tiistaina, heinäkuuta 31, 2007


Hikinen lomamatka


Olemme puolisoni kanssa viettämässä muutamaa lomapäivää urheiluopistolla. Tykästyimme paikkaan edellistalven hiihtolomalla, eikä tämä lainkaan hassumpi kesälläkään ole.

Leipätyön puolesta olen jossakin yhteydessä kuullut, että täällä ei enää panosteta kovin paljon liikunta-alan ammatilliseen koulutukseen. Pääpaino on eri lajien seuroille ja harrastajaryhmille sekä tavalliselle kansalle tarjottavissa palveluissa. Täällä on lomanviettäjien lisäksi näkynyt melkoisia joukkoja juniorijalkapalloilijoita, -judokoita ja -taitoluistelijoita sekä jonkin lajin venäläisiä taitajia ja armeijan urheilukoulun miehiä. Ylläpitäjät aikovat kuulemma purkaa vanhan yleisurheiluhallin ja rakentaa paikalle majoitustiloja. Kertoo paljon siitä, mihin urheiluopistojen rahoitus yhä enemmän nojautuu. Sen paremmin asiaa tuntematta vaikuttaa siltä, että Nastolassa keskitytään yleisurheilun sijasta enemmän mm. palloilulajeihin, kun taas yleisurheilijoita palvelevat enemmän esimerkiksi Eerikkilä ja Kuortane.

Tekemistä on tarjolla pitkin päivää ja toisin kuin talvireissulla, olemme osallistuneetkin aika ahkerasti. Talvella kutsuivat hiihtoladut jumppasaleja enemmän. Nytkin on hiukan kummastuttanut ohjelman sisätilapainotteisuus, mutta ehkä on yhtäältä niin, että enemmistö asiakaskunnasta preferoi sisälajeja ja toisaalta ne ovat vähemmän säiden armoilla kuin ulkolajit. Esimerkiksi kaipaamaamme kiintorastiverkostoa ei maastoista tänä kesänä löydy. Mutta sauvakävely, johon otin ensimmäistä kontaktia, on ihan fiksu tapa kulkea. Kunhan ensin ymmärtää katsoa kalenteria, todeta että lunta ei ole eikä latuakaan ja jättää odottamatta työnnön jälkeistä liukua. Ei ihme, että monet ovat lajiin viime vuosina hurahtaneet.

Ohjatut aamu- ja iltapäivätreenit ovat jumppapainotteisia. Musiikin tahdissa harjoitettava liikunta lienee enemmän naisten heiniä ja heidän ehdoillaan tehty, mutta kyllä rumempaa sukupuoltakin kiitettävästi saleissa koikkelehtii. Minulla ei ole sen pahemmin osaamista kuin estojakaan, joten mukana ollaan. Kysyessäni ballerinalta, joutuuko hän häpeämään puolisoaan hän vastasi diplomaattisesti, että ei, koska asenne on tärkein :-)

Blogiini johdattaneista hakusanoista jo jonkin aikaa on etu- ja sukunimeni jälkeen suosituin ollut "flexibar". Kyseessä on edellisellä käynnillä kokeilemamme veikeä vetkutin, yksi kuntoiluvälineiden loppumattomassa kirjossa. Taisin kirjoittaa siitä jotakin edellistalvena. Kotiin en ostaisi, mutta täällä tuli taas heiluteltua sitäkin.

Tänä aamupäivänä tutustuimme ensimmäistä kertaa touhuun nimeltä boxingjumppa, joka tunnettaneen kaupallisemmilla tahoilla "body combatin" nimellä (voin olla väärässä nimitysten suhteen, asiaa en sen paremmin tunne). On myönnettävä, että oudolta tuntui, miten pintapuolisesti kamppailu-urheilutyyppisessä liikkumisessa tekniikoiden oikeellisuudella ei näyttänyt olevan oikeastaan mitään merkitystä. Ei sillä, että sellaisia olisi ollut mahdollisuuttakaan yksittäisessä treenissä opettaa. Mutta siinä, missä esimerkiksi taijissa tai judossa haetaan täydellisintä ja/tai toimivinta liikettä tai liikkumisen tapaa, tässä kamppailulajeista ideansa lainaavassa puuhassa homman nimi näytti olevan yksinkertaisesti se, että mennään täysillä ja hiki lentää. Mikäs siinä, kuntoiluna epäilemättä tehokasta. Luin sykemittarista kierrosluvun 175, joka taisi vielä noustakin, kun Duran Duranin tahdissa oikein innostui jalkaa nostamaan ja huitomaan.

Pitäisi tosin ymmärtää, että 37-vuotiaana ei ole enää 22-vuotias, ja edes kohtuullisen notkeuden eteen olisi tehtävä ihan oikeasti töitä. Potku tai paremminkin jalan huitaisu ei ollut korkea, mutta tukijalan reidestä lihas muljahti. Ei se heti pahalta tuntunut, eikä turvotusta tai muita revähtymäoireita ole ilmennyt, mutta tulihan muistutus siitä, että kaikkien kehon kohentamistarpeiden joukossa liikkuvuuden lisääminen kuulunee kärkipäähän.

sunnuntaina, heinäkuuta 29, 2007


Lauantai oli talkoopäivä


Eilisten talkoiden aluksi vietettiin juhlallinen tuokio, kun tämän ja jokusen muunkin museon perustaja Olavi sai Suomen museoliiton myöntämän mitalin 75-vuotispäiviensä kunniaksi. Melkein nimipäiväänkin juhlahetki osui.

Kuntoilijat eivät taaskaan malttaneet olla vääntämättä raskasta rautaa paikasta toiseen. Veturin tunkkaaminen ylös ja kiskojen siirtäminen haluttuun asentoon sen alla kuormittaa niin fyysistä kuin henkistäkin puolta. Eivätkä irralliset veturinmoottorit tai paineilmakompressorikaan kovin keveitä ole.

Edellisvuotisten EU-rahalla teetettyjen maanrakennustöiden jäljiltä veturitallin ympäriltä katosi sen verran humusta, että vanhat tikkaat eivät riitä katolle. Kun yhdistyksen rahat oli laskettu, lähdettiin shoppailemaan kylän rautakauppoihin. Tukevat kahdeksanmetriset - joskin kaksiosaiset toivomamme kolmiosaisten sijasta - löytyivät maatalousliikkeestä. Jani ja Timo tiivistivät ilmanvaihtohormin juuren. Mielenkiintoista nähdä, miten tämä tuojansa kovin kehuma "kattopaska" tehtävässään kestää. Edellisten ikä on ollut sään ja ratapihan tärinän armoilla aika tarkkaan vuosi.

lauantaina, heinäkuuta 28, 2007


Mainos


Sunnuntaina 12.8.2007 vietetään Suomen Rautatiemuseolla Hyvinkäällä perinteistä Rautatiemuseopäivää. Tiedotteessa on luvattu säävarauksella (tarkoittaa lähinnä metsäpalovaroitusta, joka viime elokuussakin esti joidenkin kaavailtujen höyryveturien käytön) höyryveturiajelua museon raiteistolla. Kyseessä on entisöinnin jälkeen kesäkuussa liikenteeseen tullut Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n "Pikku-Jumbo" Tk3 nro 1136, Tampellan valmiste vuodelta 1947.

Haapamäkeläiset vievät viime vuotiseen tapaan Hyvinkäälle kokonaisen junan. "Vetoparina" toimivat Dv16 nro 2038 ja mainittu Tk3 - lainausmerkit siksi, että varsinaisesti junaa vetää Dv16, mutta Tk3 kulkee veturin perässä höyrykattila lämpimänä ajoja varten. Vaunuina on 4-5 yleisölle tarkoitettua Ei-matkustajavaunua ja huoltovaunuina Po- ja Pot-postivaunut. Roikka lähtee Hpk:ltä perjantaina 10.8. klo 13.35. Alkuillan aikana juna saapuu Toijalaan, jossa kalustoa huolletaan ja miehistö yöpyy.

Lauantaina 11.8. ajetaan Tk3:n (tai metsäpalovaroituksen ollessa voimassa Dv16:n) vetämä museojuna Toijala-Valkeakoski-radalla, joka täyttää ensi vuonna 70 vuotta ja jonka viimeisestä matkustajajunasta - Suomen ykkösjalkapalloseuran järjestämiä ja muita yksittäisiä tilausjunia lukuunottamatta - tuli viime marraskuussa kuluneeksi 50 vuotta. Lieneekö tuolla höyryvetureitakaan nähty sitten kesän 1975.

Junan aikataulu on seuraava (vähäisiä muutoksia saattaa vielä tulla):
Lähtö Toijala 11.10
Tulo Valkeakoski 11.50
Lähtö Valkeakoski 12.30
Tulo Toijala 13.10

Lisäksi juna tekee lyhyen pysähdyksen mennen tullen Metsäkansassa maatilamatkailun "seisakkeella".

Lippuja myydään vain junassa ja niiden hinnat ovat seuraavat:
Lapset: meno 5,00 e, meno-paluu 10,00 e
Aikuiset: meno 10,00 e, meno-paluu 20,00 e
Perhe: meno 25,00 e, meno-paluu 35,00 e.

perjantaina, heinäkuuta 27, 2007


Sadonkorjuun esituoksuja


Jos eilisen työkalut olivat muiden muassa ruohonleikkuri ja höyrymehustin - satoa tuottavista punaherukkapensaista yksi oli jo poimittavaksi valmis - oli tänään pölynimurin ja mattotampan vuoro. Nyt pitäisi olla siistiä kotona, niin pihalla kuin sisälläkin.

Puolisoni innostui leipomaan mansikkakakun huomiseksi. Tosin vielä enemmän tulee vesi kielelle pakastinta varten kypsyvän kesäkurpitsakeiton tuoksusta. Pihan kesäkurpitsapenkki tuottaa jo hyvää satoa, ja päätimme illan yhteistyöprojektina keittää sopan.

Kun cucurbita pepot olivat palasina, innostuimme hölkkäämään viidakkomaiseen iltaan ennen ison kattilan kiehumaan laittamista. Sataa tihutti hiljalleen, ja oli vaikea sanoa, mikä osa ihon runsaasta kosteudesta tuli sisältä ja mikä ulkoa päin. Kotiin palattua istahdimme hetkeksi pihakeinuun. Oli outoa huomata, miten hämärää pilvisenä päivänä jo heti klo 20:n jälkeen oli. Syksy väijyy jo pellon takana. Johan posti ja ilmaisjakelu ovat viikon verran kantaneet koululaiskaluste-, koululaisvaate- ja koulutarvikemainoksia postilaatikkoon.

keskiviikkona, heinäkuuta 25, 2007


Täytyy mennä taiji-tunnille


Keskiviikkoiltaisin on kirjastotalon ja kanavan väliin jäävässä puistossa pidetty taiji-treenejä. Osanotto on ollut hiljaisenpuoleista. Tänään olimme puolisoni kanssa kaksin. Jonkun kokeneemman paikallaolo olisi hyvä mallin katsomisen vuoksi, mutta meneehän se noinkin.

Ballerinan kanssa on harjoittelemisessa on kiistämättömät etunsa. Koordinaatioltaan taitavampi avasi minullekin parin kääntymisen idean. Vanhaa perua olen jauhanut tuolla kohden jonkinlaista tai sabaki -muunnelmaa, joka toimii omassa viitekehyksessään, mutta ei sellaisenaan kuulu tähän lajiin.

Olisimme aivan hyvin voineet treenailla kotinurmella, mutta kun kaupunkiin oli muutakin asiaa, jäimme samalla puistoon tekemään "muotoa", josko vaikka joku muukin olisi mukaan liittynyt. Ehkä iltapäivän sateiden kastelema nurmikko piti muut loitolla. Vanhojen rasitteiden vuoksi harjoittelen mieluiten avojaloin (vaikka tähän ns. Beijing-muotoon kengät ainakin joidenkin tekstien mukaan kuuluisivat), mutta tänään en niin välittänyt tehdä. Tuntui kömpelöltä.

Aktiivisempia tuntuvat olevan toisen puistolajin, petanquen, harrastajat. Tätä seniorikansalaisten joukkoa on ollut paikalla aina kohtuullinen määrä.

tiistaina, heinäkuuta 24, 2007


Hiljaiselelyä


Ei kovinkaan aktiivinen päivä. Aamupäivällä kellosepän kautta veturitallille poraamaan. Metalli oli pehmeää ja pylväspora teki siistin pienen reiän. Vanha ja arvatenkin aikanaan paljon käytetty laite, mutta toimii kuin uusi.

Tällaiset vähäaktiiviset päivät voivat tulla kalliiksi. Käytiin Lempäälän kauppakeskuksessa.

Illalla kävelylenkki vanhaa ratapohjaa naapurikunnan puolelle ja pikkuteitä takaisin. Uudet kengät eivät tuntuneetkaan niin hyvältä kuin kaupassa. Ehkä tosiaan on niin, että ainoastaan kotimaiset maihinnousukengät mallia SA-Int toimivat jalassani yhtään pidemmillä kävelyretkillä.

sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2007


Kirkastussunnuntaina


Pyhäaamun herätys oli viideltä. Ei solenoidia korjaamaan, vaan paineruiskun kahvaan. Säätiedotuksissa oli luvattu tuuletonta, joten pihamaan ei-toivottu vihreä sai kalmankosketuksen. Nuori mies lippalakki väärinpäin päässä polki Urjalantietä ylöspäin. Näytti siltä, että oli vasta menossa nukkumaan.

Torpan kauniimmalla asukkaalla oli kiireinen päivä karitsoidensa konfirmaation merkeissä kunta- vaan ei seurakuntarajan tuolla puolen. Aamulla yritin tankata pyhätyöläistä kahvilla ja paahtoleivällä ennen lähtöään ja illalla rentouttaa hartiansa. Huomisesta eteenpäin on jonkin aikaa yhteistä lomaa. Ei ihan jokapäiväistä herkkua.

lauantaina, heinäkuuta 21, 2007


Autoilua


Yhteisenä vapaapäivänä nukuimme pitkään, vaikka puoli seitsemän maissa joku yrittikin herättää sirkkelin avulla. Mutta sepelinpuhdistuskonetta pienemmällä herätyskellonkorvikkeella ei onnistu, jos nukkumishaluiset herättää pitäisi.

Hyvin rauhallisten aamutoimien jälkeen mietittiin pitkään, mitä tehtäisiin. Oliivitölkin tarpeesta tuli mieleen, että sellaisen ja muita edullisia elintarvikkeita voisi lähteä hakemaan Hämeenlinnan automarketista. Vanhaa kolmostietä on mukava ajella. Sitä käyttävät lähinnä etelään ajavat valkeakoskelaiset, jotka yleensä suuntaavat moottoritielle heti Jutikkalan liittymästä sekä kalvolalaiset ja hattulalaiset, joista aika moni taitaa ajella kaupunkiin vanhaa reittiä pitkin moottoritielle vaivautumatta.

Alennusmyyntien laarinpohjat houkuttivat poimimaan kärryyn tekstiili- ja kenkäosaston tuotteitakin. Valmistavat Halti-tuotemerkin kenkiä näemmä nykyään Karpaattien juurella. Suunnittelu tehtäneen edelleen täällä, kun lesti oli meikäläiseenkin jalkaan sopiva.

Kotin palattua poikkesin pikaisesti jo hiljenneellä veturitallilla ja vein auton pesulle päästäkseni kokemaan sellaisenkin ihmeen, että kylän ainoaan autonpesukoneeseen ei ollut jonoa.

Tulinpa pesukoneessa kastelleeksi myös itseni. Onneksi noudatin ikiaikaista kesätapaa ajaa auto ensin pesukoneeseen, tulla ulos ja vasta sitten työntää poletti automaattiin. Kun pesurobotti oli jo ohjaamon päällä, huomasin unohtaneeni kääntää radioantennin alas. Pikajuoksu sisälle ja melkoiset pärskeet päälle, mutta antenni tuli pelastettua. Nolo unohdus ja vielä nolompi, jos huoltoaseman kassarouva olisi sattunut katsomaan pesukoneen valvontakameraan sillä hetkellä. Onneksi ei tainnut katsoa. Tai sitten katsoi ja sai päivän naurut.

Ulkosalla autonpesua odotellessa kuuluu yleisiin tapoihin polttaa tupakka. Sitä etikettiä ei ole tullut noudatettua.

Kaikki hyönteisten iskemät edestä eivät pesussa irronneet. Johtuneeko erilaisesta keulan muodosta vai keltaisesta väristä, kun tuntuu siltä, että hyönteiset törmäilevät nykyiseen autoon paljon tiheämmin kuin entiseen. Tavallinen Carlake-pesuvaha ja karkeaa pesuvamppua muistuttava pienikokoinen hyönteissieni auttoivat koneellisen pesun manuaalisessa jälkikäsittelyssä kotipihassa, mutta sitkeässä olivat silti. Olisiko kellään kokemuksia jostakin aineesta, jolla hyönteisjäämät irtoaisivat helposti auton pinnasta (tärpättejä, asetoneja sun muita tarkoitukseen liian järeitä keinoja ei huomioida)?

perjantaina, heinäkuuta 20, 2007


Ja taas lomille


Töistä kesäloman jälkimmäiselle jaksolle. Tänä kesänä lomani on kahdessa kahden viikon osassa, mikä taitaa olla ihan hyvä asia.

Pitäisi lenkkeillä enemmän. Tänäänkin, vaikka matka ei ollut pitkä, vauhtia tuntui olevan liikaa. Tokihan sitä piti olla, kun matkalla nähtiin Heikki rouvineen. Ovat treenailleet puolimaratonille ja juoksevat kuulemma huomenna Hämeenlinnassa. Toivotimme tsemppiä. Urheilukentällä oli menossa yleisurheilukisat ja yhteiskoulun jalkapallokentällä pelattiin jotakin, jossa käytettiin salibandymailoja. Jotakin maahockeyn versiota kenties?

keskiviikkona, heinäkuuta 18, 2007


Edelleen langattomasti


Edelleen lyhyt päivitys varatieyhteyden takana. Tunnin verran taisin kuunnella Pakarista, Kuoppamäkeä ja kumppaneita. Operaattorin teknisen asiakaspalveluun päässä oli varsin fiksulta vaikuttava nuorimies lukuisine kytkentävaihtoehtoineen. Joutui kai hänkin hätyyttämään keltakuoristen mittarien kanssa piuhanvarrellajuoksijat. Internet-yhteyden vikailmoituksia on mukava soittaa lankapuhelimella. Tietyt vikavaihtoehdot jäävät heti pois. Mutta olisi hienoa, jos teleoperaattori ryhtyisi hyödyntämään vaikkapa paperitehtaan vianmääritysmenetelmiä.

Oli taas syytä kiskaista neljäjapuolihevosvoimainen käyntiin. En muista, että torpan nurmen parturointiväli kertaakaan tällä vuosituhannella olisi ollut viikko, kun on saavuttu heinäkuun puoliväliin. Oikein hyvä, että nurmi voi hyvin.

Keskiviikkona luvassa juhlapäivä.

maanantaina, heinäkuuta 16, 2007


Langattomasti


ADSL-yhteys on tässä torpassa mykkä. Ilmeisesti muuallakin, koska operaattorin asiakaspalveluun on ollut niin pitkä jono, että luuria ei jaksa pitää korvalla. Eikä kuunnella Hanna Pakarista, Jukka Kuoppamäkeä ja muutamia, joita en tunnista. Asiakaspalvelun tiedote, jossa kehotetaan tarkistamaan oma päätelaite "varmasti toimivassa liittymässä" on operaattorin kannalta ymmärrettävä, mutta arvelen sen hämmentävän tai suututtavan monia asiakkaita. Viat kun eivät useinkaan ole tilaajajohtokohtaisia vaan alueellisia. Miten kaukaa "varmasti toimivaa liittymää" pitäisi hakea?

Päätelaitteemme on niin sähkö- kuin televerkonkin osalta ylijännitesuojauksen takana, joten ukkosteoriaan en usko. Kokeilin silti työhuoneeni romukaapista löytyneellä vanhemmalla, reilut kaksi vuotta sitten käytössä olleella ADSL-päätteellä, joka täysin toimivana päätyi varastoon, kun työparina olleesta reitittimestä rikkoutui virtalähde, ja korvasin kaksi erillislaitetta yhdellä integroidulla. Sama oire: yhteyttä yritetään, mutta sitä ei synny.

Romukaapista (pitäisi siivota se joskus) löytyi puhelinmodeemikin laiteohjaimineen, ja se asentui kauniisti pöytäkoneeseen. Muistissa olleet Suomi24-operaattorin soittosarjanumerot sen sijaan eivät enää toimineet. Mahtaako enää olla pelkällä paikallisverkkomaksulla toimivia puhelinmodeemipalveluita? Joskus oli mainitun Suomi24:n ohella ainakin MTV3 ja SurfEU, mutta en yrittänyt etsiä. Tämän päivityksen taustalla on pakettiradioverkkoon pohjautuva varatieyhteys eli sama, millä tykkään blogata junamatkoilla. Nostalgisen hidas tämäkin on, mutta olisi ollut mukavaa päivittää blogia old-school-hengessä 300-3400 Hz:n kaistalla. Sehän olisi melkein kuin kirjoittaisi blogimerkinnän assemblyllä ;-) Ei mutta olenhan minä kai päivitellytkin ainakin blogiurani alkuaikoina puhelinmodeemilla, veturitallilta mestarin huoneesta. Enää sielläkään ei kyseinen yhteys toimi.

Eilinen merkintä jäi edellämainitusta syystä päivittämättä. Lyhennettynä pyhäpäivään kuului auton vienti seurakunnan leirikeskukseen juuri sopivaan aikaan, että pääsin osallistumaan kirkonmenoihin. Kylmäkoskelta oli järjestetty linja-autokyyti leirikeskukselle, kun siellä ei kirkonmenoja pidetty työntekijöiden ollessa kiinni rippikoulussa.

Nuorten muodostama yhtye soitti säestykset hienosti. Jälkeenpäin ajattelin, että sovittamisessa mahtaa olla melkoinen työ. Nuorten keskuudessa lahjakkuutta ja intoa on usein Peitsamo- tai Motörhead-kokoonpanoja laajempaan instrumenttivalikoimaan (älköön tätä luettako moitteeksi: sekä Peitsamo että Motörhead ovat mielestäni rockia parhaimmillaan). Miten esimerkiksi yksittäinen viulu sovitetaan kokonaisuuteen? Täytyy kysyä paremmin tietävältä.

Takaisin yksivaihteisella. Olivatko kiristäneet siellä ketjut, vai olivatko ne kutistuneet sateessa? Ei enää hyppinyt hampaiden yli. Sade alkoi vähän ennen vanhalle ratapohjalle pääsyä. Mutta kesäsade oli lempeä. Ja housut lunastivat valmistajan lupauksen nopeasta kuivumisesta.

Eilis- ja tämäniltaisissa pihahommissa käsivarret ovat aika tehokkaasti naarmuuntuneet. Oksasilppuri tuotti oksista kaksi jätesäkillistä kompostikuoriketta ja kävyistä yhden vaikka koristeeksi kelpaavaa. Naapurin Pekka-isäntä leikkasi pensasaidan - suuri kiitos - ja oli varautunut kelpo suojavarustein.

Unirytmini sekosi tehokkaasti viikonlopun maanpuolustusharrasteiden johdosta. Lauantain puuhakasta päivää kun edelsi yhteisen hyvän eteen valvottu yö rannalla. Vilkkaan lauantain jälkeen uni ei heti maittanut, mutta sunnuntaina leirikeskukselta palattua tuli otettua vähän turhankin hyvät päiväunet.

Eikä korjausta ole aivan heti näköpiirissä. Nyt pitäisi jaksaa odotella yösähkötariffiin ja sen jälkeen vielä pesuohjelman valmiiksi tulemiseen.

lauantaina, heinäkuuta 14, 2007


Apuhommissa


Emme lyöneet vetoa, miten kauan yleisölle tarkoitetun tela-ajelun kalustoyksiköt tällä kertaa kestävät. Parhaan vaihtoehdon puolesta veikannut olisi voittanut. Kolme kalustoyksikköä - kaksi ATS-59-telavetäjää ja yksi T-55-taistelupanssarivaunu - toimivat pikaisia kenttähuoltoja (telavetäjien telojen kiristykset, taistelupanssarivaunun moottoriöljyn lisäys, miehistöjen vissyvesi- ja hernerokkatäydennys) lukuunottamatta keskeytyksettä Panssarikillan koko toimintapäivän ajan.



Killan apuna toiminut maakunnallinen yhteistyötaho Museoveturiseura hoiti asiakasrajapinnan ja aputyöt. Meitä oli kaksi vähemmän kuin viime kesänä, ja se oli lähes kriittinen raja. Kiireisimmillä hetkillä tuli kiire. Uudet PMR-radiopuhelimet olivat käyttötestissä ja toimivat kelvollisesti yhtä nopeasti hyytynyttä akkua lukuunottamatta. Akkuasia täytyy tutkia.


Hiljaisen aamupäivän jälkeen kiireiset ajat alkoivat. Näin ei kai saisi ajatella saati kirjoittaa, mutta vaativatko jotkut ihmiset hupihenkiseen yleisötapahtumaan tultuaan, että heitä pitäisi komentaa? Erityisesti vaativatko jotkut käyttäytymisellään, että heille tulee konkreettisesti osoittaa heidän paikkansa yhteisössä jossa hierarkia perustuu aikaresurssin niukkuuteen ja siten esimerkiksi paikallesaapumisaikaan? Vähän näitä toki, mutta aina kummastuttaa, ja kummastuttaa sitä enemmän, mitä enemmän uuden sukupolven kasvatusvastuuta vanhojen hyvien tapojen poikkeamille on suotu.

Asiallinen jonomuoto syntyi hiukan avustamalla. Ja pian myös yhteisöllisyys. Aikaresurssin jakoperusteet oli saatu kuntoon. Seuraava niukka resurssi olivat suojavarusteet (Puolustusvoimien klassiset NBC-suojaavat sadeviitat, jotka olivat tarpeen avolavamatkustajille viime viikkojen sateiden pehmentämässä maastossa; halukkaille lisäksi lisäksi kuulonsuojaimet ja suojalasit). Aluksi Pekan kanssa autoimme suojavarusteita kyydissä olleiden päältä ja tarjoilimme niitä kyytiin nouseville. Mutta homman nimen selviämisen jälkeen toimenpide alkoi sujua yleisöltä omatoimisesti telavetäjien lavalta poistuvien ja sinne nousevien kesken. Monet toisiaan entuudestaan tuntemattomat taisivat siinä yhteydessä lausua jokusen sanankin toisilleen. Sosiaalipsykologisen kokeen perusteella voitaneen kai sanoa, että yhteisöllisyys on mahdollisuus hallita niukkaa resurssia rakentavasti tai ainakin ei-tuhoavasti. Entä onko resurssien niukkuus ainoa tapa rakentaa yhteisöllisyyttä (mutu-pohjalta arvelen, että tietyt meemit vastaavat tähän myöntävästi)? Vai onko niin, että jos resurssien niukkuutta - joka käytännössä vallitsee aina - ei tunnusteta, alkaa anarkia?

No niin, takaisin asiaan. Toisin kuin viime vuonna, nyt ei Panssariprikaati ollut järjestänyt taistelunäytöstä tai muuta ohjelmaa, mutta väkeä riitti satamäärin nytkin. Sää oli viimevuotista suotuisampi, kun paahteen sijasta nautittiin pilvipoudasta.

Yleisöajelu hoidettiin siis kahdella ATS-59-tyyppisellä telavetäjällä ja yhdellä T-55-taistelupanssarivaunulla. T-72:ta ei oltu käyttöön saatu. Tykinvetäjän lavalle mahtui kerralla 10-15 henkeä asianosaisten koosta riippuen. Aika suuriin pakkaustiheyksiin päästiin, kun muutama isompi perhe tai muu ryhmä ehdottomasti halusi samalle lavalle. Mutta se vasta hauskaa tuntuikin olevan. Pakkaustiheysennätyksen tosin teki museolla esiintynyt venäläinen teatteriseurue, joka onnistui sijoittamaan vajaan joukkueen vahvuisen osastonsa eli vajaat 30 ihmistä yhden telavetäjän lavalle. Tosin niin ylikuormattuna ei ajettu, mutta osoittivatpa vain, että sopu antaa sijaa. Hauskaa heillä tuntui olevan.

T-55-vaunuun miehistö otti kerrallaan vain pari matkustajaa, johtajan ja lataajan paikoille. Vaunu on kallis käyttää, mikä näkyi ajelulipun hinnoissa, mutta ei kuitenkaan aina jonojen pituudessa.

Hieman ajeluttajien historiaa.

ATS-lyhenne tullee venäjänkielen sanoista Artilleriskij Tiagak Srednij, joka tarkoittanee keskiraskasta tykinvetäjää. En osaa venäjää, joten käsitykseni (translitteroinnista puhumattakaan) voi olla väärä.

ATS-59-telavetäjät ovat AT-S-vetäjien uudempi versio. Edeltäjän eli AT-S:n hankinnat tehtiin yhtä aikaa 130 K 54 -kenttätykkien kanssa vuonna 1962. Hankinta perustui Puolustusvoimain silloisen komentajan S. Simeliuksen syksyllä 1959 Neuvostoliitolle tekemään tiedusteluun mahdollisuudesta hankkia sotilasmateriaalia. Igor ja Sergei kauppamiehinä tietenkin hieroskelivat käsiään ja sanoivat "Da!" (varsinkin Neuvostoliiton sotilasasiamies V. I. Lazarev oli innokas sotatarvikekauppias). Neuvotteluja käytiin pitkään, aina kevättalveen 1962 saakka. Mielenkiintoista on, että ensimmäiset 13 kpl AT-S:iä tulivat Suomeen kuitenkin jo vuonna 1960. "Testierän" suuruus kertonee paitsi suomalaisten halusta perusteellisiin kokeiluihin ja neuvostoliittolaisten suurista myyntihaluista myös siitä, miten paljon valtaa neuvostoliittolaiset katsoivat Simeliuksella Suomessa olevan. Neuvostoliitossa saattoi olla 1950-60-lukujen taitteessa korkean tason päättäjiä, jotka syystä tai toisesta asettivat koillisnaapurinsa armeijan ylipäällikön maan presidentin rinnalle. On arveltu myös, että Simelius kuului niihin harvoihin suomalaisvaikuttajiin, jotka saivat ennakkoon tiedon Neuvostoliiton nootista, joka esitettiin 30.10.1961.

Hankintasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen AT-S:iä ostettiin 37 kpl, jolloin niiden kokonaismääräksi tuli 50.

ATS-59 on alkuperäisen AT-S:n kehitetty versio. Telakoneisto on yksinkertaisempi eli kestävämpi, saman tyyppinen - ei kuitenkaan samanlainen - kuin esimerkiksi T-54- ja T-55-taistelupanssarivaunuissa. Samaten uudemmassa mallissa on tehokkaampi moottori (39-litrainen V12-kuivakampikammiodiesel) kuin vanhemmassa. Ymmärtääkseni ATS:n moottori perustuu klassiseen V-2:een eli "Sotka-konstuktioon", ja voimansiirto apulaitteille on toteutettu katkeilevia hihnoja luotettavammin hammasrattain. Myös ATS-59:t liittyivät kenttätykkikauppoihin. Niitä hankittiin vain 28 kpl vuonna 1965, ja ne palvelivat pitkään. Viimeiset yksilöt poistuivat Puolustusvoimien käytöstä vasta vuonna 2002.



T-55-taistelupanssarivaunuja hankittiin Puolustusvoimille eduskunnan vuonna 1965 myöntämän laajan tilausvaltuuden pohjalta. Tätä aiemmin, 1950-luvun lopusta alkaen, Neuvostoliitolta oli vastaanotettu bilateraalikaupan maksuvälineenä vanhempia T-54-taistelupanssarivaunuja eli "Nikitoja". Uudempia, edeltäjäänsä paremmin panssaroituja T-55-vaunuja saapui maahan vuosina 1965, 1967 ja täydennyserä vielä 1972.

1960-luvulla Puolustusvoimien panssarivaunukalusto neuvostoliittolaistui käytännössä täysin. T-54:n, T-55:n, AT-S:n ja ATS-59:n lisäksi ajankohtaisia tyyppinimiä olivat mm. ilmatorjuntapanssarivaunu ZSU-57-2, tiedustelupanssarivaunu PT-76 ja kuljetuspanssarivaunu BTR-50PK, Tämä mahdollisti luopumisen käytössä olleesta toisen maailmansodan aikaisesta kalustosta, johon vielä 1960-luvun alussa kuului paitsi neuvostoliittolaisia T-34-sarjan "Sotkia" ja saksalaisia PzKpfw IV -vaunuja myös sotaa edeltänyttä brittiläis-neuvostoliittolaista suunnittelua edustaneita T-26-vaunuja.

Seitsemisenkymmentä T-55-vaunua modernisoitiin 1980-1990-lukujen taitteessa. Modernisoinnin tärkeimpiä osa-alueita olivat ruotsalaisperäinen ammunnanhallintajärjestelmä passiivisine pimeätoimintavalmiuksineen, putken lämpösuojus, T-54-ajoilta palautettu ilmatorjuntakonekivääri ja savu- ja valaisinkranaatinheittimet. Jonkin aikaa T-55M ilmeisesti oli Suomen panssarinyrkki (moderni ammunnanhallintajärjestelmä antoi sille huomattavan edun muutoin tehokkaampaan, kolmannen parlamentaarisen puolustuskomitean suositusten mukaan vuodesta 1984 hankittuun T-72-vaunuun nähden), mutta pääaseen vaatimaton kaliiperi 100 mm ja peruskonstruktion yleinen vanhanaikaisuus johtivat siihen, että T-55-kalustolle ei ole koulutettu miehistöjä vuoden 2001 saapumiserien jälkeen.



Jotakin T-55:n eduista verrattuna massatuotantovaunu T-72:een (Puna-armeijan 1970-luvun panssaridoktriinissa T-72 oli massavaunu, ja ratkaisutaisteluihin säästeltiin ulkopuolelle myymätöntä T-64-sarjaa) kertonee se, että meilläkin T-72-kaluston päätyessä kierrätykseen moni T-55-pohjainen jatkaa edelleen toimintaansa lukuisina erikoisversioina.

T-55:n moottorin - samaa Sotkan sukua kuin ATS-59:ssä - käyntiääni on mielenkiintoinen erityisesti tyhjäkäynnillä. Tusina sylinteriä takaa tasaisen bassocontinuon, jonka päälle muut osat pakosarjoja myöten improvisoivat kertaluonteisia ja toistamattomissa olevia kuvioita.

ATS-59:n ja varsinkin T-55:n hankinnat liittyivät Suomen ulkopolitiikkaan mitä moninaisimmin tavoin aikakautena, jolloin suursodat olivat vielä valtioiden korkeimpien päättäjien omakohtaisessa muistissa. Ne kietoutuivat suurvaltapoliittisessa viitekehyksessä siihen kysymykseen, miten kauas Neuvostoliiton ilmapuolustus voi ulottaa torjuntakehänsä. Yksinkertaistettuna tilanne oli se, että Neuvostoliitto halusi myydä ilmapuolustukseen käytettäviä ohjuksia (ensisijassa Mig-hävittäjäkoneisiin) Suomeen ja suomalaiset ostaa niitä. Myös Iso-Britannia oli myyntihaluinen, ja suomalaiset avoimia sille suunnalle hankittuaan puolueettomuutensa nimessä saarivaltakunnasta jo aiemmin Vigilant-panssarintorjuntaohjuksia. Yhdysvallat laittoi satelliittinsa ruotuun. Yhdysvaltain suhtautuminen Suomeen oli muuttunut, kun Kekkonen oli torjunut noottikriisin jälkeisen Kennedyn tarjoaman aseavun. Iso-Britannian nimissä oli helppoa vedota vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen "omalla kulkuvoimalla liikkuvien ammusten" kieltoon. Yhdysvalloissa neuvostoliittolaisohjukset nähtiin Suomen ja itänaapurin ilmatorjunnan integraationa.

Toiselta puolen myös itäiset kauppamiehet painostivat. "Sa tarvitse hjuva ohjus, milla imperialistji pum-pum". Siinä vaiheessa Kekkonen puhalsi pelin poikki todeten, että ohjuksia ei osteta miltään ilmansuunnalta. Se oli pettymys oman maan armeijalle, jossa ohjusten uskottiin lentävän mihin ilmansuuntaan milloinkin olisi tarpeen. Mutta Kekkonen taisi olla sen verran tympiintynyt kesäisten kalastuspuuhiensa häiritsemiseen, että näytti keskisormea niin Moskovaan kuin Washingtoniinkin päin. Toisaalta samaan aikaan ilmatorjuntaohjusten merkitys - ja ylipäätään Pohjois-Euroopan strateginen merkitys - alkoi vähentyä, kun suurvallat alkoivat kyetä siirtämään epävakaiden atomiytimien halkeamista toistensa alueille lentokoneiden sijasta ohjuksin.

Bilateraalikaupan hengessä idästä hankittiin kuitenkin tavaraa. Saatiin äänekkäimmät shemeikat hiljaisiksi. Onneksi sitä ei ole tarvinnut käyttää varsinaiseen tarkoitukseensa, mutta huvipuistolaitteina palvelevat oikein hyvin.

Mutta nyt vihollinen ahdistaa. Miten ATS-59:ssä klikataan käyttöön hunter-killer-järjestelmä?


Lähteet:
Muikku, Esa; Purhonen, Jukka: Suomalaiset panssarivaunut 1918-1997. Jyväskylä 1998.
Mäkipirtti, Markku: Puolustusvoimien moottoriajoneuvot 1960-2000. Hämeenlinna 2006.
Salminen, Pertti. Puolueettomuuden nimeen. Sotilasjohto Kekkosen linjalla ja sen sivussa 1961-1966. Diss. Suomen sotatieteellisen seuran julkaisuja nro 18. Helsinki 1995.

torstaina, heinäkuuta 12, 2007


Gigaluokassa


Kun VHF-laitteita ei lainaksi saatu, siirryttiin sähkömagneettisessa spektrissä suosiolla kertaluokkaa ylemmäs eli UHF-alueelle. Siispä iltapäivällä Ilkan kanssa lähdettiin ostosmatkalle Tampereen Giganttiin.

PMR466-tyyppiset radiopuhelimet ovat ainakin periaatteessa mukava idea. Vapaalla UHF-kaistalla 466 MHz toimivat laitteet soveltuvat - näin ainakin kuvittelemme, käyttökokemuksia saadaan odotella vielä hetkisen - monenlaiseen rautatieharrastetta sivuavaan toimintaan. "Villin" radioverkon idea on se, että maksimissaan puolen watin lähetysteho sallii toisistaan muutaman kilometrin etäisyydellä olevien laitteiden muodostaa oman solunsa (tietokoneväki voisi käyttää tästä WLAN-henkistä nimitystä ad hoc -verkko), jonka liikenne ei ylikuulu toisiin vastaaviin soluihin. Samalla kuuluvuusalueella tapahtuvan eri verkkojen ylikuulumisen välttämiseksi laitteet tarjoavat yleensä kahdeksan toisistaan 12,5 kHz:n välein sijoitettua kanavaa ja mahdollisesti niiden lisäksi "alikanavat" eli äänikohinasalpoihin perustuvan selektiivikutsun taajuudet (joista viimemeksimainittujen kesken - tosin täysin mutu-pohjalta - veikkaan ylikuulumista eri olosuhteissa esiintyvän). Arvelen, että yhdistyksemme langattoman tietoliikenteen ekspertti joutuu vielä eri yhteyksissä naureskelemaan moisille leluille.

Päädyimme norjalaisperäisiin Jensen FreeLink 1000 -mallisiin laitteisiin. Tarjolla olleista Motorolaksi ristitty kuulosti nimenä kovemmalta, mutta näytti enemmän lelulta. Jensen näytti melkein Tetralta, mikä tietenkin oli tärkeä valintaperuste ;-) Ei vaan, luvattu roiskevesitiiviys sinetöi valintamme. Outo yksityiskohta pakkauksissa oli se, että Suomen ja Iso-Britannian liput oli aseteltu rinnan siihen kategoriaan, jossa laitteen perustiedot kerrottiin englanniksi. Norjan, Ruotsin ja Tanskan liput sen sijaan olivat kohdassa, missä tiedot kerrottiin norjaksi. Pohjoismaista keskinäistä luottamusta, fast i Finland finns det två officiella språk?

Helppoja laitteet ovat ainakin olleet virittää käyttöön. Tosin digitaalikellon merkitystä moisessa en aivan ymmärrä. Lieneekö se sama asia kuin Gigantin kaltaisissa kaupoissa aina mukaan tarjottava roskapussiksi liian pienikokoinen muovikassi, josta tälläkin kertaa kieltäydyin: tuottajalle se on halpa lisä, joka aiheuttaa ottajalleen yleensä vain ylimääräistä työtä.

Yksi suoraan sanottuna idioottimainen piirre tästäkin laitteesta löytyi. Mikrofoni näyttää olevan asennettu laitteen yläosaan ja kaiutin alaosaan. Jos tämä johtuu - vielä testaamattoman - roiskevesisuojauksen vaatimuksista, niin lubenter approbatur. Hyväksytään myös, jos suunnittelijoilla on ollut pedagogisena tavoitteenaan simplex-tyyppisen radioliikennekäyttäytymisen luonteen korostaminen. Mutta toisaalta oikeiksi työkaluiksi tarkoitetuissa VHF-laitteissa komponenttien sijoittelu on sellainen, mihin viime aikoina matkapuhelimissa ja sitä ennen sata vuotta lankapuhelimissa on totuttu: ämyri ja mikrofoni sinne, minne ne ihmiskehon rakenteen mukaan kuuluvat.

Gigantista tämän torpan lienee tullut hankituksi kolme tuotetta kotikäyttöön. Kaksi niistä oli tietokoneeseen liitettäviä Agfa-merkkisiä tasoskannereita, joista ensimmäinen - vielä LPT-liitäntäinen - toimi vajaan vuoden vähäisessä käytössä (se tosin maksoi tämän vuosituhannen alussa muistaakseni noin 40 markkaa, joten lahjahevosen suuhun katsomiseen liittyvää sananlaskua tullee soveltaa tässäkin). Jälkimmäinen USB-kytkettävä sen sijaan on kestänyt kiitettävän kauan ja odottaa nytkin vain luettavaa. Viime viikolla moittimani JVC-stereosarja - joka varmasti oli mainostamaansa "high-fidelityä" ainakin vuoden 1973 klassisen saksalaisstandardin mukaan - oli samasta liikkeestä peräisin.

Paluumatkalta Kuljun kartanolta Ilkka löysi takin, minä t-paidan ja yhteisömme leikkijunan.

keskiviikkona, heinäkuuta 11, 2007


Pyöräilypäivä


Sain aikaiseksi tehdä päivän työmatkan polkupyörällä. Tuota pitäisi harrastaa useammin, kun edestakainen matka kotipihasta ei ole kuin viitisenkymmentä kilometriä. Mutta mieluummin hyvällä kelillä. Muistelin alkuviikon säätiedotusten luvanneen tälle seudulle keskiviikoksi lämpimän päivän. Olisi pitänyt kuunnella ne radiosta tai katsoa Ilmatieteen laitoksen sivuilta eilisiltana. Varhainen aamu näytti vielä melko kirkkaalta, mutta päivän mittaan satoi vähän väliä. Kotimatkalla tosin vain alussa, mutta lokasuojaton pyörä roiskuttaa ajajansa, kun tienpinta on märkä. Ei voi sanoa kovin nautinnolliseksi pyöräretkeksi. Retkipyörän takarattaat ratisevat ilkeästi. Öljyn puutetta se ei ole vaan kuluneisuutta. Nyt jo? Vastahan pyörän ostin - kesätyörahoistani vuonna 1985. Mutta Sun Tour -merkkiseen vaihteistoon ei taida saada enää varaosia. Sama ongelma koettiin puolisoni vanhan retkipyörän kanssa muutama vuosi sitten, kun edes aikanaan suosituista suosituimpaan Shimano Positron -vaihteistoon ei varaosia löytynyt.

Illansuussa polkaisin yksivaihteisella vanhaa ratapohjaa ja edelleen kuraisia metsäteitä seurakunnan leirikeskukselle. Puolisoni kaitsee teinikaritsoita vielä viikon eikä tarvitse autoa. Minulla on sille käyttöä viikonlopun harrastetoiminnan merkeissä, joten sovittiin, että noudan sen tänne.

Mainoksena todettakoon, että lauantaina 14.7. vietetään jälleen Ranskan vallankumouksen ja Bastiljin linnoituksen valtauksen kunniaksi Suomen puolustusvoimissa panssarijoukkojen perinnepäivää. Hattulan Parolannummella Panssarikilta ry järjestää yleisötapahtuman, jossa voi hypätä mm. tela-ajoneuvon kyytiin. Epävirallisen tiedon mukaan ajeluttamassa olisi myös pikkuhiljaa joukkojemme sodanajan vahvuuksista poistumassa oleva neuvostoliittolainen T-72-taistelupanssarivaunu. Tapahtuman ajaksi Panssarikillalle alistetaan Museoveturiseuran moottoroitu järjestelyosasto.

Sade, tule ystäväni, tule taas


Pihan sademittari kertoi päivän aikana sataneen noin 12 mm eli 12 litraa neliömetriä kohden. Mukava määrä. On myönnettävä, että vaikka sade ei esimerkiksi pyöräillessä ole kovin mukavaa, pidän siitä, että nyt sataa. Kaksi edellistä kesää olivat turhan kuivia.

Tänä kesänä ei avomaan istutuksia ole kovin paljon tarvinnut keinokastella, kun taivas on pitänyt asiasta huolen. Nurmikkokin voi paremmin kuin moneen kesään. Onneksi se tuli parturoitua ja ilmastoitua jo eilen.

Nyt pitäisi jaksaa valvoa vielä vajaa tunti, että saa tiskikoneen päälle yösähkötariffin aikaan. Voi vaikka katsella sateisenhiljaiselle Urjalantielle tai Turun radalle ja laskea liikennettä. Siihen laskentaan taitavat yhden käden sormet riittää.

tiistaina, heinäkuuta 10, 2007


Ei löydy?


Yritin lainata voittoa tavoittelemattomalta järjestöltä VHF-taajuusalueen radiopuhelimia erästä ensi viikonlopun eri maakunnassa tapahtuvaa aktiviteettia varten, mutta toiveeni osoitettiin sopimattomaksi perustein, joita en aio kyseenalaistaa.

Työmaaltakaan sopivia ei näyttänyt löytyvän. Henkilökunnan pääosin lomaillessa soittelin kaupungin liikkeisiin. Ei sielläkään, joskin tilauksesta saisi viikolla numero syksy. Pakkoko on mennä Tammerkosken rannalle?

maanantaina, heinäkuuta 09, 2007


Töihinpaluu


Tänä kesänä lomani on kahdessa kaksiviikkoisessa pätkässä. Nyt näiden välissä on kaksi viikkoa töitä. Kaksi viikkoa on aika hyvä loman pituus. Se on riittävän pitkä tuntuakseen lomalta ja tarjotakseen irtioton päivätöistä samoin kuin mahdollistaakseen jonkin sellaisen asian tekemisen, mihin töissä ollessa ei tunnu olevan aikaa. Samalla se on kuitenkin tarpeeksi lyhyt niin, että se ei vieraannuta liiaksi arkisesta aherruksesta. Töihin paluu ei ole erityinen kulttuurisokki. Hiljaiselta näyttää työmaalla, mikä on paperihommiin keskittymien kannalta hyvä asia. Ainakin alakerrassa on vielä mukavan viileähköäkin.

Illalla olin puolisoni kanssa pitkästä aikaa hölkkäämässä. Olosuhteet olivat melko viidakkomaiset, mutta se on vain pukeutumiskysymys.

Ukkonen jyrähteli muutaman kerran kaukana, mutta sadekuuro tehohuuhteli pyykit.

lauantaina, heinäkuuta 07, 2007


Ratakiskonkätkijät


Heinäkuun ensimmäiseksi talkoopäiväksi oli veturitallille suunniteltu sisätöitä, kun vielä viikolla sääennusteet lupailivat tänne päin sateista. Aurinko paistoi ja lämmin oli, mutta kuusikymmentä senttiä paksut - joskaan ei silti kantavat - 131-vuotiaat tiiliseinät tarjosivat raskaan metallin parissa työskennelleille hiukan viilennystä. Onneksi vissyä ja vastaavaa oli tullut varattua. Virallinen cola-auto toi lisää.

Päivän työsaldo voi kuulostaa huvittavalta. Neljä veturia ulos. Yhdestä moottorin yläpää lepäsi purettuna huoltokanaalin pohjalla. Toisessa olivat viimeiset käyttäjät 1980-1990-lukujen taitteessa jättäneet jäähdytysjärjestelmään pelkkää vettä talveksi tuloksena haljennut sylinterinkansi. Kolmannessa vikana on kuulemma vain ainakin itselleni mystiseksi jäänyt virtakisko, joka ei johda virtaa käynnistysmoottorille. Neljäs vaatisi muuten vain "piäntä laittoo" (vain yhden omistajan käytössä ollut puhdasta 1940-50-lukujen funktionalismia edustava vaaleanpunainen kaunokainen on edelleen myytävänä; PS. hyvässä hinnassa olevasta raudasta koostuvaa painoakin on lähes 12 tonnia). Eli lihasvoimin ulos. No, kaikkihan nuo olivat tuossa kymmenen tonnin luokassa tai alle eli kevyttä tavaraa. Tosin neliakselisen Move21:n voimansiirto lukuisine kytkintankoineen on aina mielenkiintoinen haaste.



Kuvassa piäntä laittoo vaille paanalle rassailemaan valmis Lännen Tehtaiden 12-tonninen eteenpäin johdattavana keulakuvanaan allekirjoittanut. Kuvasta kiitos Eskolle.

Neljän veturin päästyä ulkoilemaan pilttuu oli tyhjä. Edelliskesänä ja -syksynä hankitut kapearaideratakiskot siirrettiin huoltokanaaliin siisteihin pinoihin kakkosnelosten erottamaan neljään kerrokseen. Siinä puuhassa, jos missä, tuli lämmin, niin tiilimuurien suojassa kuin olimmekin. Pyörien päällä liikkuvat veturit ovat sentään kevyitä siirtää, mutta ratakisko nousee vain nostamalla ja kulkee vain kantamalla. Antti totesi, miten hölmöä on maksaa kymmeniä tai jopa satoja euroja kuntosalikorteista, kun täällä voi nostella rautaa käytännössä ilmaiseksi. Eskon kanssa osoitimme, miten kapearaidevaunun pyöräkerta soveltuu ainakin työnnön ja hauiskäännön harjoitusvälineeksi ja on sellaisena vaikuttavan näköinenkin.

Kiskonkätkentätouhu (sellainenkin huhu on joskus bongattu, että Tl:n veturitalli olisi ollut tavalla tai toisella sodanjälkeiseen ns. "asekätkentään" eli aseiden hajavarastointiin liittynyt paikka, mitä on vaikea uskoa, kun varikolla toimi tuohon aikaan yötä päivää jopa satoja työntekijöitä, ja niin logistista kuin aatteellistakin liikennettä oli monenlaista) viimeisteltiin työntämällä veturit takaisin huoltokanaalin päälle, hieman alkuperäisestä poikenneeseen järjestykseen.

perjantaina, heinäkuuta 06, 2007


Ostoksia


Viime kesän ikkunanpokaurakan ikävin vaihe oli teippausten poisto. Siinä kului kynsiä ja asetonia. Nyt ei niin käynyt. Jopa etelään antavista kuistin ikkunoista uusi teippi lähti siististi ja helposti. Jossakin lehdessä - lieneekö ollut Tekniikan Maailma - keväällä näkemäni mainos innosti kysäisemään paikallisesta värikaupasta uutta sinistä liian kovaa tarttumattomaksi mainostettua maalarinteippiä, ja mainoksen lupaukset se lunasti. Kip-merkkistä saksalaistuotetta uskaltaa suositella ainakin kotimaalareille.

Päivä meni Tampereella ja Lempäälässä lähinnä alennusmyyntivaatteita tutkaillessa. Jotain pienempää ulkoiluharrasteisiin soveltuvaa löytyikin. Osuusliikkeen automarketista muutakin, halpoja tomaatteja ja ruisleipää sekä reilua kahvia. Edellisviikolla Aamulehdessä surkuteltiin Kauppahallin vähentynyttä asiakasmäärää. Sielläkin käytiin, mutta vain katselemassa. Kauppahalleissa taitaa TPS:n kotikaupunki kukistaa Tapparan.

Lempäälän Ideaparkissa kävin ensimmäistä kertaa. Liikekeskus on ollut auki viime joulukuusta saakka, mutta minulla ei ole sinne asiaa ennen ollut. Iso on, ja tarjontaa löytyy joka lähtöön. Hyvässä kasvuvauhdissa - aika paljon kertonee se, että liikekeskuksen parkkipaikalta kunnan keskustaajamaan päin katsottaessa näkyi heti kaksi rakennusnosturia, kun esimerkiksi Valkeakoskella yksikin sellainen on huomionarvoinen näky - olevalle Lempäälälle liikekeskus on varmasti kannattava satsaus. Kritisoijiakin löytyy. Taannoin muuan kaavoitusammattilainen moitti sitä, miten Ideaparkin varjolla ajettiin läpi seutukaavan poikkeuksia, jollaisista muualla maakunnassa toimivat yritykset eivät voineet edes haaveilla.

keskiviikkona, heinäkuuta 04, 2007


Vanhanaikaisessa vara parempi


Jokin aika sitten päivitimme olohuoneen radiovastaantinkaluston. Nippelitiedostavia hifistejä emme ole ja taannoisen keittiöradio-ostoksen peruja ihastuimme Tivoli-merkkiseen laitteeseen, joten tuota amerikkalaista äänimaisemaa olohuoneeseenkin hankittiin pienen laiteyhdistelmän verran.

Aikaisempi olohuoneen radiovastaanotin-levysoitinyhdistelmä päätyi makuuhuoneen unimusiikkiämyriksi. Viime viikonlopun reissun ajaksi mahdollisen ukkoskuuron varalta irrotin sen sähköverkosta. Samoin tein olohuoneen uudemmalle, vaikka se ylijännitesuojauksen takana onkin.

Yksinkertainen, monen hifistin taatusti vieroksuma Tivoli käyttäytyi sähköttömyyden jälkeen täsmälleen samoin kuin muulloinkin. Käsin viritettävä vastaanottotaajuus on pysynyt synkronissa lähetystaajuuden kanssa paremmin tai huonommin. Jos huonommin, viritetään laite taas käsin, kunnes keltainen valo on riittävän kirkas. Tuoksuuko työntötankomoottorilta tai analogiaelektroniikalta?

Kuoriaan myöten viime vuosikymmenen vaihteen digitaalista älyä täyteen ahdetun ja siten perustehtävänsä eli äänen kuunneltavuuden unohtaneen JVC-nimisen laitteen muisti meni täysin sähkön katkettua. Katosi paitsi ei-niin-tärkeä digitaalikello, myös perustehtävän yksi osa-alue eli radion esiviritetyt vastaanottotaajuudet. Niinhän laitteen kanssa on monta kertaa käynyt, mutta vasta vuosien takaisen analogian tai jopa putkiajat mieleen palauttaneen Tivolin idioottivarmuus auttoi näkemään tuonkaltaisen viihde-elektroniikan idioottimaisuuden.

Kun kerran matkapuhelimet, digitaalikamerat ja muistitikut ovat olleet arkisinta digiarkea jo vuosia, eikö kuluttajatason viihde-elektroniikassa myös audio-puolella käyttäjän määrittämiä asetuksia olisi syytä tallentaa jatkuvaa virkistämistä vaatimattomaan flash-muistiin? Vai tehdäänkö nykyään jo niin? Mainitsemani huono esimerkki nimittäin edustaa jo reilun puolen vuosikymmenen takaista tekniikkaa.

Viikonloppuna en välttämättä olisi uskonut, että keskiviikkoiltana treenataan taijia leikkuun jälkeen kuivahtaneella ja siten pisteliäällä nurmella paljain jaloin. Sunnuntaiset omatoimiset hoitotoimenpiteet onnistuivat aika hyvin.

tiistaina, heinäkuuta 03, 2007


Hiontapölyä


Vapaapäivä molemmilla torpan asukkaista. Näitä ei ole tänä kesänä liikaa, joten hyödynnettiin. Keittiön ikkunanpokien teippaus, hionta, pohjustus ja kittaus tarjosivat puuhastelua iltapäivään saakka. Pohjusteessa on edelleen voimakas tuoksu. Teipit toivottavasti tarjosivat tällä kertaa oikeat linjat kittauksille.

Syvänpunainen pöytäliina pölysuojaksi keittiön ja olohuoneen väliin. Ensinmainitussa ikkunat paljaana, jälkimmäisessä verho kiinni, ja eksoottinen tunnelma helposti saavutettu.

sunnuntaina, heinäkuuta 01, 2007


Jalka rakolle


Viikonlopun alkupuoli tuli vietettyä etelässä. Melkein pääkaupungissa, tai samassa läänissä ainakin. Oma Pride-kulkue oli muuttua Tuska-festareiksi, kun perjantai-iltana muistamattomuuttani teippasin kantapäät liian säästeliäästi. Ei sillä, etteikö pahempaakin olisi joskus tullut koettua. Pohjoinen "De 2 daagse" paineltiin kymmenettä ja viimeistä kertaa Sibeliuksen maisemissa.

K. Pippingin jalanjäljissä tuli tehtyä toimintatutkimus "Alimiehitetty puolijoukkueteltta pienoisyhteiskuntana".

Ensimmäisenä paikalle päätyy yöosuuden keveissä varusteissa taivaltanut kevyen sotaväen kevyellä 1980-luvulla kevyessä panssariväessä käynyt reserviläinen. Ei mikään sissi. Hän on tyrkyttäytynyt ensin tekemään tulta kumppaninsa teltan kamiinaan, mutta kohteliaan kieltäytymisen jälkeen tajusi, että partioliikkeen parissa varhaisvuotensa viettäneen kumppanin todennäköisyys saada tuli syttymään kosteilla puilla on paljon suurempi kuin itsellään. Päättää kuitenkin kokeilla sytytystaitojaan oman telttansa kamiinaan, saa klapit rätisemään ja käy himalajankestävään makuupussiinsa levolle.

Seuraavana telttaan saapuu kuntoilumies Tampereelta. Nyökkää kamiinan kesäiltaan soveltuvalle miedolle lämmölle, virittelee kuivausnarun teltan kattoon ja käy himalajankestävään makuupussiinsa.

Kolme tosireserviläistä tulevat kimpassa. Muistelevat inttiaikojaan, jotka sattuivat melkein talvisotaan, ja päättävät ladata kamiinan täyteen. Tietenkin se moisesta käsittelystä sammuu, mutta ahkeralla yrittämisellä ja hitonmoisen metelin kera syttyy uudelleen. Lähtevät vielä ulos leutoon kesäyöhön.

Viimeisenä tulee Nijmegeniin treenaavan sotilasjoukkueen edustaja. Käy himalajankestävään makuupussiinsa, ja pian pyytää saada avata teltan liepeet. Kaksi muuta paikallaolijaa ovat jo kuoriutuneet omista makuupusseistaan, mutta hyväksyvät pyynnön. Kesäyön tuuli vilvoittaa, ja kamiina saa rauhassa sammua kolmikon nukahtaessa.

Aamuyöllä tosireserviläiset saapuvat takaisin. Paitsi yksi, jonka raportoidaan jääneen naisiin. Huomaavat kamiinan sammuneen, täyttävät sen uudelleen ääriään myöten, mutta muiden onneksi eivät saa sitä metelistä huolimatta syttymään. Luovuttavat ja käyvät himalajankestäviin makuupusseihinsa ja nukahtavat tyytyväisinä.

Johtopäätös: Telttakamiina on niukka resurssi. Kun sellainen kerrankin eteen sattuu, sitä pitää hyödyntää viimeiseen saakka. Pitää, vaikka ulkona olisi 15 celsiusastetta lämmintä ja makuupussissa kestävyyttä kauas pakkasen puolelle.

60 kilometrin jälkipuolisen Tuska-festariosuuden päälle on ollut hillitön himo - jollei aivan viillellä niin kuitenkin - pistellä itseään. Mikähän siinäkin on, että rakon puhkominen tuntuu miellyttävämmältä tehdä itse kuin antaa koulutuksen saaneiden asiantuntijoiden hoitaa homma? Tältäkin olisin välttynyt, jos perjantai-iltana olisin vaivautunut ajattelemaan ja muistelemaan.

Muutama kuva tapahtumasta.