maanantaina, joulukuuta 31, 2012

Uudenvuodenaatto

Vuoden viimeinen päivä oli taas työpäivä. Vajaa sellainen tosin. Polttelin ylityötunteja ja palailin kotiinpäin jo 13 jälkeen lähtevällä linja-autolla. Kotimatkalla lapsetti sen verran, että poikkesin ostamassa pienen pussillisen ilotulitusraketteja ja tuhdilta näyttävän ilmapommin.

Illan pimettyä laitettiin lyhtyjä pihamaalle. Suojakeli salli lumilyhdynkin tekemisen. Mutta edes öljykynttilä ei suostunut sen sisällä palamaan ennen kuin sai verhokseen lasikuoren.

Vanhaa blogiperinnettä noudatellen tehköön vuoden tilinpäätöksen virkaa luettelo asioista, joita on tullut tehtyä ensimmäistä kertaa päättyvän vuoden aikana:

Äänestin presidentinvaalin eri kierroksilla kahden eri puolueen ehdokasta

Ihastuin älypuhelimen käyttömahdollisuuksiin.

Suoritin työturvallisuuskortin.

Totesin, miten mainio kulkuneuvo raitiovaunu on pääkaupungissa asioidessa.

Kävin toisessa maanosassa.

Opiskelin kiinan kieltä.

Olin joulun poissa kotikulmilta (armeija-aikana tosin vietin joulun kasarmilla, mutta silloinkin joulupäivänä lähikunnissa asuneet saivat muutaman tunnin lomanpätkän kotona käydäkseen).

Yksinkertaisia asioita meitillä yksinkertaisilla ihmisillä, kuten Pohjantähden Preeti sanoisi.

Vuoden kohokohtaa kartoittaessa hyvä arki kotioloissa on tärkein asia. Mutta jos erityisesti mieleen jääneitä tunteja haetaan, niin kai niitä oli kahdessa erässä.

Kesäkuinen lempeänlämmin iltayö Beijingissä käveltäessä rautatiekuvauskohteista kohti majoituspaikkaa. Ja seuraava päivä, omenapuupäivänvarjolla varustautuneen kaunokaisen seurassa metromatkaillessa.

Toinen oli elokuinen MVS-aktiivien virtuaalinen käsienpäällepaneminen. Silloin kun päätettiin, että on kunnia ja miehuullisuus suorittaa velvollisuus. Mentiin puolitoistavuosisataisen päivänsankarin talkoisiin sinne, missä miehiä tarvittiin.


sunnuntaina, joulukuuta 30, 2012

Lapin lumoista kotikonnuille

Pohjoisen joulunvietosta palailtiin kotipuoleen viime yönä. Yhdistetty joulu- ja hiihtoloma oli onnistunut ratkaisu. Ylläsrinnettä voi kokemuksen perusteella suositella Ylläksen alueelta hotellimajoitusta hakevalle, joka viimeisimmän luksuksen, laskettelurinteiden läheisyyden tai yöelämän rientojen sijasta arvostaa toimivaa kokonaisuutta, rauhallisuutta, maastohiihtolatuja, ystävällistä henkilökuntaa ja hyvää ruokaa. Kaamosaikaan Ylläsjärven puoli on maastohiihdon ystävälle harkinnan arvoinen vaihtoehto valaistujen latujensa ansiosta. Reissua varten hankittuja otsalamppuja ei tarvittu kertaakaan.

Viihdyttiin matkalla ehkä liiankin hyvin. Ainakin niin, että jo paria päivää ennen lähtöä tehtiin keväthankia ajatellen viikon varaus Äkäslompolon puolelle rivitalonpätkään ja verkko-ostettiin junaliput.

Pyhien jälkeinen arkipäivä, torstai, oli lumisadepäivä, mutta ei se ladulle lähtöä haitannut. Hiukan vihreää tervavoidetta pohjiin ja menoksi. Hiihtäminen olikin sitten toinen juttu, ainakin suoaukeilla vastatuuleen. Lenkiltä palatessa päällysvaatteet sai ripustaa suoraan kuivaushuoneeseen.

Perjantaiksi pakasti jälleen, keli oli hyvä ja latukoneiden kuljettajat olivat jo varhain ahkeroineet reitit hyvään kuntoon. Käytiin yläreittiä pitkin Luosujärvellä syömässä munkit (aiempi arveluni vain kahden latukahvilan avoinnaolosta oli väärä - ainakin Luosujärvi oli Aurinkotuvan ja Kesänginkeitaan ohella auki myös joulusesongilla). Jos Aurinkotupa on erikoistunut vohveleihin ja Kesänginkedas lättyihin - joita kumpaakaan ei tällä reissulla maisteltu - saa Luosujärveltä täysin sotilaskotistandardin täyttäviä ellei sen ylittäviäkin munkkeja.

Lähtöpäivänä lauantaina tyydyttiin pakkaamaan sukset pussiin ja huoneen luovutuksen jälkeen lähtemään kävelylle. Käytiin katsomassa Ylläsjärven puolen laskettelukeskusta, missä ei talvisesonkikausina olla juuri poikettu. Puolisoni on jo vuosia sitten ehdottanut Yllästunturiin nousua paikallisella köysiratasovelluksella eli gondolihissillä, mutta korkeanpaikankammoisena en ole ollut moiseen halukas. Sen kerran kun eräällä kesäreissulla tulin ylipuhutuksi, ei hissi ollut käytössä. Viime kesänä tuli harjoiteltua sen sortin köysiradalla, että umpikorinen gondoli ei enää pelottanut, ja käytiin ostamassa lippu ylös ja takaisin. 

Reilun seitsemänsadan metrin korkeudessa oli paljon lämpöisempää kuin alhaalla, ja kameraakin tarkeni viimasta huolimatta käsitellä pitkään ilman hansikkaita. Äkäslompolon puolelta katsottuna aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa reiluun kahteen viikkoon.

Alppihiihto näytti päältä katsoen - köysiradalta kirjaimellisestikin - hauskalta puuhalta. Se on laji, jota ei ole koskaan tullut kokeiltua. Syitä on helppo keksiä: se on kallista (niinkuin tavalliset maastohiihtovälineet eivät nykyään olisi), siinä voi satuttaa polvensa (niinkuin niitä ei olisi jo satutettu aikanaan tatamilla tai väärällä luisteluhiihtotekniikalla), eikä se ole edes sinivalkoista (niinkuin olympiamitaleita ei olisi viime aikoina tuotu enemmän mutkamäestä kuin maastosta). Itse asiassa syitä olla joskus kokeilematta moista on yhä vähemmän. Yleinen laiskuus taitaa olla merkittävin.

Pikajuna P270 lähti vain kymmenen minuuttia myöhässä, ajoi matkansa VR-standardien talvi- ja kaukojunatoleranssit huomioon ottaen melko hyvin aikataulussaan - Seinäjoelta lähdettiin vain minuutin aikataulusta jäljessä - ja toi kotiasemalle ennen aamuseitsemää, ei puoltakaan tuntia myöhässä.

Jotta vieroitusoireet kotona eivät olisi olleet liialliset, käytiin kuntoradalla luistelemassa tuttu lenkki. Onneksi on lunta täälläkin. Vielä ainakin: tihkusade ei tunnu kovin talviselle. Tosin yhtä hyvistä hangista joulun molemmin puolin ei näillä seuduin ole saatu nauttia yli puoleentoista vuosikymmeneen, ja sopii olla siihen tyytyväinen.

keskiviikkona, joulukuuta 26, 2012

Tapanin tunturinkierros

Tapaninajelulle lähdettiin omin voimin. Sääennuste lupasi tuuletonta, joten päätettiin kiertää koko tunturi. Ennen lähtöä piti lisätä hiukan pitovoidetta pohjiin. Ensimmäinen kerta tällä reissulla, vaikka joka päivä on suksilla oltu. Joulukuun pakkaslumi ei ole voiteita hiovaa laatua.

Yläreittiä Kellostapulinkurun kautta ei ole vielä avattu, joten valittiin Kesänkijärven rantojen kautta kulkeva alareitti. Järven suunnalta henkäili niin kylmästi, että nollaa näyttäneeseen ilmatieteenlaitoksen tuuliruusuun oli vaikea uskoa. Keitaan, taitaa olla Aurinkotuvan lisäksi ainoa avoinna oleva latuasema tähän vuodenaikaan, pihamaallakin oli sen verran viileää, että hörpättiin vain nopeasti kupilliset termoksesta ja jatkettiin matkaa Äkäslompoloon. Isometsännousu tuntui jyrkentyneen tai ainakin pidentyneen sitten maaliskuun. Silloin tosin oli hiihtokilometrejä alla reilusti enemmän. Tunturijärvi on sen verran korkealla, noin 300 metrissä, että siellä oli selvästi lämpöisempää kuin alhaalla, ja nautittiin kaikessa rauhassa mehua ja matkaeväänä ollut banaani ja piparkakut. Kolmisenkymmentä kilometriä tuli päivän lenkin pituudeksi.

Tapanintanssit olisi tarjolla kylällä, mutta saavat jäädä. Vaikka musiikkitarjontaakin mainostettiin entisille nuorille sopivaksi. Mutta kun illanviettomahdollisuuksiin kuuluu niinkin harvinaista herkkua kuin televisio, on mukavampi pysytellä kämpässä. Ja matkalukemiseksi ottamani Scotuksen Ordination kvestiot odottavat yhä lukijaansa.

maanantaina, joulukuuta 24, 2012

Hyvää joulua

 

sunnuntaina, joulukuuta 23, 2012



Lapin pakkasia

Myöhään perjantai-iltana puolisoni ja minä pakkasimme itsemme, reppumme, suksipussin ja kaksi isoa kassia kotiasemalla junaan. Makuuvaunussa nukutti yllättävän hyvin. Oulussa olin pariin otteeseen sen verran hereillä, että ymmärsin junan seisseen siellä aika paljon kauemmin kuin sähköveturin vaihtaminen dieselveturiin olisi vaatinut. Kolariin saavuttiin tunnin verran myöhässä. Ennen lähtöä olimme käyneet kotikylässä hampurilaisella, joten aamupalan aikaan ei vielä ollut nälkä.

Tällä reissulla jätimme auton kotiin, joten asemalta jatkettiin linja-autokyydillä. Auto kiersi Äkäslompolon kautta. Perille ehdittiin kaamospäivän alkaessa jo hämärtää. Autottomina liikkeellä ollessa mukana kuljetettava varustemäärä on rajallinen, joten majoituksena on tällä kertaa hotelli.

Kolarissa oli kuulemma 30 astetta pakkasta, mutta suksille piti vielä päästä. Pysyteltiin valaistuilla laduilla. Ilma lämpeni sitä mukaa kuin latu nousi ylemmäs tunturinrinnettä. Toisin alas laskettaessa palelsi senkin edestä.

Kuuman suihkun jälkeen päivällisbuffetpöytään, missä tuli hotkittua syömättä jääneen aamiaisenkin edestä: sienikeittoa, salaatteja, perunaa, siikaa ja leipää. Ravintola on sangen laadukas. Sen huomaa siitä, että ruokajuomaksi on tarjolla piimää ilman eri pyyntöä.

Illan syömingeistä huolimatta runsas aamiainen kaurapuuroineen, leipineen, juustoineen ja vihanneksineen maistui. Ruoan laskettua taas ladulle. Ehdittiin lenkin korkeimmalle kohdalle parahiksi kaamospäivän valoisimpaan aikaan, kun taivaanrannan alapuolella pysyttelevä aurinko maalasi tykkylumisen maiseman violetin sävyihin. Loppumatka alaspäin sujui taas viileämmissä merkeissä.

Kotipuolessa ei muutamaan vuoteen ole ollut kireitä pakkaskelejä ja jos on ollut, on yleensä jätetty menemättä ladulle. Yllättävän hyvä lisälämmitin oli ylimääräinen puuvillainen T-paita sisä- ja ulkovaatekerran välissä. Toinen hyvä suojavaruste pakkasta vastaan on ollut puolisoltani lainaksi saamani Varusteleka-kaupanpäällinen, putkihuivi.

Pian hotellille palattua keksittiin, että vaikka ruokahuolto pelaa viimeisen päälle, joitakin paheita, kuten suolapähkinöitä ja suklaata voisi lähipäivinä tehdä mieli. Niinpä sitten hiihdettiin vielä yhdeksän kilometrin kauppareissu Eelille tienvarteen ja takaisin.

Saunaan menoa harkittiin, mutta kuuma suihku sai taas riittää. Ja eikun ruokapöytään.

keskiviikkona, joulukuuta 19, 2012

Jänisten perässä

Kuntoradan parkkipaikka oli täynnä iltalenkkeilijöiden autoja. Hyvin väkimäärä tasoittui kahden ja puolen kilometrin pituiselle radalle, kun vain muutama suksija nähtiin.

Ensimmäisellä kierroksella saatiin kirittämään ihka oikea jänis. Se loikki edellä noin kilometrin matkan. Näytti olevan enemmän perinteisen kuin vapaan tyylin jänis, kun latu-ura maistui luistelubaanaa paremmin.

Mutta jänöjussin mäenlasku ei sujunut kovinkaan vauhdikkaasti. Alamäessä saatiin kirittäjä kiinni, kun suksissa tuppaa olemaan parempi luisto kuin jäniksenkäpälissä. Pelokas eläin ryhtyi väistelemään kuin takana olisi tullut nälkäinen saalistaja kahden huvittuneen hiihtäjän sijasta, mutta keksi sitten poiketa turvaan ummessa olleelle oikoladun uralle.

Aamulla töihin mennessä olin pannut merkille, kun lajitoveri loikki maalaistiellä kelpo matkan linja-auton valokeilassa. Aurattua uraa on tietysti mukavampi kulkea kuin umpihankea, mutta mikä saa eläimen pysymään takana tulevan uhkan tiellä?

tiistaina, joulukuuta 18, 2012

Ensi kertaa junalla Espooseen

Espoo on niitä eteläisen Suomen isoja kaupunkeja, joissa olen käynyt aniharvoin. Tänään taisi olla kolmas kerta tällä vuosituhannella.

Tutkintotoimikunta kokoontui Omniassa. Oppilaitos ei järjestä varsinaisesti meidän toimialaamme kuuluvia tutkintoja, mutta ottaa mielellään vastaan vierailijoita. Puitteet kun ovat sen laatuiset, että niitä kelpaa vieraille esitellä. Itse asiassa edellinen Espoon-käyntini muutamia vuosia sitten oli benchmarking-retki samaan paikkaan vaiheessa, jossa oman työmaan uusin rakennusvaihe oli arkkitehdin työpöydällä. Nyt meille oli järjestetty talon puolesta ohjelmaakin: omatoiminen QR-koodeihin perustuva rastirata oli mielenkiintoisempi tapa tutustua oppilaitoksen toimintaan kuin perinteinen diaesityksenkorvike. Ja niin herkullista possua tuotiin lounaalla eteen, että piti soveltaa joulupaaston artiklaa "Jos tarjotaan, ei nirsoilla".

Jos Espoossa on tullut käytyä harvoin, niin junalla vielä harvemmin. Tänään oli ensimmäinen kerta. Ennakkolipun mukaan Pasilassa olisi pitänyt vaihtaa IC2:sta E-junaan, mutta aikataulunäytöt kertoivat, että mitään E-junaa ei ole aikeissakaan kulkea pitkään aikaan eikä varsinkaan silloin kuin ennakkolippu lähtöajaksi ilmoitti. A-junia oli peruttu, mutta E-junien peruutuksista ei ainakaan ilmoitettu. Päättelin että juna kuin juna, kunhan Espooseen pääsee, ja nousin S-junaan. Ja pääsihän sillä. Viimeksi S-kirjaimellista junamatkailua on tainnut tulla harrastettua Hampurissa kesällä 1987.

Kotiin päin palatessa Espoon aseman automaatti halusi välttämättä myydä matkan Turusta tulevalla IC2:lla ensin Pasilaan ja sieltä Tampereen IC2:lla kotiin. Ajattelin alkumatkan osalta, että juna kuin juna, ja kun nyt sattui E-juna olemaan tulossa parin minuutin sisään, matkasin sillä Pasilaan ja ehdin nauttia kupillisen sitruunateetä nimeään ja sisustustaan sitten viime näkemän vaihtaneessa asemakahvilassa.

Menomatkalla ajettiin pääradalla jostakin syystä pitkä pätkä menneiden vuosikymmenten nopeudella, mutta Pasilassa oltiin jo melkein aikataulussa. Siitä edelleen ei, koska junankuljettajaksi itseään tituleerannut veturinkuljettaja kuulutti matkustamoon, että valitettavasti ei ole mitään tietoa, milloin päästään jatkamaan matkaa Helsingin päärautatieasemalle. Tuossa tilanteessa kiireinen keskustaan menijä olisi saattanut harkita kiskoliikennekulkuneuvon vaihtamista toiseen: ainakin pari raitiotielinjaa kun kulkee aseman kupeesta.

Paluumatkalla IC2 lähti vartin verran myöhässä, ja monet asemalaiturilla arvuuttelivat, mahtaisiko ajallaan kulkeva, pari minuuttia ennen IC2:ta lähtenyt, R-juna olla nopeampi yhteys Tampereen suuntaan. Oma veikkaukseni oli kieltävä, koska R joutuu pysähtelemään IC2:ta tiheämmin ja mitä todennäköisimmin päästämään jollakin liikennepaikalla nopeamman ohitseen.

Pääkaupunkiseudulla lumisade oli päivän mittaan lakannut. Kotipuolessa ei aamulla satanut, mutta nyt taitavat olla lumityöt odottamassa.

sunnuntaina, joulukuuta 16, 2012

Umpihangen suojassa

Iltapäivän hiihtolenkin jälkeen käväisin pitkästä aikaa veturitallilla. Jäljistä tai niiden puutteesta päätellen ei siellä muitakaan ole vähään aikaan liikkunut. Talli nukkuu talviunta. Parkkipaikoille ei ollut autolla asiaa, ja vahvaa kinosta oli tuuli tehnyt myös tallikaaren puolelle. Hanki on hyvä suoja asiattomilta kulkijoilta. Siihen saakka, kun kulkuväylät taas jonkin riennon takia täytyy avata.

Seinäkalenteri oli pysähtynyt marraskuun 25. päivään ja seinäkello yhdeksään. Laitoin molemmat ajan tasalle ja panin viikolla postilokeroon tulleet Raition ja Veturimiehen uusimmat numerot paikalleen lehtiarkistoon.

lauantaina, joulukuuta 15, 2012

Pehmeä latu

Lunta on kertynyt sen verran, että iltapäivällä avattiin perinteisen tyylin hiihtokausi. Kovin hyväksi ei latua voinut kehua. Tuore lumi takasi sen, että meno oli pehmeähköä ja pidon kanssa oli ongelmia. Ehkä tervavoide olisi ollut parempi valinta kuin synteettinen.

Lenkin jälkeen pantiin joulusiivousurakka alkuun pesuhuoneen kokonaisvaltaisella kuurauksella.

torstaina, joulukuuta 13, 2012

Julkistalousoikeuden tenttikysymyksiä

Kun kiinan alkeiskurssi työväenopistossa jäi joulutauolle jo marraskuussa, ajattelin että jotain olisi vielä mukava opiskella ja menin vuoden tauon jälkeen julkisoikeusoppiin avoimen yliopistoon. Tässä tapauksessa tosin raja avoimen ja oikean yliopiston välillä oli nimellinen. Luennot, aiheena julkistalousoikeus, pidettiin päiväsaikaan yhteisesti tutkinto-opiskelijoille ja avoimen yliopiston opiskelijoille.

Aihepiiri liittyy tiiviisti leipätyöhöni, ja työnantaja tuli vastaan niin, että sain istua luennoilla palkallisesti. Hyvä työpaikka, saa sanoa. Luentoja oli viisi kertaa, joista kolmelle ehdin työn puolesta osallistumaan. Aika vähän vuorovaikutusta yliopiston luento-opiskeluun edelleenkään sisältyy. Spontaanit puheenvuorot tulivat lähinnä meitä vanhempaa kaartia edustavilta, jotka olivat työn puolesta törmänneet johonkin luennolla käsiteltyyn seikkaan. Nuoret tutkinto-opiskelijat kuuntelivat kiltisti.

Ammatillisena täydennyskoulutuksena arvostan avoimen yliopiston opintojaksoja enemmän kuin niinsanottuja täsmäkoulutuksia. Päivän intensiivikursseista ensin tunti tai puolikas kuluu siihen, kun kurssinpitäjä eri tavoin päivittelee, miten näin laajasta aiheesta ei näin lyhyessä ajassa saada kokoon kuin pintaraapaisu. Ja hyötykäyttöön jäävästä ajasta reilusti kuluu yleisön viihdyttämiseen, jotta he tulisivat toisenkin kerran ja toisivat lompakkonsa tai työpaikkansa laskutusosoitteen mukanaan. Jos hyvin käy, onkeen voi tarttua jotakin jossakin tilanteessa hyödyllistä. Avoimen yliopiston tarjonnan tyyppisillä kursseilla taas ei yleensä edes yritetä antaa käteen valmista onkea saati kalaa, vaan pyrkiä opettamaan, miten hyvä onki tehdään ja miten ja missä sitä kannattaa käyttää.

Olen erehtynyt käymään työn puolesta joitakin eri tahojen järjestämiä koulutuksia, jotka ovat käsitelleet työtehtävien kannalta oleellista lainsäädäntöä. Luennoijien substanssissa tai pedagogiikassa ei ole ollut moitteen sijaa. Vika on ollut täsmäkoulutuksen jo valmiiksi epäonnistuneessa ideassa. Ne eivät olleet koulutuksia, vaan kysy asiantuntijalta -tilaisuuksia. Uskallan väittää, että taannoin käymäni avoimen yliopiston oikeusjärjestyksen tai oikeusteorian peruskurssit tarjosivat paljon enemmän kuin täsmäkoulutuspäivät, vaikka niiden aikana ei opiskeltu yhtäkään lakitekstiä. Teksti on kaikkien luettavissa vaikka Finlex-palvelusta. Sen soveltamista käytännön virkatehtävissä helpottaa huomattavasti, jos tietää lisäksi jotakin tekstin suhteesta muihin oikeuslähteisiin ja ylipäätään oikeuslähteiden käyttämisestä. Tuollaisiin asioihin en ole yhdelläkään täsmäkurssilla törmännyt – mikä ei tietenkään tarkoita, ettei sellaisiakin kursseja voisi olla.

Julkistalousoikeuden kurssi oli itselleni pieni pettymys – tosin vain välittömän hyödyn näkökulmasta. Luennoilla käsiteltiin lähinnä valtiontaloutta, kun kunnallistalous on lähempänä omaa sydäntäni. Ymmärrän painotuksen, koska kyseessä oli aineopintokurssi eikä mikään erikoistumisjakso. Painotus saattaa liittyä siihenkin, että luennoitsijana toimi eduskunnan paljon käyttämä julkisoikeuden asiantuntija, lehtori Wacker.

Tänään kesken työpäivän käväisin Tampereella tentissä. Luentojen lisäksi tentittävänä oli hiukan säädöksiä (perustuslain ja kuntalain taloutta koskevat osat, valtion talousarviolaki ja -asetus sekä kunnan peruspalvelujen valtionosuuslaki) ja kirjallisuutena osia A. Myllymäen kirjasta "Finanssihallinto-oikeus" ja eduskunnan tarkastusvaliokunnan julkaisusta "Valtion omistajaohjauksen valvonta ja raportointi eduskunnalle".

Kysymyksiä oli kolme. Ensimmäisessä piti lyhyesti selittää viisi käsitettä: finanssipolitiikka, finanssivalta, talousarvion tasapainoperiaate, kunnan tilintarkastus ja korotettu valtionosuus.

Kaksi muuta oli esseetehtäviä. Toisessa piti kertoa, mitä lainsäädännöllisiä toimia pitäisi tapahtua siinä tilanteessa, jos opintotukilain mukaista opintorahan määrää muutettaisiin. Tehtävä oli kenties kontrolli luennoilla istumiselle (tai sitten pikku jäynä: opetukseen oli kuulemma ilmoittautunut niin runsaslukuinen joukko tutkinto-opiskelijoita, että luentosaleja oli pitänyt muuttaa, mutta silti paikalla ei ollut koskaan väenpaljoutta). Kyseessä oli täysi analogia eräästä luennolla läpi käydystä vastaavasta esimerkistä. Tuli mieleen lähes vuosikymmen sitten käymäni olio-ohjelmoinnin peruskurssi, jossa yksi tenttitehtävä oli laatia samanlainen linkitetty lista kuin oli juuri ollut jossakin harjoitustehtävässä.

Kolmannen tehtävän aiheena oli valtion omistajaohjaus ja sen parlamentaarinen valvonta.

Täytyy sanoa, että olisin mieluummin kirjoittanut esseen vaikka kunnan tilintarkastuksesta. Asiat kun olivat tulleet töissä tuoreeltaan kerratuksi, kun eilisiltana oli kuntayhtymän tarkastuslautakunnan kokous, jossa tilintarkastaja antoi katsauksensa. Nyt olin vastauksissani enemmän kirjanoppien varassa.

Aulassa opiskelijoiden kuoro lauloi Santa Luciaa.

maanantaina, joulukuuta 10, 2012



Maaseudulla

Työpäivän jälkipuoliskolla oli pitkästä aikaa kollegan kanssa reissu isojen peltojen keskelle, Kiipulan ammattiopistolle. Oppilaitos tekee arvokasta työtä muun muassa erityisopetuksen ja kuntoutuksen parissa.

Iltapäivän teema liittyi tällä erää kuitenkin vuoden päästä koittavaan uuteen EU:n rakennerahastojen ohjelmakauteen. Euromääristä ei vieläkään puhuta, mutta asioita on jäsentynyt sitten viime kevään. Oli virkistävää kuulla Hämeen maakuntaliiton näkemys siitä, että Euroopan aluekehitysrahaston toimintalinja 3:n eli vähähiilisen talouden edistämisen kohdistus kaupunkialueiden strategioihin johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikesta citypropagandasta huolimatta ainakin Suomessa kaupunkien hiilijalanjälki on suunnaton maaseutuun verrattuna.

Kotona odottanut Maaseudun Tulevaisuus horjutti lisää vankkoja uskomuksia referoimalla Aalto-yliopiston tutkimusta. Jos lihasvoimaa ei huomioida, maaseudun kulkupelinä henkilöauto on yleensä ekologisin. Linja-auto ei käytännössä pärjää sille, koska iso auto 5-10 matkustajan täyttöasteella hiilestää pikkuautoa enemmän. Ruuhkattomuuden ja maisemien lisäksi tuli uusi syy suosia Saarioispuolen reittiä työmatkaliikenteessä. Onpahan linja-auto ainakin yhden hyödynnetyn penkin verran ekologisempi vaihtoehto.

Iltalenkillä hiihtokeli oli paras tänä talvena. Tyyli on edelleen vapaa, ja nyt luisto riitti paikoittain vauhdin huumaan. Nopeuskestävyys onkin sitten toinen juttu.

sunnuntaina, joulukuuta 09, 2012



Jouluruuhkaa

Aika moni oli päättänyt lähteä hiihtämisen merkeissä nauttimaan aamupäivän pikkupakkasesta ja silloin tällöin pilkahtelevasta auringosta. Perinteisen latua, ainakaan kunnollista, ei edelleenkään ole, mutta vapaan tyyli ura tamppautuu päivä päivältä jämäkämmäksi.

Iltapäivällä autoiltiin uhmaamaan jouluostosruuhkaa Lempäälään Ideaparkiin. Kovin usein sinne ei ole asiaa, onneksi. Nyt piti käydä Partiokaupassa hakemassa kaksi otsalamppua. Joulunaikaa on tarkoitus viettää hämärissä olosuhteissa.

Samalla tuli poikettua marketissa päivittäistavaraostoksilla ja ties miten moneen vuoteen Kotipizzassa syömässä. Vegetariana oli yhtä hyvää kuin muistin, ja kauniimpi osapuoli ihastui kreikkalaisittain maustettuun kotzoneen. Kotipizzan annokset ovat tyyriin puoleisia ja hinta-määrä-suhteeltaan häviävät useimmille kilpailijoilleen. Mutta niissä on yksi hyvä puoli, jos asian niin haluaa nähdä: ne jaksaa yleensä syödä yhdeltä istumalta. Pizzeriaherkkuja nauttiessamme ohi kulkenut tuttavapariskunta tiesi kertoa, että sunnuntairuuhka oli pientä lauantaiseen verrattuna.

lauantaina, joulukuuta 08, 2012

Lumitöitä ja suksihuoltoa

Aloitin lauantaiaamun lumitöillä samaan aikaan, kun puolisoni lähti töihin. Eilisillan ja viime yön aikana oli saatu viitisen senttiä lisää. Pakkaslumi oli kevyttä kolattavaa.

Jatkoin autotallissa siklaamalla varastorasvan pois perinteisen suksista ja laittamalla luistovoiteet tilalle. Toiveikkaasti odottelen, milloin perinteisen ladut olisivat näillä main hiihdettävässä kunnossa. Pari vuotta sitten löytämäni Startexin Eco on ollut miellyttävä tuttavuus. Laajan kelialueen yleisluistona se ei varmasti täytä himohiihtäjien tai kilpailijoiden vaatimuksia, mutta harrastelijalla se toimii yllättävän hyvin. Mikä mukavinta, luistovoitelua ei tarvitse uusia aina kelin muuttuessa.

Illalla kotikylän kuntoradalla oli paljon saunalenkin hiihtäjiä ja mäessä pieniä pulkkailijoita. Perinteistäkin oli joku uran reunalla mennyt, mutta useimmilla tyyli oli vapaa.

perjantaina, joulukuuta 07, 2012



Itsenäisyysjuhlintaa kerrakseen

Eilistä itsenäisyyspäivää saatiin viettää vaihteeksi talvisissa merkeissä. Vuosi sitten oli kovin eri näköistä. Aamupäivällä lähdettiin vaihteeksi Kylmäkosken kuntoradalle hiihtämään. Aika moni muu oli saanut saman idean. Oli eri-ikäisiä ja erivauhtisia. Kollegakin puolisoineen suksi vastaan. Kylmäkosken baana on jyrkkine mäkineen kotikylän rataa haastavampi, ainakin näin alkukaudesta ja vapaalla tyylillä. Tusinan verran kilometrejä jaksoimme lykkiä.

Iltapäivällä käytiin poimimassa Ilkka ja Marko kyytiin ja mentiin porukalla yhteiskoululle kaupungin itsenäisyyspäiväjuhlaan. En muista, että olisin ennen käynyt moisessa. Jos pari kertaa onkin joku pönötysjuhla kohdalle sattunut, ne ovat olleet tavalla tai toisella sotaisemman puoleisia.

Museoveturiseuran väellä oli juhlaan asiaakin. Kaupunki oli myöntänyt yhdistyksellemme tämän vuoden kulttuuripalkinnon, vaikka Museoveturiseura ei ole oikein tottunut pitämään itseään kulttuuriyhdistyksenä.

Veturimuseon hoito on jo vuosikausia ollut ensisijaisesti seuran vastuulla kaupungin tosin vastatessa suurimmista kulueristä: veturitallin vuokrasta ja kesäkauden museonhoitajan eli lipunmyyjä-oppaan palkkaamisesta. Samoin kaupungin väki käy kesäisin isoilla koneilla leikkaamassa suurimmat nurmikkoalueet. Muut veturitallin työt on hoidettu talkoilla rakennuksen kunnossapidosta kirjastonhoitoon ja esineistön entisöinnistä yleisötapahtumiin. Työväkenä me olemme itsemme nähneet, emme kulttuuriväkenä. Mutta kyllä huomionosoitus mieltä lämmitti. Yllätykseksemme saimme kuulla, että palkinto ei ollut pelkästään mainetta ja kunniakirjaa, vaan lisäksi satoja euroja riihikuivaa yhdistyksen kassaan.

Emme tehneet samaa tempausta kuin edellissyksynä toisen yhteistyökumppanimme Panssarikillan huomionosoituksen vastaanottaessamme, jolloin koko museoveturiseuralaisdelegaatio astui estradille pokkaamaan. Silloin se oli ennalta harkittu etikettivirhe. Halusimme silloin osoittaa meitä pääosin tuntemattomalle kutsuvierasjoukolle, että Museoveturiseura on tiimi. Nyt ei moiseen ollut tarvetta, kun paikallislehdessä toimintaideologiaamme oli edeltä käsin hyvin selostettu. Marko kävi yleisön edessä vastaanottamassa kättelyt ja halaukset.

Juhlan ohjelma koostui lähinnä neljän paikallisen kuoron esityksistä. Perinteistä isänmaallista ja hengellistä, mutta myös kansainvälisiä ja jopa maailmanmusiikin aineksia. Pienestäkin kylästä löytyy musiikkiosaamista moneen lähtöön.

Juhlapäivälliselle mentiin tietysti Iskhmetille. Taisivat katsoa jokseenkin pitkään, kun yleensä työhaalareissa tai muutoin käytännöllisesti pukeutuneena aterioimaan tuleva tuttu väki olikin tummissa puvuissa tai juhlamekossa.

Jotta juhlakiintiö tuli varmasti täyteen, pääsin puolisoni siivellä liberaalimman seurakuntaväen illanviettoon pappilaan. Iskhmetin ranskalaisannoksen jälkeen pikkupurtava ei oikein maistunut, mutta ilta meni mukavasti suntion kanssa jutellessa ja puolukkamehua nautiskellessa. Naisväki katseli televisiosta intensiivisesti presidentinlinnan juhlavastaanottoa.

torstaina, joulukuuta 06, 2012

Valokuvatorstain voima

Valokuvatorstai-blogin itsenäisyyspäiväviikon aikeena on voima.

Kuvassa nähdään suomalaista vetovoimaa talvisissa maisemissa, Kolarissa maaliskuussa 2009. 

Veturi on viimeistä Suomessa valmistettua linjaveturityyppiä edustava Dr16 nro 2812. Tämä yksilö on valmistunut Tampereella Transtech Oy:n, aiemmin Valmet Oy:nä tunnetun merkittävän suomalaisen veturinvalmistajan vuonna 1991. 

Moottorin teho on 2 280 hevosvoimaa. Moottoritehossa jäädään selkeästi vanhemmalle Sr1-sähköveturillemme ja tehokkaimmalle dieselveturillemme Dr13:lle.

Mutta sitä varsinaista veturin voimaa, vetovoimaa, tässä on 270 kilonewtonia. Se on vain 10 kN vähemmän kuin Sr1:n maksimi ja reilusti enemmän kuin sen jatkuva vetovoima, varsinkin kuumana ajettaessa.


keskiviikkona, joulukuuta 05, 2012



Pakkasta, adventtipaastoa ja hiihtokauden avaus

Vaikka pidän talvesta, tänä vuonna se tuli hiukan liian hätäisesti. Oli hiukan hankaluuksia sopeutua yhdessä viikonlopussa lämpöasteista parinkymmenen pakkapakkaspuolelle laskeneeseen lämpötilaan. Varsinkin sunnuntaina lumitöissä meinasi tulla tosissaan kylmä. Kissaveljetkään eivät ole juuri viiksiään ulos laittaneet.

Minut pimeys ja pakkanen ovat houkuttaneet nukkumaan uunin lämpöön monena iltana jo iltakahdeksalta. Kun nukkuakaan ei jaksa määräänsä enempää, on sitten tullut heräiltyä viimeistään aamuneljältä. Ja illalla jälleen väsyttää.

Adventista jouluun olemme tavanneet pitää eräänlaista paastoaikaa. Pois saavat jäädä turhat nautintoaineet, kuten kahvi, kaikkinaiset alkoholipitoiset juomat ja makeiset. Lihan syönnistä pidättäydytään myös, mutta ei nirsoilla, jos sellaista ainoana vaihtoehtona jossain tarjotaan. Jonkin ikivanhan perinteen mukaan olemme katsoneet myös kananmunan paastoruokavalioon soveltumattomaksi. Eilisiltana, kun asia tuli puheeksi, päädyimme pohdiskelemaan kananmunapaaston mielekkyyttä. Jos ideana on jonkinlainen elämän kunnioituksen tuominen ruokavalioon edes hetkeksi, lienee emonsa ulkopuolella vasta eläimen alkuasteelle kehittynyt munasolu reilumpaa ruokaa kuin vanhoihin perinteisiin sopiva kalan syöminen. Eväkäs kun on tullut tapetuksi jo kalaksi kehittyneenä eläimenä ja nimenomaan ruokapöytään. Järjellä ajatellen lihan syönnin lopettaminen olisi luultavasti kaikkein elämää kunnioittavin valinta. Eikä vain siksi, että söpöt ja karvaiset eläimet säästyisivät lahtipenkistä vaan siksi - viisaammat sanovat - että pallomme hedelmällisyys riittäisi edes ihmiskunnan ruokkimiseen.

Tänään avattiin oma hiihtokausi kotikylän kuntoradalla, kun iltaa kohden lämpötila oli noussut viidentoista pakkasasteen tietämiin. Lunta oli ohuenlaisesti, mutta se oli jyrästetty välttäväksi, paikoin ihan mukavastikin luistavaksi, vapaan tyylin baanaksi. Lenkille lähdettäessä säikähdin pahemman kerran housuja pukiessani. Näinkö paljon olen pulskistunut sitten viime talven? Helpotuin, kun tajusin yrittäneeni jalkaan puolisoni S-kokoisia oman M:n sijasta. Kuten keski-ikäiselle pariskunnalle sopii, meillä on kokoeroa lukuun ottamatta samanlaiset tuulipuvut.

Tänä iltana on yritys valvoa kymmeneen. Ja huomenaamuna keittää kananmunia.

perjantaina, marraskuuta 30, 2012

Tuulee

Herätyskello soitti tuttuun tapaan vähän ennen viittä. Ensimmäisenä aamutoimena oli ottaa käsivalaisin käteen ja käydä vilkaisemassa, että harvinaiselta suunnalta käyvä tuuli ei ole pudottanut katon paloluukkua paikaltaan. Ei ollut. Kaatuma-alttiita puita tai putoamisvalmiita oksia on keväisen karsinnan jälkeen tontilla enää vähän.

Töihin linja-autoillessa, jonkin verran Rapolanharjun jälkeen, siniset vilkut valaisivat tien. Palomiehet sahasivat tielle kaatunutta kuusta ja poliisi ohjasi vanhan kolmostien harvaa aamuliikennettä.

Iltapäivän kokoukseen Tampereelle saapui kokonaista kaksi osallistujaa. Junat etelän suunnasta olivat jopa kolme tuntia myöhässä elleivät olleet kokonaan peruutettuja. Linja-auto eteläisemmästä Hämeestä kulki ajallaan.

Kotikylään palatessa Turkuun matkaava juna oli aikataulussaan, mutta konduktööri varoitteli matkustajia rantaradan myöhästymisistä.

Niin hyvin tuulen kanssa lumi oli tullut, että pyöräteille oli jäänyt reunaan tai toiseen kesäinen kaista sotkea kotiin. Välillä vasta-, välillä myötätuuleen.

Kotona oli paloluukku paikallaan, vaikka suoraan pellon yli puhaltava tuuli oli jälleen kumonnut roskapöntön. Nyt koputetaan puuta. On myönnettävä, että luukun takaisinasettelu on tikastyöskentelyn vihaajalle vielä ikävämpää kuin vesirännien puhdistus.

tiistaina, marraskuuta 27, 2012

Tutkinnonuudistusta

Tiistaisen työpäivän alkupuoli normaalisti omalla työmaalla, sitten linja-autolla kotikylään ja junalla Turkuun.

Huominenkin päivä menee Turussa, mutta onnistuin välttämään hotelliyöpymisen. Junia kun kulkee kotiinpäin vielä myöhään ja lähtee taas aamulla jo ennen puolta seitsemää. Nyt vie kotiinpäin P 931, ja istumismukavuus on väljää pikajunatasoa.

Kohdalleni sattuneen Turku-urakoinnin takana on Opetushallituksen hanke uudistaa eräitä ICT-alan ammatillisia tutkintoja vastaamaan nykyistä paremmin alan kehitystä ja työelämän tarpeita. Tarkoituksena on, että vanhat, viime vuosituhannelta periytyvät - kuten nimistäkin voi päätellä - tietokoneasentajan, tietoliikenneasentajan ja elektroniikka-asentajan ammatti- ja erikoisammattitutkinnot yhdistetään koko ICT-alan suorittavan työn ja erikoisammattitutkinnon osalta "teknikkotasoisen" työn tehtävät kattaviksi tieto- ja tietoliikennetekniikan ammatti- ja erikoisammattitutkinnoiksi. Perustutkinnon tasolla vastaavan tyyppinen uudistus tehtiin jo kolme vuotta sitten, mutta se oli luonteeltaan hienovaraisempi, kun ainoastaan yhden vanhan tutkinnon, sähköalan perustutkinnon tieto- ja tietoliikennetekniikan osaamisalan/koulutusohjelman sisältö ja samalla nimi muutettiin tieto- ja tietoliikennetekniikan perustutkinnoksi.

Luonnollisesti nyt uudistettavien tutkintojen sisältöä on vuosien saatossa uudistettu, vaikka nimet ovatkin säilyneet vanhakantaisina. Omalla kotikentälläni (saankohan enää sanoa noin, kun toimistotyöt ovat olleet leipätyö jo puoli vuosikymmentä), tietokoneasennuksessa, edellinen melko kevyt päivitys tehtiin vuonna 2006. Silloin ei juuri puhuttu pilvipalveluista, ja virtualisoinnin tai mobiilikommunikaation käsitteet pitivät sisällään erilaisia - volyymiltaan pienempiä - asioita kuin tänään.

ICT-alallakaan isot linjat samoin kuin jotkut perusteknologiat muuttuvat hitaasti. Silti suorittavan työn tutkintojen sisältöjä on toivotonta yrittää yksilöidä teknologioiden tarkkuudella. Tämän päivän tulevaisuus on huomenna kivikautta.

Tiedän, että tutkinnonjärjestäjäkenttä ei ole uudistuksen takana suinkaan varauksetta. Muutos pelottaa koulumaailmassakin. Lisäksi toisen asteen ammatillisen koulutuksen, suomeksi ammattikoulujen, taloudelliset realiteetit eivät tällä hetkellä kovin hyvin tue laajoja uudistuksia. Ei sillä, että ICT-alan koulutus olisi enää lähes vuosikymmeneen ollut juuri millään ammattikoululla vahvimpia leipäpuun oksia, mutta käytännössä jokainen muutos vaatii käytäntöön viejältään jonkinlaista resurssien panostamista. Silti koulutuksen- ja tutkinnonjärjestäjän kannalta uskon uudistushankkeessa kaikkine siitä aiheutuvine vaivoineen olevan ainakin yhden valopilkun: mitä paremmin tutkinto vastaa käytännön osaamistarpeita, sitä helpompi siihen on saada opiskelijoita.

Huomisessa seminaarissa on tarkoitus kuulla tutkinnonjärjestäjien mielipiteitä uudistuksen sisällöksi. Luvassa lienee mielenkiintoinen päivä.

sunnuntaina, marraskuuta 25, 2012

Yhdistyshenkinen viikonloppu

Lauantaina paikallinen SPR:n osasto avasi uudet toimitilansa kylän pääkadun varrella. Pääsin siipeilemään valokuvaajan roolissa sekä avoimiin oviin että kutsuvierastilaisuuteen.

Loppuilta vietettiin Museoveturiseuran pikkujouluja. Käytiin syömässä, pelattiin pöytätennistä, saunottiin ja katseltiin filmejä Eskon arkistoista. "Villin Pohjolan kultaa" en ollut ennen nähnyt. Pidin siitä. Rio Bravo sovitettuna etelälappilaisiin maisemiin? Anakronismia täynnä tietenkin, mutta porotokka kävi hyvin puhvelilaumasta, ja kuudestilaukeavana sotasaalis-Nagant oli osuva vastine Coltille. Olkoon naiivia, mutta tällainen, joka tykkää länkkäreistä ennen kuin ne pilattiin spagetin keralla tarjoillulla liialla väkivallalla, näkee Aarne Tarkkaan teoksen mieluummin hatunnostona kuin parodiana. Edeltävä samoin kuin jatko-osa täytyy joskus katsella.

Sunnuntai on mennyt kotioloissa viimeisten syystöiden merkeissä. Kulta pesi ikkunoita, ja sillä aikaa tasoittelin sorakasanlopun pihalle toivottavasti tulevien lumitöiden helpottamiseksi ja vaihdoin sadevesivesitynnyrien paikalle vesikourunpätkät. Pakkasia ja luntakin on tulevalle viikolle lupailtu.



lauantaina, marraskuuta 24, 2012

Kiskoliikenteen varrella

Torstainen työpäivä meni Helsingissä. Ennakolta olin kironnut järjestäjätahoja, kun Microsoftin uutuustuotteita piti mennä katsomaan jonnekin kaukaiselle rannalle edelliskertaisen ydinkeskustan sijasta. Enpä kironnut enää sen jälkeen, kun ymmärsin kohteen sijaitsevan aivan raitiovaunulinja 4:n kääntösilmukan tuntumassa. Kiskoliikenne vei käytännössä kotikylästä perille saakka. Noloa myöntää, mutta pisin siirtymä kiskoliikenneväylän ulkopuolella oli puolitoista kilometriä kotipihalta kotikylän rautatieasemalle. Mutta jos aikanaan kaavoitukseenkin päässyt varaus seisakkeelle otettaisiin käyttöön (ja jos seisake rakennettaisiin puuttumatta nykyisiin maanomistusoloihin ja jos sen rakentaminen ei vaikuttaisi maisemaan ja jos junien liikennetiheyttä voitaisiin nostaa matkustajan kannalta järkevälle raitiovaunutasolle ja jos ja jos), olisi kiskoliikenneyhteys käytännössä vieressä.

Täytyy sanoa, että kostean asfaltin, katulamppujen ja raitiovaunun yhdistelmä oli tähän saakka pääkaupungin toiseksi kaunein kohdalle osunut ilmenemismuoto. Ykkönen pysyy vielä kesässä ja Suomenlinnassa. Silti pidän enemmän pellonlaita-asumisesta. Ei minusta cityihmiseksi olisi.

Perjantai-illan aluksi paikallista pankkiväkeä vieraili veturitallilla. Nokkamies täytti pyöreitä vuosia, ja henkilöstö oli kehitellyt päivänsankarille tehtävärasteja eri puolille kylää. Takavuosina museohoitokuntaakin johtaneelle oli Dr12:n kakkosohjaamoon kipuaminen mitä sopivin tehtävä.

torstaina, marraskuuta 22, 2012



Valokuvatorstain "maailmannnapa"


Kiinalaisten(kin) mielestä heidän maansa on maailman keskus. He uskovat asiaansa, mistä kertoo sekin, että maan nimi pinyin-kirjoitusasulla on Zhōngguó. Se tarkoittaa keskustan valtakuntaa. Isossa maassa, joka aika ajoin hakee omaakin keskilinjaansa, on aikojen saatossa ollut lukuisia keskipisteitä.

Viime vuosisadat pääkaupunkina on ollut Beijing. Siihen aikaan, kun Ming- ja mantšudynastioiden keisarit pitivät valtaa kaupungista käsin, uskottiin että maailman keskipiste on hyvien satojen puolesta rukoilemiselle pyhitetyn Taivaan temppelin, Tiāntánin, esipihalla oleva pyöreä kivilaatta. Nykyisin se on suosittu turistikohde, jonka päällä kunnon kiinalainen haluaa käydä seisomassa paikalle sattuessaan.

keskiviikkona, marraskuuta 21, 2012

Zàijiàn

Tiistai-illat on tullut vietettyä tiiviisti työväenopistolla kiinankielen alkeiskurssilla. Kansalais- ja työväenopistojen lukukaudet kun ovat lyhyitä. Eilen olivat syksyn viimeiset oppitunnit.

Kurssilla, oppikirjan mukaisesti, käsitellään runsaasti myös kiinalaista kulttuuria. Opettaja, joka käsittääkseni on itse tehnyt ja tekee bisnestä Kiinassa - ja muutama muukin Kiinassa työskennellyt kurssilainen - antavat vielä paljon lisää tähän aspektiin.

En muista, että kielen lisäksi kulttuuria olisi juurikaan käsitelty 1970-80-lukujen koulun kielenopetuksessa. Ei vielä 90-luvullakaan kansalaisopistossa, jossa käytettiin lukioon tehtyä saksankielen oppikirjaa.

Sen sijaan vajaa vuosikymmen sitten latinan kursseilla opetettiin kelpo määrä myös latinaa aikanaan puhuneiden kansojen kulttuureista. Samoin nyt kiinan kurssilla. Onko monikulttuurisuus tämän ja edellisen vuosikymmenen idea? Vai liittyykö se muuten vain suomalaisille oudompien kielten opetukseen?

Lumia, BYOD ja Y-sukupolvi

Keskiviikkoaamuna täpötäysi taajamajuna vei Tampereelle tietotekniikka-aiheiseen esittelytilaisuuteen. Kukkaroaan hypistelevät kauppiaat toivat hämäläisten ATK-vastuuhenkilöiden hypisteltäväksi houkutuslintuja, kuten vasta markkinoille tulleen Lumia-lippulaivapuhelimen ja kuulemma talvella myyntiin tulevan pikkuveljen 820:n. Olen ollut sangen tyytyväinen Lumia-käyttäjä viime talvesta saakka tai viimeistään siitä ohjelmistopäivityksestä, joka lisäsi paitsi akunkestoa myös mahdollisuuden käyttää Lumiaa tietokoneen modeemina - eli kyvyn jakaa Internet-yhteys tietokoneelle puhelimen oman WLAN-tukiaseman kautta.

Täytyy sanoa, että ensituntumalta - ja nimenomaan tuntumalta - en vaihtaisi 800-malliani uuteen 920:een. Uutukainen tuntuu kädessä isolta ja siksi hiukan kömpelöltä. Kasvanut koko helpottaa kosketusnäytön operointia, mutta pienemmälläkin pärjää. Tekniikkapuolella on tietysti paljon uutta, mutta eri asia on, mihin kaikkea tarvitaan. Rohkenen edelleenkin väittää, että parhaastakaan puhelinkamerasta ei ole asiallisen digipokkarin - puhumattakaan järjestelmäkamerasta - kilpailijaksi käytännön kuvaustilanteissa. Ei vanhankaan Lumian kameraa juuri ole vertaistensa parissa moitittu, mutta lelu se on verrattuna vaikkapa pian yhdeksänvuotiaaseen Minolta-pokkariin. Mitä tekee paljoilla megapikseleillä, jos optiikan ja kuvausotteen paha allianssi saa ne keräämään itsensä täyteen roskaa?

Applen iOS:ää tietenkin kehuttiin maailman kehittyneimmäksi mobiilikäyttöjärjestelmäksi - varsinkin lyömättömän ohjelmistotarjontansa vuoksi.

Toisaalta muistutettiin, että leijonanosassa kotimaamme ammattikäytössä olevista älypuhelimista aivoina toimii edelleen Symbian. Kuulemma vain Yhdysvalloissa yritysten älypuhelinmarkkinat ovat olleet yhtä paljon yhden käyttöjärjestelmän hallitsemat kuin meillä, mutta siellä nimi on ollut Blackberry. Mutta tilanne kuulemma muuttuu. Meillä Windows on kasvattanut yrityspuhelimissa markkinaosuuttaan lähes 50 %:lla, ja Applen ja Androidinkin kasvuluvut ovat kohtuullisia.

Infotilaisuudessa päätelaite-esittelyjä, markkinakatsauksia ja muuta hehkutusta mielenkiintoisempaa oli oikeastaan nähdä vaihteeksi A day made of glass -video:


Ei ole kovin montaa kevättä, kun videon silloista versiota näytettiin Hämeenlinnan ITK-messuilla, ja melkein kaikki tuntui olevan vasta korkeintaan nurkan takana. Nyt ainakin sormilla zoomattavia kosketusnäyttöjä kulkee yhden jos toisenkin taskussa.

Ehkä vielä mielenkiintoisempaa oli BYOD-käsitteen - sekään ei sinänsä ole mitään uutta - voimakas esiin tuominen. BYOD:n taakse kätkeytyvät sanat bring your own device. Ajatus siitä, että tietotyötä saa tehdä omilla välineillä kuulostaa samalta kuin että liikuntatunnilla saa hiihtää omilla lasikuitusuksilla eikä ole pakko käyttää koulun hikilautoja. Työmaalle saa tuoda Apple- tai Linux-tietokoneen tai mobiilipäätelaitteen, ja kytkeytyminen sillä työmaan verkkoon ja muihin resursseihin onnistuu. Ei ole pakko käyttää tietohallinnon tarjoamia vakio-Windowseja.

BYOD:lla on myös kääntöpuolensa. Idean yleistymisen myötä tullaan tilanteeseen, jossa työnantaja tarjoaa vain perusinfrastruktuurin ja työläinen kustantaa itse henkilökohtaiset työvälineensä. Mutta niinhän nuoret leijonat, Y-sukupolvi eli 1980-1990-luvulla syntyneet, kuulemma haluaa tehdä. Entisen poliitikon Mari Puoskarin infotilaisuudessa jaettuun kirjaan sisältyvässä kirjoituksessa sanottiin, miten Y-sukupolvi vaatii uraa valitessaan muutakin kuin uranäkymiä ja työsuhde-etuja. Työnantaja voi houkuttaa Y-sukupolvelaista töihin vaikka lupaamalla, että joka päivä on omien lelujen päivä. Saa liittää oman päätelaitteen yrityksen verkkoon koska tahansa ja mistä tahansa - ja mielellään mahdollisimman usein.

En kuulu Y- vaan sitä edeltäneeseen X-sukupolveen, ja teen mielelläni juuri noin. Vapaa-ajalla vastailen työsähköposteihin tai kirjaudun työpaikan toimintajärjestelmään. Mutta kukaan ei edellytä sitä, ja vain harva muu tekee niin. Tulevaisuus pelottaa, jos samaa aletaan vaatia kaikilta, niiltäkin jotka haluaisivat tehdä perinteisen eron työn ja vapaa-ajan välille ja haistattaa pitkät ubiikkiudelle.

Mitä Y-sukupolveen tulee, en jaksa uskoa, että kaikki nuoret ja nuoret aikuiset olisivat yksilöllisiä työpaikkashoppailijoita, joista työnantajat kuulemma kilpailevat. Monelle riittäisi, kun vain olisi säällinen työpaikka, jonka varaan rakentaa elämäänsä.

Tähän liittyy mielestäni suurin ongelma siinä vyyhdessä, jonka yksi pieni ilmentymä BYOD-idea on. Se on vielä pientä porsastelua, jos ne jotka todella halutaan työhön, yritetään huijata hankkimaan omat työkalunsa itse. Mutta se on isoa sikailua, jos syötetään kokonaiselle sukupolvelle pajunköyttä siitä, miten valikoijan osa on jokaisen osa. Mitä jää jäljelle, kun haaveet kaatuu? Viisi työkyvyttömyyseläkkeelle jäävää päivässä?

sunnuntaina, marraskuuta 11, 2012

Isänpäivä

Millainen olet isänä, minulta kysyttiin pari kuukautta sitten. Mykistyin.

En ole isä ja hyvä niin. Puolisoni kanssa olemme miettineet, että jos meillä olisi ollut mahdollisuus tehdä lapsia, olisi geeniarvonnassa voinut tulla täysosumia. Tai sitten jotain aivan muuta.

Olen saanut hyviä miehen malleja. Isäni Jouko ja appeni Eero olivat hienoimmat koskaan tutustumani miehet. Molemmat menivät pois aivan liian varhain.

Minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua myös muihin hyviin miehiin. Olavi ja Kullervo tulevat ensiksi mieleen, tavallaan opettajia molemmat, sinä aikana, kun opettajia tarvittiin.

lauantaina, marraskuuta 10, 2012

Harmaa lauantai

Nukuttiin pitkään, puhelinsoittoon saakka, kun perjantai-ilta ensin radion ja sitten Youtubeen tallennettujen vanhojen viihdeohjelmien parissa venähti pitkäksi.

Päiväurakkana saatettiin pihan haravointi päätökseen. Parempi myöhään, kun märemmästäkään rinteestä yöpakkasen kopertama multa ei halunnut lehtien mukaan.

Iltapäivällä käväisin ensin veturitallilla, sitten pesettämässä auton ja lopuksi kaupassa. Tallilla Markon kanssa suunniteltiin tulevien viikonloppujen toimia. Pesukoneeseen ei ollut pitkää jonoa, eikä kaupassakaan.

Kotona lähdettiin saunalenkille ajatuksena, että turvaliiviä ei vielä tarvittaisi. Olisi kai tarvittu. Pimeä nousee varhain.

Illan tummuttua on saunottu, lämmitelty takkaa, syöty valkosipuliperunoita ja fetasalaattia ja pantu myrskylyhdyt palamaan pihamaalle. Ilta menee radiota kuunnellessa, mutta nyt ei sorruta vanhoihin viihdeohjelmiin. Ajoissa nukkumaan, on toimintasuunnitelma.

perjantaina, marraskuuta 09, 2012

Lehdenlukua

Jos hopeapajut olisivat vielä pihassa, viikolla olisi tullut paljon lehtiä. On tullut nytkin, mutta vain postilaatikkoon. Päivälehteä ei kesäsunnuntaihesarin jälkeen ole tilattu, kun yksi ja toinenkin maakunnan ajantasainen näkyy toistaiseksi operaattori- ja sähkölaskun hinnalla. Kai joku kasettimaksu kohta tietoliikenneyhteyteenkin ulotetaan.

Yksi laatikkoon pudonneista oli vanha kunnon Resiina. Jälleen erinomaisia artikkeleita ja uutisia. Viimeksi mainituissa oli surullinenkin joukossa.

Tasoristeys-palsta kilpailee tai ei kilpaile monien verkkopalstojen kanssa. Pitkälle 1990-luvulle saakka ajankohtaisimmatkin rautatiehavainnot julkistettiin vuosikvartaaleittain. Edelleen Tasoristeys täyttää tehtävänsä mainiosti. Ja jotkut säästelevätkin omiaan: onhan sitä ennenkin tuotettu aineistoa mieluummin Scienceen kuin oman kylän paikallislehteen.

Saako Tasoristeys-palstalta silti bongata vitsin? Aika kauas pitää helsinkiläisten ajella saadakseen joulu- tai hiihtoloma-autonsa junaan:

Helsingin päärautatieaseman autojenkuormaussillake on siirretty Kemijärvelle.

keskiviikkona, lokakuuta 31, 2012



Fiilistelyä kiskoilla

Kun työmatka suuntautuu Jyväskylään (tai Kuopioon, Seinäjoelle tai muualle poikittaisratayhteyksien ulottuville), minulla on tapana tehdä kotimatka Haapamäen kautta, jos aikataulu sen mahdollistaa.

Pimeällä ei Keski-Suomen maisemista voi paljon nauttia, mutta kiskobussi, tämän päivän "Lättähattu", on aina tunnelmallinen kulkupeli. Ei vähiten miedon dieselintuoksunsa ja äänimaailmansa ansiosta. Syy Dm12:n MAN-moottorien omintakeisen karheaan ääntelyyn selvisi elokuussa järjestetyssä VR:n 150-vuotisjuhlanäyttelyssä Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä. Kiskobussia esitellyt kuljettaja selvitti yksityiskohtaisesti, miten automatiikka hoitaa moottorien kierrosluvun säätelyn ja kevyellä kuormalla jopa sammuttaa toisen moottorin. Henkilöautoihin viime vuosina tullutta start-stop-automatiikkaa käytetään siis raskaassakin kalustossa. Kuvassa on Dm12:n kuljettajan työmaa.

Kun matkareitti on alkuosaltaan perinteistä vuonna 1896 valmistunutta Jyväskylän rataa ja vuonna 1882 valmistunutta Haapamäen rataa - suora yhteys Tampereen ja Jyväskylän välille valmistui vasta vuonna 1977 - ostin matkalipunkin perinteiseen tapaan lippukassasta. Muistaakseni verkkokauppa sen paremmin kuin automaattikaan ei osaa myydä yhtä lippua Jyväskylästä Haapamäen kautta Toijalaan, vaan matka on ostettava useammassa erässä. Tällä kertaa myyjä ei ihmetellyt kahta junanvaihtoa sisältävää reittitoivetta: ensin H 485:llä Haapamäkeen (illatiivi on syystä tai toisesta monien rautatieläisen suosiossa kieliopillisesti oikean allatiivin sijasta), sieltä H 428:lla Tampereelle ja loppupätkä päärataa IC2 184:llä.

Eräällä tutulla rautatieharrastajalla oli tapana matkustaa huvin vuoksi Tukholmassa metro- ja lähiliikennejunilla. Minäkin olen kai joskus ajellut Helsingin metrolla huvin vuoksi. Mutta onnistuu tavoitteeton kiskoliikennematkustaminen Keski-Suomessakin ja vieläpä ilmaiseksi.

Kiskobussipendelöijän mieltymykset palkittiin Haapamäellä, kun H 485:n kippari kehotti siirtymään viereisellä raiteella odottavaan Keuruun junaan: "Käyt lenkin takaisin Keuruulla ja sitten lähdet Tampereelle, niin ei tarvitse kylmässä odotella." Mainio vaihtoehto, vaikka junanvaihdon odotus Haapamäen perinteikkäällä asemalla olisi ollut ehkä vielä hienompaa - sisätiloissa. Mutta se ei ole ollut mahdollista enää vuodenvaihteessa 2003-2004 tapahtuneen aseman sulkemisen jälkeen. Ja tuskin museovarikollakaan ketään olisi ollut tällaiseen vuoden- ja vuorokaudenaikaan. Niinpä nousin H 428:aan ja käväisin Keuruulla ja takaisin dieseliä nuuhkimassa.

Ohutta yläpilveä

Tämä viikko on työmatkailuviikko. Maanantaina Sastamalassa, eilen Helsingissä ja tänään Jyväskylässä. Perjantaina vielä Tampereelle. Mukavaa pitää kotipesää hyvien liikenneyhteyksien varrella suunnilleen keskellä kaikkea. Kotona voi käydä ainakin nukkumassa.

Helsinkiin menin junalla, mutta poikkeuksellisesti palasin linja-autolla. Määränpää kun oli vielä Valkeakoski, ensin työmaa ja sitten kiinan kurssi. Ei linja-auto junalle pärjää tällaisella matkalla oikeastaan missään suhteessa. IC-junayhteys pääkaupungista Toijalaan ja sieltä seutuliikenteen linja-autolla perille olisi ollut muutaman minuutin nopeampi kuin suora pikavuorolinja-auto. Kumipyöräkyydin hinta oli tässä tapauksessa pari euroa rautapyöriä korkeampi; tosin ilman seutuliikenteen kuukausilippua suhde olisi kääntynyt linja-auton eduksi. Kolmantena vielä matka-ajan käytön tehokkuus, jossa juna on ylivertainen. Linja-autossakin on pistokkeet mobiililaitteille, mutta edes pienikokoinen kannettava tietokone ei mahdu pöydälle. Lisäksi kumipyöräkulkuneuvo heiluu ja tärisee moottoritielläkin aivan toiseen malliin kuin kiskojen kulkija. Tulipahan kokeiltua.

Helsingin puolipäiväkeikan aiheena olivat pilvipalvelut, tämän päivän tietotekniikkamaailman kuuma peruna. Opetuspuolella niistä on puhuttu ja niitä on hyödynnettykin jo hyvän aikaa, mutta näkökulma oli tällä kertaa teknillinen. Ikiomaa pikku pilveä haluaville yrityksille ja muille organisaatioille avoimeen lähdekoodiin perustuvia ratkaisuja tarjoilevan firman johtaja kuvaili asiaa näin:

Pilvi on ensisijaisesti infrastruktuuria ja teknologiaa eikä niinkään teknologian käyttötapa, millaisena peruskäyttäjät sen usein näkevät. Pilviteknologia seuraa 30 vuotta sitten kehi­tettyä ja muun muassa Microsoftin menestykseen johtanutta client-server-teknologiaa ja 1990-luvulla valtavirraksi tullutta web-teknologiaa.

Pilviteknologian ytimessä on infrastruktuuri, joka voi palvella periaatteessa mitä tahansa sovelluskuormaa. Sovelluksen tekijöiden ja käyttäjien ei tarvitse välttämättä tietää, millä alustalla sovellus toimii ja vastaavasti laitteistoarkkitehtuurin kehittäjien ja ylläpitäjien ei tar­vitse välttämättä tietää, mitä sovelluksia infrastruktuuri palvelee. Pilvessä mikä tahansa laitteistoresurssi voi palvella mitä tahansa sovelluskuormaa.

Vaikea olla eri mieltä pilven syvimmästä olemuksesta. Tietenkin käyttäjälle pilvi on juuri sitä, miltä se kullekin näyttää, ja jos joku on tyytyväinen "tietäessään", että pilvipalvelun syvin olemus on Google Docs tai Office365, Dropbox tai SkyDrive, niin hyvä. Joskus vain tuntuu hieman huvittavalta, kun vaikkapa juuri opetuspuolella - jossa on periaatteessa tapana kritisoida kaikenlaisia päivän muotisanoja - takerrutaan joihinkin niistä kiinni sellaisella tarmolla, jota hypetyksestä arvostellut markkinamiehet tai teknokraatit kadehtisivat. Kehiteltäessä uusia hienoja uusia oppimismenetelmiä pilvipalveluiden pohjalle olisi mielestäni hyvä ymmärtää niiden teknologinen olemus. Sitä kautta silmät avautuisivat myös sellaisille rajoitteille, joihin on pedagogiikan keinoin vaikea ellei mahdoton vaikuttaa.

Nyt Pendolino S81 vie kohti Keski-Suomea. Paljon moitittu junatyyppi on palvellut ainakin minua moitteettomasti joka kerran, kun olen sillä matkustanut. En tosin kovin usein. Kyyti on tasaista ja mukavaa; ainakaan siitä ei ole kiinni, käyttääkö matka-ajan kokoukseen valmistautumiseen tai muihin työasioihin vai tuhlaako sitä bloggaamalla.

sunnuntaina, lokakuuta 28, 2012

Ensilumen viikonloppu

Viikonloppu oli tarkoitus käyttää haravointiin, mutta talvi yllätti kotipuutarhurit. Pihatöiksi jäivät keinun ja minikasvihuoneen nosto talveksi katon alle. Onneksi kaikki syötävä saatiin korjatuksi ajoissa.

Kun haravanheilutuksesta ei tullut mitään, päätimme lähteä pitkästä aikaa rautaa heiluttamaan. Urheilutalon kuntosalikortin hinta oli noussut hieman sitten viime näkemän, mutta ei se kallis ole edelleenkään. Ja maksu hoitui kätevästi työmaan liikuntaseteleillä. Mainio työsuhde-etu tuokin. Kuluvana vuonna tilanne parani vielä sikäli, että liikuntasetelit laajennettiin liikunta- ja kulttuuriseteleiksi ja ensi vuonna on vielä paremmin, kun menneellä viikolla yhteistyötoimikunnassa päätimme, että setelien omavastuuosuus pienenee nykyisestä.

Viime viikon lauantai-iltana kutsui koulu ja niin kävi taas. Tosin tällä kertaa kaupunki oli Valkeakoski ja koulu Tietotien lukio. Kolmivuotias, toimiva ja näyttävä koulutalo on vakiintunut Valkeakoski-päivän kutsuvierasvastaanoton paikaksi. Naapurikuntalaiselle kutsukortti kemuihin tulee työn vuoksi, ja nyt oli ilo saada kulta seuraksi. Puheita pidettiin ja tunnustuksia jaettiin niin konkareille kuin nuorille. Valkeakoski-mitalin pokkasi monen toimen mies E. Tamminen, jota on ammattikoulullakin monesta kiittäminen. Oikeaan osoitteeseen huomionosoitus meni - onnea, Eero. Ritvalan kööri lauloi ja pöytä notkui syksyisiä herkkuja.

Loppuillasta valkeakoskelaistunnelman latisti Hakan putoaminen Ykköseen. Onhan siellä ennenkin oltu, noustu taas ja heti kohta voitettu suomenmestaruus.

Tuntia pidempi yö teki pyhäaamusta tavanomaistakin rauhallisemman. Päätettiin lähteä kirkkoon ja sieltä vaaliuurnille. Uskonpuhdistuksen sunnuntain kunniaksi virsitaululla oli numero 170, ja pitkästä aikaa uskaltauduin laulamaan. Luther suosi sepitystensä sävelminä sellaisia, joita vähemmän musikaalinen rahvaskin pystyy edes yrittämään.

Ehdokkaan valinta oli minulle näissä kunnallisvaaleissa hankalaa. Olin tottunut äänestämään puoluepoliittisesti sitoutumattoman ryhmittymän ehdokasta, ryhmän jonka riveissä itsekin harrastin lautakuntasarjan kunnallispolitiikkaa yhden vaalikauden ajan 90-luvun lopulla.

Sitoutumattomuus oli yhden aikakauden ilmiö, varmaankin ihan tarpeellinen silloin mutta nähtävästi ei enää sen jälkeen. Tällä vuosituhannella pidetyissä vaaleissa menestys laski kerta toisensa jälkeen. Monet aktiivit siirtyivät ryhmittymästä perinteisiin puolueisiin, kuka vasemmalle, kuka oikealle, ja vuoden 2008 vaaleissa sitoutumattomat jäivät vaille valtuustopaikkoja. Näihin vaaleihin ei enää löytynyt ehdokkaita. Nyt oli siis valittava puoluelippujen alla toimivista. Hankala tehtävä. Lauantai-iltapäivän tilaisuudessa ehdokkaan kanssa käydyt keskustelut ratkaisivat, mikä numero lappuun tuli piirretyksi.


perjantaina, lokakuuta 26, 2012



Kasirokkia

Illalla pääsin puolisoni ja hänen ystävättärensä kaveriksi Tampere-talolle barokkimusiikkia kuuntelemaan. Suhteeni musiikkiin kuin musiikkiin on täysin fiilispohjaista. Jos pitäisi valita jokin musiikkityyli, mistä diggaa, olisi barokkimusiikki listan kärkipäässä. Elektronisesta, kokeellisestakin, pidän ja toki 80-luvun italosta ja 90-luvun etnosta. Barokkikipaleiden erona uudempiin on se, että huonoja ei ole. On keskitasoa ja siitä ylöspäin. Barokkia edeltävä niin sanottu vanha musiikki menee korvaan, jos mahdollista, vielä sulavammin, mutta tuntemukseni siitä on kovin ohutta.

Tampere Filharmonian barokkiorkesterin ohjelmisto alkoi ranskalaisella dance-musiikilla vajaan 400 vuoden takaa. Jean-Babtiste Lullyn säveltämä baletti "Le burgeois gentilhomme" ei ollut sen enempää tai vähempää kuin "Molièren" eli musiikkikaimansa Jean-Babtiste Poquelinin käsikirjoittama. Kuten 1600-luvun klubien äänimaailmaan kuului, vahva rumpukomppi oli läsnä koko ajan.

G. F. Telemannin "Konsertto huilulle, oboelle ja viola d'amorelle" oli saksalaista laatua tasaisimmillaan. Nykypäivän katsannossa voi olla hankala ajatella, että omana aikanaan Telemann oli isompi nimi kuin itse Bach. Mercedes vai BMW, siinäpä pulma.

Venetsian punapääpappi ei petä. Ajakoot Mersut ja Bemarit radalla kilpaa, Ferrari jättää ne. Kiistelkööt Bach ja Telemann kamarissa taituruudestaan, Vivaldi liruttelee edelle. "Konsertto d-molli viola d'amorelle ja luutulle" oli teknistä taituruutta.

Lopuksi palattiin Ranskaan. Sokerina pohjalla oli itselleni aiemmin täysin tuntematon nimi Louis-Gabriel Guillemain. Hermoheikko musiikkinero, jonka kohtalon ovat kokeneet sittemmin Jim Morrisonin ja Kurt Cobainin kaltaiset möchtegernit (tuota maist. Höglundin kauan sitten blogimaailmassa lanseeraamaa sanaa on yhä vaikea vastustaa).

Barokkiorkesteria, toisin kuin sinfoniaorkesteria, johdetaan konkreettisesti edestä eli johtaja on itse yksi sooloinstrumentalisteista. Nokkanaisena soitti vanhemman musiikin taituri, Stavangerin yliopiston kamarimusiikin professori Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch. Luvatta sanoen viulumestarin olemus toi mieleen Soininvaaran dekkarien sankarittaren Gilmartinin.

Luuttua ja barokkikitaraa näppäili toinen vanhemman musiikin kova nimi, Eero Palviainen. Mies, joka rakentaa itse omat soittimensa.

torstaina, lokakuuta 25, 2012



Pyynikinharjulta Huhtiin

Työpäivä oli vaihteeksi Tampereella. Menin aamun ensimmäisellä paikulla ja olin kaupungissa niin varhain, että päätin kävellä Pyynikinharjulle. Varalan urheiluopistolla pidettiin työhyvinvoinnin työpajapäivä. Kutsuja vastaavan kaltaisiin satelee vähän väliä, mutta tähän täkyyn kannatti tarttua. Osallistujia ei ollut järin monta, mutta laatu korvasi määrän. Ehdinpä tapaamaan vanhan opettajakorkeakouluni rehtorin vielä ennen hänen eläkkeelle jäämistään. Opettajakurssimme alkupuheessa hän siteerasi kelpo pätkän Väinö Linnan "Ihmisiä telineillä" -teosta. Nytkin esittelypuheenvuoronsa oli tarkoin harkittu. Joukossa oli myös entinen pitkäaikainen työtoveri, mutta hänen kanssaan en valitettavasti ehtinyt keskustelemaan.

Tässä työhyvinvointitapaamisessa oltiin tosissaan. Urheiluopiston ollessa paikkana kuului ohjelmaan fyysinenkin teema. Kevyt tosin, osallistujia kun ei oltu ohjeistettu varustautumisen suhteen. Pääsin chi ball -ryhmään. Moisesta oli jo yhden tunnin verran kokemustakin. Vaikea olla eri mieltä kuin ensimmäisellä kerralla. Taijin ja Les Millsin lajien yhteinen nimittäjä voi olla ryhmäliikunta aivan kuin kuin jääpallon ja käsipallon on joukkuepeli. Ja liikunnanohjaajan ote tähän yhteiseen nimittäjään oli jokseenkin erilainen kuin Matti lǎoshīn.

Varalasta piti lähteä puoli työpäivää etuajassa. Poliisilaitokselle Sorille nimittäin. Pirkanmaan poliisilaitos oli kutsunut oppilaitosväkeä myös erittäin tärkeään tapaamiseen, missä käsiteltiin kouluihin kohdistuvien äärimmäisten väkivaltatilanteiden uhkaa.

Haluatteko kuulla erittäin huonoa makua osoittavan jutun, joka tuli huonolla huumorintajulla varustettuun mieleeni kuunnellessani 2010-luvun Reinikaista? Kerron silti. Miksi armeijan käyneiden keskuudessa ei meikäläisessä kulttuurissa tunneta pahamaineisia kouluampujia? Siksi että me saimme sotaväessä räiskiä lipaskaupalla lyijyä niin pitkillä kuin lyhyilläkin käsiaseilla oikein meitä varten järjestetyillä kouluammuntaleireillä. Hätilässä oltiin usein. Anteeksi.

Kotiin palasin täpötäydellä paikulla. Junan vielä seistessä asemalla tuli sen laatuinen puhelu - asuntola, TCP/IP-portit, haittaohjelma - että kotiin päästyäni varmistin ensi töikseni kullalta, mitkä olivatkaan ne kaksi kiinan kielen kirosanaa, jotka alkeiskurssilla on tähän saakka opeteltu.

Iltaohjelmassa oli VAPEPAn pimeäetsintäharjoitus Urjalassa. Kovin suurta joukkoa - 32 vapaaehtoista - tämä harjoitus ei kerännyt, mutta sitäkin laajemmalta alueelta. Kuntorata-alueelta etsittiin kolmea "kadonnutta", jotka paikallinen SPR:n osasto oli piilottanut niin hyvin, että vain koirien vainu johti tuloksiin.

Tositilanteessa ei juuri jalkapartioita saati ketjuharavointia käytetä pimeän aikaan, ellei ole selkeitä vihjeitä siitä, mihin ne kannattaa suunnata. Vaikka käsivalaisimissa on nykyään reilusti tehoa ja pimeään aikaan tehtävään lähtevät kaikkein motivoituneimpia ja osaavimpia, on hyötysuhde silti heikko. Partioni käsitti viisi etsijää, mistä ei juuri haravointiketjua rakenneta, niin huippuosaajia kuin ovatkin. Käytimme menetelmänä pääasiassa reittiharavointia. Tunnustelija kulki edessä kulku-uraa valaisten ja hänen perässään vuoronperään kaksi valaisinta ja silmäparia haravoi reitin vasenta ja kaksi oikeaa laitaa.

Kotiin ajellessa tie oli onneksi kaurisvapaa ja supikin väisti jo matkan päästä.

maanantaina, lokakuuta 22, 2012



Renkaanvaihtoilta

Aletaan olla siinä vaiheessa syksyä, että aamulla töihin lähtiessä olisi pitänyt kaivaa hanskat talvisäilöstä.

Iltalenkille sai pukea tähänastista vahvemmin: mittari näytti enää kahta lämpöastetta. Mutta ne hanskat unohtuivat taas ja nyt saattoi sanoa käsiä oikeasti palelleen.

Loppuverryttelyksi sopi autotallikyykky eli renkaanvaihto. Päivällä radiossa kehotettiin ainakin harkitsemaan talvirenkaiden laittoa alle tällä viikolla. Ajattelin, että samalla vaivalla ne vaihtaa kuin kovasti ryhtyisi operaation kannattavuutta harkitsemaan. Uusittava ne kuitenkin on viimeistään tätä seuraavaksi kaudeksi.

sunnuntaina, lokakuuta 21, 2012



Turku-viikonloppu

Perjantai oli puolisollani vapaapäivä ja minä sain tilaisuuden lyhentää ylityösaldoa puolen päivän verran. Lähdettiin Turkuun jo puoli yhden junalla. Riitti ruhtinaallisesti aikaa majoittumiseen, konserttilippujen noutoon ja myöhäiseen lounaaseen tai varhaiseen päivälliseen. Hotellissa ei ilmeisesti ollut vielä perjantaina kovin täyttä, kun sai valita haluamansa kerroksen ja kylpyammekin olisi ollut tarjolla. Ammetta ei tarvittu, mutta ylin kerros kelpasi turkulaiseksi luksukseksi.

Turun konserttitalo on tuttu, mutta muista yhteyksistä kuin musiikista. Näitä muita yhteyksiä varten kaupunkiin tultiin, mutta niiden paikka oli nyt toisaalla. Konserttitalolle mentiin konserttia kuulemaan. Voisi sanoa, että 1950-luvun rakennus ei ole musiikkinautintoympäristönä ehkä Tampere-talon veroinen, mutta yksi asia siellä on erinomaisesti hoidettu: liikkumisen esteettömyys. Portaiden sijasta on luiskat ja penkkirivien käytävät ovat niin leveät, että keskipaikalle hakeutuvan ei tarvitse nostattaa aiemmin ehtineitä reunapaikkalaisia seisomaan.

Perjantai-illan ohjelmassa oli Turun Filharmonisen Orkesterin esittämänä neuvostoliittolaista ja tanskalaista musiikkia. Illan aloitti elokuvamusiikkiteos vuodelta 1934, Sergei Prokofjevin "Luutnantti Kiže". Se oli lajityypilleen ominaista hauskuttelua - kyseessä kun oli komediallinen filmi. Meille suomalaisille, joille Neuvostoliitosta oli noina aikoina lähinnä pelkkää harmia, on joskus hankalaa ajatella, että naapurimaassa naurettiin ja viihdyttiin tuolloinkin eikä kaikki ollut pelkkää vankileirien saaristoa ja sodan hautomista.

Prokofjevia seurasi tanskalaisen Carl Nielsenin - tunnustettava on, että säveltäjä oli minulle aiemmin täysin tuntematon - klarinettikonsertto, jossa solistin osan hoiti Tanskan kansallisen sinfoniaorkesterin äänenjohtaja Olli Leppäniemi. Esitys oli mitä taitavin. Sitä ei oltu tarkoitettu huumoriksi mutta sallittakoon moukkamainen mielleyhtymäni solistin ja mieleen jääneen 80-luvun TV-viihdeohjelman kertakäyttöhahmon Kari Riippukiikun (voin muistaa nimen väärin, mutta kyseessä oli parodia suuren yleisön tietoisuuteen tuolloin nousseesta Kari Kriikusta) esiintymistyylien välillä. Helppohan sitä on hymyillä eläytymiselle, kun itse tuskin saisi puupuhaltimesta ääntäkään pihalle.

Illan päätti Dmitri ŠostakovitŠin yhdeksäs sinfonia. Se on historiallisesti mielenkiintoinen. Säveltäjä sai sen valmiiksi vuonna 1945 suuren isänmaallisen sodan parahiksi päätyttyä. Kun vielä numerona oli yhdeksäs - Beethovenin kuuluisimpaan viitaten - neuvostoliittolaiset odottivat jotakin erityisen mahtipontista. Jotain aivan muuta tuli: kevyeksi, hilpeäksikin, aikalaisten sanoma tuotos, johon säveltäjä kuitenkin oli piilottanut sarkasmia ja ironiaa. Siitä ei erityisesti pidetty, ja voi olla, että tämä sinfonia oli osasyy siihen, että ŠostakovitŠ joutui vuodesta 1948 alkaen vallanpitäjien epäsuosioon ja elämään vähätuotteliasta kautta, jota kesti aina Stalinin kuolemaan saakka.

Lauantaiaamuna kaupunkiin saapui kolmimiehinen Museoveturiseuran partio ja päästiin viikonlopun varsinaiseen teemaan. Turkulaiset rautatieharrastajat ovat aina osanneet järjestää hyviä pienoisrautatiepäiviä. Tämänvuotinen näyttelypaikka oli pramea VPK:n talo ydinkeskustassa, sama paikka kuin edellisellä kerralla neljän vuotta sitten.

Osastomme ei ollut järin suuri ja lähinnä tiedotus- ja varainhankintahengessä pystytetty. Myyntipöydällä oli tarjolla enimmäkseen rautatieaiheista kirjallisuutta. Pienoismalleja meillä ei ole, mutta pyörimään pantiin hyväksi todettu valokuvaesitys 1:1-mittakaavan rautatiekaluton entisöinnistä ja muusta yhdistyksen toiminnasta. Ja dataprojektorin jalustaksi MAN -dieselmoottorin mäntä. Sellaisia tuottoja kuin viime vuosikymmenen puolivälin tietämissä ei ole näistä tapahtumista enää aikoihin saatu, mutta kuljetuskustannusten jälkeen jäänee kuitenkin pari-kolmesataa euroa tulevan toimintakauden työkalu-, materiaali- ja tarvikehankintoihin veturien tai veturitalirakennuksen hyväksi. Tällaisista pienistä puroista yhdistyksemme rahoituksensa kerää.

Lauantaina Marko ja Jani lähtivät vierailemaan sataman suunnalla Forum Marinumissa. Lykättiin heille nippu Veturimuseon esitteitä kouraan ja hyvä niin - ne olivat olleet heidän vapaalippunsa kohteeseen ja oma museomme saa mainosta isonveljen esitehyllyssä.

Näyttelyn sulkeutumisen jälkeen lauantai-illaksi seurueeseen saatiin nuorta verta Juhan jälkikasvun muodossa. Antin suosituksesta käytiin syömässä vatsat täyteen viikinkiravintola Haraldissa, jossa ainakin lohi oli mainiota. Sitten jatkettiin iltakouluun parantamaan maailmaa ja puhumaan kulttuurihistoriaa. Sopii se Foucault rautatieharrastajankin suuhun, kun alkuun päästään.

Aika pitkäksi lauantai-ilta venähti, mutta mitään vaikeuksia ei ollut herätä ja siirtyä hotellin aamiaispöytään heti, kun sinne pääsi. Marko ja Juha lupasivat ystävällisesti hoitaa museon näyttelyosastoa aamun kaksi ensimmäistä tuntia, ja puolisoni kanssa pääsimme käymään kirkonmenoissa Tuomiokirkossa. Aneita siellä ei ole muutamaan sataan vuoteen myyty, mutta ehkä kolehtihaaviin kilahtaneet pari kolikkoa vilauttivat edellisiltaiset bakkanaalit pois syntilistalta.

Kirkossa viikonlopun musiikkinautinnot saivat jatkoa, kun naiskuoron - käsittääkseni äänessä oli osa Åbo Akademin Florakörenia - sävelet kohosivat holvin korkeuksiin varmaankin juuri sillä tavalla kuin kirkon "akustiikkasuunnittelijat" vuosisatoja sitten olivat tarkoittaneet.

Kotiin palattiin sunnuntain iltajunalla mielessä päällimmäisenä ajatus, että kun viikonlopun hyvyys ja lyhyys korreloivat keskenään kiusallisen positiivisesti. Toisaalta kissaveljet oli taas mukava tavata, niin hyvässä hoidossa kuin taas olivatkin.