Syksystä jouluun

Äsken paiskattiin kättä toiseen kouluun lähtevän kollegan kanssa. Koneistuksen ja pneumatiikka-asennusten asiantuntija oli hyvin miellyttävä työtoveri. Mutta hyvää miestä tarvitaan nyt muualla.

Koleaa harmaata taivasta vasten liehuvien lippujen innostamana pitäisi kai kirjoittaa jotakin Aleksis Kivestä. Oma kulttuurin tuntemukseni on niin vajavainen, että jätän suosiolla sivistyneet kirjallisuusanalyysit muille - jos suomalaisen kirjallisuuden muistopaadeksi kivettyneestä Aleksista enää on uusia tiedon ja ymmärryksen sirpaleita louhittavaksi. En ole ollut erityisemmin kiinnostunut Kivestä kirjailijana. Koulussa hänen teoksistaan luettiin niitä "pakollisia" pätkiä, mutta ne eivät kasvattaneet sen suurempaa innostusta kuin inhotustakaan kirjailijaa kohtaan. Ala-asteen viimeisellä luokalla luin omatoimisesti "Seitsemän veljestä" jalossa tarkoituksessa syventyä läpimurtorooliin teatteririntamalla. Kuten kai sadoissa ja taas sadoissa suomalaisissa kouluissa kautta vuosikymmenten on tehty, esittivät vanhemmat poikaoppilaat joulujuhlassa näytelmän veljesten joulunvietosta pirtin palamisineen ja noloine kotiinpaluineen. Olin silloin, kuten edelleenkin, tällainen lyhyehkö vanttera jässikkä, joten Tuomaan rooli sopi minulle hyvin. Eipä ollut paljon vuorosanojakaan muistettavaksi :-)

Kiven tuotannosta tulisi pitää kai ainakin realismin vuoksi. Ovathan Kiven hahmot jotain muuta kuin runebergiläisen kulttuurin ylistämällä alistetut kansanmiehet. Haanpää, Linna, Päätalo ja lukuisat muut kansan elämän kuvaajat ovat historiallisessa mielessä velkaa Kivelle siinä, että tämä sattui olemaan ensimmäinen laatuaan. Linnasta tuli - ehkä vasten tahtoaan - yksi aikansa poliittinen toteemi. Eikä Kivenkään merkityksestä voitane puhua hänen pelkkien kaunokirjallisten saavutustensa pohjalta, irrottamatta häntä suomalaisuusaatteiden ja aikansa (kulttuuri)politiikan historiasta.