Kiitoksia ja nippeleitä

Kumarran ja kiitän kohteliaimmin viisaan kirjoittajan suomasta huomionosoituksesta. Omasta puolestani saanen todeta arvostavani suuresti Kevätsipulikukkien ajatonta ja levollista harmoniaa.

Väsymyksentorjuntaisku happihyppelyn muodossa auringon vielä paistaessa matalalta teki tehtävänsä. Työpäivä jatkui kotoa käsin vielä hetkisen.

Muutamassa verkkopäiväkirjassa on keskusteltu yhtäältä tietojenkäsittelyopillisen osaamisen ja toisaalta humanistisen osaamisen luonteenpiirteistä. En tiedä, miten hedelmällistä tällaisten asioiden pohtiminen on (ainakaan hengessä "Kyllä meidän professori teidän proffan voittaa!"), mutta kun niin tietotekniikka kuin historiakin ovat eri syistä itselleni läheisiä asioita, en malta olla kirjoittamatta jokusta sanaa asiasta. Korostan, että niin tietokoneohjelmoinnin kuin historiankin kanssa olen ollut tekemisissä lähinnä vain harrastemielessä.

Mekaaninen muistaminen ja rutiinien ulkoa opettelu tehostaa käytännön työsuorituksia yhtä hyvin tietotekniikassa kuin historiantutkimuksessakin. Ohjelmoijan työtä nopeuttaa, jos hän muistaa ulkoa, millaisella syntaksilla laaditaan kysely tietokantaan. Windowsin järjestelmänvalvoja pääsee työssään helpommalla, kun muistaa, mistä hallintakonsolista mitäkin löytyy. Historiantutkijan työtä helpottaa, jos jokaisen ristiretken vuosilukuja ei tarvitse erikseen kaivaa yleisteoksista tai jos hän arkistossa työskennellessään muistaa, minkä keskusviraston alaan Suomen siirtolaisasiat ovat milloinkin kuuluneet.

Rutiinien hallinta on kuitenkin vain hyvin pieni osa molempien ydinosaamista. Se on väline varsinaiseen päämäärään pääsemiseksi. Ytimeltään molempien työ on uutta luovaa. Täysin uutta työn tulos on vain harvoin, mutta se voi olla käytännössä merkittävä tietojärjestelmän tai sen alustana toimivan atk-infrastruktuurin uusi osa tai yhtä lailla uusi, aikaisempia paremmin lähteisiin perustuva esitys tietyn ajanjakson historiasta.

Rohkenen väittää, että tietotekniikan koulutuksen saaneen henkilön - oli koulutus haettu sitten ammattikoulusta tai yliopistosta - yhtä lailla kuin oppineen historiantutkijankin koulutus on mennyt suurelta osin hukkaan, jos työtapa pohjautuu mekaaniseen muistamiseen ja ulkoa opittujen rutiinien toistamiseen. Liukuhihnatöiden ja muiden vastaavien tehtävien hävitessä automatisoinnin vuoksi vähenee kaikenlainen rutiineihin perustuva työ kansantaloudessa.

Tilanne on toinen silloin, jos puheena oleva asia on kokonaisuudessaan vain väline ja itse ydintehtävä jotakin muuta. Esimerkiksi lääkärille tai varastomiehelle tietokone on pelkkä työväline, eikä hänen tietokoneenkäyttötaitonsa tarvitse olla kovinkaan innovatiivista. Hänen työnsä tuottavuus ja merkitys ylipäätään syntyy muista asioista.

Mitä tulee väitteisiin joidenkin koulutusalojen tuottamasta kyvystä käsitellä muita paremmin laajoja abstrakteja asiakokonaisuuksia, pidän tuollaista väitettä käytännön työn kannalta useimpien ammattien kohdalla melko merkityksettömänä. Enemmän tai vähemmän epämuodollisissa keskusteluissa ja väittelyissä niin weblogeissa kuin konkreettisessakin kanssakäymisessä voidaan epäilemättä saavuttaa hyötyä erilaisilla tiedonhallinnallisilla ja loogis-dialektisilla laajojen kokonaisuuksien hallintaa osoittavilla taidoilla, mutta koulutusalasta ja ammatista riippumatta ihmisille lienee ollut jo kauan selvää, että yhteiskunta tarvitsee renessanssisivistyneiden sijasta käyttöteoriansa tuntevia monipuolisia osaajia.

Ammatti kuin ammatti, onnistumisen kultainen keskitie lienee jossakin nippeliosaamisen ja maailmoja syleilevän abstrahoinnin välimaastossa.

Kulta kuuluu soittelevan pianoa alakerrassa. Taidan siirtyä nautiskelemaan illan taidemusiikkituokiosta :-)