Kyvyt esiin!

Tommi Perkola kirjoitti tänään mielestäni paikkansapitävän näkemyksen lahjakkuudesta. Harvinaisia erityislahjakkuuksia lukuunottamatta (todellisia erityislahjakkuuksia on paljon vähemmän kuin haluaisimme kuvitella; moni meistä kun pitää itseään jonkin asian erityislahjakkuutena) synnynnäiset erot ihmisen kognitiivisen tai fyysis-motorisen rakenteen suuntautumisessa johonkin käytännön yhteiskunnassa merkitykselliseen asiaan ovat pieniä verrattaessa niitä eroihin ihmisten motivaatiossa aktiivisesti kehittää kyseisiä taitoja.

Perkolan näkemys synnynnäiseen lahjakkuuteen perustuvien ajatusmallien vaaroista on aiheellinen. Luontaisia kykyjä tai kyvyttömyyksiä korostava ajattelutapa on yhteiskunnan kehittymiselle yhtä haitallinen kuin syntyperään pohjautuva sääty-yhteiskunta oli aikanaan. Luontaisista kyvyistä ja niiden puutteesta tulee myytti, joka ohjaa lyhytaikaisten kokemusten tai auktoriteettien arvioiden perusteella jotkut uskomaan perusteettomasti omaan ylivertaisuuteensa ja toiset yhtä perusteettomasti omaan huonouteensa. Luonnollisestikin vain harvoista voi tulla jonkin asian maailmanluokan valioita, mutta useimpia inhimillisiä kykyjä on harjoituksen avulla mahdollista kehittää sellaiselle tasolle, että niillä menestyy riittävän hyvin lähes missä tahansa arkipäivän tehtävässä, esimerkiksi jossakin normaalissa ammatissa.

Ydinkysymykset kuuluvat, miten:
a) tunnistaa, mikä on todellisuudessa tavoiteltavaa
b) tunnistaa omat todelliset vahvuutensa ja heikkoutensa
c) motivoitua vahvistamaan heikkouksiaan.

Edellinen jättää paljon tilaa subjektiivisuudelle. Mutta silti highway to hell on kivetty uskomuksilla "tämän minä osaan tarpeeksi hyvin" ja "tämä ei ole tärkeää".

Illan kääntyessä yöksi taivas näyttää pilviseltä. Sadetta ei huomiseksi kaivattaisi.