Pahan päivän varalle

En paljastane valtionsalaisuuksia, jos kerron että eilen harjoiteltiin pahan päivän varalle Hämeenlinnassa useankin eri tahon voimin. Tarjolla tässä hieman vakavahenkisemmässä roolipelissä allekirjoittaneelle olisi ollut kaksi eri roolia. Toista olisi suoritettu Hätilän rinteillä varustuksena maastopuku, lippalakki tai baretti (musta tietenkin ;-) ja jotain kättä pidempää ihmisentappovälinettä. Toinen vaihtoehto tarjosi myös silmänruokaa univormufetisisteille, mutta räikeän kirkkaalla haalarilla, vyöllä roikkuvilla sekalaisilla tarvikkeilla ja ihmisenpaikkausvälineillä maustettuna. Molemmat ovat tärkeitä ja arvostettavia asioita, mutta kun tuo jälkimmäinen vaihtoehto on sydäntäni lähempänä, niin Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintapäivään tuli aikanaan ilmoittauduttua. Eipähän tarvinnut kanniskella linkkuveistä raskaampaa aseistustakaan.

Täältä tapahtumaan lähti kokonaista kolme ihmistä (Hätilä houkutti hieman useampia). Valkeakoskelta alueemme sai kyllä lisää edustusta. Humwee-pelastusautomme (se on kyllä ihan tavallisen Mersu-pakun alustalle rakennettu viritys, mutta hurja rekisterikilpi valehtelee) korahteli talliltaan käyntiin varhain aamulla, ja nokka käännettiin kohti Hämeenlinnan läntisiä kaupunginosia.

Aamupäivä sisälsi niin terveydenhuollon, poliisin kuin teknillisen yliopistonkin ammattilaisten tarjoamaa koulutusta valinnaisista aiheista. Iltapäivä kului harjoituksen merkeissä, jossa etsittiin hieman sekavassa tilanteessa hoivakodista kadonnutta henkilöä. Allekirjoittaneen tuurilla kohdalle osui partionjohtajan nakki. Pieni on tehokasta: partioomme kuului kokonaista kolme ihmistä. Sain kyllä keskittyä strategisen tason johtamiseen eli lähinnä kartan ja radiopuhelimen käyttöön partiomme naisjäsenen käskyttäessä meitä miehiä käytännön asioissa ammattilaisen otteella :-)

Partiomme törmäsi niihin ongelmiin, joihin todellisissakin kadonneiden etsintätilanteissa törmätään. Yhteydenpitovälineeksi annettu 68 MHz:n taajuusalueella toimiva radiopuhelin kuului heikosti, ellei nyt aivan seitsemän kukkulan, mutta kuitenkin maastoesteisessä Hämeenlinnassa. Ehkä Hätilän puolustajat tai heidän maaliosastonsa radiohäirintääkin harjoittivat jollakin tällaisella "turvallisella" taajuudella. Johtopaikalta saatu kartta ei pitänyt yhtä maaston kanssa laitakaupungin laajan uudisrakentamisen vuoksi. Onneksi mukaan tuli napattua myös hieman ajantasaisempi kartta.

Kadonnut löytyi, kuten harjoituksissa on tapana. Ja kuten myös tapana on, muutama partio unohdettiin toiminta-alueelleen. Arvatkaa, mikä oli yksi niistä :-) Radion kuulumattomuudella oli osuutta asiaan. Sanomattakin selvää lienee, että poikkeustilanteissa kovinkaan paljon ei voi laskea GSM-verkon varaan. Sattumalta Luolajantietä ajelleen poliisiauton miehet huomasivat partiomme ja ilmoittivat, että tilanne on etsinnän osalta jo selvinnyt. Myöhästyimme harjoituksen loppu- ja kritiikkipalaverista, mutta ehdimme parahultaisesti mukaan päivän päättäneeseen Hämeenlinnan Vapaaehtoisen pelastuspalvelun 20-vuotisjuhlaan. Aiheensa mukaisesti koulun ruokalassa pidetty tilaisuus oli karun kaunis. Tilaisuuden arvokkuutta ei ainakaan vähentänyt se, että paikalla oli useampia haalareihin kuin kravatti- tai jakkupukuun sonnustautuneita.

Antoisan päivän aikana tuli ehdittyä ottaa pari valokuvaa työmaalta lainatulla digitaalikameralla. Laatu on kuvaajan tapaan heikkoa :-(

Taajamassa tapahtuva etsintä vaikuttaa ensikuulemalta helpolta asialta maastoetsintään verrattuna. Rohkenen olla toista mieltä. Rakennetuilla alueilla on maastoa enemmän katvealueita ja tarkastettavaa.

Myös harjoitustilanteessa kuuluu kysellä partion tapaamilta ihmisiltä mahdollisia havaintoja kadonneesta, kunhan muistetaan ilmoittaa, että kyse on vain harjoituksesta. Maalihenkilö kun on harjoituksessakin todellinen liikkuva henkilö. Yleensä, kuten nytkin, ihmisten suhtautuminen asiaan näin yllättäen eteen tulevana on hienoa. "Mihin voi soittaa, jos sellainen nähdään?", "Jos vaan tarttette apua niin mää lähren mukaan.", "Missä vapaaehtoiset voi ilmoittautua?" Tähän spontaaniin asenteeseen täytyy osaltaan laskea todella vakavien tilanteiden perusta.

Aika moni saattaisi yllättyä kuullessaan, miten suuri osa yhteiskunnan turvallisuudesta todellisuudessa lepää erilaisen enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseen työhön perustuvan järjestelmän varassa. Reserviarmeijaan perustuva maanpuolustus ulkoisia uhkia vastaan lienee jo peruskoulun yhteiskuntaopin tunneilta tunnettu asia, mutta myös rauhanajan organisaatiossa ei-ammattilaisilla on suuri vastuu. Vapaapalokunnat ovat olleet tunnettu asia varsinkin pienehköissä taajamissa jo vuosisadan ajan. SPR:n ensiapuryhmät tulevat tutuiksi (toivottavasti vain kauempaa katseltuna) ainakin suuriin urheilu- ja liikuntatapahtumiin ja muihin massatilaisuuksiin osallistuville. Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toiminta tunnetaan - jos tunnetaan - yleensä kadonneiden etsinnästä, jota Suomen kaltaisessa maassa olisi täysin mahdotonta hoitaa ammattilaisvoimin, mutta viime vuosina sen toiminta-alue on laajentunut suuressa määrin viranomaisten apuna myös ns. VATIin eli vaativiin tilanteisiin, joissa valitettavasti väkivalta tai sen uhka on yleensä läsnäoleva tekijä. Lienen tässä verkkopäiväkirjassanikin valittanut käytännön tekijöiden puutetta rautatiemuseotoiminnan kaltaisten aktiviteettien parissa, mutta yhteiskunnan perusrakenteiden (eli pohjimmiltaan yksittäisen ihmisen) turvaamiseen tähtäävissä organisaatioissa tekijäpula on asian merkittävyyteen nähden vielä huutavampi. Paperilla on hienoa kuulua palvelujärjestöön jos toiseenkin, mutta entä kun soitto hälytykseen tulee juhannuspäivänä tai tammikuisena aamuyönä? Myönnän, se aiheuttaa - ja käytännössä täysin itsekkäistä syistä - ison v-kirjaimella alkavan tuntemuksen.

Lopuksi huomio hieman asian vierestä. Kaikenlaiset "hyvien arvojen" nojatuoli-ideologit leimaavat toisinaan SPR:n kaltaisten järjestöjen ihmiset milloin ketäkin hyysääviksi kukkahattutädeiksi. Etsintäketjussa näiden ideologien pudotus todellisuuteen voisi olla aika kova. Reaalimaailmassa johtavat "kukkahattutädit" ovat usein evp-kapiaisia, reserviupseereita tai -aliupseereita tai muuten vain räväkän toiminnan ihmisiä. Ja aikanaan "ykkös-kukkahattutäti" muuten oli joku C. G. E. Mannerheim -niminen heppu.