Papit ja kypärät

Työpäivän jälkeen ehdin vähäksi aikaa rentoutumaan haravan varteen. Matalalle ehtinyt aurinko valaisi niityn kauniisti. Se oli jo horisontin alapuolella, kun työnsin kottikärryt takaisin vajaan. Perjantai-illan äänimaisemaan kuului myös sirkkeli ja pari mopoa hieman kauempana. Hyviä ääniä.

Sanomalehtikatsausta parin huomion verran, näitä valtavirtaa pienemmälle mutta ei silti aivan marginaaliselle lukijakunnalle suunnattuja julkaisuja kun välillä tulee selattua. Kirkon virallisen median asemassa toimiva maltillis-kristillinen Kotimaa-lehti kirjoittaa valmisteilla olevan lainsäädäntömuutoksen uhkaavan jättää nykyiseen verrattuna 18 000 kirkollista työntekijää vaille kirkolliskokouksen aloiteoikeutta. Muutos vahvistaisi teologien asemaa muiden viran- ja toimenhaltijoiden kustannuksella. Kun muistellaan kanonisiin evankeliumeihin merkittyjä Jeesuksen sanoja, mahtaisiko tämä pitää tärkeämpänä pappisvirkaa vaiko diakonian virkaa? Jeesus covers Aabraham: "Heillä on Mooses ja profeetat; kuulkoot niitä." (vrt. Luuk. 16:29 ja toisaalta esim. Matt. 25:35-36). Mutta niin kai se on, että "Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä." (Matt. 5:5).

Aiemminkin viittaamani Puolustusvoimien Ruotuväki-lehti kertoo Keski-Suomessa peruskoulun yläastelaisille ja lukiolaisille järjestetystä Intti tutuksi -tapahtumasta, jossa paitsi puolijoukkuetelttailtiin ja opeteltiin ensiapua myös harrastettiin monipuolista aseenkäsittelyä. Voi hyvin kuvitella, että tuon ikäiset toimintaviihteen kyllästämät nuoret ovat action-henkisestä tilaisuudesta mielissään. Niin varmasti olisin itsekin aikanani ollut. Eikö sotilaalliseen maanpuolustukseen ja siihen liittyviin toimintakäytäntöihin tutustumisen voisi kuitenkin jättää hieman vanhempaan ikään, jotta asiasta ei jäisi kenties liian pysyväisluonteisesti erilaiseen rambo-toimintaan liittyviä ajatusmalleja? Uutisoitu nuorten harjoitus oli tietenkin Puolustusvoimien koulutettujen johtajien vetämä ja sen puolesta epäilemättä hyvin asiallinen. Syöksyjäkuvioisia ampumatauluja ei enää saa ainakaan rauhan aikana käyttää koulutustarkoituksiin, mutta niiden pohjalta ajatusleikki: osaisiko kaikenlaisten fyysis-emotionaalisten kehityspsykologiaan liittyvien prosessien kanssa kamppaileva nuori ymmärtää asiantilojen eron neljän muuttujan - valtakunnallinen, henkilökohtainen, kuviteltu ja todellinen - välillä?

Haravointipäivä

Vapaapäivä sujui oikein mukavasti haravan varressa. Aloitin hommat pian aamun valjettua. Kulta tuli kaveriksi iltapäivällä. Paljon tuli valmista, mutta myös tekemättä jäi. Omenapuussa, kirsikassa ja hopeapajuissa on vielä paljon lehtiä. Päivän aikana pipon sai vaihtaa lippalakkiin. Haravoijien mielipiteitä jakaa joskus paremmuus rauta- ja muoviharavan välillä. Minä olen ensinmainitun ystävä. Muovisessakin on omat kiistämättömät etunsa. Varsinkin leveä malli on erittäin nopea. Se on myös sorakäytävillä hellävaraisempi työkalu kuin rautainen vastineensa. Vanha nurmikko taas yleensä pitää enemmän rautaharavan kosketuksesta.

Naapurin eläkeläispariskunta luottaa nykyään konevoimaan. Lehdenkerääjällä he siivosivat parissa tunnissa samankokoisen alueen kuin me työpäivässä. Toinen nykyään paljon käytetty työkalu, lehtipuhallin, sai takavuosina Suomen Luonnonsuojeluliitolta vuoden turhakkeen kyseenalaisen arvonimen. Kiinteistönhoidon ammattilaiset puolestaan sanovat sen säästävän työntekijää pitkäaikaisen haravoinnin aiheuttamilta rasitusvammoilta. Kovin mustavalkoinen ei tuokaan asia ole, vaikka korkeintaan harrastuksekseen haravoivan korviin meluisa kone voi tuntua ikävältä ja turhalta.

Viime päivinä olen saanut erikoista sähköpostia. Sähköpostien sisältö on lyhyesti sanottuna se, että ruotsalaiset eivät tehneet mitään ansiokasta jatkosodassa. Luulin aluksi, että postittaja olisi muuan herra Lehto Tampereelta. Teksti on kuitenkin paljon maltillisempaa ja julistusviestien vastaanottajat on valittu tarkasti, etten sanoisi jopa vähän pelottavan tarkasti. Ehkä tämä ei olekaan mikään trolli, mutta en jaksa ymmärtää, mitä iloa on vähätellä tietyn kansalaisryhmän panosta isänmaan puolustamisessa. Eiväthän kaikki muutenkaan olleet VKT-linjalla, Kuuterselässä, Tali-Ihantalassa, Ilomantsissa tai muissa erityisen pahoissa paikoissa.

Selain-sähköpostiyhdistelmä tuli päivitettyä Mozillan versioon 1.5. Pian vuoden verran olen käyttänyt sitä vanhan kunnon Netscape 4.8:n jälkeen. Netscapen 6- ja 7-versiot tuntuivat minusta liian raskailta. 6-sarjan versioissa oli myös teknisiä ongelmia. Mozilla sisältää samat toiminnot kuin Netscapet, mutta tuntuu nopeammalta. Jostain syystä en ole innostunut Microsoftin selain- ja sähköpostiohjelmista, vaikka en mitään ideologista Microsoft-kammoa podekaan.

Luvassa vapaapäivä

Koululaisten syysloma on periaatteessa hyvä asia. Lyhyt ylimääräinen vapaa katkaisee uurastuksen keskellä harmainta syksyä. Muistan, miten jo peruskouluaikanani pidetty yläasteen Pekka-rehtorimme, hyvä matematiikan opettaja, kaipaili jossakin aamunavauksessa syksyn keskelle pientä lomaa. Sopii arvata, arvostivatko oppilaat tuollaista ajatusta. Silloisessa keskusjohtoisessa eli kouluhallitusvetoisessa järjestelmässä tuon kaltaisia asioita ei kuitenkaan voitu ratkaista kuntatasolla. Sittemmin 1990-luvulla käyttöön tullutta syyslomaa on joidenkin vanhempien taholta aivan perustellusti moitittukin, koska loma osuu ajankohtaan, jolloin monilla lapsilla ei ole luontaista tekemistä reippaan ulkona puuhastelun muodossa. Paradoksaalisesti ainakin pienempien taajamien koulut sulkevat ovensa kokonaan syysloman ajaksi kustannussyistä, mikä tarkoittaa koulujen tiloissa tapahtuvien liikunta- ja muiden harrasteiden keskeytymistä. Tietenkin se, onko syyslomalla tylsää, on viime kädessä kiinni vain lomalaisesta itsestään. Tämä tärkeä fakta usein unohtuu. Tällä seutukunnalla koulujen syysloman pituudeksi on vakiintunut kaksi päivää, mikä on minusta hyvä ratkaisu. Ei liian pitkä, mutta vähän enemmän kuin vain pidennetty viikonloppu. Syyslomapäivät ovat huominen ja ylihuominen. Koska loma keskeyttää myös hieman varttuneempien koululaisten koulutyön, olen itsekin vapaalla opetuksesta nämä päivät. Tosin perjantaiksi on suunnittelullisia ja hallinnollisia töitä kokousten ja paperien muodossa. Ehkä jotain muutakin. Huominen on kuitenkin vapaa. En aio herätä ihan viideltä, kuten työpäivinä.

Ilta tuli vietettyä dojolla (eli yhden täkäläisen koulun pienemmässä liikuntasalissa; tänään kun talonmies oli vielä iltavuorossa, ja urheiluseurojen salivuorot pyörivät normaalisti). Ihan mukavat, monipuoliset tekniikkatreenit vapaavalintaisista pystytekniikoista. Olenko yksin ajatukseni kanssa, jonka mukaan monilla ns. kamppailu-urheilulajien harrastajilla - sukupuolesta riippumatta - on kauniit kädet? Se johtuu suurelta osin siitä, että harjoitusten vuoksi kynnet on pidettävä siisteinä, eikä niiden alle pääse kertymään varsinkin itseni kaltaisille yksinkertaisille kansanmiehille niin ominaista likaa. Tai kertyyhän sitä, työstä riippuen, mutta se on totuttu pesemään pois. Käden täytyy olla myös jäntevä. Lajista varmaankin riippumatta otteen pitäminen, nyrkin muodostaminen tai vastaava muovaa kättä eri tavalla kuin vaikkapa pelkkä tietokoneen peliohjaimen käyttely. Osa käden kauneudesta voi tulla myös siitä, että se on tottunut koskettamaan ihmistä. Tuonkaltaisen toiminnan puheena ollen asia voi kuulostaa paradoksilta, mutta toisen ihmisen fyysinen koskettaminen - edelleen täysin sukupuolineutraalisti - on asia. jolle yksilöstä riippuen saattaa yhteiskuntamme monella tavalla "coolissa" ilmapiirissä olla enemmän kysyntää kuin tarjontaa.

Lokakuu on puolessa välissä, eikä sähköllä ole tänä syksynä tarvinnut lämmittää vieläkään kuin kosteiden tilojen lattioita. Eikä puutakaan paljon ole kulunut. Lempeä syksy niitä paria onnetonta syyskuun alun hallayötä lukuun ottamatta (vieläkin suren lämpimästä kesästä niin nauttineiden ja juuri loistonsa partaalle pääsemässä olleiden auringonkukkien kohtaloa). Lähiaikoina luvassa taitaa kuitenkin olla sähkölämmityksen kytkeminen päälle.

Ajat muuttuvat

Edellisessä merkinnässä mainostamani Opettaja-lehden viime numero sisälsi myös toisen mainitsemisen arvoisen kuriositeetin. Lehdessä kerrottiin luokkakokoustaan viettäneestä, vuonna 1986 ylioppilaaksi valmistuneesta luokasta. Artikkeliin sisältyi hauska huomio siitä, miten luokkakokoukseen osallistuneiden naisten mielestä vuodet olivat kohdelleet miehiä huonommin kuin naisia. Pyylevöityminen ja kaljuuntuminen mainittiin naisia huomattavamman ulkonäkömuutoksen syiksi.

Huomio varmasti pitää paikkansa yleiselläkin tasolla. Kaljuuntuminen on aina ollut ymmärtääkseni hormonaalisista syistä nimenomaan miehiin kohdistuva ulkonäkömuutos. Kuten joskus itseäni ja halpoja parturikäyntejäni ajatellen kirjoitin, jostakin syystä se tuntuisi olevan yleisempää kuin vielä 10 vuotta sitten. Mutta muutoin ulkoisen iän myötä tapahtuvan muuttumisen osalta tilanne on sukupuolten välillä erilainen kuin hieman kaukaisemmassa menneisyydessä. Vuosikymmeniä sitten monista naisista pyöristyi enemmän tai vähemmän maatuska-tyyppisiä äitihahmoja lasten hankinnan jälkeen. Ruumiillisen työn ja/tai liikuntaharrastusten vuoksi miehet usein pysyivät suhteellisesti vaimojaan hoikempina. Toki naisetkin tekivät ankaraa ruumiillista työtä, mutta miesten kuivakoissa vartaloissa tämä näkyi selvemmin. Väittäisin myös, että niin työväen urheiluliikkeiden, Suojeluskuntajärjestön ja monenlaisten muiden fyysisten aktiviteettien harrastajina miehet olivat tuolloin naisia aktiivisempia. Myös yleiset ulkonäköihanteet ja arvomaailma ylipäätään olivat erilaisia kuin nyt.

Nykyään tilanne on toisen tyyppinen paitsi liiallisten ja erityisesti naisiin kohdistuvien ulkonäköpaineiden, varmasti myös myönteisen terveysvalistuksen myötä. Sitä kun naiset taitavat kuunnella miehiä herkemmin. Ravinto puolestaan lienee muuttunut Pohjois-Karjala-projektista ja vastaavista hankkeista huolimatta keskimäärin rasvapitoisemmaksi - suuri osa kyseenalaisesta kiitoksesta kuulunee pikaruokakulttuurille - samalla, kun liikunnan harrastus on vähentynyt varsinkin miesten osalta menneisyyteen verrattuna. En liene aivan väärässä uumoillessani, että erilaiset aikuisia naisia kiinnostavat aerobic-, tanssi- ja voimistelu- ja muut liikuntaharrastukset ovat lukumääräisessä harrastajamäärässä ohittamassa aikuisten miesten suosituimmat lajit.

Toiseen asiaan. Viime viikolla haikailin komentopohjaisten käyttöjärjestelmien paluuta työpöydille tietokoneen perusteiden tuntemuksen kannalta pedagogisista syistä. Jos asiaa tarkastellaan pelkkiä käyttöjärjestelmiä laajemmasta näkökulmasta, ei edes peruskäyttäjän atk-osaamisvaatimusten väheneminen vaikkapa 10 vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna ole lainkaan niin ilmeistä kuin kirjoitin.

Hyvänä esimerkkinä käy virustorjuntaohjelmiston poliisipariksi yhä useammassa tietokoneessa asettuva - ja yleistyvien kiinteiden liitäntäverkkoyhteyksien johdosta vielä useammassa kaivattava - palomuuri. Vaikkapa F-Securen epäilemättä tehokassa Client Security -kokonaisuudessa tietoturvasta huolehtivalle peruskäyttäjällekin hallittavaa riittää TCP/IP-pinon perusteiden kunnolliseen opiskeluun saakka. Ei joku 0.0.0.0/0 kontekstissaan ole yhtään sen helpompi asia ymmärtää kuin rm -R /turhaa.

Onneksi kaikki ei muutu. Hyvät tekijät jatkavat tehtävissään. Illan kokouksista palatessa oli hyvä mieli.

Koulukirjoista

Minäkin kuulun ammattiliittoon. Olen kuulunut jo useita vuosia, vaikka ay-aktiiviksi minua ei voine sanoa. Opetusalan ammattijärjestö OAJ ei ole kovin vahvana tunnettu liitto. Kokonsa puolesta se voisi olla paljon nykyistä suurempikin voimatekijä suomalaisessa ammattiyhdistyspolitiikassa. Yhtä kaikki, liitolla on hyvä ja usein ilmestyvä jäsenlehti, nimeltään "Opettaja". Lehti saanee kohtuullisen suuren osan rahoituksestaan mainostuloina. Nyt koko sivun oppikirjamainoksessa mainostettiin uutta aapista. A-kirjaimen opiskelu käy ensiluokkalaisilta nykyään mukavien esimerkkien valossa. Tässä muutama (kommentit weblogistin omia):

Aaltomaljakko
Alvar Aalto laittoi
maljakon laidat aalloille
Maljakolle karttui mainetta.
- Tuote- ja designtietoisuutta pienestä pitäen.

AC/DC
Angus hakkaa kitaraa.
Laulaja raakkuu.
Jalka hakkaa tahtia.
- Laulavatko heleät äänet kuusijuhlassa myös "Thunderia"?

Aktivisti
Aatu tarhaa, Anni vastustaa.
Anni avaa haan.
Saako Anni avata?
- Ei hevosia saa kiusata mietityttämällä vaikeita. Kiusataan siis ekaluokkalaisia. Olivatko värssyn nimivalinnat aivan sattumaa?

Abduktio
Alus saapuu kaukaa.
Alien kaappaa Aunin.
Auni matkaa Marsiin.
- Että sellaista. Ja ilman abduktio-sanan tuntemista ekaluokkalainen ei taida selvitä yhteiskunnan haasteista.

Eilen iltapäivällä haastateltiin YLEn Tampereen alueradiossa jonkin ala-asteen oppilaita koulukirjoista. Niihin oltiin tyytyväisiä. Yleisin toive oli, että ne olisivat ehjiä. Onko ongelma pohjimmiltaan kunnan määrärahojen vähyydessä vai jossakin muussa? Onko luonnonlaki, että kallis koulukirja hajoaa tai muutoin tärveltyy jo yhden vuosiluokan käsissä?

Linja-autossa matka katkeaa

Eilen kirjoitin entisajan kyytilaitoksesta ja siinä sivussa nykyajan linja-autoilusta. Ennen vanhaan Suomen vaikeakulkuisilla teillä kulkuneuvot rikkoutuivat tämän tästä. Vuosia kestäneen linja-autolla kulkemiseni aikana tänään kävi ensimmäisen kerran niin, että matka jäi kesken ajoneuvorikon vuoksi. Melko uuden auton vaihteensiirtojärjestelmässä ilmeni jokin vika. Tietokoneohjattu järjestelmä ei sallinut matkan jatkamista. Lyhyen odottelun jälkeen huomattavasti rikkoutunutta vanhempi vara-auto kuljetti matkalaiset perille. Tunnustus paikalliselle liikennöitsijälle siitä, että autot pidetään ylipäätään hyvässä kunnossa. Hyvin ymmärrettävää linja-auton hintaisen investoinnin ollessa kyseessä.

Illaksi täytyy lähteä kahteen kokoukseen. Soitettiin ja pyydettiin lainaamaan digitaalikameraa mukaan. Olisi soitettu ajoissa. En ehdi hakemaan sitä enää työmaalta. Kinojärkkäri saa nyt kelvata.

Kyytirättärit

Kuljen lähes päivittäin noin 25 km:n yhdensuuntaisen työmatkani linja-autolla. Käytössäni, kuten lähes jokaisella työ- ja koulumatkalaisella, on kuukauden kerrallaan voimassa oleva seutulippu. Se maksaa 51 euroa kuukaudessa. Vertailun vuoksi yksi yhdensuuntainen matka maksaa 4,20 euroa. Seutulippua subventoidaan julkisista varoista huomattavan paljon.

Julkisen maantieliikenteen subventointi tuotteliaalta rahvaalta, siis veronmaksajilta niin luonnollisina kuin oikeushenkilöinäkin, kerätyillä rahoilla ei ole Suomessa mitään uutta. Se ei pohjimmiltaan suinkaan ole 1900-luvun ja yltäkylläisyyden ajan idea. Jo keskiajalta periytyi kyytilaitos, joka velvoitti maanteiden varsilla asuvat talonpojat tarjoamaan kyydityksiä valtion asioissa liikkuville. Kulut maksettiin kyytitalonpojille - jos maksettiin - veroina kerätyillä valtion varoilla. Muutenkin raskaina sota-aikoina ja kaikenlaisten huijarien hämätessä tekaistuilla valtakirjoilla lukutaidotonta kansaa tämä oli raskas velvoite.

Kyytilaitoksesta säädettiin jo Alsnön säännössä 1280-luvulla; silloin tarkoituksessa vähentää rasitusta, jota "rikkaat miehet" aiheuttivat yöpymällä "köyhien miesten taloissa". Yöpyminen kun oli keskeinen osa matkustamista ennen rautateitä. Lopullisesti kyytilaitoksen viimeiset ilmentymät, muutamat jäljellä olleet kestikievarit Lapissa ja Turunmaan saaristossa, lakkautettiin vasta vuonna 1955. Kyytilaitoksen käytännön rasitus oli poltettu jo edellisellä vuosisadalla höyryveturin tulipesässä kansaa painamasta.

Nykyinen "kyytilaitosjärjestelmä" eli julkisin varoin subventoitu joukkoliikenne on alkuperäistä tasa-arvoisempi. Kukaan ei ole erikseen oikeutettu tai oikeudeton nauttimaan yhteisin varoin järjestettävästä liikenteestä, mikäli maksaa usein todellisiin kustannuksiin nähden melko muodollisen maksun (muodollisuudesta voidaan eri liikennöitsijöiden taksoja tutkittaessa toki olla montaa mieltä, mutta 51 euron kuukausilippua pitäisin sellaisena). Periaatteelliselta kannalta valtion voimin aloitetun rautatieliikenteen voi nähdä luoneen pohjan tälle ajattelutavalle.

Entä kyytirättärit? Viime yönä nukutti taas harvinaisen huonosti. Jostain syystä tuo sana pyöri mielessä. Kyytirättäri oli henkilö, jonka tehtäviin kuului neuvoa maksullinen kyyti ja majoitus sellaisille, joilla ei ollut oikeutta valtion kustantamiin palveluksiin. Hommassa varmaankin tarvittiin ajoittain samankaltaista luonteenlaatua kuin villin lännen sheriffeiltä elokuvissa.

Punaisia ajatuksia

Viikonlopun voi sanoa menneen hukkaan. Suunnitelmiini kuului haravointia, minkä kaksi sateista päivää tehokkaasti esti. Aivan kuin pilkallisesti aurinko näyttäytyi tänään hetken ennen pimeän tuloa.

Eilen illalla nautitusta halvasta punaviinistä tuli huono olo. Ei se johtunut siitä, että viini oli halpaa, vaan siitä että se oli punaista ja ennen kaikkea sitä oli liikaa. Nyt taas muistaa, että niin värillä kuin määrälläkin on väliä. Ehkä tämä oli juuri sitä merkkiä, mitä eräässä takavuosien radiohupailuklassikossa sanottiin käytettävän voiteluaineena jossakin Itä-Euroopan teollisuuskombinaatissa. Aamulla olisi harmittanut vielä enemmän, jos sää olisi ollut haravoinnin kannalta suosiollinen.

Kävimme illalla kullan kanssa tankkaamassa auton. Kanta-Teboiliamme kun ei enää ole, ajelimme moottoritien varteen, jossa bensiiniä myydään keskusliikkeen nimissä bonussaldoa kasvattamaan. Yksi mittari oli rikki ja ehjille pitkä jono. Emme jääneet odottamaan. Seuraava vaihtoehto oli kylmäasema veturitallin nurkilla. Vesitorni näytti ylväältä laskevan auringon punaamaa taivasta vasten. Toinen kylmäasema mainosti viitisen senttiä kilpailijoita alemmalla litrahinnalla. Solidaarisuus Ken Saro-Wiwan muistoa kohtaan voitti tälläkin kertaa rationaalisen taloudellisen ajattelun. Entä jos tuo ei olisi kylmäasema? Jos kaukaista heimoa jo valmiiksi sekavissa oloissa teurastuttaneeksi sanotun yhtiön täkäläinen liike vaikka työllistäisi kesällä sen pulleamman ja finnikasvoisemman asiakaspalvelutyöstä kiinnostuneen pikkukaupunkilaisnuoren? Ja eiköhän bonusbensastakin osa tule simpukankuoresta. Siinäpä hevoselle taas mietittävää.

Kesän muistot

Kahteen pekkaan(?) työ sujuu nopeasti. Haravoimme puolisoni kanssa koivujen kesän muistot maatumaan ennen hämärän tuloa. Ylöspäin katseltuna koivut tosin alentuivat kertomaan, että muisteloita riittää vielä. Hopeapajuista puhumattakaan. Urakan jälkeen sauna oli nautinto.

Syksystä jouluun

Äsken paiskattiin kättä toiseen kouluun lähtevän kollegan kanssa. Koneistuksen ja pneumatiikka-asennusten asiantuntija oli hyvin miellyttävä työtoveri. Mutta hyvää miestä tarvitaan nyt muualla.

Koleaa harmaata taivasta vasten liehuvien lippujen innostamana pitäisi kai kirjoittaa jotakin Aleksis Kivestä. Oma kulttuurin tuntemukseni on niin vajavainen, että jätän suosiolla sivistyneet kirjallisuusanalyysit muille - jos suomalaisen kirjallisuuden muistopaadeksi kivettyneestä Aleksista enää on uusia tiedon ja ymmärryksen sirpaleita louhittavaksi. En ole ollut erityisemmin kiinnostunut Kivestä kirjailijana. Koulussa hänen teoksistaan luettiin niitä "pakollisia" pätkiä, mutta ne eivät kasvattaneet sen suurempaa innostusta kuin inhotustakaan kirjailijaa kohtaan. Ala-asteen viimeisellä luokalla luin omatoimisesti "Seitsemän veljestä" jalossa tarkoituksessa syventyä läpimurtorooliin teatteririntamalla. Kuten kai sadoissa ja taas sadoissa suomalaisissa kouluissa kautta vuosikymmenten on tehty, esittivät vanhemmat poikaoppilaat joulujuhlassa näytelmän veljesten joulunvietosta pirtin palamisineen ja noloine kotiinpaluineen. Olin silloin, kuten edelleenkin, tällainen lyhyehkö vanttera jässikkä, joten Tuomaan rooli sopi minulle hyvin. Eipä ollut paljon vuorosanojakaan muistettavaksi :-)

Kiven tuotannosta tulisi pitää kai ainakin realismin vuoksi. Ovathan Kiven hahmot jotain muuta kuin runebergiläisen kulttuurin ylistämällä alistetut kansanmiehet. Haanpää, Linna, Päätalo ja lukuisat muut kansan elämän kuvaajat ovat historiallisessa mielessä velkaa Kivelle siinä, että tämä sattui olemaan ensimmäinen laatuaan. Linnasta tuli - ehkä vasten tahtoaan - yksi aikansa poliittinen toteemi. Eikä Kivenkään merkityksestä voitane puhua hänen pelkkien kaunokirjallisten saavutustensa pohjalta, irrottamatta häntä suomalaisuusaatteiden ja aikansa (kulttuuri)politiikan historiasta.

Kiitoksia ja nippeleitä

Kumarran ja kiitän kohteliaimmin viisaan kirjoittajan suomasta huomionosoituksesta. Omasta puolestani saanen todeta arvostavani suuresti Kevätsipulikukkien ajatonta ja levollista harmoniaa.

Väsymyksentorjuntaisku happihyppelyn muodossa auringon vielä paistaessa matalalta teki tehtävänsä. Työpäivä jatkui kotoa käsin vielä hetkisen.

Muutamassa verkkopäiväkirjassa on keskusteltu yhtäältä tietojenkäsittelyopillisen osaamisen ja toisaalta humanistisen osaamisen luonteenpiirteistä. En tiedä, miten hedelmällistä tällaisten asioiden pohtiminen on (ainakaan hengessä "Kyllä meidän professori teidän proffan voittaa!"), mutta kun niin tietotekniikka kuin historiakin ovat eri syistä itselleni läheisiä asioita, en malta olla kirjoittamatta jokusta sanaa asiasta. Korostan, että niin tietokoneohjelmoinnin kuin historiankin kanssa olen ollut tekemisissä lähinnä vain harrastemielessä.

Mekaaninen muistaminen ja rutiinien ulkoa opettelu tehostaa käytännön työsuorituksia yhtä hyvin tietotekniikassa kuin historiantutkimuksessakin. Ohjelmoijan työtä nopeuttaa, jos hän muistaa ulkoa, millaisella syntaksilla laaditaan kysely tietokantaan. Windowsin järjestelmänvalvoja pääsee työssään helpommalla, kun muistaa, mistä hallintakonsolista mitäkin löytyy. Historiantutkijan työtä helpottaa, jos jokaisen ristiretken vuosilukuja ei tarvitse erikseen kaivaa yleisteoksista tai jos hän arkistossa työskennellessään muistaa, minkä keskusviraston alaan Suomen siirtolaisasiat ovat milloinkin kuuluneet.

Rutiinien hallinta on kuitenkin vain hyvin pieni osa molempien ydinosaamista. Se on väline varsinaiseen päämäärään pääsemiseksi. Ytimeltään molempien työ on uutta luovaa. Täysin uutta työn tulos on vain harvoin, mutta se voi olla käytännössä merkittävä tietojärjestelmän tai sen alustana toimivan atk-infrastruktuurin uusi osa tai yhtä lailla uusi, aikaisempia paremmin lähteisiin perustuva esitys tietyn ajanjakson historiasta.

Rohkenen väittää, että tietotekniikan koulutuksen saaneen henkilön - oli koulutus haettu sitten ammattikoulusta tai yliopistosta - yhtä lailla kuin oppineen historiantutkijankin koulutus on mennyt suurelta osin hukkaan, jos työtapa pohjautuu mekaaniseen muistamiseen ja ulkoa opittujen rutiinien toistamiseen. Liukuhihnatöiden ja muiden vastaavien tehtävien hävitessä automatisoinnin vuoksi vähenee kaikenlainen rutiineihin perustuva työ kansantaloudessa.

Tilanne on toinen silloin, jos puheena oleva asia on kokonaisuudessaan vain väline ja itse ydintehtävä jotakin muuta. Esimerkiksi lääkärille tai varastomiehelle tietokone on pelkkä työväline, eikä hänen tietokoneenkäyttötaitonsa tarvitse olla kovinkaan innovatiivista. Hänen työnsä tuottavuus ja merkitys ylipäätään syntyy muista asioista.

Mitä tulee väitteisiin joidenkin koulutusalojen tuottamasta kyvystä käsitellä muita paremmin laajoja abstrakteja asiakokonaisuuksia, pidän tuollaista väitettä käytännön työn kannalta useimpien ammattien kohdalla melko merkityksettömänä. Enemmän tai vähemmän epämuodollisissa keskusteluissa ja väittelyissä niin weblogeissa kuin konkreettisessakin kanssakäymisessä voidaan epäilemättä saavuttaa hyötyä erilaisilla tiedonhallinnallisilla ja loogis-dialektisilla laajojen kokonaisuuksien hallintaa osoittavilla taidoilla, mutta koulutusalasta ja ammatista riippumatta ihmisille lienee ollut jo kauan selvää, että yhteiskunta tarvitsee renessanssisivistyneiden sijasta käyttöteoriansa tuntevia monipuolisia osaajia.

Ammatti kuin ammatti, onnistumisen kultainen keskitie lienee jossakin nippeliosaamisen ja maailmoja syleilevän abstrahoinnin välimaastossa.

Kulta kuuluu soittelevan pianoa alakerrassa. Taidan siirtyä nautiskelemaan illan taidemusiikkituokiosta :-)

Komento takaisin!

Väsyttää. Joskus ajatusten taka-alalle hiipii pelko, revinkö itseäni eri suuntiin. Eilenkin työpäivän jälkeen kaksi eri kokousta ja kotiin vasta illan kääntyessä yöksi. Tämänaamuinen tekstiviesti vapautti yhdestä uhanneesta lisävelvoitteesta. Tämä ilta menee työmaan kuvioissa. Käynnissä oleva aikuisopiskelijan viikko näkyy ammatillisellakin puolella erilaisena lisäohjelmana.

Haluaisin kuvitella, että erilaisten projektien ja muiden toimien johtolangat yhtyvät jossakin, jonkinlaisella järkevällä tavalla. Mutta onko niiden yhtymäkohta vain oma mieleni, omat toiveeni ja uskomukseni. Entä mikä kaikki on oikeasti tärkeää?

Töissä on aloitettu tutkintovaatimuksiin kuuluvana komentopohjaisen käyttöjärjestelmän opiskelu. Esimerkkinä käytetään Linuxia. Oma suosikkini on SuSE, jota käytän demonstraatioissa, mutta luokassa on Mandrake-miehiäkin. He saavat toki halutessaan käyttää omaansa. RedHatin ystäviä ei tässä ryhmässä tunnu olevan; heihinkin toisinaan törmää. En ole erityisen innostunut väittelemään eri Linux-distribuutioiden keskinäisestä paremmuudesta. Käytön perusasioissa ei taida suuria eroja olla, asentamisessa sen sijana enemmänkin.

SuSEa (tai Mandrakea) asennettaessa kävi opetuksen kannalta erittäin kiusallinen tilanne. Muuan osaava opiskelija ei saanut PC-työasemaansa asennettua sen paremmin SuSEa kuin Mandrakeakaan, vaan vielä sitkeän vianhaun ja kokeilun jälkeenkin asennus jämähti viimeistään uudelleenkäynnistykseen. Vaihdettiin työasemaa, ja siihen asennus onnistui. Opetuksen lomassa ryhdyin asentelemaan SuSEa koneeseen, johon asennus ei alunperin onnistunut. Nyt se meni nappiin kerralla. Alkuperäistä asennusyritystä seuranneena olen melkoisen varma, että opiskelija teki alunpitäenkin kaiken aivan kuin piti. Silti tapahtui tämä "magic touch". Mitään järkevää perustetta alkuperäisen asennuksen onnistumattomuudelle ei löytynyt. Oppimisen kannalta tämä on huono asia.

Saatan olla turhan vanhanaikainen ja ennakkoluuloinen, mutta pidän Linuxia ja muita Unix-tyyppisiä käyttöjärjestelmiä edelleen ensisijaisesti palvelinjärjestelminä. Epäilemättä ne toimivat erinomaisesti työpöydilläkin, mutta ammattikäytössä Windowsin asema on työasemapuolella vahva. Ottamatta kantaa eri tyyppisten käyttöjärjestelmien tekniseen tai taloudelliseen paremmuuteen toimistokäytössä, soisin Unix-tyyppisten yleistyvän peruskäytössäkin puhtaasti pedagogisista syistä. Toki Linuxit, FreeBSD:t ja vastaavat voidaan verhoilla toinen toistaan näyttävämmillä KDE:illa tai Gnomeilla, mutta halutessaan niitä pystyy "ajamaan" komentopohjaisella puolella aivan toisessa määrin kuin esimerkiksi Windows XP:tä. Toisaalta realistisesti ajatellen aivan eri asia on, miten moni tietokoneen käyttäjä todellisuudessa tarvitsee taitoja käskeä työkaluaan komentoja kirjoittamalla.

Tietoteknisen perusosaamisen kannalta komentopohjaisten käyttöjärjestelmien vähittäinen katoaminen on eräänlainen vahinko. Tietenkin useimmat tietokoneen avulla tehtävät työt hoituvat jouhevammin graafisessa käyttöympäristössä kuin komentopohjaisessa. Mutta komentopohjaisen käyttöjärjestelmän hallinta antaa tietynlaista syvyyttä käytännön taitojen osaamiseen sellaisille, jotka tarvitsevat tai ovat kiinnostuneet hieman valmisohjelmistoja tai räätälöityjä sovelluksia syvällisemmästä tietokoneen käytöstä.

Tietotekniikan peruskurssien tuottama osaamistaso lienee ollut perusteiltaan vahvempi MS-DOS- ja Unix-aikana kuin nykyään Windowsin vallattua peruskäytön kentän. Asian olen huomannut paitsi omassa työssäni, myös viime keväänä huvikseni suorittamallani WWW-ohjelmointiin johdattaneella kurssilla. Paljon opiskelijoiden ja opettajan energiaa meni varsinaisen Perl- ja PHP-koodaamisen kannalta toisarvoisiin asioihin, kun piti opiskella kansioiden luontia, tiedostojen siirtoa, käyttöoikeuksien määrittelyä ja muita perusasioita Linux-serverillä. Tätä taustaa vasten olen enemmän kuin tyytyväinen, että Opetushallituksen vahvistamissa tutkinnon perusteissa painotetaan myös komentopohjaisten järjestelmien osaamisvaatimuksia tietotekniikka-alan ammatillisissa tutkinnoissa.

Väärä tie

Oppimattomana miehenä olisi parempi olla hiljaa, mutta rohkenen väittää, että korkeasti oppineen ja kunnioitetun maisteri Höglundin lainaus Jumalan miestä pois houkuttelevasta tiestä ei ole lainkaan kristittyjen Raamatusta. Kompakysymys viitannee samaista Jumalaa kunnioittavaan Koraaniin?

Lähihistoriaa

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen artikkeli nuorten aikuisten suhteesta maamme lähihistoriaan tuntuu herättäneen weblogeissa ihmetystä. Lähihistoria tai historia yleensä ei varmasti koskaan ole kiinnostanut eikä koskaan voikaan kiinnostaa kaikkia; eikä varsinkaan 1970-1980-lukujen Suomen historia, johon ei liity mitään erityisen näkyviä dramaattisia asioita. On mahdollista, että haastateltujen nuorten tietämys toisesta maailmansodasta tai sisällissodasta olisi ollut suunnilleen samaa luokkaa kuin vaikka 10 vuotta vanhemman sukupolven.

Panu Höglundin huomio siitä, millaisia asioita ihminen mieluusti lukee, pätee varmasti niin weblogeihin kuin Hesariinkin. "Tyhmistä" nuorista on kutkuttavampaa lukea kuin vaikkapa maailmankirjallisuudesta. Niin minustakin.

Yhtäältä lähihistoriatiedottomuuden ja toisaalta poliittisen historian tutkimuksen repäisevän popularisoinnin vaarana on kyllä se, että tavallisen suomalaisen elämä ennen 1990-lukua voi näyttäytyä tuleville sukupolville kolkkona elämänä Itä-Euroopan kansandemokratiassa. Puuhattiin Tehtaankadulla ja Tamminiemessä mitä hyvänsä tai antoivat koulukirjat mitä hyvänsä käsityksiä itäblokin maista, joissa vain harvat pääsivät käymään, oli tavallisen suomalaisen kadunmiehen elo jotakin aivan muuta kuin vaikkapa itäsaksalaisen vastineensa.

Pahan päivän varalle

En paljastane valtionsalaisuuksia, jos kerron että eilen harjoiteltiin pahan päivän varalle Hämeenlinnassa useankin eri tahon voimin. Tarjolla tässä hieman vakavahenkisemmässä roolipelissä allekirjoittaneelle olisi ollut kaksi eri roolia. Toista olisi suoritettu Hätilän rinteillä varustuksena maastopuku, lippalakki tai baretti (musta tietenkin ;-) ja jotain kättä pidempää ihmisentappovälinettä. Toinen vaihtoehto tarjosi myös silmänruokaa univormufetisisteille, mutta räikeän kirkkaalla haalarilla, vyöllä roikkuvilla sekalaisilla tarvikkeilla ja ihmisenpaikkausvälineillä maustettuna. Molemmat ovat tärkeitä ja arvostettavia asioita, mutta kun tuo jälkimmäinen vaihtoehto on sydäntäni lähempänä, niin Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintapäivään tuli aikanaan ilmoittauduttua. Eipähän tarvinnut kanniskella linkkuveistä raskaampaa aseistustakaan.

Täältä tapahtumaan lähti kokonaista kolme ihmistä (Hätilä houkutti hieman useampia). Valkeakoskelta alueemme sai kyllä lisää edustusta. Humwee-pelastusautomme (se on kyllä ihan tavallisen Mersu-pakun alustalle rakennettu viritys, mutta hurja rekisterikilpi valehtelee) korahteli talliltaan käyntiin varhain aamulla, ja nokka käännettiin kohti Hämeenlinnan läntisiä kaupunginosia.

Aamupäivä sisälsi niin terveydenhuollon, poliisin kuin teknillisen yliopistonkin ammattilaisten tarjoamaa koulutusta valinnaisista aiheista. Iltapäivä kului harjoituksen merkeissä, jossa etsittiin hieman sekavassa tilanteessa hoivakodista kadonnutta henkilöä. Allekirjoittaneen tuurilla kohdalle osui partionjohtajan nakki. Pieni on tehokasta: partioomme kuului kokonaista kolme ihmistä. Sain kyllä keskittyä strategisen tason johtamiseen eli lähinnä kartan ja radiopuhelimen käyttöön partiomme naisjäsenen käskyttäessä meitä miehiä käytännön asioissa ammattilaisen otteella :-)

Partiomme törmäsi niihin ongelmiin, joihin todellisissakin kadonneiden etsintätilanteissa törmätään. Yhteydenpitovälineeksi annettu 68 MHz:n taajuusalueella toimiva radiopuhelin kuului heikosti, ellei nyt aivan seitsemän kukkulan, mutta kuitenkin maastoesteisessä Hämeenlinnassa. Ehkä Hätilän puolustajat tai heidän maaliosastonsa radiohäirintääkin harjoittivat jollakin tällaisella "turvallisella" taajuudella. Johtopaikalta saatu kartta ei pitänyt yhtä maaston kanssa laitakaupungin laajan uudisrakentamisen vuoksi. Onneksi mukaan tuli napattua myös hieman ajantasaisempi kartta.

Kadonnut löytyi, kuten harjoituksissa on tapana. Ja kuten myös tapana on, muutama partio unohdettiin toiminta-alueelleen. Arvatkaa, mikä oli yksi niistä :-) Radion kuulumattomuudella oli osuutta asiaan. Sanomattakin selvää lienee, että poikkeustilanteissa kovinkaan paljon ei voi laskea GSM-verkon varaan. Sattumalta Luolajantietä ajelleen poliisiauton miehet huomasivat partiomme ja ilmoittivat, että tilanne on etsinnän osalta jo selvinnyt. Myöhästyimme harjoituksen loppu- ja kritiikkipalaverista, mutta ehdimme parahultaisesti mukaan päivän päättäneeseen Hämeenlinnan Vapaaehtoisen pelastuspalvelun 20-vuotisjuhlaan. Aiheensa mukaisesti koulun ruokalassa pidetty tilaisuus oli karun kaunis. Tilaisuuden arvokkuutta ei ainakaan vähentänyt se, että paikalla oli useampia haalareihin kuin kravatti- tai jakkupukuun sonnustautuneita.

Antoisan päivän aikana tuli ehdittyä ottaa pari valokuvaa työmaalta lainatulla digitaalikameralla. Laatu on kuvaajan tapaan heikkoa :-(

Taajamassa tapahtuva etsintä vaikuttaa ensikuulemalta helpolta asialta maastoetsintään verrattuna. Rohkenen olla toista mieltä. Rakennetuilla alueilla on maastoa enemmän katvealueita ja tarkastettavaa.

Myös harjoitustilanteessa kuuluu kysellä partion tapaamilta ihmisiltä mahdollisia havaintoja kadonneesta, kunhan muistetaan ilmoittaa, että kyse on vain harjoituksesta. Maalihenkilö kun on harjoituksessakin todellinen liikkuva henkilö. Yleensä, kuten nytkin, ihmisten suhtautuminen asiaan näin yllättäen eteen tulevana on hienoa. "Mihin voi soittaa, jos sellainen nähdään?", "Jos vaan tarttette apua niin mää lähren mukaan.", "Missä vapaaehtoiset voi ilmoittautua?" Tähän spontaaniin asenteeseen täytyy osaltaan laskea todella vakavien tilanteiden perusta.

Aika moni saattaisi yllättyä kuullessaan, miten suuri osa yhteiskunnan turvallisuudesta todellisuudessa lepää erilaisen enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseen työhön perustuvan järjestelmän varassa. Reserviarmeijaan perustuva maanpuolustus ulkoisia uhkia vastaan lienee jo peruskoulun yhteiskuntaopin tunneilta tunnettu asia, mutta myös rauhanajan organisaatiossa ei-ammattilaisilla on suuri vastuu. Vapaapalokunnat ovat olleet tunnettu asia varsinkin pienehköissä taajamissa jo vuosisadan ajan. SPR:n ensiapuryhmät tulevat tutuiksi (toivottavasti vain kauempaa katseltuna) ainakin suuriin urheilu- ja liikuntatapahtumiin ja muihin massatilaisuuksiin osallistuville. Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toiminta tunnetaan - jos tunnetaan - yleensä kadonneiden etsinnästä, jota Suomen kaltaisessa maassa olisi täysin mahdotonta hoitaa ammattilaisvoimin, mutta viime vuosina sen toiminta-alue on laajentunut suuressa määrin viranomaisten apuna myös ns. VATIin eli vaativiin tilanteisiin, joissa valitettavasti väkivalta tai sen uhka on yleensä läsnäoleva tekijä. Lienen tässä verkkopäiväkirjassanikin valittanut käytännön tekijöiden puutetta rautatiemuseotoiminnan kaltaisten aktiviteettien parissa, mutta yhteiskunnan perusrakenteiden (eli pohjimmiltaan yksittäisen ihmisen) turvaamiseen tähtäävissä organisaatioissa tekijäpula on asian merkittävyyteen nähden vielä huutavampi. Paperilla on hienoa kuulua palvelujärjestöön jos toiseenkin, mutta entä kun soitto hälytykseen tulee juhannuspäivänä tai tammikuisena aamuyönä? Myönnän, se aiheuttaa - ja käytännössä täysin itsekkäistä syistä - ison v-kirjaimella alkavan tuntemuksen.

Lopuksi huomio hieman asian vierestä. Kaikenlaiset "hyvien arvojen" nojatuoli-ideologit leimaavat toisinaan SPR:n kaltaisten järjestöjen ihmiset milloin ketäkin hyysääviksi kukkahattutädeiksi. Etsintäketjussa näiden ideologien pudotus todellisuuteen voisi olla aika kova. Reaalimaailmassa johtavat "kukkahattutädit" ovat usein evp-kapiaisia, reserviupseereita tai -aliupseereita tai muuten vain räväkän toiminnan ihmisiä. Ja aikanaan "ykkös-kukkahattutäti" muuten oli joku C. G. E. Mannerheim -niminen heppu.

Kyvyt esiin!

Tommi Perkola kirjoitti tänään mielestäni paikkansapitävän näkemyksen lahjakkuudesta. Harvinaisia erityislahjakkuuksia lukuunottamatta (todellisia erityislahjakkuuksia on paljon vähemmän kuin haluaisimme kuvitella; moni meistä kun pitää itseään jonkin asian erityislahjakkuutena) synnynnäiset erot ihmisen kognitiivisen tai fyysis-motorisen rakenteen suuntautumisessa johonkin käytännön yhteiskunnassa merkitykselliseen asiaan ovat pieniä verrattaessa niitä eroihin ihmisten motivaatiossa aktiivisesti kehittää kyseisiä taitoja.

Perkolan näkemys synnynnäiseen lahjakkuuteen perustuvien ajatusmallien vaaroista on aiheellinen. Luontaisia kykyjä tai kyvyttömyyksiä korostava ajattelutapa on yhteiskunnan kehittymiselle yhtä haitallinen kuin syntyperään pohjautuva sääty-yhteiskunta oli aikanaan. Luontaisista kyvyistä ja niiden puutteesta tulee myytti, joka ohjaa lyhytaikaisten kokemusten tai auktoriteettien arvioiden perusteella jotkut uskomaan perusteettomasti omaan ylivertaisuuteensa ja toiset yhtä perusteettomasti omaan huonouteensa. Luonnollisestikin vain harvoista voi tulla jonkin asian maailmanluokan valioita, mutta useimpia inhimillisiä kykyjä on harjoituksen avulla mahdollista kehittää sellaiselle tasolle, että niillä menestyy riittävän hyvin lähes missä tahansa arkipäivän tehtävässä, esimerkiksi jossakin normaalissa ammatissa.

Ydinkysymykset kuuluvat, miten:
a) tunnistaa, mikä on todellisuudessa tavoiteltavaa
b) tunnistaa omat todelliset vahvuutensa ja heikkoutensa
c) motivoitua vahvistamaan heikkouksiaan.

Edellinen jättää paljon tilaa subjektiivisuudelle. Mutta silti highway to hell on kivetty uskomuksilla "tämän minä osaan tarpeeksi hyvin" ja "tämä ei ole tärkeää".

Illan kääntyessä yöksi taivas näyttää pilviseltä. Sadetta ei huomiseksi kaivattaisi.

Taidetta ja kahvia

Weblogin kirjoittamista keskellä arkipäivää? Luksusta! Palomuurin hormit työntävät bittihattarat kauniisti ulos, mutta eivät päästä sauhuja sisälle. Reviisorit saivat kaipaamansa asiakirjan. Hetken henkinen siesta ennen iltapäivän palaveria.

Harvinaislaatuisen päiväsaikaisen vapaahetken kunniaksi kävin kaupungilla syömässä epäterveellisen lounaan ja juomassa sen päälle kupin kahvia torin laidalla taidekahvilassa. Taidekahvila se on kahdesta syystä:
a) se on kahvila
b) seinälle oli ripustettu nimestä päätellen virolaisen taiteilijan akvarelleja, jotka olivat myös myynnissä.

Täkäläisessä taidekahvilassa ei keskustella filosofiasta eikä taiteesta, kuten varmaankin kuuluu tehdä vastaavissa paikoissa Tampereella ja muualla suuressa maailmassa. Täällä keskustellaan työstä, perheestä ja - tietenkin - jalkapallosta. Toisaalta kahden varttuneen herran keskustelussa vilahti sana "matriisi". Myös "globaalista" puhuttiin. Eivät kai suuren maailman paheet virtaa tännekin lintukotoon?

Vanajanhämäläinen (en edelleenkään välitä puhua Etelä-Pirkanmaasta tai Pirkanmaasta yleensäkään, käsite on niin keinotekoisen pseudohistoriallinen nimi Tampereen talousalueelle) murre voi aluksi kuulostaa hyvin tamperelaiselta. Erona on kuitenkin mansea vahvempi lounaisvaikutus. "Meitin" on monen puheessa yhtä yleinen kuin "meirän". Tampereen kielenä nykyisin tunnettu Matti Näsän (tai varhaisemman edeltäjänsä konstaapeli Reinikaisen) mansekaan ei kyllä enää ollut sitä itseään, vaan myöhäinen versio. Vanhaa tampereen kieltä sanotaan kuulevan parhaiten Vesilahden seudulla vanhojen ihmisten suusta. Tätä ei ole vaikea uskoa Matti-setävainaan puheenpartta muistellen.

Maleksin takaisin työmaalle toisen asteen oppilaitosten keskustakeskittymän läpi. Provinsiaalinen keskustakampus? Toivottavasti sellaisia nimityksiä ei aleta käyttää. Tarpeeksi hallaa ymmärrettävyydelle ja eri oppilaitosmuotojen ominaispiirteiden tunnistamiselle teki rehellisten ammattikoulujen ja -oppilaitosten nimien muuttaminen ammattiopistoiksi tai -instituuteiksi vuoden 1998 koululakien jälkeen. Vanhoissa nimissä ei olisi ollut mitään hävettävää. Päinvastoin, ne toivat esiin kyseisen koulumuodon ominaispiirteet ja niihin liittyvän ammattiylpeyden. Kun opisto-nimike otettiin uusiokäyttöön ns. opistoasteen poistumisen jälkeen, tuli joskus ontto olo: häpesivätkö ammattikoulut ja -oppilaitokset (eli usein niitä ylläpitävien kuntien ja kuntayhtymien poliittiset johtajat) itseään ja aikaansaannoksiaan niin, että piti piiloutua uuden nimen taakse? Ei voi olla tulematta mieleen aika viime vuosikymmeneltä, jolloin Suomen virallinen maatunnus mm. kansainvälisessä postiliikenteessä muutettiin SF:stä FIN:ksi. Ajan muihin kansainvälispoliittisiin tapahtumiin liittyen paikoin tultiin uskomukseen, että SF oli tarkoittanut Soviet Finlandia tai jotain sinnepäin. Vähän pelisilmää, kiitos.

Lukion yhden luokan avoimesta ikkunasta kuului ruotsinkielistä puhetta luultavasti nauhalta. Vieläköhän missään koulussa käytetään magnetofoneja ja niiden rahisevia keloja, joilla oppikirjojen vieraskieliset kappaleet kuuntelutetaan oppilailla? Tuskin sentään?

Lehtikatsaus

Jatketaan printtimedia-aiheesta, kun kaksi päällisin puolin melko erityyppistä ja monen mielestä kai erilaiselle lukijakunnalle tarkoitettua lehteä tuli iltapuhteeksi selattua.

Puolustusvoimien virallinen äänitorvi, Ruotuväki-lehti, kertoo, että maavoimien alueellista organisaatiota suunnitellaan kevennettäväksi. Nythän alueellinen maanpuolustus käsittää kolme maanpuolustusaluetta, jotka jakautuvat edelleen sotilaslääneihin. Tulevaisuudessa organisaatiotasoja olisi vain yksi. Nykyinen maanpuolustusalue tuntuu maallikon näkökulmasta kovin suurelta kokonaisuudelta alueorganisaation pohjaksi.

Maanpuolustuksen alueorganisaation kaksiportainen historia on Suomen oloissa melko pitkä. Aluejärjestelmä otettiin käyttöön 1930-luvulla siten, että ylemmän tason organisaationa toimivat hieman nykyistä suuremmat sotilasläänit ja alemmalla tasolla sotilaspiirit. Sotilaspiirit noudattelivat usein suojeluskuntapiirien rajoja, ja sotilaspiirien säilyminen alueellisena alemman tason organisaationa nykyjärjestelmän käyttöönottoon eli vuoteen 1993 saakka ylläpiti tavallaan suojeluskuntajärjestön organisatorista perintöä. Operatiiviselta kannalta katsottuna nykyinenkin alemman tason organisaatio eli sotilaslääni toki jakautuu pienempiin toiminnallisiin organisaatioihin eli sotilasalueisiin, mutta ymmärrettävistä syistä niistä ei yleisesti ole kovinkaan paljon tietoa saatavissa.

Ruotuväen mukaan varusmiehet eivät enää kauaa astu armeijan harmaisiin, kun maastopuku vähitellen otetaan käyttöön myös ns. palveluspukuna. Kasarmiolojen kanssa vähemmän tuttuja ajatellen voitaneen sanoa palveluspukua varusmiesten arkipuvuksi "siisteissä sisätöissä" ja vastaavissa toimissa. Vanhan kunnon verikauhankin perillisten tie kuuluu olevan päättymässä, kun tulevaisuuden sotilaan varustukseen kuuluu lippalakin sijasta lapinkävijä- tai safarihenkinen lierihattu. Sen sanotaan suojaavan paremmin auringonpaisteelta ja kosteudelta kuin lippiksen, mutta etusektorin osalta rohkenisin itse olla toista mieltä.

Hieman toisentyyppistä maanpuolustushenkeä ajava lehti nimeltä Muutoksen kevät ei vielä uutisoinut hiljattain turkistarhaan tapahtuneesta suuriskusta. Strategiaa? Lehden hurjimmat ajat taitavat olla onneksi takanapäin. Sen sijaan yhden artikkelin näkökulma moottoriteiden rakentamista vastustaneeseen, alunperin pääkaupunkiseudulta lähteneeseen, mutta erityisesti täällä Hämeessä Helsinki-Tampere-tien viime vaiheiden rakentamisen yhteydessä kuuluisuutta saavuttaneeseen Monoa moottoritielle -liikkeeseen oli mielenkiintoinen. Liikkeen vetäjistöllä epäilemättä oli tiettyä taipumusta teatraalisiin, varsinaiseen toimintaideaan kuulumattomiin elkeisiin, mutta liikkeen kuihtumisesta on minusta turha moittia sen enempää yksittäisiä henkilöitä tai heidän toimiaan kuin mediaakaan. Liike ei - tietenkään - pystynyt estämään demokraattisesti päätettyä moottoritien rakentamista, ja viimeistään liikkeen suurimman kritiikin kohteena olleen Helsinki-Tampere-tien valmistuminen syksyllä 2000 teki siitä tavallaan tarpeettoman nykytilannetta ajatellen. Liikkeen tehtäväksi jäi osoittaa, että kaikki eivät ole maan liikennepolitiikasta yhtä mieltä. Eriävien mielipiteiden osoittaminen erilaisin lain sallimin muodoin kuuluu demokratiaan. Sen sijaan laillisten päätösten toteuttamisen laiton vastustaminen tai estäminen ei siihen kuulu. Sellainen ei ymmärtääkseni kuulunutkaan liikkeen alkuperäisiin suunnitelmiin, olivat kytkennät sen ja erilaisten tihutöiden välillä sitten totta tai valhetta.

Printtimediaa

Töissä tulevat tietokoneasentajat ahkeroivat päivän erilaisten oheislaiteasennusten parissa. Varsinkaan uudemmissa Windows-käyttöjärjestelmissä laiteasennukset eivät yleensä vaadi erityisiä taitoja, kiitos käyttöjärjestelmän yleisyyden mukanaan tuoman laajan ajurituen ja yhä toimivammiksi kehitetyt kytke ja käytä -ominaisuudet. Mutta lisärutiinit tulostimien, skannerien, äänikorttien, modeemien, CDRW-asemien, LPT-korttien, digitaali- ja web-kameroiden, SCSI- ja RAID-ohjainten ja niiden levyjärjestelmien asennusten kanssa tuskin koskaan ovat haitaksi. Opiskelijoiden työskennellessä harjoitusten parissa itselleni osui ilo ja kunnia (?) taas vaihteeksi säätää palomuuria. Nyt taas yksi muurin hormi johtaa bittien savut sinne, mihin pitää.

Käytän matkapuhelinta varsin harvoin. Jos tilaisuus on, hoidan puhelut mieluummin lankapuhelimella. Näin ollen hyvin harvoin käy tilanne. jolloin matkapuhelimen akun varauksen loppuminen aiheuttaisi ongelmia. Kotimatkalla niin kävi. Lienen luottanut liikaa vanhahtavanmallisen ja kookkaan mutta luotettavan nokialaiseni akun kapasiteettiin, kun arvelin varauksen vielä täksi päiväksi riittävän. Eikä lopulta kotoa käsin selvinnyt puhelun syynä ollut asiakaan aivan mukavin mahdollinen ollut. Olin ollut vähällä unohtaa viikonlopuksi lupaamani onnitteluaddressin sisälehden tekemisen. Onneksi aiheeseen kuuluva tunnus löytyi valmiina kotitietokoneen kiintolevyltä. Mutta väritulostinta kotoa ei löydy vanhan uskollisen työjuhdan, HP DeskJetin, sairastuttua vuosi sitten lajityypilleen ominaiseen sutimistautiin ja tultua sitä tietä korvatuksi Lexmarkin laserilla. Eipä muuta kuin takaisin työmaalle värilaserin ääreen. Addressin alkuperäinen vahva taitettu kiiltopaperi osoittautui sille liian tuhdiksi syötäväksi edes ohisyötön kautta annettuna. Ohuempi paperi sai luvan kelvata tulostusmateriaaliksi.

Matkalla vein puolisoni kuoroharjoituksiin kirkolle. Onneksi hän halusi nähdä mustavalkoisen oikovedoksen addressin sisälehdestä. Sain heti asiantuntevan korjausehdotuksen asettelujen ja muotoilujen suhteen.

Lasia mutta ei bensiiniä

Pienellä paikkakunnalla elämisessä on etunsa. Eilen kävin viemässä lasiliikkeeseen lasia vailla olevan ikkunanpokan. Sellaisena se kulki vielä auton kattotelineellä, mutta takaisin kuljetusta piti pyytää liikkeeltä. Lasimestari lupasi tuoda sen avolavallaan kotipihaamme ja "käyt maksamassa sitten joskus, kun olet lasin saanut". Lasi oli päivän aikana tuotu pihaan, ja maksukin tuli käytyä hoitamassa.

Joskus kesällä taisin kirjoittaa sanasen paikkakunnan alunperin jenkkityyliin rakennetusta perinteikkäästä Teboil-huoltamosta. Tänään, ensimmäistä päivää lopullisen sulkemisensa jälkeen se oli jo surullinen näky. Polttoainemittarit oli peitetty hupuilla ja rakennus jo lähes tyhjänä, purkamista odottamassa. Vanhan yrittäjän jälkeen uutta ei tullut. Pieni mäennyppylä kuulemma tasoitetaan ja paikalle tulee vain automaattiasema. Hyvä ja edullinen autonpesupaikka katosi sen tien.

Sateisena iltana olisi ollut mukava jäädä sohvalle kirjan ääreen. Sain onneksi revittyä itseni dojolle. Edes jonkinlainen itsensä liikkeessä pitäminen on parhaita keinoja syysväsymystä vastaan. Harai-goshi (kuvassa ns. oikeanpuoleisella perusotteella tehtynä) eli lonkkapyyhkäisy, tai suomeksi jotain sinnepäin, oli tänään yhtenä aiheena. Se on vahva liike, josta olen aina pitänyt. Vastustajan tasapaino horjutetaan eteenpäin ja käännytään horjutuksen suuntaan. Lonkan ja reiden nostavaa ja pyyhkäisevää liikettä apuna käyttäen heitetään hänet mattoon. Näitä tuntuu muuten harvinaisen hölmöltä yrittää selittää kirjallisesti.

Juuri tuo pyyhkäisy tuntuu tekevän liikkeestä niin voimakkaan. Saatan olla mielikuvineni ja omine tuntemuksineni hyvinkin väärillä jäljillä. Esimerkiksi Avakian ja Watanabe, tekniikoita dynamiikan käsitteiksi ja kaavoiksi 1950-1960-luvulla formuloineet mestarit, näkevät liikkeen tehon perustuvan suorittajan vartalon tuottamaan kolmeen samansuuntaiseen voimaan, joista itse horjutus on merkittävin. Heidän mallissaan lonkan pyyhkäisyn voima on vain liikkeen viimeistely. Hyvin valmisteltu on enemmän kuin puoliksi tehty, pätee varmaan tässäkin. Horjutukseen saakin enemmän tehoa käyttämällä linkkinä olevan kuvan otteen sijasta klassista otetta, jossa käsi on vastustajan selän takana.

Ottelupainotteiset harjoitukset ovat ihan mukavia ja tehokkaita. Välillä kaipaan kyllä tekniikkataituri-Mikon johtamia viime kevään treenejäkin.

Catalogus et ordinaria successio episcoporum Finlandensium 2003

Espoon uuden hiippakunnan piispan vaalin ensimmäinen kierros käytiin tänään. Helsingin tuomiorovasti Mikko Heikka oli melko ylivoimainen. Naisehdokas, kirkkoherra Marjatta Laitinen tippui toiselta kierrokselta, kun kakkoseksi pääsi kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Simo Peura. Tohtorismiehinä Heikka ja Peura ovat Laitista pätevämpiä, mutta aivan hyvin kirkon piirissä voi - mielestäni valitettavasti - olla vielä henkeä, joka ei mielellään näe naista piispana. Espoon rovastikunnassa Laitinen menestyi huomattavasti paremmin kuin Tuusulan tai Lohjan rovastikunnissa. Toisin kuin seurakuntien kirkkoherran vaalit, piispan vaali ei ole demokraattinen kirkon jäsenten toteuttama vaali vaan melkoisen meritokraattinen sikäli, että äänioikeutetuista puolet on teologeja ja toinen puoli maallikkoja.

Vaikka Pyhän Henrikin aloittamalle uralle ei nyt naista saatu, Laitinen tekee historiaa päätymällä todennäköisesti uuden hiippakunnan tuomiorovastiksi. Siinäkin virassa hän on ensimmäinen nainen Suomessa. Vanhan kunnon Paavali Juustenin Piispainkronikan kuvaukset lienevät jo kouluhistoriankin puolesta niin laajalle levinneitä, että piispa Henrikin 1150-luvulle ajoittuvan tarinan useimmat suomalaiset tietävät. Sen sijaan ensimmäinen tuomiorovasti -tai itse asiassa mies, josta sittemmin tuli ensimmäinen tuomiorovasti - tavataan asiakirjoissa vasta vuonna 1292. Mielenkiintoinen, hyvin mielenkiintoinen vuosi maamme historiassa useiden asiakirjalähteiden kannalta. Vuosi, jolloin Novgorodin ensimmäinen kronikka kertoo "urhojen menneen ruhtinaan sotapäälliköiden kanssa sotimaan jäämien maahan". Mutta takaisin rovastiin. Kyseinen herra, Raision Elaus, toimi Raision kirkkoherrana ja virkaurallaan kohosi Turun tuomiorovastin tehtävään. Hän on samalla ensimmäinen suomalainen, jonka tiedetään suorittaneen akateemisia opintoja.

Kirkkoherra on muuten erityisesti naispappeuden aikana hassu käsite. Samaa tyyliä kuin armeijan viestimiehet tai merenkulun perämiehet (näistä muuten kirjoitti armoitettu verkkokeskustelija Tuomas Viljanen hauskoja huomioita joskus sfnetin kultaisina vuosina; missä nyt vaikuttaneekaan). Kirkkoherra-sanan etymologia kuitenkin palautuu paimeneen viittaavaan ruotsin kielen sanaan kyrkoherde.

Mehr Licht

Tänään oli ensimmäinen aamu, kun sai puhdistaa uunin pesän. Tulen rätinä toi tunnelmaa eilisiltaan. Sähkölämmitys ei ole vielä päällä kuin kosteiden tilojen lattiassa. Lämmin syksy säästää.

On myös aika vaihtaa lamppuja ehjiin. Työpöytäni yli 16 vuotta palvellut ja äskettäin toimintansa lopettanut uskollinen valaisin sai antaa tilaa uudelle lähes samanlaiselle. Hyvä, että asialliset klassikkomallit eivät juuri muutu. Toivottavasti tämä on yhtä kestävä kuin vanha. Kommuunista ei löytynyt yhtään E10-kierrekantaisia hehkulamppuja, joten jääköön portaikko vielä hämäräksi.

Lieneekö isävainaan opetuksia, kun vanhasta pöytävalaisimesta tuli otettua kaikki ruuvit, prikat ja mutterit talteen. Ajatuksen "jos niitä joskus tarvittaisiin" lopputuloksena luultavasti kertyy huomattava määrä erikoiskokoisia tai -kantaisia ruuveja yms., joille voi olla vaikea keksiä asiallista käyttöä. Mutta jos näitä sittenkin tarvittaisiin.

Lyhyt puutelista

Päivällä teimme Ilkan ja Simon kanssa puutelistan Dr12:sta päällisin puolin. Joitakin vipujen nuppeja, avaimia, jousia ja muuta pientä puuttuu. Samoin akut, jotka eräänä viime vuosikymmenen helteisenä kesäpäivänä kannettiin VR:n autoon ja sitä tietä ongelmajäteleitokselle. Tuo fyysinen harjoitus tulee mieleen edelleen muuatta "Hurun" luukkua katsottaessa.

Iltapäivällä puolisoni ja minä suuntasimme Tampereelle eräänä ajatuksena hankkia jouhikolla soitettua perinnemusiikkia nolliksi ja ykkösiksi optiseen muotoon koodattuna. Yritys Anttilassa epäonnistui pääasiallisesti mustiin pukeutuneen nuorisojoukon ja heidän paikalla esiintyneen, meille tuntemattoman, idolinsa vuoksi. Vähemmän suositun musiikin hyllyrivi oli markkinatalouden periaatteiden mukaan aivan oikein varattu nimikirjoituksen hakijoiden kulkuväyläksi.

Kalevankangas oli ohi ajettaessa kaunis ruskan sävyissään. Prisma nimensä mukaisesti näytti elämän koko kirjon.

Leuto tuuli

Olen tullut parissa edellisessä tekstissäni kirjoittaneeksi varsin yksipuolisesta aihepiiristä. Olen kiitollinen muille aiheesta kirjoittaneille, joiden omistani poikkeavat näkemykset laajensivat ajatusmaailmaani tervetulleella tavalla. Kauniiksi lopuksi on siteerattava oppineen miehen verkkopäiväkirjatekstiä: "Time to move on. Etehen elävän mieli, kuolleet taakse katsokohon." Noissa sanoissa on suuri viisaus.

Työmaalla oli vaihteeksi ongelmia verkkoyhteyksien kanssa. Uudet julkiset IP-aliverkot eivät suostu tekemään tehtäviään. Kotiin tullessa otin muutaman minuutin torkut linja-autossa. Säpsähdin hereille aika tarkalleen Valkeakosken radan kilometrillä 154. Rata ja maantie nimittäin kulkevat pitkän matkaa vierekkäin, seututeiden 303 ja 304 risteyksestä aina 304:n ja Lempäälän tien eli 3041:n risteykseen saakka.

Väsymys haihtui kotona pian, kun päästiin mukavan perjantaipuuhastelun pariin: siivoamaan. Mattoja tampatessa naapurin vanha isäntä kävi juttelemassa. Lupasi ystävällisesti viedä aidan meidänkin puolelta pihlajanmarjakoilta säästyneen mutta tuulen turhan aikaisin maahan pudottaman omenasadon lemmikkipeuroilleen. Hyvää ruokahalua bambeille, ja varokaa metsästäjiä!

Yhteistyöprojektina toteutettava pyykin ripustelu leudossa tuulessa, syysillan jo hiljettyä, on hyvin romanttinen hetki :-)

Koulukeskustelu jatkuu

Keskustelu peruskoulusta näyttää ilahduttavasti poikivan erilaisia kannanottoja verkkopäiväkirjoissa. Peruskoulun aikainen ikävaihe voidaan kokea hyvin monella tavalla. Aikaisemman kirjoitukseni tarkoitus ei missään tapauksessa ollut vähätellä koulukiusaamisen ongelmaa.

Miten ollakaan, tänään töihin lähtiessäni paikallisen yläasteen pihalta lähti kotiin suuri joukko koululaisia. Yökoulun viettäminen syyslukukauden alkupuolella on ollut täällä tapana joitakin vuosia. Voisikohan tuollainen osaltaan vahvistaa koululaisten yhteishenkeä ja vähentää kiusaamistapauksia?

Toivon lukijoilta ymmärtämystä ja huumorintajua esittäessäni vekkuliin sfnet-terminologiaan pohjautuvan kysymyksen: Jos nuorten koulutus eriytettäisiin omien mielenkiinnon kohteiden mukaan ammatillisesti suuntautuvaksi jo jossakin 10 ikävuoden tienoilla, tuottaisiko jokin "eliittikoulu" yhdistelmätutkintoa YO+ATM?

Työviikko voiton puolella

Väsyttää. Opetusta on ollut viikon parhaina(?) päivinä 12 tuntia. Fyysisesti tuo tosin ei ole lainkaan raskasta.

Vapaailtaisin on ollut kokouksia. Ei työasioita, mutta kolmannen sektorin toimintaan liittyviä. Niissä on ollut syystä tai toisesta aina synkkä pohjasävy. Tämän iltaisesta yksi tärkeä osallistuja oli poissa. Aina ystävällinen Jukka-suursnautseri oli siirtynyt koirien taivaaseen kesän aikana. Eloisa vanhaherra, vaikka ovensuussa yleensä viihtyikin, oli ollut monen mielestä kuin kuka tahansa pitkän pöydän ääressä istuneista.

Olin myöhästyä kokouksesta, kun menin matkalla poikkeamaan veturitallilla ja unohduin selailemaan valokuva-arkistoa. Valmetin tehdashalli on ollut vaikuttava paikka niinä vuosina, kun siellä rakennettiin suuria linjavetureita.

Koulutuspolitiikkaa taas kerran

Ilkka Kokkarinen kirjoitti eilen näkemyksiä peruskoulusta ja yleensä yhtenäiskulttuurista opetustoimessa. Luonnollisesti me jokainen olemme mielestämme niin ainutlaatuisia, että juuri meidät ja oma viiteryhmämme tulisi huomioida opiskelussa, jotta ulkoryhmä ei voisi toimillaan hämmentää ja sotkea elämäämme. Peruskoulu on toki yhtenäiskoulu, mutta aikaisempaa yksilöllisempään suuntaan sitä, kuten muutakin koulutusta, ollaan siirtämässä muun muassa henkilökohtaisten opiskeluohjelmien muodossa. Kun jokaiselle pyritään tarjoamaan opiskelua juuri omista vahvuuksista lähtien, ollaan tilanteessa, jossa opiskelun sisältö yhdelle on runojen kirjoittamista, toiselle sitä samaa symbolisella konekielellä, kolmannelle kynsien lakkaamista ja neljännelle jalkapallon pelaamista. Yksilön tuottavuuden ja sitä kautta kansantalouden kannalta täysin vapaa suuntautuminen on kohtalokasta. Mutta vaikka suuntautumisvaihtoehdot rajattaisiinkin yhteiskunnan kannalta hyödyllisille alueille, liian pitkälle vietynä tämä haittaa nuorten kasvua sosiaalisessa ympäristössä.

Hyvin harva meistä on niin erityinen oppija, että hän todellisuudessa hyötyisi erityiskoulusta. Mukavampaa toki saattaisi olla elää pumpulissa kaltaistensa joukossa. Kokkarisen esittämä ajatus erityiskouluista joka kunnassa on kestämätön jo siitä syystä, että Suomen kokoisessa maassa vain harvassa kunnassa on riittävästi väestöpohjaa edes yhteen erityiskouluun. Kun tuo Päivölän kansanopistokin viitetekstissä vilahti, en malta olla mainitsematta, että useammankin kerran ollaan istuttu Päivölän rehtorin ja opettajakunnan kanssa saman pöydän ääressä kehittelemässä yhteistyömuotoja matematiikkalukion ja erään a-kirjaimella alkavan oppilaitosmuodon välillä ;-) Päivölän tiivistä opiskelutahtia ja nopeaa valmistumista selittää enemmänkin kesälukukausi ja tehokkaat lukujärjestykset (harkitsemisen arvoisia asioita muuallakin) kuin yleissivistävien aineiden puuttuminen. Vaikkapa historiaa opiskellaan Sääksmäen pelloilla aikuislukion tapaan neljä pakollista kurssia siinä, missä tehtaanpiippujen juurella niitä on vain yksi enemmän.

Peruskoulu vielä yläasteella osuu ikäkausiin, jolloin ammatillisia valmiuksia tärkeämpää on hankkia yleisiä elämisen taitoja. Toimiminen erilaisissa sosiaalisissa ryhmissä ja erilaisten ihmisten kanssa on näistä tärkeimpiä. Kukaan tuskin tosissaan kuvittelee, että hyvin erilaisten ryhmien kohtaamiset olisivat luonteeltaan kovin rakentavia. Tärkeämpää on oppia sietämään paitsi muita, myös omaa asemaansa muiden joukossa.

Elämässä toimitaan mitä moninaisimmissa suhteissa muiden ihmisten kanssa, ja uskallan väittää, että myöhemmässä elämässä parhaiten menestyvät ne, jotka menestyivät kokonaisvaltaisesti jo peruskouluiässä. Peruskouluikäisten keskuudessa suosituimpia eivät suinkaan ole räyhääjät. Heillä vain sattuu olemaan näkyvä ja äänekäs, joskin pieni viiteryhmä. Suosioltaan he lienevät samaa tasoa erilaisten ressukoiden ja hissukoiden kanssa. Peruskoulussa(kin) menestyjiä ovat ahkerat, asialliset, sosiaaliset, ulospäinsuuntautuneet ihmiset. Tyttöjen osalta en osaa sanoa, mutta tämän rumemman sukupuolen edustajista menestyjät ovat niitä poikia, jotka keräävät hyllylle niin hymypoikapatsaan kuin urheilupokaaleitakin, saavat todistuksiin hyviä arvosanoja, ovat suosittuja kaveripiirissä ja joista tytötkin tykkäävät. Armeijassa nämä hankkivat paljon rautaa kaulukseen ja menestyvät myöhemmissä opinnoissa ja työelämässä. Tietenkin on myös tuhkimotarinoita, joissa hissukasta tulee voittaja, tai räyhääjä aikuistuu ja löytää itsestään menestyjän. Onneksi elämä ei ole determinististä sikäli, että lapsuudessa tai nuoruudessa hankittu luuserin leima ei välttämättä säily koko elämän. Mutta keskimäärin elämä ei ole kovin reilua. Jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on :-(

Peruskoulun jälkeen eriytyminen erityyppisiin ammatteihin ennemmin tai myöhemmin valmistaviin oppilaitoksiin on selviö. Mutta suomalaiset siirtyvät työelämään keskimäärin liian vanhoina. Jos henkisen murrosiän alkaminen aikaistuu vielä nykyisestäkin, voidaan hyvin harkita koulujärjestelmän eriyttämistä jo aikaisemmassa ikävaiheessa ammatillisen suuntautumisen mukaisesti. Tehokkaampi vaihtoehto kuitenkin lienee turhien välivuosien karsiminen ja erityisesti korkea-asteen opintojen nopeuttaminen. Viime viikolla pääsin sopivasti kuulemaan, miten niin Fortumin henkilöstöpäällikkö kuin SAK:n koulutuspoliittinen sihteerikin korostivat moniosaamisen ja dynaamisten ammattikuvien merkitystä tulevaisuuden työelämässä. Haaveet heikosti koulutetusta suomalaisesta paarialuokasta tulisi haudata. Pieneneviä ikäluokkia ei ole varaa jättää sekatyömiehiksi ja vielä vähemmän työttömiksi. Motivaatio kunnon koulutukseen pitää kaivaa esille vaikka puoliväkisin. Molemmat mainitut herrat kuulostivat rivien välistä heristävän jo keppiäkin, jos yhteiskunnan tarjoamat koulun porkkanat eivät nuorisolle maistu.

Kokkarisen ehdotus humanististen tiedekuntien ja ammatillisten oppilaitosten opetusryhmien integroinnista oli hauska. Itse asiassa luokassani olisi pari vapaata paikkaa. Mielelläni luennoisin vaikkapa Suomen veturiteollisuuden historiasta Windows XP:n palautuskonsolikomentojen lomassa :-)

Mutta lopuksi, hyvät ystävät ja toverit, tiedämmehän, että kaikissa meissä asuu pieni luuseri. Yritetään pitää se hiljaisena.

Uusi viikko, uudet kujeet

Tämä viikko näyttäisi olevan pitkästä aikaa puhdas opetusviikko. Vaihtelu virkistää. Aloitettiin Windows XP:n kanssa touhuaminen asentamisella ja tutustumalla MMC-hallintakonsoleihin levynhallinnan muodossa. Ne ovat näppäriä pikku työkaluja. Vielä reilu vuosi sitten olin sitä mieltä, että vakavaan Windows-maailman työasemakäyttöön 2000 Professional silloisilla huoltopäivityksillä varustettuna olisi luotettavampi vaihtoehto kuin vastaavasti varusteltu XP Professional. Nyt olen kyllä valmis asettamaan XP:n samalle viivalle 2000:n kanssa.

Työpäivän jälkeen jouduin henkilökohtaisiin muinaismuistoihin liittyvässä roolissa kokoukseen, jossa en välttämättä olisi halunnut olla. Ihmisten eduksi olisi mukava puoltaa päätöksiä, joilla varmasti olisi laajakantoisempaakin etua kuin esityksen tehneen oma hyöty, mutta jokin realismi asioissa tulisi olla. Raha ei kasva puissa. Toinen ikävämmän luonteinen, joskin toiseen aihepiiriin kuuluva, kokous sijoitti itsensä kalenteriin hieman myöhemmäksi. Viikko ei näiltä osin alkanut lupaavasti.

Illalla kävimme pitkästä aikaa hölkkäämässä. Nolottavan pitkästä aikaa. Ennen lenkkiä ballerina verrytteli sellaisella koreografialla, että meikäläinen hengästyi pelkästä katsomisesta. Lämpimässä hämärtyvässä syysillassa oli oikein mukavaa lenkkeillä sopivan rauhalliseen tahtiin. Moni muukin oli saanut saman idean, useimmat heistäkin pariskuntia.

Pikku huomioita arkipäivästä: Luomukurkku on vielä hinnaltaan siedettävää tavalliseen kurkkuun verrattuna. Sähköpostiohjelma taitaa olla dementoitumassa. Se oli hukannut itsekseen SMTP-palvelimen porttiasetuksen.

Viime yönä näin levottomia unia. Tai itse asiassa näin unta, jonka tapoihini nähden hyvin poikkeuksellisesti muistin herättyäni joskus hieman jälkeen kahden. Olen nimittäin kuullut joskus väitettävän, että kaikki ihmiset näkevät unia, mutta kaikki eivät niitä herättyään muista. Psykologian tuntijat voinevat sivistää asiassa. Muutkin tällä seutukunnalla näemmä ovat nähneet viime yönä outoja asioita. Hui. Minä olin löytämässä rautatieaseman roskalaatikosta kuollutta miestä, joka oli kääritty mattokääröön. Jotenkin oli käsitys, että mies oli surmattu aseman entisessä miehistöhuoneessa tai laituriautojen ja trukkien tallissa. Poliisit saatiin paikalle, ja heitä tulikin kokonainen jalkapallo- tai muu joukkueellinen peliasuissa. Pahoittelivat tilannetta, kun oli tärkeä turnaus menossa. Jostain syystä matkapuhelin vaihtui yhden poliisin kanssa. Hänen uutuuttaan kiiltävään laitteeseensa alkoi tulla tiheään tahtiin tekstiviestejä, myös sellaisilta tahoilta, joilta en viestejä välittäisi saada. Helpotuin tajutessani, että se ei ollut oma puhelimeni.

Että sellaista. Väkivalta on minusta vastenmielisimpiä ihmiselämään liittyviä asioita, enkä oikeastaan koskaan ole ravinnut mielikuvitustani mättöviihteellä, lyhyttä Doom-innostusta lukuunottamatta. Jostakin nuo vain unikuviin tulevat. Seuraavaksi yöksi hieman miellyttävämpää viihdettä, kiitos.

Ääni menneisyydestä

Sunnuntai on tosiaan vakiintumassa työpäiväksi. Tietokoneella on tullut naputeltua tekstiä lähinnä loppuviikon työmatkan tiimoilta. Täytyy oikeastaan kiittää heitä, jotka halusivat esitelmäni alunperin CorelDrawilla tehdyt luentokalvot ehdottomasti Word-tiedostona. Nyt on pakosta tullut tutustuttua tuohonkin ohjelmaan vähän aikaisempaa syvällisemmin. Kyllä siinäkin on mukavia grafiikkatoimintoja, vaikka tositoimiin valitsisin tekstureista silti edelleen wanhan kunnon WordPerfect + Acrobat -yhdistelmän.

Peruskouluajan luokkakaveri soitti yllättäen. Hämmästyin ja samalla ilahduin, että hän muisti edelleen. Peruskoulun jälkeen olimme kolme vuotta eri kouluissa, sitten taas varusmiespalveluksen loppuajat samassa perusyksikössä, ja sen jälkeen pidimme yhteyksiä vielä pari vuotta ennen kuin tiet erkanivat eri tahoille. Totesimme, että kumpikaan ei ole tavannut peruskouluaikojen luokkatovereita kovinkaan montaa. Luokkakokouksiakaan ei ole pidetty. Sukunimensä hän oli muuttanut naimisiin mennessään. Taitaa olla melko harvinaista, että mies ottaa vaimonsa sukunimen. Ihailtavaa ennakkoluulottomuutta. Tällä miehellä oli jo nuorukaisena suuri sydän. Pitkän puhelun aikana sain huomata, että se seikka ei ollut muuttunut. Ylpeyttä omista lapsista, arvostusta luottamustoimia kohtaan, ylipäätään elämäntaitoa. Hieno ihminen.

Kotona taas

Laivaseminaarimuotoinen reissu meni periaatteessa ihan mukavasti. Tavan mukaan tuli syötyä liikaa. On helppo yhtyä niihin näkökantoihin, joiden mukaan laivaseminaarit ovat tehokkuudeltaan heikkoja. Toisena päivänä esitelmien kuulijoiden määrä oli noin puolet ensimmäisen päivän yleisöstä monien toipuessa illan tapahtumista. Fakta vain on se, että laiva on seminaaripaikkana edullisempi kuin moni maalla sijaitseva paikka. Ilmeisesti laivayhtiö luottaa osallistujien kartuttavan yhtiön kassaa omilla ostoksillaan ja voi tarjota tapahtuman järjestäjälle hyvin kilpailukykyisen hinnan.

Oma esitelmävuoroni osui perjantai-iltapäivään, ja kuulijoita tosiaan oli noin puolet etukäteen ilmoittautuneista. Toisaalta nämä kokeneet teknisten alojen ammatinopettajat ja oppilaitosten yhteistyötahojen edustajat olivat aidosti kiinnostuneita. Aiheenani oli valtakunnallisen näyttötehtäväpankin merkitys tutkintojärjestelmässä, ja siinä sivussa pääsin kiivailemaan mieliaiheeni puolesta, siitä miten ammatillisten tutkintojen arvostus nostettaisiin niille kuuluvalle tasolle, vähintään samantasoiseksi ylioppilastutkinnon kanssa. Kun aikuisten toisen asteen ammatillinen koulutus ja pian nuortenkin vastaava toteutetaan näyttötutkintopohjaisesti, valtakunnallinen tehtäväpankki toimii tarpeellisena laadunvarmistajana järjestelmässä samaan tapaan kuin ylioppilaskirjoitusten valtakunnallisesti yhteiset tehtävät.

Fortumin edustaja totesi omassa puheenvuorossaan asian, josta olen kai tälläkin web-foorumilla joskus kirjoittanut: ammatillisen koulutuksen tehokkuudessa tuottaa ammattinsa osaavia ihmisiä on kehittämisen varaa. Yritys toki perehdyttää uudet työntekijät työhönsä, mutta yritysten päätoimiala ei kuitenkaan ole opetustoiminta. Ammattikoulujen opetussuunnitelmissa ammattialan ydinosaamisen jää joskus yleissivistyksen kauniiden tavoitteiden varjoon, ja varsinainen työnopetus sysätään yritysten niskoille.

Tukholma oli seminaarilaisille vapaana perjantaiaamupäivänä täynnä poliiseita ja hienoja diplomaattiautoja kaupungintalolla pidetyn ulkoministeri Lindhin muistotilaisuuden vuoksi. Kansa muisteli surmattua ministeriä NK-tavaratalon edustalla. Tungoksesta huolimatta pääsin kirjaamaan omankin muistosanaseni kukkameren keskelle asetettuun kirjaan. Ihmiset käyttäytyivät tungoksessa arvokkaan hillitysti, ja surun aitouden saattoi tuntea. Pieni särö syntyi varttuneiden suomea puhuneiden, ilmeisesti matkailijoiden, käytöksestä, jotka katselivat tilaisuutta kuin ihmeellistä nähtävyyttä. Edes lippalakkia ei Suomi-äijä saanut päästään otettua. Hävetkää!

Laivan irrotessa laiturista lämmin syyssade vihmoi suruliputettua kaupunkia. Luonnonkin puolesta kaunista suruaikaa.

Eilisellä juhlaillallisella tuli nostettua liian monta maljaa milloin millekin asialle. Hävetti käydä päivällä vain kääntymässä veturitallilla tovereiden jatkaessa puusavottaa ja pidentäessä yhtä piha-alueen raidetta. Jokioisten Museorautatien aina tunnelmallinen syysajo pimenevässä illassa saa myös jäädä tältäkin vuodelta.

Hämärät huoneet

Työpäivä kului rattoisasti NTFS-tiedostojärjestelmän suojausten parissa. Viimeinen opetustyöpäivä tällä viikolla.

Vielä on olemassa kivitalojen ummehtuneita huoneita, joissa synkänsävyiset Svinhufvud ja Mannerheim katsovat tuimasti maakuntavaakunat taustallaan ja joissa turkislakkisilla miehillä on nuoren avoin katse kädessä lepäävästä Ukko-Mauserista huolimatta. Iltaisin saatetaan puhua asioista, joiden taustalla vaikuttavia mahdollisia asiantiloja vain harva haluaisi ajatella.

Huomenna lähden parin päivän työmatkalle, joten uskolliset lukijat, pahoittelen päivittämättömyyttä.

Unattended syksyn saapuminen

Työmaalla touhuttiin vielä vanhan kunnon työasema-NT:n parissa. Sinänsä erinomainen idea eli ns. unattended-asennus ei toimi enää niin hyvin kuin alunperin on tarkoitettu johtuen pääasiassa käyttöjärjestelmän vaatimattomasta tuesta nykyisille oheislaitteille. NT on kuitenkin niin paljon menneen talven lumia, että "uniqueness database" -tiedostojen skripteillä ei lähdetä kikkailemaan asian parantamiseksi. Varsinainen unattended-vastaustiedostohan syntyy Windows-tyyliin helposti Setup Manager -ohjelmalla, jonka saa kaivettua asennuslevyltä. Siinä sivussa osaava opiskelija keksi, miten tarjota nopeasti NT:lle suora levynhallinta FAT-tiedostojärjestelmässä.

Tuttava/kollega lähetti varsin mielenkiintoisen uudempiin Windowseihin soveltuvan ipsec-käytännön hallintaskriptin. Kiitokset, Anne!

Ilta kului kotitöiden merkeissä. Syksyn haravointikausi alkoi samalla, kun ruohonleikkuukausi on lopuillaan. Nurmen parturoinnin päätarkoitus on helpottaa koivujen ja hopeapajujen tarjoamaa haravointiurakkaa. Taannoisten viileiden öiden kaltoin kohtelemien koristekukkien elvytys ei onnistunut, joten ne saivat tehdä tilaa kanerville. Vetäessämme lakanoita mankelointia varten piti sisällä sytyttää jo valo. Päivän lämpöisestä tuulesta huolimatta selviä syksyn merkkejä havaittavissa.

Merkintöjen otsikot näemmä hämärtyvät vähitellen kuin syyskuun ilta. No, syksy saapuu, vaikkem mää oo sen etteen mittään tehny! Mitenhän tuo "unattended" pitäisi suomentaa, niin että sen ymmärtäisi? Windowsin kanssa puhuimme vain automatisoidusta asentamisesta. Mistä taas tuli mieleen, että muuan Hannu Mäkelän runo alkaa sanoilla "Syksy tuli kutsumatta".

Tuhlaan aikaa

Töissä käytiin läpi vanhempia Microsoftin työasemakäyttöjärjestelmiä Windows 98:n ja NT 4.0:n muodossa. Jonkinlainen peruskäsitys noidenkin perusominaisuuksista ja soveltuvuudesta eri tarkoituksiin saa tietokoneasentajalla olla. Esimerkiksi NT 4.0:n asennusvaiheessa käytössä olevan FAT-tiedostojärjestelmän kanssa saa olla tarkkana, jos on tottunut uudempiin NT-pohjaisiin Windowseihin. Pikkupalvelimiin ja työasemiin perustuneen NT 4.0 -järjestelmän suuri suosio yritysten pienissä verkoissa oli helppo ymmärtää. Teknisesti ei mikään state-of-art eikä edes kovin halpa, mutta riittävän vakaa ja ylläpidoltaan yksinkertainen, yleisimpien ohjelmistojen kanssa hyvin yhteensopiva järjestelmä. Kuin nakit ja muusi.

Hitto. Nenä vuotaa ja pitäisi kirjoittaa pikku esitelmää perjantaiseen tilaisuuteen, mutta parempaa kulttuuria taas vaihteeksi vieroksuvana olen nytkin tuhlannut kaistanleveyttä 15-20 vuoden takaisen hömppämusiikin siirtoon kiintolevylle. Kiitokset kulttuurilähihistoriatietoiselle toverille, joka valisti, että eilisen merkintäni otsikossa olisi saanut mieluummin komeilla herrojen Mauro Farinan ja Giuliano Crivellenten nimet.

Olisikohan weblog-listan kärkipäässä tänään esitelty runollinen sanataide edes hieman jalompi harrastus?

En oikeastaan tiedä, mille kaikelle sopisi hymyillä, mutta tämäniltainen kierros weblog-maailmassa on ollut aika hulvaton. Minähän perjantai-iltana me lähdetään tämän jätkän kanssa heittämään kylänrinksaa aurinkolasit silmillä ja kyynärpää ulkona lasista. Sitten me huudellaan nörteille "Fuck off!" tai jopa "Pukoos!" (myös viimeksi mainittu on tosielämässä kuultua) ja kaikki ihailee meitä. Me ollaan vähän kuninkaita!
Viikset? - On. Karvanopat? - Hankitaan. Tupakkaa? - Hankitaan, ja Wunderbaum samalla. Musiikkia? - Tulossa, tulossa.

Turatti ja Chieregato täällä taas

Muistaako kukaan 1980-luvun jälkipuoliskolla vaikuttanutta monien silloisten nuorten suosimaa musiikkityyliä nimeltä italo-disco? Sitä äänitettiin vinyylilevyiltä kaseteille, joita soitettiin kierrettäessä torin ja rautatieaseman väliä Corolloilla, Taunuksilla tai isien Sierroilla (minä olin muuten erilainen nuori, minulla oli - "pienen laittamisen" vuoksi jo sopivasti ennen ajokortti-ikää, kuten kansan tapa vaati - Tippa-Renu eli Renault 4; siinä oli maastovarustus kattaen maastonvihreän värin, maastokuvioidut penkinpäälliset ja jykevän kattotelineen, mutta radiota tai muuta soitinta siinä ei ollut).

Otsikossa mainitut herrat taisivat ansaita spagettinsa ja vähän muutakin tuottamalla kyseistä musiikkia. He olivat samantyyppinen, mutta jos mahdollista vielä tuotteliaampi teollista tuotantoa lähentelevä kokoonpano kuin hieman myöhemmin brittien Stock-Aitken-Waterman-kolmikko tai Itävallan ihmemies Dieter Bohlen. Kotoinen vastine voisi olla nykyäänkin vaikuttava Risto Asikainen.

Italo-disco ja siihen enemmän tai vähemmän väljästi liittyvät keskieurooppalaiset kerrannaiset on helppo leimata pinnallisimmaksi mahdolliseksi pop-musiikkityyliksi. Sitähän se olikin, helpon rahan ja kimalluksen 80-lukulaista kulttuuria ilmentävä tyyli. Toisaalta se oli omalla tavallaan rehellistä. Esiintyjät olivat - ja varmaankin tiesivät olevansa - tuotteita, eikä mitään rockiin verrattavaa erityistä tähtikulttuuria syntynyt. Koneilla tehty musiikki sai kuulostaa koneilla tehdyltä, englantia sai lausua omalla korostuksella eikä tarvinnut yhdistää viihteeseen kantaaottavuutta ja tiedostamista. Reilu peli.

Tiedostojen muokkaamisen takaamiseksi on oikein, että käytetään yhteisesti sovittuja ohjelmistoja. Wordilla, tuolla itselleni melko vieraalla teksturilla, olen tämän vuoksi kirjoitellut tänään niin Valkeakosken kuin Helsinginkin työasioihin liittyviä tekstejä. Sunnuntaista on uhkaavasti tulossa työpäivä. Mutta hetken mielijohteesta ja Googlen suosiollisella avustuksella löysin tämän, ja Wordilla naputtelun taustalla on yksi jos toinenkin digitaaliseen muotoon tallennettu saapasmaan tuotos liukunut iltapäivän aikana kiintolevylle. Homman, ja varsinkaan tämän linkin, laillisuuden osalta minulla on hieman hutera olo, mutta poistetaan linkki, jos tarpeen. Tarjolla olevaa kehityskaarta kuunnellessa huomaa, miten musiikkityyli kehittyi 70-luvun amerikkalaisperäisestä "oikeasta" discosta omaksi tyylilajikseen vuosien saatossa. Joku Flowchart kuulostaa varsin groovelta, kun taas joku Den Harrow on sitä itseään.

Mielenkiintoista on se, miten tyylilajin suosio on säilynyt erityisesti Itä-Euroopassa. Jugoslaviasta tuli jo aikanaan alan tekijöitä, eikä itänaapurimme TATU ole kauaksi puusta pudonnut.

Kulta kutoo kangasta ja tuntuu kuuntelevan Maija Vilkkumaata. Taitaisin saada lähinnä paheksuntaa, jos menisin kertomaan, että omassa työpisteessä now playing Mr. Ziwago ;-)

Auto on ihmistä varten

Autoilu oli vielä 1980-luvun alussa kai melko laajalti hyväksyttävänä pidetty vapaa-ajan viettämisen muoto. En tarkoita autoilulla mitään erityiseen päämäärään suuntautunutta harrastetta, kuten mobilismia tai autourheilua, vaan ihmisten omaksi ilokseen harrastamia autoajeluita, joilla ei välttämättä ollut sen suurempaa tarkoitusta kuin katsella maisemia.

Saatan olla aivan hyvin väärässä, ja mielelläni olenkin, mutta minusta tuntuu, että nykyisin autoilun merkitys satunnaisena vapaa-ajan viettotapana on vähäisempi kuin ennen. Taustalla on osaltaan hyvien vihreiden arvojen nousu, onhan polttomoottorin varaan perustuva yksityisautoilu niin ekologisesti kuin maailmantaloudellisestikin pitkällä tähtäimellä kestämätön liikennemuoto. Syyttävä sormi kohdistukoon kirjoittajaan itseensä: huvin vuoksi maisemienkatselumielessä ajaminen on vielä tuomittavampaa kuin työmatkaliikenne.

Autoilu on tehty entistä suorituspainotteisemmaksi. Moottoritiet tarjoavat nopeita suoria yhteyksiä paikasta toiseen maisemissa, joissa virikkeet on haettava tuulilasista avautuvien näkymien sijasta vaikka radiokanavilta. Autojen yhä madaltuvat muodot ja kasvavat tehot (nyt ei puhuta harvojen saavutettavissa olevista Saksan moottoriteiden kiitäjistä, joiden suorituskykyä on ns. turvallisuussyistä keinotekoisesti rajoitettu) suosivat ajattelutapaa, jonka mukaan aina tavoiteltavaa on siirtyä nopeasti perille. Autojen ajo-ominaisuudet ja mukavuus ovat toki kehittyneet vähintään samassa määrin kuin suorituskyky, mutta itse matkanteko lienee silti vain sivuasia.

Työnsä vuoksi paljon ajava voi löytää paljon kritisoitavaa edeltävästä tekstistäni, ja auliisti myönnänkin, että sen on kirjoittanut mies, joka käyttää työmatkoillaan lähes poikkeuksetta linja-autoa (kuluvana vuonna olen käynyt töissä useammin jopa polkupyörällä kuin omalla autolla) ja muutoin matkustaa mielellään kiskoja pitkin. Itselleni henkilöauto on enimmäkseen vapaa-ajan kulkuneuvo. Puolisoni kyllä tarvitsee sitä töissään lähes päivittäin.

Autoilun merkitystä vapaa-ajanviettotapana mietiskelin, kun kävimme tänään Iittalan lasitehtaalla aikomuksena lounastaa siellä. Moottoritie olisi vienyt sinne vartissa, mutta valitsimme reitin maaseudun ja pienten kylien kautta, osin sorateitä pitkin. Taljalan kylä Kalvolassa (Iittala on muuten Kalvolan kunnan keskustaajaman nimi, ei itse kunta; varmasti yksi niistä paikoista, joissa tietty taajama on varsinaista kunnan nimeä tunnetumpi) on syntynyt Niemen kartanon, muutaman isomman maatalon ja näiden torppien ympärille. Asutus on ympärivuotista, mistä kertoi ilahduttavalla tavallaan hyväkuntoinen koulurakennus.

Lasitehtaan alueen ravintolaa oltiin poikkeuksellisesti sulkemassa jo päivällä, joten tyydyimme katselemaan myymälän tarjontaa. Iittalan lasitavaran ystäville tuttu tosiasia lienee se, että monista päivittäistavarakaupoista ostettuna merkkilasi on edullisempaa kuin kakkoslaatu tehtaanmyymälässä. Näiden kauppojen valikoimissa tavara vastaa yleensä tehtaanmyymälän kakkoslaatua, vaikka onkin paketoitu samoin kuin tehtaalla ykköslaatu. Kokonaan toinen seikka - anteeksi, puhdasoppiset taideteollisuuden ystävät - on se, että ykkös- ja kakkoslaatuja ei aina edes erota toisistaan sen jälkeen, kun molempia on muutaman kerran tiskattu.

Vanhaa kolmostietä pitkin suuntasimme sitten Sääksmäen Siltaan, joka rakennuksena aina yhtä miellyttävä muisto ajoista, jolloin monet uskoivat, että jo 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ei tyydyttäisi enää autoilemaan, vaan kehityksen eksponentiaalista käyrää seuraten harrastettaisiin kaiken kansan avaruuslentoja.

Ennen reissuun lähtöä tuli käytyä parturissa. Hiuslaatuuni ja olemukseeni parhaiten soveltuvasta leikkauksesta 0,00 euroa on sopuhinta :-) Millin terällä kaikki vähä pois, eikä jonossa olevien tarvitse kauaa odotella. Nykyään näyttäisi olevan jo omassakin ikäluokassani kaljuja miehiä suhteessa enemmän kuin 30+ ikäisissä oli vielä vuosikymmen sitten. Joiltakin osin kyse voi olla muoti-ilmiöstä, mutta olisiko miesten hiuslaatu ylipäätään heikentynyt syystä tai toisesta?

Uusia weblog-tulokkaita Pinserin listalla on paljon. Tätä lukiessa tulee kylmiä väreitä. Rohkeutta kirjoittajalle! Tällaista olen jo odotellutkin, mutta toivottavasti juttu ei jää yhden vitsin varaan. sfnet-pohjainen weblog-maailma taitaa tosiaan elää joissakin suhteissa ihan omaa elämäänsä ;-) Ja ettei tätä tulkittaisi väärin, tunnustan omienkin Internet-juurieni johtavan sfnetiin, joskin tutustumisesta siihen maailmaan tulee tänä syksynä kuluneeksi vasta 10 vuotta.

Vielä lyhyt merkintä

Tommi Perkola kirjoittaa tänään hyvin ihmiselon rajallisuudesta. Väittäisin, että requiemia - sielunmessua - soveltuvampi nimitys näkemykselle olisi danse macabre. Termi requiem kun sisältää implisiittisesti apostolisen uskontunnustuksemme viimeiset sanat. Ja kyllä, ne edeltävätkin sanat voin omasta puolestani lausua täydestä sydämestä.

Tiimi ja työskentely

Sanaan "tiimi" liitetään usein myönteisiä, tehokkaaseen toimintaan liittyviä, mielikuvia. Joskus nämä ammennetaan joukkueurheilusta. Tiimin toiminnan tehokkuutta kuvataan mieluusti sellaisin käsittein kuin "tahtotila" tai "päämäärätietoisuus". Nämä lienevät enemmän tai vähemmän yksilö- ja sosiaalipsykologisia käsitteitä. Yksi erittäin tärkeä ja maalaisjärjellinen käsite on tiimin koko. Urheilussa lukumääräisellä ylivoimalla pelaava joukkue on yleensä vahvemmassa asemassa kuin lukumäärällisesti alivoimaisempi, mutta tiimityöskentelyssä pienuus voi olla suuri voimavara.

Tänään rakkaani tekee sitä, mitä hänen ei ikinä uskoisi tekevän: täyttää vuosia. Asian kunniaksi lounastamme kuitenkin vasta huomenna. Kukkasen ja pienen retro-henkeä, tuhannen vuoden takaista sellaista, edustavan korun sain ojentaa jo tänään.

Koskivene vai ajopuu?

Menossa virran mukana:

1. Are you male or female?
Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään.

2. Describe yourself
Hölmö nuori sydän.

3. How do some people feel about you?
Apinaorkesteri.

4. How do you feel about yourself?
On kaikki niinkuin ennenkin.

5. Describe your boy/girlfriend
Enkeli.

6. Where would you rather be?
Kuun maisemissa.

7. Describe what you want to be
Pitkä juna.

8. Describe how you live
Alla kiireisten tähtien.

9. Describe how you love
Mä olen sinun.

10. Share a few words of wisdom
Do the kaivinkone.

Biisien tekijä ei esittelyjä kaivanne.

Nilken, Lennart Nilken

Työmaalla piti esitellä organisaatiota nyt ja tulevaisuudessa esittäviä kuvia. En osannut kokea samanlaista riemua kuin Nilken, yksi B. Virtanen -sarjakuvan antisankareista, vastaavassa tilanteessa.

Elokuussa ollut tentti oli mennyt sittenkin läpi. Tänään Hakaniemen rannan herrat muistivat opetushallinnon tutkinnon todistuksella. Se näyttää vanhan hyvän ajan todistukselta: ei paksua kiiltopaperia eikä värillisiä liikemerkkejä tai logoja. Ohut valtion virallinen leijonavesileimapaperi ja siinä lyhyt teksti allekirjoituksineen ja leimoineen. Kaunis, joskaan tuskin kovin hyödyllinen paperi.

Tämä ilta on kommuunimme asukkaiden harrastusilta, jollaisia reippaiden nuorten ;-) elämään tuleekin kuulua. Selvisin tatamilta satuttamatta itseäni sen pahemmin, vaikka Manun kanssa annoimme palaa välillä aika iloisesti. Viimeisessä vapaassa otteluharjoituksessa oli takki jo aika tyhjä. Paitsi kosteudesta.

Ballerinakin saapuu kohta, joten aika laittaa sauna lämpiämään.

Valkeakosken radan varresta

Lämpöisen kauniissa syyspäivissä ei harmita kuin se, että viime viikon alun hallayöt veivät auringonkukat ja tomaatin. Nyt niiden olisi kelvannut paistatella päivää.

Syksyn tulon huomaa viileiden aamujen lisäksi pitkistä varjoista, kun palaa töistä kotiin. Luistelulenkillä metsä huokui koleita henkäyksiä pyörätielle. Matka vei nyt Metsäkansan vanhalle rautatieasemalle. Asema sijaitsee kilometrin verran Toijalaan päin alkuperäisestä paikastaan, kun paikallinen maatilamatkailuyrittäjä osti vuosia tyhjillään olleen rakennuksen ja siirrätti sen omalle tilalleen lokakuussa 1995. Rohkea yritys siirtää noin 65 tonnin painoinen asemarakennus kokonaisena epäonnistui ensimmäisellä yrittämällä, kun paikalle tilattujen nosturien teho ei riittänyt nostamaan rakennelmaa VR:n Oc-suurkuormavaunun päälle. Reilu viikko myöhemmin uusittu yritys onnistui, kun nostokapasiteettia oli enemmän. Aseman alkuperäinen alue toimii edelleen raakapuun kuormauspaikkana, mutta itse rakennus on valjastettu suoramyynti-, näyttely- ja ravintolatiloiksi.

Naapurin pihakoivussa on kauniit alkavan ruskan värit. Meille samanlaisia, kiitos.

Tulevaisuudennäkymiä

Tommi Perkola kirjoitti hauskan tulevaisuudennäkymän Internetin jälkeisestä ajasta. Oikeastaan teksti kiinnosti minua erityisesti analogiana rautatieliikenteeseen, mutta koska olen taas kerran liian laiska miettimään mitään hienoa, kirjoitan vain tylsiä asioita.

On totta, että massamuistien tallennuskapasiteetin kasvu on ollut huimaa. Esimerkiksi massamarkkinoille suunnatun - joskin täkäläisissä oloissa vielä melko harvinaisen - IBM:n Microdrive-pienoiskiintolevyn tallennustiheys on kolmessa vuodessa yli kolminkertaistunut. Tosin tietoliikenteessä sekä runko- että liityntäverkkoihin nykyisin sovellettavan Ethernet-tekniikan standardinmukainen huippunopeus kymmenkertaistuu muutaman vuoden välein. Käytännössä monen tietoliikenteen hyödyntäjän tie verkkoon kulkee silti vanhan kunnon PSTN-tilaajajohdon kautta, jossa yläkaistojakaan ei loputtomiin riitä. Niin kauan kuin tilanne säilyy sellaisena, että liityntäverkkojen käytössä oleva teknologia ei ehdi ahtaa runkoverkkoja pullolleen, voitaneen Perkolan visio välttää.

Mutta vaara on olemassa. Jos jokainen kotikäyttäjä himoitsee viimeisenkin taajuusalueen tilaajajohtonsa yläkaistalta ahmivaa DSL:ää ja yhä useampi yritys haluaa toteuttaa liityntäverkkonsa gigabitin Ethernetillä, huutavat runkoverkot apua, jos niiden kehitys ei pysy aimo askelen edellä liityntäverkkojen kehitystä. Tilannetta ei auta myöskään se, että reitittimiä tai ylemmän tason kytkimiä ylikuormitetaan niille suoranaisesti kuulumattomilla tehtävillä.

Teknologiat rungon tukkimiseksi ovat saatavissa kaupan hyllyltä auliin myyntimiehen hieroskellessa käsiään. Taitaa olla niin, että välittömät hyödyt yritystason it-infrastruktuurin uudistamisessa ovat suuremmat kuin hyödyt koko kansantalouden tason it-infran kehittämisessä. Yksityisasiakkaallekaan investointi ryhtyä runkoverkon tukkijaksi ei ole muuhun houkuttelevuuteensa nähden kovin kallis, jos tietokoneiden kanssa viihtyy.

Ajatusleikki kehityksen pyörän kääntymisestä logistiikan osalta takaisinpäin on viehättävä. Sen sijaan, että tiedon odotettaisiin matelevan eri tyyppisiä siirtoteitä pitkin sieltä jostakin omalle kuvaruudulle, katseltaisiin ikkunasta, milloin iloisen oranssi postiauto tulee tuomaan uusinta versiota tietolevystä :-)

Niin - syrjäseutujen rautatieliikenteen osalta tilanne muistuttaa yllättävän monessa suhteessa Perkolan visiota Internetin jälkeisestä ajasta tietoliikenteessä. Jo nyt ja jopa Suomessa, ainakin täällä. Asiaan liittyvä mainosluonteinen vinkki ihmissuhdeihmisille: tehkää daamiinne tai kavaljeeriinne - tai potentiaaliseen sellaiseen - lähtemätön vaikutus ja järjestäkää treffit tähän tapahtumaan. Kokemuksesta suosittelen :-)

Huutia niskakivuille

Kulta ratkaisi eilisen savottatyön aikaansaamien hartia- ja niskakipujeni ongelmat tehokkaasti ilmoittamalla iltapäivän ohjelmaksi luistelulenkin sauvojen kera. Aluksi oli tarkoitus käydä Metsäkansan kirkolla. Kaunis pieni kyläkirkko on rakennettu Sääksmäen pitäjän pohjoisen osan asujaimiston hengellisen elämän keskukseksi juuri ennen talvisotaa suurelta osin yksityisin voimin. Hiljattain valmistunut kevyenliikenteenväylä Metsäkansasta eteenpäin näytti niin houkuttelevalta, että jatkoimme Kärjenniemen kylän porteille, Lempäälän tien risteykseen saakka. Jäykät lihakset vetreytyivät huomaamatta noin kolmen ruotsalaisen peninkulman matkalla. Uusi hienorakeinen asfaltti on erinomainen alusta rullaluistelulle, minkä moni muukin oli todennut. Myös pyöräilijöitä oli liikkeellä parhaiden kesäpäivien tapaan.

Syyskuu, syyskuu

Elokuu vaihtui työhuoneessani syyskuuksi vasta tänään, kun seinällä Porvoon radan Sr1 säiliövaunuineen sai antaa tilaa alkavalle ruskalle ja Pietarin radan Sm2:lle.

Eilinen halkosavotta tuntuu hartioissa. En ihmettele, miksi 1950-luvun työnteosta kertovissa valokuvissa on usein kauniita miesvartaloita, Myronin idean konkretisoijia pohjoisen kansan arkipäivässä.

Ojasta noustaan" -verkkopäiväkirjassa kerrotun mainion linkin takaa löytyvän Macromedia Flash -esityksen tekijöissä taitaa olla atk-ammattilaisten sijasta/lisäksi oikeita elokuva-alan ammattimiehiä tai -naisia. Idea kokonaisuudessaan on hauska.

Metsurin koira

Talkoopäivä veturitallilla meni savotan ja pintakäsittelytöiden merkeissä. Tallin pohjoisreunustalta kaadettiin useita koivuja ja pihlajia tulevan vesitornin kunnostustyömaan tieltä. Esko käytteli moottorisahaansa - solistia, kuten hän itse sitä kutsuu - kuin taiteilija instrumenttiaan. Ei yhtään turhaa liikettä, ja puu kaatui tarkalleen siihen, mihin se oli tarkoitettu. Mistä tahansa roskapuusta ei ollut kyse, vaan arvokkaista museoesineistä. Puut nimittäin pätkittiin noin puolimetrisiksi, halkaistiin ja pinottiin museon perusnäyttelyn helmen, Tv1-höyryveturin tenderiin. Puun halkominen oli kovaa työtä pitkästä aikaa tehtynä. Siinä tuli tosissaan lämmin. Ja kirosanakin pääsi huuliltani vastoin tapojani (hittoja ei kai lasketa?) yhden rumemman virhelyönnin seurauksena. Henkilövahinkoja ei toki sattunut, mutta kirveen terä ei ihastunut kosketuksesta vuosikymmenien kovettaman tiilen kanssa.

Työkoneiden ääni on minusta yleensä miellyttävä äänimaisema. Paitsi turvallisen arkielämän työntekoa, se kuvaa abstraktimmalla tasolla inhimillisyyden voittoa pimeydestä. Valistuksen ääni. Jo vähän yli kilowatin tehoisen pienen sähkömoottorin pyörimisliike synnyttää voiman, joka teräslankoihin välitettynä hankaa ruosteen ja lian pois 90 vuotta vanhasta taoksesta. Rälläkkä laulaa.

Yksi museon kesäkauden Charlien enkeleistä, Irina, suoritti viimeisen näyttönsä matkaoppaan ammattitutkinnosta opastamalla kiertoajelun paikkakunnalla ja kierrokset museolla sekä suomeksi että englanniksi. Kotikentällä suoritettu näyttö oli lievästi arvioituna täysosuma, joka tosin oli aivan odotettu. Onnittelut myös näin weblogin välityksellä.

Entä metsurin koira? Joissakin weblogeissa on tapana kertoa taustalla soivasta musiikista. Minulla on soinut päässäni kyseisen niminen Sig-yhtyeen (joka tiettävästi ammentaa nimensä kyseisestä sveitsiläisestä teollisuusyrityksestä) kappale siitä saakka, kun Esko käynnisti solistinsa veturitallin takana. Koiraa ei kyllä tänään näkynyt.

Verkostoja

Riitta Köykkä ehdottaa vallankumousta esteiden raivaamiseksi naisten työuralta. En usko, että on olemassa mitään tarkoituksellisesti "jätkäkulttuuria" ylläpitäviä salaisia komiteoita tai muita organisaatioita, joiden tehtävänä on syrjiä naisia urakehityksen kannalta tärkeissä valinnoissa. Sukupuolesta riippumatta pätevyys ja lahjakkuus erilaisissa asioissa auttaa erilaisten ansioiden saavuttamisessa. Monille pettymyksen tuottava tosiasia on se, että parhailla arvosanoilla tutkinnon suorittaneet eivät välttämättä ole parhaita kandidaatteja valittaessa henkilöitä esimerkiksi johtaviin tehtäviin.

Perustuslaki ja sen tulkinta on hyvä ohjenuora, kun ajatellaan virkauralla menestymisen edellytyksiä. Lain 125 § määrää, että julkisiin virkoihin valittavilta vaaditaan kyky, taito ja koeteltu kansalaiskunto.

Kyvyllä tarkoitetaan yleisten tulkintojen mukaan sitä, mikä kapeassa katsantokannassa mielletään ainoaksi pätevyyden kriteeriksi: tutkintoja ja yleensä muodollista pätevyyttä.

Taito tarkoittaa käytännön pätevyyttä, erityisesti näyttöjä aikaisemmista tehtävistä. Nykyaikana käytännössä osoitettua osaamista arvostetaan vähintään yhtä paljon kuin korkeita tutkintoja (kunhan muodolliset kriteerit täyttyvät), koska hyviä tutkintoja suorittaneista alkaa jo olla ylitarjontaa.

Koeteltu kansalaiskunto voidaan tulkita paitsi yleiseksi nuhteettomuudeksi (hyvin tärkeä kriteeri), myös tehtävän kannalta riittäväksi suhdeverkostoksi. Verkostoituneessa yhteiskunnassa monien tehtävien hoitaminen edellyttää suhteita mitä moninaisimpiin tahoihin. Tämä lienee se seikka, josta virkojen ja vastaavien täytössä eniten kärsivät - sukupuoleen katsomatta - monet muutoin itsensä hyvin päteviksi kokevat, varsinkin nuoret. Asia on helppo leimata ikäväksi hyvä veli -järjestelmäksi, mutta se on paljon muutakin. Pätevinkään ihminen ei ole juuri mitään yksin tai omine alaisineen. Vaativassa työssä ei ole myöskään enää aikaa alkaa rakentamaan verkostoa tyhjästä.

Muodollisilla elämänalueilla toimivien verkostojen rakentamisessa eri sukupuolilla tietysti on omia vahvuuksia ja heikkouksia, mutta uskon että sukupuolesta riippumatta siihen on mahdollisuus jokaisella, kun muistetaan katsella maailmaa myös oman substanssialueen ulkopuolelta.

Omat verkostoni ovat hieman retuperällä: Puolisoni lähti naapurikaupunkiin avaamaan ystävänsä taidenäyttelyä. Minä en saanut puoliaktiivisista yrityksistä huolimatta vongattua kutsuvieraskorttia tilaisuuteen. Lähden paukuttamaan ruhoani tatamiin.

Syyskeräys

Aamulla viiden aikoihin lämpömittari näytti -4 astetta. Se näyttää olleen auringonkukkien menoa. Surullista.

Illalla järjestettiin paikkakunnalla Sotainvalidien Veljesliiton syyskeräys. Keräyksen suorittivat Panssariprikaatin varusmiehet, joiden paikallisina oppaina toimivat paikkakunnan eri yhdistyksistä värvätyt vapaaehtoiset. Oppaana on tullut oltua joinakin vuosina, ja nytkin kierrätin kahta mukavaa nuorta miestä keskustan alueella. Pienehkö alue saatiin kerättyä nopeasti kohtuullisella tuloksella. Kaksi vuotta sitten järjestetty vastaava keräystapahtuma jäi mieleen. Se sattui syyskuun 11. päivän illaksi. Silloiset kerääjät olivat vanhemman väen asuttaman keskusta-alueen monella ovella joutuneet selittämään, millä asioilla maastopukuiset nyt liikkuvat ja että maassa vallitsee rauha.

Tiettävästi tämä oli kolmanneksi viimeinen sotainvalidien syyskeräys. Invalidien - samoin kuin veteraanien ja rintamamiesten - rivit harvenevat. Heidän maanpuolustuksellisia ansioitaan arvostetaan nykyään, mikä on hyvä asia. Toivottavasti samalla muistetaan heidän ja koko tuon sukupolven vähintään yhtä merkittävä työpanos maan jälleenrakentamisessa sodan raunioilta hyvinvointivaltioksi. Eri aikojen suuria sotasankareita löytyy jokaisesta banaanitasavallasta ja vinku-intian nurkasta, mutta rauhan töiden sankareiksi paljon harvemmista on ollut siinä määrin kuin suomalaisista sotaveteraaneista.

Syksyä ja koulutuspolitiikkaa

Syyskuu alkoi viileissä merkeissä. Aamulla töihin lähtiessä piti varustautua hanskoilla ja päähineellä. Nyt alkaa olla katkolla se, ehtivätkö reilusti yli parimetrisiksi venähtäneet penkin pisimmät auringonkukat kukkia lainkaan. Lyhyydessä on etunsa :-)

Iltalenkillä syksy tuli tervehtimään kylmyytenä keuhkoissa. Piti lämmittää sauna, vaikka on vasta maanantai.

Eilen päättyneissä yleisurheilun maailmanmestaruuskisoissa Suomen menestyksessä ei ollut juuri hurraamista. Onneksi sentään aikaisemmin kesällä maan huippuosaajat keräsivät kunnioitettavan mitalisaaliin ammattitaidon MM-kisoissa Sveitsissä. Tällä seutukunnalla opiskelijoita riittää vielä mukavasti toisen asteen ammatilliseen koulutukseen, mutta laajassa mittakaavassa ajatellen tulee joskus mietittyä, miten ammattikoulu voisi antaa monelle ihmiselle paremmat eväät elämään kuin sinänsä tärkeä, mutta todellisuudessa yliarvostettu lukio. Tulevaisuuden ennakoitu työvoimapula tuskin kohdistuu suunnittelu-, hallinto- ja muuhun valkokaulustyöhön siinä määrin kuin käytännön tuotannolliseen ja palvelutyöhön - automatisoinnista ja tuotannon ulkomaille siirtämisestä huolimatta.

Ai niin, mutta pitääkö edellisen kaltaiset kirjoittelut lopettaa?. Nythän minusta tuli ihan akateeminen, kun posti toi ilmoituksen hyväksymisestä eräälle avoimen yliopiston atk-kurssille ;-) Joudunko nyt ottamaan kantaa weblogeissa aina niin suosittuun ihmistieteiden ja luonnontieteiden väliseen kisaan? Kumpaa tietojenkäsittelyoppi, anteeksi siis tietojenkäsittelytiede, on? Ei se kai mikään luonnontiede ole, vaikka soveltaa niiden tavoin formaaleja tieteitä, käytännössä matematiikkaa. Ei se oikein teknillinenkään soveltava tiede taida olla. Ammattikoulussa opiskellaan joissakin sähköalan ja tietojenkäsittelyn (sic!) tutkinnoissa enemmän ja syvällisemmin tietotekniikkaa kuin yliopiston tietojenkäsittelyopin maisteriohjelmissa. Mutta ei tuo kyllä ihmistieteelliseltä alaltakaan vaikuta, vaikka tutkimusaiheissa siihenkin viittaavaa löytyy, samoin kuin linkkejä kauppatieteisiin. Tampereella ovat keksineet hyvän kompromissin: tietojenkäsittelyoppi on informaatiotiede. Miksiköhän tamperelaisten perinteinen vahva alue, tiedotusoppi ei kuulu hallinnollisesti informaatiotieteisiin? Tiedekorkeakoululaitoksen perinteistä jäykkyyttä ja nurkkakuntaisuutta?