tiistaina, joulukuuta 06, 2005


Radion äärestä


Radio Suomessa kerrottiin, että presidentinlinnan juhlavastaanotolle odotettiin neljää Mannerheim-ristin ritaria, ja kaksi pääsi tulemaan. Vähiin käyvät heidänkin rivinsä. Kuusi on ymmärtääkseni edelleen elossa. Aika kuluu. Muistan, kun joskus teini-ikäisenä kuulin, miten itsenäistymisen vuosien Saksan jääkäreistä oli tuolloin suunnilleen samansuuruinen joukko jäljellä. Heistä tuli silloin TV-dokumentti. Kyllä niistä(kin) asioista sai siihenkin aikaan, vuosia ennen 1990-lukua, puhua julkisesti, vaikka nykyinen lähihistoriakäsitys antaa muutamalle edelliselle vuosikymmenelle käsittämättömän yksipuolisen ilmeen.

Vähän aiemmin samaisella radiokanavalla luettiin uutisia 50 vuoden takaa. On myönnettävä, että välähdyksenomaisesti esiintyvää historianharrastajan harhaa - vaikea sanoa, onko se edes kovin harmitonta harhaa - on se, että kun mainitaan vaikkapa Paasikiven tai Kekkosen nimi, tuntuvat puheena olevat asiat monta kertaluokkaa suuremmilta ja tärkeämmiltä kuin ne, joista tämän päivän kotimaan uutiset kertovat.

2 kommenttia:

Timo Virta kirjoitti...

Mielenkiintoinen tunne. Olemme siis pyhittäneet Kekkosen ja Paasikiven, mikä on tavallaan luonnollista, koska he, oman aikansa suurmiehet, ovat menneet sinne kansankunnan kaapin päällä sijaitsevaan arkistoon.

Tämä näkyy toisinaan myös poliittisen lähihistorian tulkinnoista nousevassa ankarassa keskustelussa (ja kannunvalannassa)

Vähän vaikeata olisikin tietysti kuvitella samanlaista suhtautumista esimerkiksi P. Lipposeen, eli menettäisimme samalla ainakin osan mahdollisuudestamme harjoittaa tervettä yhteiskuntakritiikkiä.

Etteikö politiikka olisi ollut jo viisikymmentäluvulla "henkilöitynyttä".

Hyvärinen J. kirjoitti...

Sitähän se on: valamista, niin kannujen kuin suurmiespatsaidenkin. Ei varmasti tee oikeutta historialle "wie es eigentlich gewesen", mutta on petollisen helppoa ja siksi houkuttavaa.