Postmodernismia

Taidehistorian kurssilla on muutamana edellisenä iltana käsitelty postmodernismia. Se on ollut minulle aina hiukan hämärä käsite, vaikka oli meikäläisissä oloissa suosionsa huipulla jostakin 1980-luvun puolivälistä 1990-luvun puoliväliin. Mutta en liikkunut sellaisissa piireissä, missä käsitettä olisi erityisesti pohdittu.

Vaikka taidehistoriaa opiskelenkin, minua varsinaisesti kiinnostaa tekniikan historia. Olen tulkinnut postmodernismin lähinnä sen taustaa vasten ja varmaankin varsin yksisilmäisesti. Siinä kontekstissa modernismi näyttäytyy yhteiskunnan ja teknologian välisen vuorovaikutuksen voimakkaana kehityskautena, jossa teknologialla on oma selkeä paikkansa yhteiskunnan palvelijana. Suhde on hyvän isännän ja rengin suhde.

Postmodernissa näkemyksessä yhteiskunnan ja teknologian suhteesta renki haluttiin alistaa orjan asemaan. Ihminen luuli olevansa niin kaikkitietävä ja -osaava, että hedelmällinen vuorovaikutussuhde oli vaakalaudalla. Suuri osa yhteiskuntaa haukotteli ikävystyneesti teknologiselle kehitykselle, koska "kaikki oli jo nähty". Internetin synnyttämä alkuhuuma 1990-luvun puolivälissä ja vähän sen jälkeen oli jonkinlainen postmodernismin huippu.

Mutta kun ihminen oli kadottanut luonnollisen isännyyssuhteensa teknologiaan pitämällä sitä itsestäänselvyytenä tai ikävystyttävänä, hän sai huomata sen karanneen monilta osin ulottumattomiinsa. Vuosituhannen vaihteen kulttuuri-ilmiönä syntynyt "jälkiromantiikka" on tekniikan historian näkökulmasta katsottuna jonkinlaista modernismin varhaisvuosikymmenten kaltaista yritystä henkisin ja kulttuurisin voimakeinoin vastustaa teknologian yhteiskunnallista vaikutusta. Yhtä hyvin kuin defenssinä - jollaista se oli aikanaan - sen voi nähdä myös antautumisena, joka kertoo siitä, että postmodernismin jälkeen voi olla liian myöhäistä rakentaa toimivaa eli rationaalisella tavalla ihmiselle alisteista teknologiasuhdetta. Kuten perimätiedon mukaan Andreaan ristinä nähtyä, ilmeisesti jonkinlaista astronomista ilmiötä, pidettiin vuoden 1495 Viipurin taistelun symbolina, voisi vaikkapa marraskuun 2001 Pyry-myrsky olla vastaava symboli postmodernismin päättymisen ajanjaksolle teknologian historiassa.

Vakavasti ottaen on tietenkin turhaa puhua kulttuurillisten ajanjaksojen vaihtumisesta ennen kuin aikaa oletetusta vaihtumisesta on kulunut vähintään muutamia vuosikymmeniä. Kleio suostuu nostamaan huntuaan ja näyttämään todellisia kasvojaan vasta kohtuullisen pitkän tuttavuuden jälkeen siitä yksinkertaisesta syystä, että mahdollisen kulttuurin muutoksen voi havaita vain sen toteutuneiden vaikutusten kautta, eikä niitä havaita muutamassa vuodessa.

Illan opiskelureissulla tuli osallistuttua postmoderniin performanssiin. Otin Valkeakoskelta mukaan Tiedonantaja-lehden, kun niitä ilmaiseksi jaettiin. Lueskelin sitä yliopiston päärakennuksen alakuppilassa kahvimukin ääressä ja pyrin pitämään huolta, että lehden nimi varmasti näkyi ohikulkijoille. Mutta eipä sieltä yksikään postmoderni juppi tullut riitaa haastamaan. Ei yleisö huomannut yritystä tarjoilla intertekstuaalisia viitteitä esineen ja tilan suhteen.

Näitä pohdiskellessani tulin ajatelleeksi, että postmodernismin voisi ainakin kulttuurillisena käsitteenä tiivistää toteamukseen: "Nyt alkaa olla ideat loppu". Miten on filosofit ja kirjallisuustieteilijät, eikö vaikkapa Kristevan intertekstuaalisuutta koskevan ajattelun voisi tiivistää noihin sanoihin? Ei suinkaan pilkallisesti vaan toteamukseen sisältyvää rehellisyyttä kunnioittaen.

Tekniikan historian jäänne tarjolla

Puhelimen ollessa äänettömällä siihen oli soitettu. Numero ei sanonut minulle mitään. Kun soitin, vastasi ääni menneisyydestä. Yllätyin. Joskus puhuimme Pekan kanssa pitkiä puheluita, välillä tuntejakin. Rautateistä, museotoiminnasta, valokuvauksesta. Ei tämä nytkään lyhyeksi jäänyt.

Tarjolla nimittäin olisi taas veturi. Ehkä kesäinen veturishoppailumme on tullut huomatuksi. Nyt niitä kai sitten olisi tulossa ovista ja ikkunoista. Tämä olisi oikein preussilaista kuningassukua, Hohenzollerneja, vaikka kriittisimmät veturien sukututkijat sen kiistävätkin.

Mutta alustavasti kiitos ei. Emme haluaisi pressuttaa sitä ja panna sitä seisomaan ulos, koska sille ei ole sijaa veturitallissa. Eikä tuollaista ihan muutamalla satalappusella vuokrattavalla kuormurilla siirretä.

Historian tallentaminen on äärimmäisen arvokasta, mutta yhtä toimijaa ei kannata ajaa taloudelliseen perikatoon ja saattaa sen olemassaolevien tulosten säilymistä vaakalaudalle yhden pelastusyrityksen vuoksi. Asiaan palattaneen eri foorumeilla.