosta tullut Dv12, jossa hytin kyljessä numeroiden paikalla oli VR Osakeyhtiön logo. Numerot, joita en erottanut, olivat taempana. Kaipa noitakin liikkunut jo pitkään, mutta äärimmäisen laiskana bongarina vasta nyt näin ensimmäisen. Arvelimme, että VR Cargon vaunuissa oli paperirullia lastina.

Suihkun jälkeen vielä kauppaan. Kotimaiset tomaatit olivat kiiltäviä mutta halventuneita. Ilmoitustaululla myytiin klapeja ja polkupyöriä ja partiolaiset ennakkomainostivat vappupalloja. Emeritusprofessori oli ostanut punaviiniä. Kuusikymmenluvun radikaalien voimajuomaa?

sunnuntaina, huhtikuuta 24, 2005


Go west


Olisi ollut mukavaa lähteä tänäänkin pääkaupunkiin kaupustelemaan. Virallisemmat velvoitteet kutsuivat toisaalle, joten piti tyytyä vain keittämään miehille pannullinen kahvia evääksi. Pyhäaamu oli hyvä aika autonpesulle. Kylän ainokaiseen pesukoneeseen ei tarvinnut jonottaa kuin yhden kartano-Volvon verran.

Liiton kevätkokous pidettiin tällä kertaa Minkiöllä. Itse asiassa ensimmäistä kertaa siellä. Kun liiton - tai oikeammin sen edeltäjän, neuvottelukunnan - toiminta alkoi viime vuosikymmenen alussa, pidettiin kokoukset säännönmukaisesti Toijalassa. Siellä oli tarjota rautatieaseman iso komea neuvottelutila. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen alettiin kokoontua Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä. Sinne oli helppo kulkea joka suunnalta.

Vaikka Minkiöllä keskitytään käytännön työssä sataprosenttisesti kapearaiteiseen museorautatietoimintaa (ja hoidetaan se tavalla, josta on esimerkiksi leveäraiteiselle puolellekin), väitän, että se on koko maan rautatieharrastuksen Vatikaani. Paitsi pitkien perinteidensä vuoksi, myös siksi, että sieltä käsin pidellään monenlaisia lankoja. Ja tämä kaikki hyvällä sanottuna: vakiintuneeseen toimijaan on helppo luottaa.

Matku - keskilännen ytimessä


Matku on lounaishämäläinen kylä, jonne on tähän vuodenaikaan mahdotonta päästä kulkematta kelirikkoteitä. Matkussa on Osuuspankki, Spar-kauppa ja parturikampaamo. On paja, jonka pihalla on hevospuomi. On vilja-aitan portinpylväälle ominaisia tuotantorakennuksia, yhtä hylättyjä kuin villinlännen saluunaa muistuttava vanha baari. Tyhjiä taloja on yhtä paljon kuin asuttuja. Isoja ja pieniä, taloja ja torppia. Jostain on jäljellä vain sydänmuuri ja pönttöuuni. Kylänraitilla kuitenkin lapsia ja yhden talon pihassa vanha mies karvaräyhä päässään.

Matkun rautatieasema, alunperin nimeltään Forssa, rakennettiin Hämeenlinna-Tampere-Turku-rautatien rakennustyön loppuvaiheessa vuosina 1875-1876. Se oli aikakaudelle tyypillinen ns. IV luokan asema. Tarkoituksenmukainen mutta silti koristeellinen. Suuriruhtinaskunnan ja suurvallan symboli maaseutukylässä. Piirustukset ovat ilmeisesti rautatiearkkitehti K. Nylanderin käsialaa, mutta IV luokan asema ei ollut suuriruhtinaskunnassa arvonsa tunteville arkkitehdeille sen arvoinen työ, että tyyppipiirustuksia olisi vaivauduttu signeeraamaan. Vuonna 1908 valmistuneen laajennuksen suunnitelmat suvaitsi omakätisesti allekirjoittaa Nylanderin seuraaja B. Granholm.

Asema purettiin tämän vuosikymmenen alussa. Purkaminen on nykyään tehokasta. Mukulakivetystä laiturista muistuttavat enää muutamat pyöreät kivet katkaistun puhelintolpan juuressa. Pinnistämällä voi aukeaa reunustavasta puustosta hahmottaa muinaisen asemapuiston rajat. Asemalta maantielle haluavia varoittaa yhä kärkikolmio.

Kaksi kesäkuista muistoa ajoilta, jolloin asema oli vielä pystyssä.

Poika oli viidentoista. Työpäivän urakka oli valmis, ja asemapuiston itäpään epätasainen nurmikko oli leikattu. Leikkurin äänen vaiettua lähestyi idästä jyrinä. Dr12 veti tavaraa satamaan. Ensimmäiset sadepisarat osuivat pakettiauton tuulilasiin, kun oli päästy aseman pihalta maantielle. Huomenna olisi Ypäjän vuoro.

Nainen ja mies pysäköivät auton asemapuiston vaahteroiden alle. Radiossa kuuma moottoritie hiljeni. Puisto oli villiintynyt, mutta yhä se oli puisto. Miehellä oli mukana raskas nippu avaimia, joista yksi sopi aseman oveen. Sisällä tuoksui vanha lämmittämätön rakennus, ja myöhäisen kesäillan valo suodattui harmaista ikkunalaseista. He mittailivat laituria ja nauraen laativat näytelmän omistettuna ohi ajavalle veturinkuljettajalle tai matkustajille. Roolivaatteina naisella maata viistävät helmat ja miehellä asu vuosisadan takaiselta virkapukukaudelta; ainoana repliikkinä vihreä lippu ja ohikulku sallittu -opaste. Naisella katse kaukaisuuteen. Näytelmää ei näytelty - tietenkään. Pelkkä kaavailtu repliikki olisi tehnyt siitä laittoman. Sitä paitsi naisen helmat olivat lyhyet eikä miehellä ollut koppalakkia, virkapuvusta puhumattakaan. Ei ollut opastelippuakaan.

Muistoista herätti tekstiviesti pääkaupungista. Siellä oli hyvä vauhti päällä. Maantien laidalla touhunneita lapsia ei vanhalle asemapihalle ajanut muukalainen ollut jaksanut kauaa kiinnostaa.

lauantaina, huhtikuuta 23, 2005


Harrastemessuilla


Päivä meni Model Expo -messuilla. On myönnettävä, että näyttely ei enää oikein sävähdytä. Hienoja malleja on toki aina näytteillä, mutta eivät ne jaksa isommin kiinnostaa. Se johtuu tietysti pääasiassa siitä, että itse en ole pienoismalliharrastaja. Yleinen tunnelma on tärkeämpää. Hyvä seura ja tuttujen tapaaminen on pääasia. Oma harrastustoimintamme kasvatti resurssejaan tänään liki puolen kiloeuron myynnillä. Omatoiminen varainhankinta on tärkeää harrasteen pitämiseksi harrasteena. Avustusten ja pyytämisen varaan joutuminen vie vapauden. Sitä alkaa harrastuksen muuttuminen voimavarasta masentajaksi.

Sinä sivussa tuli suoritettua muuan tilintarkastus. Ei yhtään liian aikaisin. Onneksi Matti oli taas kerran hoitanut tiliasiat mallikkaasti.

Yhdessä keskustelussa muovimalleista rautateihin vaihtaneen sikäläisen harrastajan kanssa taidettiin päästä asian ytimeen. Rautatieharrastus lienee teknillisistä harrasteista kaikkein kokonaisvaltaisin ja - sic! -humanistisin. Rautatien osajärjestelmillä ei sellaisenaan ole sen paremmin reaalimaailmassa kuin harrastusmaailmassakaan (oli se sitten 1:1 tai 1:87) mitään itseisarvoa. Niiden tarkoitus on olemassa vain suhteessa toisiin järjestelmän osiin, kuten maantieteeseen ja teollisuuteen. Viime kädessä merkitys palautuu aina ihmiseen eli harrastajaan itseensä ja hänen lajitovereihinsa. Näennäisesti rautatie on addiktoivan loogisesti toimiva kokonaisuus, jonka viehtymys näyttää perustuvan säännönmukaisuuksiin. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin siitä, että rautatie on tehokas järjestelmä inhimillisten mielihalujen, kuten tuotannon, liikkumisen tai vallankäytön toteuttamiseen. Kiskoille sidottuna se on kuitenkin sen verran rajallinen, että siitä on helpompi muodostaa kokonaisvaltainen harrastuskohde kuin esimerkiksi anarkistisesta maantieliikenteestä, jonka harrastus redusoituu rautateitä helpommin yksittäisiin toteemeihin, kuten autoihin.

En väitä, että (pienois)rautatieharrastus maailmoiden rakentelemisineen olisi edes lievä merkki napoleonkompleksista (vaikka onkin konkreettisuudessaan äärettömän paljon todellisempaa kuin esimerkiksi simulaatiotietokonepelien maailmat). Mutta väitän, että yksi rautatieharrastuksen viehättävimmistä piirteistä liittyy enemmän tai vähemmän tiedostamattomasti siihen, että kokiessaan hallitsevansa palan rautateitä voi kokea hallitsevansa palan maailmaa; ainakin itsensä kokoisen palan. Rautatie on paitsi kokonaisvaltainen kuva ympäröivästä toiminnallisesta todellisuudesta (vastaanottavaisuuden hallinta) myös keino muokata ympäröivää todellisuutta (vaikuttamisen hallinta). Tästä aihepiiristä olisi syytä joskus kirjoittaa enemmän.

Pääsin rattiin kotimatkalla. Ajoimme Tampereen kautta. Poikkesimme huviksemme Hattulasta Pälkäneen tielle, ja Tampereelle tultiin Kaukajärven suunnasta.

Kotiin tullessa ajoin ohi Hirsikankaan liittymästä. Näin on käynyt ennenkin. Moottoritietä kun tule harvoin ajeltua. Matkalla näkyi puolet kotikylän palokunnan kalustosta, ja lisää naapurikylästä tulossa. Haettiin pizzat iltapalaksi ja päätettiin palata katsomaan, kun paloautot jo ajelivat poispäin. Lähistön asukkaat kertoivat, että oli kuulemma ollut luultavasti tahallaan sytytetty maastopalon alku. Sellaiset olivat muutama kesä sitten melkoinen maanvaiva.

perjantaina, huhtikuuta 22, 2005


Mahdolliset maailmat


Tänä vuonna ei onnistunut hankkia ensimmäistä messupäivää leipätyöstä vapaaksi. Pahamaineiset Syyn veljekset Tuotannollinen ja Taloudellinen olivat asian takana, ja hyvä niin. Työ ennen huveja.

Helsingissä on viikonlopun ajan Veturimuseolla taas pieni osasto mainostamis- ja varainhankintamielessä. Vaikka paljon tavaraa ei paikanpäälle kulkenut (autojen hovitoimittajalla J-P:llä oli eilen antaa Citroen-pikkupakettiauto, joka oikeastaan on kooltaan varsin optimaalinen kulkupeli tuohon käyttöön: miehistö ja tavarat kulkevat kompaktisti ja taloudellisesti) Tämän päivän iskuryhmä oli netonnut kolmatta sataa euroa. Taitaa myynti pudota, jos huomenna menen näyttämään naamaani.

Iltalenkillä olisi melkein saanut olla pipo. Perjantai-ilta oli hämmästyttävän hiljainen: oikeastaan illan valo ja teiden ja pihojen hiljaisuus eivät sopineet aivan yhteen. Ehkä viileys piti ihmiset sisällä. Mutta eihän suomalaisen huhtikuun mikään kesäkuukausi pidäkään olla.

torstaina, huhtikuuta 21, 2005


Lounastauolla


Kolme blogeihin eli verkkopäiväkirjoihin liittyvää seikkaa ihmetyttää syömätöntä lounasta sulatellessa ja taas yhtä kokousta odotellessa.

  1. Miksi kirjamuumiin osallistuvista moni näyttää haluavan mielikirjansa poltettavan? Tai sitten en ole ymmärtänyt jotain tuossa muumissa.

  2. Mistä johtuu, että kun haluaisin lukea Ilkka Kokkarisen verkkopäiväkirjaa, pääsen oman Blogger-käyttäjätilini aloitusikkunaan ja vielä sisäänkirjautuneena? Tiedän toki eläväni joidenkin asioiden osalta aika lailla erilaisessa objektiivisessa, subjektiivisessa, predikaattisessa, adverbiaalisessa, attribuuttisessa ja predikatiivisessa todellisuudessa kuin erektuslainen koulukunta, mutta tuo on jo hassua.

  3. Miksi kovien jätkien mielestä haircut-bloggaus on ihan lame ja asiabloggaus rulettaa?


Ja tuli vielä neljäskin. Pitäisikö muuttaa toukokuuksi Helsinkiin? Siellä muka pitäisi hypätä harva se päivä. Ja nyt tuli juuri kutsu ihmettelemään, kun vanha lähtee ja Citrix jää. Eikun toisinpäinkö se meni? Minusta kyllä tuntuu, että en hyppää joka toinen päivä Hesassa toukokuussakaan. Mutta se ei ole Citrixin vika.

keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2005


Benedictus tu in civitate et benedictus in agro


Josef Ratzingerin nimestä minulle tulee ensimmäisenä mieleen Saksan-Itävallan mäkiviikko. Ei sille ole mitään perusteita, mutta Josef Ratzinger sopisi hyvin mäkihyppääjän nimeksi. Sopii paaviksikin, ei siinä mitään. Tosin paavia on mukavampi ajatella Benedictuksena. Minulle on jostain päätynyt paperi, jonka otsikkona on "Cronologia Dei Sommi Pontefici Romani" (alkukielinen nimi lienee "Annuario Pontificio" tai jotain sinnepäin). Sen mukaan Benedictus XVI:n ensimmäinen kaima kaitsi kirkkoaan Roomassa vuosina 575-579. Mahtoiko Benedictus olla hänenkään oikea nimensä?

Täkäläiset muistavat Benedictus-nimiset paavit kahdennestatoista tuon nimen kantajasta. Hänelle Benedictus oli jo tekaistu nimi. Miestä oli paiskattu sellaisella nimellä kuin Jacques de Fournier, eli kuten nimikin vihjaa, Avignonin paavismiehiä oli tämä Benedictus. Hän oli tuima mies, ja vuonna 1340 langetti kirkonkirouksen mm. sellaisten jukuripäisten sääksmäkeläisten kuin Azico de Hactissaenpoycan, Handupoter de Hiccalan ja Somalayni de Ridualan ylle, kun nämä eivät suosiolla maksaneet kymmenyksiään kirkolle. Ettei vain nimien translitterointi olisi kuulunut osana kiroukseen.

Koska luterilaiseen perinteeseen on kuulunut jo Jaakko Finnon päivistä saakka jollei kielteinen niin ei ainakaan haudanvakava suhtautuminen paavi-instituutioon, kerron aiheeseen sopivan vitsin. Se on aivan omaa luokkaansa varsinkin näin kirjallisessa asussa kerrottuna ;-)

Paavin oli määrä pitää suuri messu, johon kokoontuisi paljon ihmisiä. Ennen väen saapumista paikalla maleksi puliukko tehden kaikenlaista sopimatonta. Paavi pyysi vartijoita häätämään puliukon pois, mutta nämä eivät siinä onnistuneet. Paavi meni itse, ja vartijat katselivat etäämpää. Paavi näytti tekevän isoeleisen ristinmerkin, ja puliukko lompsi suosiolla pois. Vartijat ihmettelivät, miten se noin helposti kävi. Paavi vastasi: "Minä vain sanoin hänelle, että nyt keräät nuo kamppeesi" [tässä kohden vitsinkertoja tekee suurieleisen liikkeen kädellään ylhäältä alas] "ja painut vähän haipakkaa tuohon suuntaan." [Tässä kohden tehdään suuri käden liike vasemmalta oikealle].

sunnuntaina, huhtikuuta 17, 2005


Metsäkeikka


Viikonloppu sujui hieman tavanomaista ihmis- ja luonnonläheisemmissä merkeissä. Maastoetsintäkurssin tukikohtana toimi kerhomaja, mutta sisätiloissa ei viihdytty kovin paljon.

Olen kai ennenkin kirjoittanut, että varsinkaan eteläisessä Suomessa kadonneen henkilön etsinnässä ei nykyään käytetä kovin hanakasti perinteisiä näkö- tai kuulotuntumaharavointimenetelmiä (näkö- ja kuulotuntuma viittaavat siihen, millaisella etäisyydellä etsintäketjun jäsenet ovat toisistaan: ei liene vaikeaa arvata, kumpi on helpompi menetelmä). Syy on paitsi se, että katoamisia tapahtuu eniten taajamissa, joissa haravointimenetelmät eivät toimi tiheän rakentamisen vuoksi, myös se, että haravointi sitoo runsaasti etsijöitä suhteellisen pienelle alueelle ja lisäksi se on huolellisesti tehtynä hidasta. Kadonneen löytyminen elossa/terveenä on nopein partiointi- ja reittiharavointimenetelmin todennäköisempää kuin vanhoilla haravointitavoilla.

Aikanaan tilanne oli jo ihmisten hälytyksentekokynnyksen korkeuden vuoksi usein sellainen, että vapaaehtoisjoukot tulivat kuvaan vasta siinä vaiheessa, kun suurella todennäköisyydellä tiedettiin etsittävän vainajaa. Ei perinteisiä haravointeja silti kokonaan ole unohdettu. On tilanteita, joissa se on järkevä toimintatapa myös silloin, kun katoamisesta ei ole kulunut pitkää aikaa. Ennen tätä kurssia muistan itse olleeni mukana näkötuntumalla etsineessä ketjussa kolme vuotta sitten kevätkesällä.

Joka tapauksessa maastoetsinnän ja sen menetelmien harjoitteleminen on välillä paikallaan.

Varsinaisesta asiasisällöstä ei tällä kertaa enempää. Mutta sitä sivuten hieman asiaa johtamisesta. Kadonneen henkilön etsintä ja siihen liittyvät ensiapu- ym. toimet ovat toimintaa, joka poikkeaa siihen osallistuvien arkirutiineista ehkä paljonkin. Tämä asettaa johtamiselle haasteita. Minulle jäi tälläkin kerta mielikuva, että vapaaehtoisjoukon keskuudesta nimettävät johtajat noudattavat lähinnä kolmea vaihtoehtoista johtamistapaa. Valinta riippuu lähinnä johtajan itsensä taustatekijöistä, kokemuksista ja ominaisuuksista.

Keskusteleva johtaminen on etsinnän kaltaisessa tilanteessa huonoin. Se on tehoton, koska yksilökeskeisenä sen mukaiset johtamiskäytännöt hidastavat ja epävakauttavat joukon toimintaa. Normaalielämässä toimivat johtamismallit eivät toimi tilanteissa, jotka ovat niin johtajille kuin johdettaville ei-arkipäiväisiä.

Autoritaarinen johtaminen, ns. käskyttäminen, toimii keskustelevaa paremmin. Sillä päästään melko varmasti tavoiteltuihin tuloksiin kuvatun kaltaisissa tilanteissa (mikä puolestaan ei missään tapauksessa tarkoita, että se olisi soveltuvin malli arkielämän johtamistilanteisiin).

Ohjaava johtaminen on eräänlainen välimuoto keskustelevasta ja autoritaarisesta, ja siinä yhdistyvät niiden hyvät puolet. Menetelmältään se on vahvasti tavoitteellista, ohjaavaa, keskustelua, johon sisältyy avoin ja herkkä vastaanottokanava ja valmius prosessoida sitä kautta saatava, ehkä varsinaiseen tavoitteeseen liittymätönkin, tieto. Luulen, että useimmat pyrkivät ohjaavaan johtamiseen enemmän tai vähemmän tiedostetusti, mutta vain vahvan rutiinin kanssa se toimii kääntymättä jommaksikummaksi ensinmainituksi.

Asiantuntijuusjohtamiseen en usko päästävän kuvatun kaltaisissa tilanteissa, joissa pääosalla - tai kellään - toimijoista ei ole riittävää asiantuntemusta luonteeltaan vahvan kollegiaalisen ja silti nopean päätöksenteon tueksi eikä tavoitetta palvelevaksi voimakkaaksi omatoimisuudeksi.

Se teoretisoinneista.

Huolto pelasi. Perjantaina illansuussa piti aloittaa majoituksen pystyttämisellä, mutta paikalle hyvissä ajoin saapuneiden Jampan, Jorten ja Sepon ansiosta kamiinoiden savutorvet kertoivat telttojen olevan paitsi pystyssä, myös lämpimiä. Telttoja oli kaksi, ja makuupaikat olivat vapaasti itse kunkin valittavissa. Ryhmädynamiikan näkymätön käsi johti ratkaisuun, jossa toiseen sijoittui enimmäkseen paikallista maanpuolustusväkeä ja toiseen Valkeakosken yhdistysten, pääosin Punaisen Ristin, väkeä; naisia ja miehiä molempiin. Maanpuolustusihmisiä lukuunottamatta suurin osa paikallisista päätti yöpyä kotona. Ei minullakaan pitkä matka kotiin olisi ollut, mutta puolijoukkueteltassa nukkumista tai -nukkumattomuutta teki myös mieli kertailla. Kannoin tavarani teltoille vasta illan oppituntien jälkeen. Molemmissa oli vielä tilaa ja molempiin oli tervetullut. Päädyin Punaiseen Ristiin ja valkeakoskelaistovereihin.

Kun kyseessä on "vain" kurssi, valtaosa väestä tuttuja toisilleen ja kevään yhä pidempään viipyilevä valo ja lämpö hellivät äänetöntä metsälampimaisemaa, voivat illanvietot saada hieman vauhdikkaita ja äänekkäitä muotoja. En katunut telttavalintaani. Tosin lauantai-iltana Tapsan kreikantuliainen kiersi omassakin teltassamme, ja hilpeys siellä kasvoi. Ajoittaista tunnelman nousun kuulostelua on silti turha syyttää kahdesta koko lailla nukkumattomasta yöstä.

Muonituksesta vastasi Sepon entinen työtoveri, omalaatuista "TJ-keikkaa" viettänyt Panssariprikaatin toimiupseeri. Hän kertoi olevansa viimeistä viikonloppua työssään ennen eläkkeelle siirtymistä ja halunneensa kokeilla jotakin, mitä hän ei työurallaan koskaan tehnyt: joukkojen muonittamista. Eipä siinä silti taidettu Sepon neuvojen varassa olla kuin ehkä määrien suhteen. Ruoka oli kenttämuonaksi sellaista gourmetia, että kurssin naisväki arveli jossakin päin Hämettä koittavan jollekin rouvalle lähipäivinä varsin lokoisat ajat.

Väsyttävä mutta hauska viikonloppu. Kuvia kiinnostuneille.

torstaina, huhtikuuta 14, 2005


Kuuskytluvun kauan soiva blues


Historian ajanjaksojen esittäminen vuosikymmeniksi tai vuosisadoiksi nimettyinä aggregaatteina tekee kohteilleen suunnilleen yhtä paljon oikeutta kuin se, että kaikki fysiikan suureet alettaisiin ilmaista beleinä ja desibeleinä, joiksi ne runnottaisiin sisältöä vääristäen ja tuhoten. dB-vertaus ei oikeastaan ole edes kovin ontuva: Eikö vuosisadoista ja vuosikymmenistäkin puhuta - tiedostaen tai tiedostamatta- lähes aina vertailevassa (ja tunteita korostavien keskuudessa arvottavassa) mielessä verraten niitä toisiinsa tai nykyaikaan? Joka tapauksessa tarkasteltavan asian selvittämisessä sellaiset käsitteet kuin "1800-luku" tai "kuusikymmenlukulaisuus" ovat johonkin haluttuun tunnelmaan virittävää tekstuaalista taustamusiikkia (tai vaihtoehtoisesti helppo ja hyvää tarkoittava, mutta äärimmäisen epätarkka ja siksi yleensä tarpeeton ajanmääritys, jonka merkitys kokonaisuuden kannalta vastaa niinku-sanaa, mutta joka on vaarallinen luodessaan ja uusintaessaan näitä todellisuutta vääristäviä aggregaatteja).

Syyllistyin edellä kuvattuun toimintaan tänään mieleeni tulleessa ajatuksessa. Ajattelin, että suomalaiset "kuusikymenlukulaiset" - tarkoitan vakiintuneesta käyttötarkoituksesta poiketen 1960-luvulla syntyneitä - poikkeavat paljon "seitsenkymmenlukulaisista" eli sillä vuosikymmenellä syntyneistä. Täysin mutu-pohjalta väitin itselleni, että yksi suurimpia näitä ryhmiä erottavia tekijöitä on se, että "seitsenkymmenlukulaiset" ovat edeltäjiään huomattavasti kansainvälisempiä, oli kyse sitten käytännön kielitaidosta, ei-suomalaisten kulttuurien omakohtaisesta tuntemuksesta tai vaikkapa vain turistimatkailun laajuudesta.

Olen itse syntynyt juuri ja juuri 1970-luvun puolella, ja kuulun monessa mielessä "kuusikymmenlukulaiseen" kulttuuriin. Koulu- ja armeija-ajat vietin aitojen "kuusikymmenlukulaisten" seurassa, vuotta tai paria vanhempien ihmisten kanssa. Ei sillä, että asialla olisi ollut jotain merkitystä, koska vuosikymmenten kulttuurien - jotka vakavasti ottaen ovat epähistoriallisia - välinen siirtymäkausi oli pitkä ja portaaton.

Huomasin myös, että olisi mukavaa osata piirtää. Vähän ennen illan opetustöiden alkamista olisin mielelläni piirtänyt hieman erilaisen mindmapin. Oikeamman kartan, jolla olisi löysä vastine myös reaalimaailmassa. Olisin halunnut siihen muun muassa sadepisaroita ja auringon. Sadepisaroista tuli suttua ja auringosta melkein rivon näköinen. Käänsin paperin nurin päin lähtiessäni luokkaan. Kääntöpuolella oli nuhruinen valokopio kunnallishallinnon tuottamasta asiakirjasta.

keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2005


Työmatka silkkitiellä


Aamulla linja-autolle kävellessä oli vaikea olla huomaamatta voimakasta lannan tuoksahdusta. Homman takana eivät tällä kertaa olleet Sotkian kylän nasset tai mansikit, joiden terveisiä länsituuli toisinaan tuo sellaisella volyymilla, että pihalla kuivuvat pyykit päätyvät uudelleen pesukoneeseen.

Tällä kertaa asialla oli kameli ja vieläpä kaksikyttyräistä mallia.

Unessako vielä työmatkalla?

Ei toki, vaan sirkus ilahduttaa kyläläisiä parin päivän ajan. Harmi, että pitkät työpäivät estävät näytökseen menemisen. Milloinhan viimeksi lienen sirkuksessa käynyt?

maanantaina, huhtikuuta 11, 2005


Kuvakirjallisuutta


Tämä päivä taisi yrittää samankaltaista temppua kuin seinäkalenterin kuva. Kalenteri malmijunineen vihjaa huhtikuusta ja tämänpäiväinen maisema marraskuusta. Kalenteri jäi kiinni ruskasta pienessä puussa ja tämänpäiväinen piiloon yrittävistä lumikasoista.

Vasta ilmestynyt T. Keräsen kirja "Rautatien arkea" on jykevä teos. Rautatiemaisemia ympäri Suomea vuosilta 1964-2004: joka vuodelta useita otoksia. On epäoikeudenmukaista ja tarpeetonta ryhtyä vertailemaan rautatievalokuvauksen pitkän linjan tekijöiden tuotosten tasoa, mutta tämä kirja eroaa aikaisemmin tehdyistä nostalgiakirjoista ainakin sisältönsä volyymilla. Kuvia on yli 500.

Erityisesti 1970-luvun maailma näyttää kirjan sivuilla kauniilta. Veturit ovat uhkeita ja turvalaitteet kuin taidekäsityötä. Ja vanha värifilmi osaa toisaalla korostaa, toisaalla taas tasoittaa. Lämpimät kesäpäivät ja kirpeät talvisäät ovat kirkkaita, keväinen pilvipouta ja syksyn hämärä lempeitä.

sunnuntaina, huhtikuuta 10, 2005


Onnen varjot


Suksien keväthuolto vei voiton. Iltapäivällä auton kotiuduttua vaihdoin alle kesärenkaat. Vähäluminen talvi oli nastarenkaille ankara. Oli hyvä, että syksyllä ei tullut hankittua uusia, kuten oli aikomus.

Illalla puolisoni ja minä kävimme kuluttamassa paikallisen Kinon penkkejä. Kotimaista elokuvaa suosiville oli taas tuoretta katsottavaa tarjolla. Tosin tiesimme Onnen varjot -filmin aiheen sen laatuiseksi, että mietimme menemistä pariin kertaan. Kannatti mennä. Tiina Lymi oli naispääosassa erinomainen. Elokuva näytti, miten tuon kaltaisessa kriisissä ihminen on taipuvainen tekemään huonoja tai vielä huonompia ratkaisuja. Elämän valttikortit ja ne huonommatkin sekoitetaan uudelleen. Mutta se siitä. Sosiaalipornoblogi tämä ei ole eikä sellaiseksi tule.

Niintotanoinnääspäivää


En osaa ilmaista itseäni selkeästi. Ajattelin lopettaa bloggaamisen. Ajattelin, mutta en lopettanut. Ajatuskin kesti vain vähän aikaa.

Blogilistan kaupallistuminen ei minusta ole mikään ongelma. Listahan olisi voinut alunperin syntyäkin kaupallisena tuotteena, esimerkiksi jonkun operaattorin ylläpitämänä palveluna. Tosin en keksi, mitä taloudellista hyötyä blogeista voi olla, mutta jos Alexin firma sellaista on keksinyt, niin hyvä juttu. Toivottavasti kuitenkaan verkkopäiväkirjojen merkitystä ei aleta yliarvioida.

Ainakaan meidän Bloggeria tai vastaavan tyyppisiä valmispalveluita käyttävien ei ole kovin uskottavaa kritisoida listan kaupallistumista.

Viikonloppu on mennyt pääosin nukkuessa. Vilma vietti edellisyön ja suuren osan eilispäivää ulkona. Keväinen luonto tarjoaa kissalle virikkeitä, mutta pitkä poissaolo alkoi hieman huolestuttaa. Hiirestämällä tai linnustamalla se tuskin on aikaa viettänyt ruokahalusta päätellen.

Tänään tuli herättyä lähes arkipäiväisellä kellonlyömällä. Ehtii pestä koneellisen pyykkiä edullisen yösähkötariffin aikaan. Aamupäivän ohjelma on lyömättä lukkoon. Vaihtoehtoja on ainakin suksien laitto kesäsäilöön, haravointi ja kirkossakäynti.

Vaikka jo Messenius tiesi kotimaisen sivistyksen lähteneen Turusta ja sittemmin jääneen niille teilleen, tehdään Auran rannoilla arvokasta työtä bittien siirtoon liittyvän osaamisen juurruttamiseksi.

perjantaina, huhtikuuta 08, 2005


Tilannetiedotus


Ajattelin lopettaa kirjoittamisen, kun blogilista on kaupallistettu. Siitä lisää myöhemmin.

Puolivuorokautiset työpäivät ovat rankempia kuin muistin. En nyt tarkoita oikeita töitä, vaan opettamista. Normaali työ-/koulupäivä (ammattikoulussa välillä 6-8 oppituntia) ei tietenkään ole raskasta, mutta siihen päälle opetettu iltakurssi alkaa tuntua, kun niitä on useampi päivä putkeen. Eikä asia liity mitenkään opiskelijoihin, he ovat niin päivällä kuin illallakin loistavaa joukkoa. Ja asia on asiaa isolla A:lla. Päivisin EN-50173-1 ja illalla SuSe Linux 9.2. Harjoittelun puutetta? Yhtenä iltana, omasta mielestäni asiallisen nukkumaanmenoajan tietämissä, Hakan miehet vielä jäähdyttelivät Saharan hiekalla.

Kun euro käyttää kriittisen puheenvuoron Excel-graafin tulkitsemana, voi halla kolkutella, oli kevät tai syksy. Suomessa koskaan toteutumatonta maaorjuuden aikaa kaipaavat saattavat vaatia toimenpiteitä ylhäältä käsin. Vastuu on pois itseltä, tuli mitä tahansa. Kun asiantuntijaorganisaatiossa vastuu isoistakin päätöksistä tuodaan harvoilta kaikille, ei kyse ole sotamiesneuvostoista, vaan siitä että asiantuntijaorganisaation uskotaan olevan asiantuntijaorganisaatio silloinkin, kun aurinko menee pilveen.

Yhtymäkohdat reaalimaailman toteutumiin ovat mielikuvitusta.

Autossa on vielä talvirenkaat. Se viettää viikonlopun torpan paremman kuljettajan ohjastamana naapuriseurakunnan leirikeskuksessa. Viikonlopulle olisi voinut keksiä yhteistäkin ohjelmaa. Toisaalta pakkoko minunkaan on ollut olla iltamyöhään työmaalla. protestanttinen_kapitalismi != etiikan_henki, vai miten se menee?

Autossa on talvirenkaat; minulla oli tänään talvitakki ja pipo. Eivätkä ne olleet illansuussa kotiin tullessa turhat. Mutta kirjapaketti oli liian iso ja raskas jalkamiehen vietäväksi kylältä veturitallille. Vanhoina hyvinä aikoina valtion laitokset olivat kauniisti rautaisen päätien varressa. Ajat muuttuvat. Toissapäivänä painosta päässyttä rautatien arkea laatikossa oli, ja kova hinku päästä katsomaan ennen kuin tiedon ja tunnelman (onko niillä lopulta eroa?) nälkäiset lukijat ahmivat raskaan laatikon tyhjäksi.

Plussapuolellekin jotain. Ensin työmaalla näytön (Windows 2003 Server, Windows XP, MS-Officen jakelupakettiasennus; miten niin Microsoft-orientoitunutta?) valvonta atk-fakiirin kanssa, missä keskustelunaiheet liikkuivat taas energiantuotannosta kansojen kulttuurieroihin, sitten tehokas ja päätöksentekotaitonsa jälleen osoittanut tiimikokous.

Iltapäivän parasta antia oli havaita toipuvuus ja elämänilo.

Niin, ajattelin lopettaa kirjoittamisen. Ei siksi, että Yhtiö jonakin päivänä vaatisi toukokuussa 2005 eräällä OK-painikkeen osoittamisella hyväksytyn Sisällöntuottajasopimuksen 666 §:ään viitaten kirjoittamaan asiakkaita kiinnostavampaa sisältöä ao. pykälässä määrätyn vahingonkorvausvaatimuksen uhalla.

Enkä siksi, että uskoisin bloggaamisen olevan verkottuneen tietoyhteiskunnan tarjoama osallistuvan yhteiskunnallisen keskustelun muoto, joka on perustavanlaatuisessa ristiriidassa kaupallisuuden kanssa.

Ajattelin lopettaa kirjoittamisen siksi, että kaltaiseni tavallisen rahvaan keskuudessa tyhmä on se, joka antaa toisen rahastaa omasta huvituksestaan.

Mutta ajattelin myös, että eihän meillä kaveria jätetä. Heppu, joka joutui tuottamaan niin huonoa Yleisradion rinnakkaisohjelman musiikkiohjelmaa suoraan T. Ripatin jälkeen, on varmasti vähintään meidän jokaisen talkootyöpanoksen tarpeessa ;-)

Sitten en enää ajatellut, vaan edelliseen viitaten taidan sulkea Bloggerin ja lähteä etsimään 80-lukulais-ammis-henkistä kuunneltavaa ;-)

sunnuntaina, huhtikuuta 03, 2005


Oliko ennen kaikki paremmin?


Viileät talvipäivät lienevät olleet parempia. Hesburgerin ruisfileateria oli liikaa. Blogien selaamista oli liikaa ja nyt on liian myöhä.

lauantaina, huhtikuuta 02, 2005


Tallimiehet


Huhtikuun alkupäivän, lähes vanhan maaliskuun iduksen, auringon noustua lakipisteeseensä kokoontuivat miehet raskaiden rautahevosten talliin. Kahvin, teen ja hillomunkkien ravitsema kokous meni jälleen niin hienosti, että melkein hävetti. Miksi sanoa tai kirjata paperille asioita, jotka olisivat todellisuutta ilman representaatioita? Mutta ajat ovat erilaisia kuin ennen.

Illansuussa kotirintamalla pohdittiin lähituntien viettopaikkaa. Keskusteluissa vilahtivat kaupungit Helsinki, Hämeenlinna, Tampere ja Valkeakoski. Loppujen lopuksi kotisauna soinnahti asianosaisten keskustelijoiden korviin parhaimmalta vaihtoehdolta.

perjantaina, huhtikuuta 01, 2005


Aprillit


Hyviä aprillipiloja ei ole eteen osunut. Kotimaakunnan lehdet kertoivat, että rahaa laitetaan palamaan rakennushankkeissa olan takaa. Tampereelle rekonstruoidaan EU:n tuella 1700-luvun kaupunginmuuri ja Hämeenlinnassa rakennetaan kansainvälisellä riskirahalla moottoritien päälle drive in -jäähalli. Sanoisin, että viimevuotinen Pinserin jekku on harmittomassa hauskuudessaan ja uskottavuudessaan paras muistamani aprillipila. Tämänkin vuoden paras löytämäni tuli blogeista. On myönnettävä, että Kumiperunan uutisoima web-palveluiden "WCAG-pakko" meni vähän aikaa täydestä. WAI-evankelistojen joukko kun tuntuu vain kasvavan. Ja hyvä asiahan se on.

Suksia ei ole enää viime viikonlopun jälkeen jalkaan laitettu. Tänä iltana tuli kokeiltua lenkkitossuja ensi kertaa tänä keväänä. Lieneekö aprillipäivä aprillannut kokeilijaa, kun hölkkä, tuo minulle perinteisesti melko vastenmielinen ulkoilumuoto, tuntui melkein hauskalta. Hyvällä seuralla oli tietysti paljon vaikutusta asiaan.

Sic transit


Valkeakosken kaupungissa, aivan keskustassa, on Salonkatu-niminen katu, joka risteää pääkatu Valtakatuun nähden. Moottoriajoneuvoilla kääntyminen pääkadulta Salonkadulle on ollut kielletty jo vuosia. Salonkatu oli jälleenrakennusajan ja 1950-lukulaisuuden, nousukauden, vaikuttava monumentti. Alueen kaava oli vahvistettu jo vuonna 1940, mutta ymmärrettävistä syistä useimmat talot nousivat vasta sodan jälkeen. Molemmin puolin rakennetut, usein keskimääräistä hieman suuremmat tyyppitalot kertoivat aikanaan vauraudesta. Isoja taloja keskustaan rakensi hyvin toimeentuleva väki. Omakotipuutarhojen reunustama katu päättyy olympiavuona valmistuneeseen aluesairaalaan, kauniiseen funktionaalisen julkisen rakentamisen ideaalityyppiin, jonka kohoaminen kadun päässä näkyvänä terveyden monumenttina lienee varsin tarkoin suunniteltu kaavoituksen yhteydessä.

Tehtaanpatruunat, Waldenit, suosivat pientalorakentamista ja tukivat siinä työväkeään (mikä varsinkin välittömästi sodanjälkeisinä aikoina oli yhteiskuntaa vakauttavine vaikutuksineen sangen toimivaa reaalipolitiikkaa). Asemakaavasuunnittelun teki konsulttityönä Yhtyneiden arkkitehti H. Kautonen, mitä kautta tehtaan ideologia välittyi suoraan kaupunkirakentamisen konkretiaan. Myös kaupunginjohtaja K. Dahlin kerrotaan vaikuttuneen hyvinvoivien ihmisten pientalorakentamisesta Yhdysvaltain matkallaan. Osallistuipa myös muuan diplomi-insinööri E. Aalto Yhtyneiden rakennuspäällikkönä toimiessaan kauppalan rakentamisen suunnitteluun. Aallon värikäs persoona tuli sittemmin tunnetuksi rautatiehallituksen pääjohtajana ja kotimaisen veturiteollisuuden pelkäämän ranskalaisperäisen Hr13-veturisarjan eli "Ahlsthomin" hankinnan primus motorina.

Takaisin nykyaikaan. Aikanaan ilmeisesti mitä kodikkaimmista kodeista usea antautui ajalle. Moni kadunvarren talo oli päätynyt asumattomana huonoon kuntoon. Rakentajasukupolvi oli lähtenyt, ja jo sitä ennen jälkipolvi. Taloista ei juuri käyty kauppaa toisin kuin monissa muissa samoihin aikoihin rakennetuissa kaupunginosissa. Ehkä isoissa kaupungeissa asuvan nuoren polven hintapyynnöt olivat kohtuuttomat, kun keskustasijainnin merkitys yliarvioitiin (mikä ei ole lainkaan tavatonta, kun kaupunkilaisen ja pikkukaupunkilaisen todellisuudet kohtaavat). Ehkä odotettiin uusia päätöksiä alueen maankäytöstä ja mahdollista maanhinnan nousua. En tiedä. Yksi tyhjä talo "ammuttiin raketilla" rikki vuosikymmenen vaihteessa kaupungissa pidetyissä kriisiajan harjoituksessa - toki lähinnä virtuaalisesti. Monen paikalle nousi pienkerrostaloja kaupunkilaisten vanhuudenturvaksi.

Tänään oli kaivinkone saanut puhtaaksi yhden purkutyömaan. Ensimmäisenä päivänä se ehti murskata ison talon toisen puolikkaan. Puolikas vihreä talo oli surrealistinen näky kylmänkirkkaassa maaliskuun lopun iltapäivässä. Kolmantena päivänä olivat pystyssä enää perustukset ja sydänmuuri kaksine piippuineen. Nyt tontti on tasattu vaikka pienen kerrostalon tulla.

Uuden rakentaminen on tienviitta tulevaisuuteen. Silti jotakin hyvin melankolista sisältyy talon purkamiseen, kun vuosikymmenten takaisten ihmiselämien haaveiden täyttymys lakkaa olemasta.