Verkkopäiväkirjat mediana

Viime päivinä on kirjoitettu paljon perinteisen median ja verkkopäiväkirjailun välisestä suhteesta ja ennenkaikkea osallistuttu tuon suhteen kehittämiseen. Perinteisen median tuottajat yrittävät väheksyä verkkopäiväkirjoja ja verkkopäiväkirjailijat taas syyttävät toista osapuolta nurkanvaltausyrityksestä.

Asiaan liittyy paljon sellaista, mitä media-alan ulkopuolisena en ymmärrä. Oudoimmalta tuntuu, että perinteisen median ja verkkomedian välinen vastakkainasettelu näyttää tiivistyvän suomalaisessa keskustelussa vasta nyt, vaikka kummallakaan puolella mitään todellista uutta tuskin on keksitty moneen vuoteen, ja suuri yleisökin on löytänyt tiensä molempien osapuolten luo jo aikaa sitten.

WWW-sivuja on ollut olemassa pitkään, ja koko kansan tietoisuudessakin WWW on ollut ainakin tämän pian jo jälkipuoliskolleen kääntyvän vuosikymmenen ajan. Kuitenkin jonkinlaista nokittelua niitä vastaan tai niiden puolesta on havaittavissa isommin vasta nyt, kun säännöllisesti päivitettäviä, johonkin teemaan tai kirjoittajan näkemyksiin perustuvia WWW-sivuja on alettu kutsua blogeiksi eli verkkopäiväkirjoiksi.

Luulen, että yksi selitys ilmiölle on se, että perinteisen median puolella on vähitellen - meidän oloissamme ehkä noin viimeisen vuosikymmenen kuluessa - huomattu, että yleisöä keräävä kirjoittaminen ja julkaiseminen alkaa olla kaikkea muuta kuin niukka resurssi.

Hieman karrikoiden sanoen voitaneen todeta, että kolmisenkymmentä vuotta - ehkä enemmänkin - maassa on vallinnut sellainen sivistyspoliittinen tilanne, että kuka tahansa kykenee halutessaan hankkimaan sellaisen muodollisen ja sisällöllisen koulutuksen tai muun osaamisen, että hän kykenee kirjoittamaan riittävän oikeellisesti ja riittävällä asiantuntemuksella lähestulkoon mistä tahansa aiheesta, jolla on mahdollista ylittää suuren yleisön rajakiinnostuvuus.

Tämän option lunastamisen on estänyt julkaisukynnys, joka on täytynyt pitää korkealla kiinteiltä kustannuksiltaan melko raskaan perinteisen median piirissä. Mutta nyt tilanne alkaa olla se, että kuka tahansa voi ryhtyä julkaisijaksi verkkomediassa.

On loppujenlopuksi yhdentekevää, aiheuttaako tekstitarjonnan lisääntyminen sen, että uudet helmet pääsevät esiin ei-perinteisiä reittejä pitkin ja korvaavat vanhat, vai väsyttääkö informaatiotulvan kasvaminen yleisön niin, että se ei enää noteeraa mitään helmiä. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa on erityisesti huomattava yleisön käsitteen katoaminen ja muuntuminen tuottaja-kuluttajaksi. Valmius tehdä itse vähentää valmiutta ostaa muilta.

Ei ihme, että yltäkylläisyyden lisääntyminen harmittaa toisia.