Koulutuspolitiikkaa taas kerran

Ilkka Kokkarinen kirjoitti eilen näkemyksiä peruskoulusta ja yleensä yhtenäiskulttuurista opetustoimessa. Luonnollisesti me jokainen olemme mielestämme niin ainutlaatuisia, että juuri meidät ja oma viiteryhmämme tulisi huomioida opiskelussa, jotta ulkoryhmä ei voisi toimillaan hämmentää ja sotkea elämäämme. Peruskoulu on toki yhtenäiskoulu, mutta aikaisempaa yksilöllisempään suuntaan sitä, kuten muutakin koulutusta, ollaan siirtämässä muun muassa henkilökohtaisten opiskeluohjelmien muodossa. Kun jokaiselle pyritään tarjoamaan opiskelua juuri omista vahvuuksista lähtien, ollaan tilanteessa, jossa opiskelun sisältö yhdelle on runojen kirjoittamista, toiselle sitä samaa symbolisella konekielellä, kolmannelle kynsien lakkaamista ja neljännelle jalkapallon pelaamista. Yksilön tuottavuuden ja sitä kautta kansantalouden kannalta täysin vapaa suuntautuminen on kohtalokasta. Mutta vaikka suuntautumisvaihtoehdot rajattaisiinkin yhteiskunnan kannalta hyödyllisille alueille, liian pitkälle vietynä tämä haittaa nuorten kasvua sosiaalisessa ympäristössä.

Hyvin harva meistä on niin erityinen oppija, että hän todellisuudessa hyötyisi erityiskoulusta. Mukavampaa toki saattaisi olla elää pumpulissa kaltaistensa joukossa. Kokkarisen esittämä ajatus erityiskouluista joka kunnassa on kestämätön jo siitä syystä, että Suomen kokoisessa maassa vain harvassa kunnassa on riittävästi väestöpohjaa edes yhteen erityiskouluun. Kun tuo Päivölän kansanopistokin viitetekstissä vilahti, en malta olla mainitsematta, että useammankin kerran ollaan istuttu Päivölän rehtorin ja opettajakunnan kanssa saman pöydän ääressä kehittelemässä yhteistyömuotoja matematiikkalukion ja erään a-kirjaimella alkavan oppilaitosmuodon välillä ;-) Päivölän tiivistä opiskelutahtia ja nopeaa valmistumista selittää enemmänkin kesälukukausi ja tehokkaat lukujärjestykset (harkitsemisen arvoisia asioita muuallakin) kuin yleissivistävien aineiden puuttuminen. Vaikkapa historiaa opiskellaan Sääksmäen pelloilla aikuislukion tapaan neljä pakollista kurssia siinä, missä tehtaanpiippujen juurella niitä on vain yksi enemmän.

Peruskoulu vielä yläasteella osuu ikäkausiin, jolloin ammatillisia valmiuksia tärkeämpää on hankkia yleisiä elämisen taitoja. Toimiminen erilaisissa sosiaalisissa ryhmissä ja erilaisten ihmisten kanssa on näistä tärkeimpiä. Kukaan tuskin tosissaan kuvittelee, että hyvin erilaisten ryhmien kohtaamiset olisivat luonteeltaan kovin rakentavia. Tärkeämpää on oppia sietämään paitsi muita, myös omaa asemaansa muiden joukossa.

Elämässä toimitaan mitä moninaisimmissa suhteissa muiden ihmisten kanssa, ja uskallan väittää, että myöhemmässä elämässä parhaiten menestyvät ne, jotka menestyivät kokonaisvaltaisesti jo peruskouluiässä. Peruskouluikäisten keskuudessa suosituimpia eivät suinkaan ole räyhääjät. Heillä vain sattuu olemaan näkyvä ja äänekäs, joskin pieni viiteryhmä. Suosioltaan he lienevät samaa tasoa erilaisten ressukoiden ja hissukoiden kanssa. Peruskoulussa(kin) menestyjiä ovat ahkerat, asialliset, sosiaaliset, ulospäinsuuntautuneet ihmiset. Tyttöjen osalta en osaa sanoa, mutta tämän rumemman sukupuolen edustajista menestyjät ovat niitä poikia, jotka keräävät hyllylle niin hymypoikapatsaan kuin urheilupokaaleitakin, saavat todistuksiin hyviä arvosanoja, ovat suosittuja kaveripiirissä ja joista tytötkin tykkäävät. Armeijassa nämä hankkivat paljon rautaa kaulukseen ja menestyvät myöhemmissä opinnoissa ja työelämässä. Tietenkin on myös tuhkimotarinoita, joissa hissukasta tulee voittaja, tai räyhääjä aikuistuu ja löytää itsestään menestyjän. Onneksi elämä ei ole determinististä sikäli, että lapsuudessa tai nuoruudessa hankittu luuserin leima ei välttämättä säily koko elämän. Mutta keskimäärin elämä ei ole kovin reilua. Jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on :-(

Peruskoulun jälkeen eriytyminen erityyppisiin ammatteihin ennemmin tai myöhemmin valmistaviin oppilaitoksiin on selviö. Mutta suomalaiset siirtyvät työelämään keskimäärin liian vanhoina. Jos henkisen murrosiän alkaminen aikaistuu vielä nykyisestäkin, voidaan hyvin harkita koulujärjestelmän eriyttämistä jo aikaisemmassa ikävaiheessa ammatillisen suuntautumisen mukaisesti. Tehokkaampi vaihtoehto kuitenkin lienee turhien välivuosien karsiminen ja erityisesti korkea-asteen opintojen nopeuttaminen. Viime viikolla pääsin sopivasti kuulemaan, miten niin Fortumin henkilöstöpäällikkö kuin SAK:n koulutuspoliittinen sihteerikin korostivat moniosaamisen ja dynaamisten ammattikuvien merkitystä tulevaisuuden työelämässä. Haaveet heikosti koulutetusta suomalaisesta paarialuokasta tulisi haudata. Pieneneviä ikäluokkia ei ole varaa jättää sekatyömiehiksi ja vielä vähemmän työttömiksi. Motivaatio kunnon koulutukseen pitää kaivaa esille vaikka puoliväkisin. Molemmat mainitut herrat kuulostivat rivien välistä heristävän jo keppiäkin, jos yhteiskunnan tarjoamat koulun porkkanat eivät nuorisolle maistu.

Kokkarisen ehdotus humanististen tiedekuntien ja ammatillisten oppilaitosten opetusryhmien integroinnista oli hauska. Itse asiassa luokassani olisi pari vapaata paikkaa. Mielelläni luennoisin vaikkapa Suomen veturiteollisuuden historiasta Windows XP:n palautuskonsolikomentojen lomassa :-)

Mutta lopuksi, hyvät ystävät ja toverit, tiedämmehän, että kaikissa meissä asuu pieni luuseri. Yritetään pitää se hiljaisena.