Lähihistoriaa

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen artikkeli nuorten aikuisten suhteesta maamme lähihistoriaan tuntuu herättäneen weblogeissa ihmetystä. Lähihistoria tai historia yleensä ei varmasti koskaan ole kiinnostanut eikä koskaan voikaan kiinnostaa kaikkia; eikä varsinkaan 1970-1980-lukujen Suomen historia, johon ei liity mitään erityisen näkyviä dramaattisia asioita. On mahdollista, että haastateltujen nuorten tietämys toisesta maailmansodasta tai sisällissodasta olisi ollut suunnilleen samaa luokkaa kuin vaikka 10 vuotta vanhemman sukupolven.

Panu Höglundin huomio siitä, millaisia asioita ihminen mieluusti lukee, pätee varmasti niin weblogeihin kuin Hesariinkin. "Tyhmistä" nuorista on kutkuttavampaa lukea kuin vaikkapa maailmankirjallisuudesta. Niin minustakin.

Yhtäältä lähihistoriatiedottomuuden ja toisaalta poliittisen historian tutkimuksen repäisevän popularisoinnin vaarana on kyllä se, että tavallisen suomalaisen elämä ennen 1990-lukua voi näyttäytyä tuleville sukupolville kolkkona elämänä Itä-Euroopan kansandemokratiassa. Puuhattiin Tehtaankadulla ja Tamminiemessä mitä hyvänsä tai antoivat koulukirjat mitä hyvänsä käsityksiä itäblokin maista, joissa vain harvat pääsivät käymään, oli tavallisen suomalaisen kadunmiehen elo jotakin aivan muuta kuin vaikkapa itäsaksalaisen vastineensa.