Sotkuisia pakkaspäiviä

Perjantaina pidin vapaapäivän, kun kalenteriruudut - syksyllä sattuneen jälkeen olen merkinnyt menot tunnollisesti myös paperimuotoiseen kalenteriin - olivat tyhjät ja kunnallisen virka- ja työehtosopimuksen edellyttämän koneellisen työajanseurannan laite oli näyttänyt 70 ylityötuntia. Aamuohjelmassa oli auton huoltokäynti Hämeenlinnassa. Piti tankata, mutta kotikylässä automaattiasema ei antanut enää alennusta ammattiliiton kortilla. Express-sana kun oli ilmestynyt mainoskylttiin. Iittalassa sitten tankkasin toisen ketjun automaatilla, josta harrastusjärjestön kortti lupasi alennuksen. Alennettunakin hinta oli sama kuin kotikylässä olisi ollut lähtöhinta, mutta eipähän valunut Putinin pussiin. Hämeen linnan kupeessa tankin olisi täyttänyt kolme ja Tiiriössä neljä senttiä pienemmällä litrahinnalla. Moottoritien läheisyys ei ole halpaa.

"Ei mitään kiirettä", sanoin jättäessäni auton huoltoon. Vietin leppoisaa aamupäivää ensin torin laidan kahvilassa ja siten kirjastossa. Viimeksimainitun ovella juuri ennen aukeamisaikaa oli kelpo jono. Poistokirjamyynti veti väkeä. Kirjastolta kävelin linnankasarmeille, autohuollon odottelun vakiopaikkaan Tykistömuseoon. Lipun ostaessani museovirkailija suositti kohta alkamassa olevaa puolidokumentaarista filmiä jatkosodan Ihantalan taisteluista. Kiitin ja sanoin nähneeni sen jo jokunen vuosi sitten. Koska taisin olla ainoa museovieras, sain valita tilalle toisen elokuvan. Edellisvuonna valmistunut, talvisodan saaristotaisteluista kertova "Viimeiseen mieheen" on samaa laatua kuin museon muutkin filmit. Pyrotekniikka jyrisee ja kuvaajat ovat Eisensteininsa, Kurosawansa ja TK-filminsä katsoneet, mutta toisaalta Neuvostoliiton ilmaherruutta ilmaistaan yhdellä pommikoneen ja kahdella hävittäjän (taidokkaasti rakennetuilla ja lennätetyllä) pienoismallilla, ja panssariylivoimaa kaikilla niillä puolellakymmenellä T-28:lla, jotka ovat museokäyttöön säästyneet. Filmin jälkeen oli vielä aikaa päiväkahvikupilliselle Sotilaskotiyhdistyksen ylläpitämässä museokahvilassa, kunnes huoltoliike ilmoitti auton olevan valmis.

Sotaisissa merkeissä meni lauantaikin. Aamulla Ilkka kyytiin, auton nokka kohti Kanta-Hämettä ja viranomaisvaltuuksien ohjaamana parkkiin varuskunta-alueen aidan sisäpuolelle. Panssarikillan jo talviseksi perinteeksi muodostuneessa Panssariseminaarissa kuultiin tänä vuonna Krauss-Maffei-Wegmannin siltajärjestelmistä, suomalaisten panssarisotilaiden kalusto-opiskelusta Neuvostoliitossa 1980-luvulla, maaliballistiikan tieteellisistä perusteista, jatkosodan surullisenkuuluisan BT-42-rynnäkkötykin kehityshistoriasta ja saman aikakauden Itä-Karjalan linnoitustöistä.

Viimeksimainittua aihetta esitelmöimään oli saatu nimekäs professori post-graduate-vahvistuksineen. He taisivat joutua kokemaan timeo hominem unius libri -tilanteen. Kenties sävähdyttämään aiottu aihe Itä-Karjalaan rakennetun PSS-linjan ainutlaatuisuudesta ammuttiin alas lukuisissa vankasti perustelluissa kommenttipuheenvuoroissa. Ja piippukin korjattiin putkeksi. Sääli, jos yhden historianhaaran harrastajille jäi käsitys, että ammattihistoriointi olisi pariin konkretiakokonaisuudestaan irti repäistyyn mutta yleiseen viitekehykseen sopivaan yksityiskohtaan perustuvaa väkinäistä linjanvetoa.

Ruokala, sittemmin muonituskeskus ja nykyään kuulemma Ravintola Ruben (lieneekö valtion tuottavuusohjelman myötä aivan oikea nimi vaiko vain uusi toisinto liki neljännesvuosisata sitten käytetystä Panssariprikaatin Soittoruokalasta ja sen arvatenkin lukuisista edeltäjistä ja seuraajista) tarjosi lauantaipäivänä perunoita, murukastia, salaattia ja säilykepunajuuria.

Panssarikillan hyvin varustettu myyntipiste loi miltei akateemisen vartin iltapäivän luennoille. Omaksi kotiinviemiseksi jäi viime vuoden lopulla ilmestynyt J. Paulaharjun rautatietykkikirja.

Vaalipäivän aatonaattona

Vastuuntuntoisen bloggaajan olisi pitänyt jo aikaa sitten kirjoittaa harkittu mielipideteksti presidentinvaaleista ja suosikki- tai inhokkiehdokkaistaan. Puoluepoliittisesti sitoutumattomana ja eri vaaleissa milloin mitäkin väriä tunnustavaa äänestäneenä voinen harkitsemattomasti kertoa, että ainakin yksi siirtymä Väyrysen puolelta Haaviston taakse tulee vaalipäivänä tapahtumaan. Hyviä puolia on Niinistölläkin, kuten oli myös kaikilla ensimmäisellä kierroksella mukana olleilla ehdokkailla. Jos aikoo äänestää niin, että ääni lasketaan, on yksi valittava.

Haaviston kannatushypeä on ollut ihan hauska seurata sekä fyysisen että henkisen etäisyyden päästä. Olen varma siitä, että jos hän tulisi valituksi tavoittelemaansa virkaan, huuma kääntyisi melko pian pettymykseksi. Niin kävi Obaman kanssa Yhdysvalloissa ja Halosen kanssa Suomessa. Molemmilta odotettiin jotakin ihmistä suurempaa - siitä yksinkertaisesta syystä, että he jonkin presidentin virkaan täysin liittymättömän mutta monen mielestä ihmistä suuresti määrittävän ominaisuutensa takia poikkesivat edeltäjistään. Ja molempien teot jäivät sangen vähäisiksi - tavallisen ihmisen kokoisiksi - moniin edeltäjiinsä verrattuna. En millään jaksa uskoa, että Haavisto kykenisi enempään, vaikka sympaattisuudessa pesee Obamat ja Haloset mennen tullen.

Erityisen kiinnostuneena olen lueskellut Maaseudun Tulevaisuuden mielipidepalstaa, koska siellä purkaa sydäntään se taajamien ulkopuolella asuva joukko, joiden mielestä valinta on tehtävä kahdesta enemmän tai vähemmän kelvottomasta vaihtoehdosta. Karkeasti yleistäen toisen aatteellinen arvomaailma koetaan omemmaksi, toisen taas uskotaan kannattavan maaseutumyönteisempää käytännön politiikkaa. Vaikka asia ei kuulu presidentin toimivaltaan, on maltillisuus kuntien asemaa koskevissa kysymyksissä se syy, josta hain itselleni poliittisia perusteita omaa valintaa tehdessäni. Muut syyt menevät sitten fiilispohjalta.

Kaksi asiaa Haaviston vastaisissa kirjoituksissa on pannut miettimään. Ensiksi näin kvasiaktiivisen reserviläisen näkökulmasta katsottuna: uskovatko jotkut aivan todella, että korkea reservin sotilasarvo eroaisi ratkaisevasti siviilipalvelusmiehen statuksesta, mitä tulee valmiuksiin toimia Puolustusvoimain ylipäällikkönä rauhan aikana? Ylipäällikön ratkaistavat asiat ovat luonteeltaan mitä suurimmassa määrin strategisia, mikä meidän yhteiskunta- ja oikeusjärjestyksessämme tarkoittaa lähinnä ulkosuhteita ja jossain määrin yhteiskuntapolitiikkaa ja sitä kautta kansakunnan resurssien hallintaa. Sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä taktisen, saati useimpien reservin johtajien oman alueen eli taisteluteknisen, osaamisen kanssa. Hyvä komppanianpäällikkö tai pataljoonaupseeri ei automaattisesti tarkoita hyvää ylipäällikköä tai presidenttiä, eikä päinvastoin. Edellytetäänkö kunnanjohtajalta lääkärin, sairaanhoitajan tai lähihoitajan pätevyyttä, koska perusterveydenhuolto kuuluu kuntien lakisääteiseen toimialaan? Tai pitääkö yläkoulun rehtorin olla myös historianopettaja, koska historia kuuluu perusopetuksen opetussuunnitelmaan?

Toinen hämmästykseni aihe liittyy joidenkin kristillisten piirien näkemyksiin. Muistan hyvin, miten lähes 20 vuotta sitten mustana hevosena presidenttipeliin tullut Ahtisaari sai pari kourallista lisäkannatusta vastaamalla jossakin haastattelussa "uskovansa kirkon oppeihin". Silloin pidin lausetta käsittämättömän hölmönä niinkin ajattelevaisen miehen suusta, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että se jos mikä osoitti poliittista pelisilmää. Viime viikkoina en taas vaihteeksi ole ymmärtänyt sitä, miten yhdessä henkilökohtaisessa asiassa Raamatun opetusten vastaisesti elävää Haavistoa yleisesti pidetään vähemmän kristillisenä ehdokkaana, vaikka hänen ajamansa yhteiskunnallinen sanoma - joka käsittääkseni liittyy presidentin virkatehtäviin enemmän kuin yksityiselämä - on kaikki ehdokkaat huomioiden ollut lähimpänä (kanonisten) evankeliumien varsinaista sisältöä. Tässä kohden Niinistö on viisas pelimies ahtisaarimaisella "uskon kirkon oppeihin" -patenttiratkaisullaan.

Haluttiin tai ei, nykypresidentin henkilökohtainen on poliittista, ja tähän liittyy Haaviston akilleenkantapää. Koulumiehenä minun on vaikea sulattaa sitä roolimallia, jonka opintonsa kesken jättänyt kannattajilleen antaa. Haavisto on menestynyt hyvin ilman tutkintopapereita apunaan luontaiset ja opitut kykynsä, suhdeverkostonsa - ja ikäluokkansa, jonka piirissä tiedekuntaan saakka opinpolkuaan tarponut ylioppilas oli vielä jotakin muuta kuin pudokas. Omassakin ikäluokassani on hyvin pärjääviä ilman muodollista koulutusta tai haavistomaisia poliittisia meriittejä. Mutta houkuttaisiko Haavisto maan isänä nykyistäkin useamman nuoren heittäytymään pelkän elämänkoulun oppiin ymmärtämättä eroa oman elämän todennäköisyyksien ja poikkeusyksilön välillä? Se tosin ei olisi Haaviston synti vaan fanijoukon oma vika.

Valittiin kumpi tahansa, ei tulevina vuosina varmasti löydy syytä olla pettymättä presidenttiin. Mutta itsepähän itseään tyrkyttävät kansakunnan sijaiskärsijän tehtävään.

Pakkaspäivän työmatka-autoilua

Niin julkista liikennettä kuin suosinkin, työmatka toiselle puolelle maakuntaa piti tänään tehdä omalla autolla. Muuten olisi mennyt koko työpäivä eikä riittänytkään.

Kaupungintalon kollegan kanssa päätettiin tehdä logistinen järkiratkaisu ja mennä yhdellä autolla. Kolmostietä matka taittui reilusti ennakoitua nopeammin. Syystä tai toisesta minulle on jäänyt muistikuva, että lapsuudessa olisi usein ajeltu tuolla suunnalla. En tosin pysty kiinnittämään muistikuvaani kuin pariin kolmeen reissuun. Useimmat matkat kun suuntautuivat itään päin. Johtuisiko siitä, että Ylöjärven televisiotornin vilkkuvalo oli kerrostalon ylimmässä kerroksessa monena iltana viimeinen katsahdus ulos ennen nukkumaanmenoa. Tai muistikuvasta, miten hassulta näytti tehtaan katolla tuttu pakastepussilogo tien päältä katsottuna ne pari kertaa ohi mennessä.

Tehdas oli vielä pystyssä ja logokin katolla - tuli huomattua, kun eksyimme huolimatta kotona tulostetusta Google-kartasta. Ajettiin parkkiin ja turvauduin ensimmäistä kertaa elämässäni autonavigaattorinkorvikkeeseen. Minulla on ollut jo pitkään uskollisen S60-alustaisen matkapuhelimen kaverina GPS-vastaanotin ja puhelimessa asennettuna vanha Navicoren ohjelmisto. Kartat olivat kuuden vuoden takaa, mutta perille löydettiin heti.

Paluumatkalla keskusteltiin Lapin matkoista. Luulin pääseväni hämmästyttämään lentokoneenhylkybongailulla. Siihen saakka, kun matkatoveri kertoi sukellusreissuistaan Tirpitzin jäänteillä.

Pakkasta ja hyvää ruokaa

Kun viimeinkin sain aikaiseksi laittaa perinteisen hiihtotavan sukset hiihtokuntoon, lähdettiin iltapäiväauringossa kokeilemaan. Tähän asti on luisteltu, muta mukavaa oli perinteinenkin pitkästä aikaa. Pakkaskeli ja vanha lumi on yleensä helppo yhdistelmä, jonka ainoa ongelma on voiteen nopea kuluminen pohjan hioessa karkeaa lunta.

Kotiin palattuamme pantiin uuniin tuli ja tehtiin päivälliseksi linssimuhennosta kuskuspedillä. Keralle haudutettuja kasviksia ja vihreää salaattia ja jälkiruoaksi appelsiiniriisiä. Ei voi sanoa jääneensä nälkäiseksi.

Kallenpäivä

Hämeessä kerrotaan sodanjälkeisille vuosille ajoittuvaa tarinaa Kallenpäivästä. Joukko niinsanotusti isänmaallisia miehiä oli kokoontunut johonkin ravitsemusliikkeeseen muistelemaan sisällissodan alkamista kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Ravitsemusliikkeiden asiakaskunta kiinnosti poliisia yleisesti ja kokoontuneena olleen kaltainen väki pahamaineista valtiollista poliisia aivan erityisesti. Urkkijat tulivat kysymään juhlaväeltä väenkokouksen syytä. Seurauksilta vältyttiin, kun kerrottiin juhlittavan vain Kallenpäiviä - yksi paikallisesti tunnetuista osallistujista kun sattui olemaan nimeltään jotakin Kallen tai Kaarlen tapaista, ja keksittiinpä joukkoon joku kaimakin.

Sen sijaan rautatieharrastajien kokouksia ei ole koskaan tarvinnut naamioida Putte-possun tai edes Kallen nimipäiväkekkereiksi. Tammikuiseen viikonloppuun osuu perinteisesti Museoveturiseuran hallituksen kokouspäivä. Viime vuosina perinteeksi on tullut kokoontua meillä kotona. Niinpä aamupäivä sujui mukavasti leipoessa. Pellillisistä kinkku- ja kinuskipiirakkaa riittää kotipakastimeen, vaikka kokousvieraat nälkäisiä olisivatkin.

Minulla ei ole hallituksessa enää osaa eikä arpaa, joten kahvittelujen jälkeen jätin päätöksentekijät päättämään ja menin autotalliin suksenvoitelupuuhiin. Aikanaan palasin kuunteluoppilaaksi pöydän äärelle. Monenmoista mielenkiintoista on kesäksi suunnitteilla, paljolti rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlan merkeissä. Kotitallille on tulossa ensimmäistä kertaa nykytaiteen näyttely osana paikkakunnan ympäristötaidetapahtumaa. Museon ja taidemuseon - usein keinotekoisia - rajoja on rikottu onnistuneesti Joensuun Carelicumin ja Turun Logomon kaltaisissa paikoissa, joten miksi ei pienemmässä mittakaavassa meilläkin.

Kokouksen jälkeen jotkut lähtivät pohjoiseen kaupunginosaan, toiset veturitallille. Rahastonhoitajan kanssa päätettiin lähteä hiihtämään vielä päivännäöllä.

Presidenttiä valitsemassa

Hiihtolenkin ja päivällisen jälkeen käytiin keskuskoululla äänestämässä presidenttiä. Ei ollut helppo valinta, kun ehdokkaissa ei ollut varsinaista suosikkia. Voi olla, että piirsin lappuun häviäjän numeron. Se on ollut ehdokkaideni kohtalo useimmissa vaaleissa jo toistakymmentä vuotta.

Jotkut ehdokkaat esiteltiin tai esittäytyivät etukäteen kosmopoliitteina. Se kuulostaa hienolta, mutta onko presidentin ensisijainen tehtävä olla itseään edustava maailmankansalainen vai omiensa edustaja? Jotkut tarjoutuivat talon isännäksi. Helppo luvata aikana, jolloin on vielä paljon kekkosmuistajia, mutta lakikirja pelastaa lupausten lunastamiselta.

Myönnän äänestäneeni nykyistä väistyvää presidenttiä molemmilla aikaisemmilla kerroilla. Hänen virkakausistaan en usko jäävän kovin paljon kirjoitettavaa maamme historiaan. Hänet ehkä muistetaan melko pitkään, mutta ei tekojensa tähden vaan siksi, että hän sattui olemaan maan ensimmäinen naispresidentti. Historian lehdillä hänen paikallaan voisi olla periaatteessa kuka tahansa muu saman sukupuolen edustaja.

Halonen ilmeisesti pyrki sovittamaan ylleen edeltäjänsä viittaa eräänlaisena globaalina arvojohtajana. Se ei onnistunut, koska maailmanmittakaavassa Suomen ja sen presidentin asema on edelleen samaa luokkaa kuin Speden aikana. Halosella ei ollut pienen maan presidenttinä mahdollisuuksia samaan vakavastiotettavuuteen, minkä Ahtisaari oli saavuttanut YK:n mandaatilla. Siinä missä presidenttiys luultavasti jää Halosen pääsaavutukseksi, Ahtisaarella se näyttäytyy ikään kuin uran sivujuonteena.

Yllättävää kyllä, Ahtisaari taisi ottaa presidentin hommankin melko tosissaan. Sisäpolitiikan puolella hyvä jälkimaine tosin on paljolti Nokian ja vapaakuntainstituution kaltaisten presidentistä riippumattomien pilarien varassa. Ahtisaaren kaudella maa nousi syvästä taantumasta, mutta presidentti maakuntamatkoineen ei asiaan juuri vaikuttanut. Kekkosmuistajillekin hän oli väärää puoluetta.

Tuntuu, että ne presidentit, joiden virkaanpääsyyn on ollut kynänvedolla itse vaikuttamassa, ovat olleet pikkuruisia verrattuna edeltäjiinsä. Kautta historian jättiläisten aika on aina ollut menneisyydessä. Olisi mukava päästä kommentoimaan itse itseään tähän blogikirjoitukseen sanotaan vaikkapa neljännesvuosisadan päästä.

Kun olis syntikka

Vaikka mielelläni kuuntelenkin eri tyyppistä musiikkia, en ole missään määrin musikaalinen ihminen. Varsinkaan mitä tulee omiin kykyihin luoda tai esittää musiikkia. Peruskoulun alaluokilla kävin hetken nokkahuilukerhossa, koska muutama kaverikin kävi. Jostakin ihmeellisestä syystä nokkahuilu ja kerho vaihtuivat jossakin vaiheessa vaskipuhaltimeen ja musiikkikouluun ja aika pian pakkopullaksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun piti aloittaa musiikin teorian opiskelu, totesin kykyni täysin riittämättömiksi, ja seuraavana keväänä torvi vaihtui mopoon. Arvelen, että myöhempää elämää ajatellen se oli monessa mielessä hyvä valinta.

Silti pieni wannabe-musikantti jäi väijymään jonnekin taustalle. Oltuani vuosia koskematta mihinkään soittimeen tulin opiskeluaikanani ostaneeksi halvan käytetyn syntetisaattorin, Casio CZ-1000:n (Casioita vinoiltiin Pulttibois-sketsihahmoihin viitaten Rampe ja Naukkis -syntikoiksi, vaikka ainakin kuvien perusteella kyseisillä herroilla oli käytössään kuuluisa yleistyökalu Yamaha DX-7, jollaisen soittajille ei varmasti vinoilla vieläkään - ja nauttiihan Casiokin nyttemmin hienoista vintage-mainetta). Casion omintakeiseen PD-synteesiin perustuvat soundit muodostettiin suoraan siniaallosta veistämällä, mikä oli hauskaa puuhaa. Jonkin ajan päästä Casio sai kaverikseen Kawai-merkkisen kosketinsoittimen, joka tosin oli aika kaukana syntikasta, lelu lähinnä.

Mainitut soittimet lienevät edelleen varastoituna jossakin. Eri asia on, toimisivatko ne enää. Luultavasti saisin myös hyvää opetusta kosketinsoittimen alkeisiin ihan kotioloissa, mutta en ole halunnut koetella puolisoni kärsivällisyyttä.

Viime syksyinen J.-M. Jarren Turun-konsertti palautti mieleen, mitä kaikkea hauskaa syntetisaattoreilla voidaan saada ilmoille. Muistin, että tietokoneessani on E-MU-prosessorillinen äänikortti (hurja ajatella, että halvan kaakkoisaasialaisen tietokonekomponentin sydän on kehittyneempi versio 80-luvun käsittämättömän kalliista Emulator-samplerisyntikoista), ja muistin myös jo aikaa sitten kuulleeni, miten ohjelmistopohjaiset syntetisaattorit ovat paljolti korvanneet laitteistopohjaiset. Pian totesin olevani syntetisoijien Stradivariuksen, kolmella oskillaattorilla, verhokäyrägeneraattorilla, signaalisuodattimella ja vahvistimella varustetun analogisen ARP 2600:n onnellinen omistaja. Tai ainakin melkein, ARP-emulaattori Arppe2600va on nimittäin ladattavissa ilmaiseksi verkosta. Samalta sivulta löytyy myös toisen analogilegendan, Minimoogin, emulaattori.

Kun puolisoni on ollut reissussa perjantai-illan, olen pärisytellyt ja ulvottanut emu-ARP:ia kissaveljien iloksi.

Vielä kun osais soittaa.