Taidetta ja kahvia

Weblogin kirjoittamista keskellä arkipäivää? Luksusta! Palomuurin hormit työntävät bittihattarat kauniisti ulos, mutta eivät päästä sauhuja sisälle. Reviisorit saivat kaipaamansa asiakirjan. Hetken henkinen siesta ennen iltapäivän palaveria.

Harvinaislaatuisen päiväsaikaisen vapaahetken kunniaksi kävin kaupungilla syömässä epäterveellisen lounaan ja juomassa sen päälle kupin kahvia torin laidalla taidekahvilassa. Taidekahvila se on kahdesta syystä:
a) se on kahvila
b) seinälle oli ripustettu nimestä päätellen virolaisen taiteilijan akvarelleja, jotka olivat myös myynnissä.

Täkäläisessä taidekahvilassa ei keskustella filosofiasta eikä taiteesta, kuten varmaankin kuuluu tehdä vastaavissa paikoissa Tampereella ja muualla suuressa maailmassa. Täällä keskustellaan työstä, perheestä ja - tietenkin - jalkapallosta. Toisaalta kahden varttuneen herran keskustelussa vilahti sana "matriisi". Myös "globaalista" puhuttiin. Eivät kai suuren maailman paheet virtaa tännekin lintukotoon?

Vanajanhämäläinen (en edelleenkään välitä puhua Etelä-Pirkanmaasta tai Pirkanmaasta yleensäkään, käsite on niin keinotekoisen pseudohistoriallinen nimi Tampereen talousalueelle) murre voi aluksi kuulostaa hyvin tamperelaiselta. Erona on kuitenkin mansea vahvempi lounaisvaikutus. "Meitin" on monen puheessa yhtä yleinen kuin "meirän". Tampereen kielenä nykyisin tunnettu Matti Näsän (tai varhaisemman edeltäjänsä konstaapeli Reinikaisen) mansekaan ei kyllä enää ollut sitä itseään, vaan myöhäinen versio. Vanhaa tampereen kieltä sanotaan kuulevan parhaiten Vesilahden seudulla vanhojen ihmisten suusta. Tätä ei ole vaikea uskoa Matti-setävainaan puheenpartta muistellen.

Maleksin takaisin työmaalle toisen asteen oppilaitosten keskustakeskittymän läpi. Provinsiaalinen keskustakampus? Toivottavasti sellaisia nimityksiä ei aleta käyttää. Tarpeeksi hallaa ymmärrettävyydelle ja eri oppilaitosmuotojen ominaispiirteiden tunnistamiselle teki rehellisten ammattikoulujen ja -oppilaitosten nimien muuttaminen ammattiopistoiksi tai -instituuteiksi vuoden 1998 koululakien jälkeen. Vanhoissa nimissä ei olisi ollut mitään hävettävää. Päinvastoin, ne toivat esiin kyseisen koulumuodon ominaispiirteet ja niihin liittyvän ammattiylpeyden. Kun opisto-nimike otettiin uusiokäyttöön ns. opistoasteen poistumisen jälkeen, tuli joskus ontto olo: häpesivätkö ammattikoulut ja -oppilaitokset (eli usein niitä ylläpitävien kuntien ja kuntayhtymien poliittiset johtajat) itseään ja aikaansaannoksiaan niin, että piti piiloutua uuden nimen taakse? Ei voi olla tulematta mieleen aika viime vuosikymmeneltä, jolloin Suomen virallinen maatunnus mm. kansainvälisessä postiliikenteessä muutettiin SF:stä FIN:ksi. Ajan muihin kansainvälispoliittisiin tapahtumiin liittyen paikoin tultiin uskomukseen, että SF oli tarkoittanut Soviet Finlandia tai jotain sinnepäin. Vähän pelisilmää, kiitos.

Lukion yhden luokan avoimesta ikkunasta kuului ruotsinkielistä puhetta luultavasti nauhalta. Vieläköhän missään koulussa käytetään magnetofoneja ja niiden rahisevia keloja, joilla oppikirjojen vieraskieliset kappaleet kuuntelutetaan oppilailla? Tuskin sentään?