Jumboa mä katsastan

Tämän aiheen olen jo käyttänyt, mutta menköön uudelleen. Kolmannessa blogimerkinnässäni 27.6.2003 kirjoitin Veturimuseon isommasta höyryveturista:

Museo on sulkeutunut jo pari tuntia sitten. Toistasataa vuotta vanha veturitalli on viileä. Askelten ääni kaikuu avarassa tilassa. Tilan korkeus ja kantavina seininä toimivien väliseinien kaariholvit luovat kirkkomaisen vaikutelman. Joitakuita hämärän tallin suuret veturit melkeinpä pelottavat. Minusta ne ovat kaikesta teräksisestä elottomuudestaan huolimatta hyvin ystävällisen näköisiä.

Vaikkapa K3 (tai Tv1, miten haluatte), Suomen raskaiden vuosien unohdettu työjuhta hiljaisena, nöyränä mutta silti voimaa uhkuvana. Tampellan valmiste, muuten. Kuin teräs hiljaa kuiskaisi: "Koskas taas lähretään?"

Omin konein liikkumisen hetki koitti alkusyksyllä 2013. Maanantaina 29. kesäkuuta 2015 lähdettiin viimein oikeasti. Ulos Museo-rajamerkin suojista, ratapihalle ja linjalle.

Nyt veturin entisöinti oli edennyt siihen vaiheeseen, että oli tullut aika järjestää liikennekelpoisuuskatsastus. Museoveturia ei pääse katsastamaan ajamalla se katsastusasemalle ja ottamalla vuoronumero. Verkkopalvelustakaan ei katsastusaikaa voi varata.

Ennen katsastusta veturille on oltava nimettynä sekä kunnossapitäjä että liikenteeseen asettaja eli operaattori. Ensinmainittu tarkoittaa määrätyt vaatimukset täyttävää organisaatiota, joka kykenee vastaamaan veturin teknisestä kunnossapidosta. "Jumbon" rautatiehistorialliselle merkitykselle soveltuvia kunnossapitäjiä on valtakunnassa kokonaista yksi, mutta se onkin sitten varsinainen velho: Höyrywelho Oy. Jälkimmäinen, liikenteeseen asettaja, puolestaan tarkoittaa organisaatiota, jolla on rautatielain 3 §:n tarkoittamat edellytykset harjoittaa rautatieliikennettä Suomessa. Veturimuseon ylläpitäjät ovat Akaan kaupunki ja Museoveturiseura ry, joiden kummankaan ei ole ollut mielekästä ryhtyä rakentamaan järjestelmää rautatielikenteen harjoittamiseksi. Näin ollen liikenteeseen asettamisesta tehtiin sopimus kokeneen museorautatieliikennöitsijän Keitele-Museo Oy:n kanssa, jonka kanssa Veturimuseo on pitkään tehnyt erilaista yhteistyötä erityisesti "Lättähattujen" eli Dm7-kiskoautokaluston merkeissä.

Museoveturin katsastaminen on karkeasti sanoen kaksivaiheinen tapahtuma. Höyryveturin kyseessä ollessa vaiheita on kolme. "Jumbon" osalta ensimmäinen vaihe eli paineastian tarkastus tehtiin viime kesänä.

Seuraavaksi tutkitaan, onko veturin liikkuminen Suomen rataverkolla ylipäätään mahdollista: ovatko rata ja veturi toistensa kohtaamisen jäljiltä ehjät jne. Jos kaikki menee hyvin, seuraa viimeinen vaihe, joka on lähimpänä monelle tuttua auton katsastamista. Tutkitaan jarrut, valot ja muu liikennöinnin kannalta välttämätön.

Ensinmainittu vaihe toteutetiin maanantaina 29.6. Toijalan ratapihalla ja Valkeakosken radalla. Toinen vaihe tehtiin seuraavana päivänä ajamalla Turun rataa Urjalaan ja takaisin. Kuljettajana toimi Kanoja ja muita edelleen ajokuntoisia höyryvetureita paimentamaan tottunut pieksämäkeläisveturinkuljettaja Esko Hirvonen. Koeajo-operaatiota johti Keitele-Museon Aimo Kääriäinen.

Tahdon saada leiman 

Tahto rautainen vie... vaikka rautatieliikenteeseen. Veturin kriisivarastosta - kriisiaikoihin teoriassa hyvin soveltuvien halkopolttoistenkin höyryveturien varmuusvarastointi todettiin yhteiskunnan valmiuden kannalta tarpeettomaksi, kun ymmärrettiin niiden ajokuntoon saattamisen edellyttämä, poikkeusolojen näkökulmasta kohtuuton, työmäärä ja se, miten haavoittuva rautatieinfrastruktuuri on - museoon 1970-luvulla pelastaneet Heikki Kellomäki, Reino Kalliomäki, Juhani Katajisto ja Ilkka Hovi kuorivat veturin päältä ruostesuojauskuorrutuksen ja talkoilivat siitä näyttävän museoveturin, Veturimuseon yhden vetonaulan.

Resiina-lehden numerossa 4/2013 julkaistu Heikki Kellomäen kirjoittama artikkeli Höyryveturi Tv1 933 ja sen kunnostus kertoo tarkemmin veturin kunnostuksen vaiheista. Kun projektiin lähtivät mukaan itse höyryvelho, Museoveturiseuran pitkäaikainen jäsen Juha-Pekka Viitanen, ja seuran oma kasvatti, museoveturiseppä Simo Tuominen, syttyivät uudelleen haaveet "Jumbo" 933:n liikkumisesta rataverkolla.

Enkä pelkää ollenkaan

Edellä mainitut valistuneet herrasmiehet Kellomäki, Kalliomäki, Katajisto ja Hovi olivat 1970-lluvulla tarkoituksella hankkineet säilytettäväksi teknisesti mahdollisimman hyväkuntoisen yksilön. Konepajakorjauksen jäljiltä veturilla ei oltu ajettu paljon. Mainittakoon kuitenkin, että käsitys kriisivarastoveturin ylöslämmityksestä noin vain on kaukana todellisuudesta: veturin kunnostaminen on vaatinut työtä, työtä ja taas työtä. "Puoli ihmisikää", sanoi Heikki kerran.

Yhdessä kohden veturi ei osoittautunut maineensa veroiseksi. "Tämä ei ole Jumbo", totesi koeajojen veturityyppiteknisenä asiantuntijana ja lämmittäjänä toiminut emerituskuljettaja, kokkolalainen Pentti Yli-Hukkala. Tv1-sarja tunnettiin työkoneena: väkivahvana raskaiden tavarajunien vetäjänä, mutta isoruokaisena, kolkkona ja kolisevana. Voimaa ei puuttunut. "Miten se höyrystikään jo muutamalla oikein heitetyllä halolla!", totesi Pentti. Veturimuseon "Jumbo" kulki niin kauniisti, että se olisi voinut käydä kutsumassa parivetoon vaikka itsensä Hyvinkään Prinsessan, Hv1 nro 555:n. Ehkä joskus kutsuukin...

Museoveturien koeajoista ei läheskään aina tiedoteta missään etukäteen, koska ne ovat rautatieliikenteen kannalta toissijaisia. Aikataulut saattavat muuttua tai kokonaan peruuntua kaupallisen liikenteen tai koeajettavaan veturiin liittyvien syiden vuoksi. Museoveturiseura päätti kuitenkin saattaa koeajot julkiseen tietoon käytettävissään olevia kanavia, lähinnä sosiaalista mediaa ja muita sähköisiä välineitä, hyödyntäen. Mitään yleisötapahtumaa ei rakennettu, mutta haluttiin tuoda asiasta tieto, koska Tv1 on Suomen rautatiehistorian kannalta merkittävä veturi eikä sitä ole nähty rataverkolla vuosikymmeniin. Veturimuseo, jolla ei ole omaa vaunukalustoa, ei myöskään voi järjestää veturilla yleisöliikennettä, joten ei olisi voitu luvata, että ajokuntoinen veturi olisi koeajojen jälkeen julkisesti liikkeellä jonakin tiettynä ajankohtana. Tietenkin luotettiin koeajojen onnistumiseen veturin teknisen kunnon puolesta.

Veturin kunto oli niin hyvä, että tiistaiaamuksi varattua toista koeajoa ei tarvinnut ajaa lainkaan. Täten säästettiin viitisen mottia halkoja, joita Akaan kaupunki oli koeajolle hienosti sponsoroinut. Tiistain koeajo Urjalaan tuotti hyväksymisleiman ilman ainoatakaan sanaa huomautussarakkeessa.

Radalla on vaihde, YV54-200N-1:9-tyypin vaihde. Sitä ei voi kiertää, sitä ei voi ylittää?

"Jumboilla" oli maine paitsi kolkkoina ja karkeina myös jäykkinä vetureina. Itsekin tiedän syyllistyneeni levittämään tietoa, jonka mukaan heikosti joustavalla levykehyksisellä veturityypillä ei voisi ajaa kaikissa vaihteissa.

Kun lajityypin edustaja nyt oli liikkeellä, liikennevirasto ja Tampereen teknillinen yliopisto liikenneviraston teknisen johtajan Markku Nummelinin johdolla tutkivat asiaa Toijalan ratapihan vaihteessa nro 073, entisen rataosaston työ- ja huoltorakennuksen edustalla.

Mittaukset kertoivat, että jäykkänä pidetty höyryveturi aiheuttaa vaihteelle vähemmän rasituksia kuin päivittäisessä liikenteessä oleva täyteen kuormattu puutavaravaunu.

Kulkutie on nyt auki. Minkäs seuraavaks lähretään? Ainakin kattila on lämpimänä Veturimuseolla sunnuntaina 30.8. Lasten höyrypäivän merkeissä vietettävän kauden päättäjäistilaisuuden yhteydessä. Ja aiemminkin, jos halutaan, ja haluaja tuo muassaan muutaman motin kuivaa puolimetristä koivuhalkoa.