Väittelyjä

Työpäivä meni laatuprojektin merkeissä. Laatuprojekteissa sana "laatu" koetaan joskus hyvin velvoittavana ja voimakkaana terminä. Kyse ei automaattisesti ole hyvästä laadusta, vaan ensisijaisesti siitä, että laatua, oli se sitten hyvää tai huonoa, voidaan mitata. Aivan toisessa laatuprojektissa joskus vuosia sitten projektin vetäjä totesi yhdessä yhteydessä hieman provosoivasti, mutta asian ytimeen osuen: mitä ei voi mitata, sitä ei voi parantaa. Laatuprojekteissa keskeistä ei ole välitön toiminnan tai tuotteen laadun parantaminen, kuten usein luullaan, vaan mahdollisuuksien luominen siihen. Oppilaitosympäristössä laatuprojektit ovat haastavia hankkeita sikäli, että teollisuuden piirissä alunperin syntyneet menetelmät eivät suoraan ole sovellettavissa sinne.

Yhdessä vaiheessa juutuin taas väittelemään laatukonsulttimme kanssa segregaation ja inkluusion ongelmasta eli suomeksi sanottuna siitä, tulisiko niin sanottujen erilaisten oppijoiden - termi ei tässä tarkoita erityislahjakkaita - koulutus toteuttaa mieluummin erityisluokissa (segregaatio) vai normaalin opetuksen yhteydessä (inkluusio). Itse olen sitä mieltä, että niin pitkälle kuin se on koulutuksen kokonaislaadun kannalta mahdollista, tulisi suosia normaaliopetusta. Tietenkin vaikeimmat tapaukset kuuluvat niin oman kuin muidenkin edun vuoksi erityisopetuksen piiriin. Mutta luulen, että nykyään oppija siirretään liian helposti erityisopetukseen, jo aivan mitättömien, esimerkiksi normaalia ammatillista perustutkintoa haittaamattomien luki- tai muiden vaikeuksien vuoksi. Liiallisella eriyttämisinnostuksella on yhteyksiä huolta herättäneeseen syrjäytymiskehitykseen. Hyvässä tarkoituksessa tehty erityisopetukseen siirto lyö omanlaisensa leiman siirron saaneen otsaan jo kenties perusopetuksen ala-asteella. Omilta kouluajoiltani voin ajatella vaikkapa herroja "Huuhaa-K" tai "Iso-N", jotka nykymäärittelyin varmasti olisivat päätyneet alta aikayksikön erityisopetukseen, mutta jotka tuolloisessa ilmapiirissä saivat parhaansa yrittäen sinnitellä normaalin peruskoulun läpi tilanteeseen nähden ihan kunnialla. Heihin ei lyöty järjestelmän toimesta erilaisuuden leimaa, ja ainakin jälkimmäinen vaikuttaa tänään oikein esimerkillisenä kansalaisena. Enkä usko, että edellisenkään tilanne tästä poikkeaisi. Enkä ole ammattikoulu-urani aikana törmännyt - muutamia sekä suomen- että englanninkielen taidottomia lukuunottamatta - tapauksiin, jotka eivät olisi voineet opiskella normaalissa opetusryhmässä. Ammattikoulussa tilanne on peruskouluun verrattuna tosin erilainen siinä, että tietylle ammattialalle hakeutuvat ensisijaisesti sellaiset, joilla on edes jonkinasteinen motivaatio alan opiskeluun ja edellytykset menestyä alalla edes jossakin määrin. Kaikille yhteisessä peruskoulussa tilanne on hankalampi, varsinkin kun normaaliopetuksen piiriin kuuluneita tasokurssijärjestelmiä ei enää tunneta (tasokurssien sanottiin leimaavan opiskelijoita, mutta vielä paljon raskaammin leimaa nykyään suppeimman tasokurssin de facto -vaihtoehtona käytettävä erityisopetus).

Työpäivän jälkeen tie vei Tampereen Kalevankankaalle. Yliopisto tarjosi rahvaallekin avoimen teematapahtuman. Teemaseminaarit keskiajasta ja teknologiatulevaisuudesta vaikuttivat ensikuulemalta kiinnostavilta, ja sellaisia ne olivatkin. Keskiaikaseminaarissa tutkija Tapio Salminen roimi kovin sanoin keskiaikamuodin ja viihdeteollisuuden luomaa virheellistä historiakuvaa. Arvatkaa kuka myhäili samanmielisyyttään. Salminen esitti kaksi mielenkiintoista väittämää. Keskiaikaa pidetään myöhempiin aikoihin verrattuna taikauskon ja irrationalismin ajanjaksona. Lähteistä ei kuitenkaan ole osoitettavissa, että keskimääräinen ihminen olisi saatavilla olevaan tietoon nähden ollut ajattelussaan tai käytännön toimissaan yhtään sen irrationaalisempi kuin nykyään. Fakta ja fiktio osattiin erottaa toisistaan jo silloin. Absoluuttinen tiedon määrä toki oli vähäisempi ja laadullisesti heikompi kuin myöhemmin, mikä antaa ajasta helposti liian yksipuolisen ja pimeän kuvan. Salmisen toinen mielenkiintoinen ajatus oli, että Euroopassa ja Suomessa 1980-1990-lukujen taitteessa alkaneen keskiaikamuodin yksi taustatekijä olisi Euroopan yhdentymisen juurien kollektiivinen tietoinen tai tiedostamaton hakeminen. Juuri keskiajalla suuri osa nykyistä EU:n aluetta eli universalismin eli hengellisen, henkisen ja ajoittain poliittisenkin yhtenäiskulttuurin aikaa.

Keskiajan moraalista puhunut professori Juhani Sarsila oli maineensa veroinen esiintyjä. En ole häntä ennen "livenä" nähnyt, mutta nyt tuli kuulopuheet todettua oikeiksi omin korvin ja silmin. Sarsilan tyylistä tuli mieleen hyvä saarnapappi. Sellainenhan hän itsekin taitaa olla omalla tieteenalallaan?

Teknologian ja tulevaisuuden teemaa käsiteltiin yhtäältä geeniteknologian ja toisaalta tietotekniikan kysymyksiä. Professorien Timo Ylikomi ja Mauno Vihinen asiallinen ja selkeä esitys kantasolututkimuksesta oli sellainen, jota ideologisimpien geeniteknologian vastustajien olisi suonut olevan kuulemassa. Julkisuudessa ihmisen geeneihin liittyvä teknologia tunnutaan nähtävän synonyymina ihmisen kloonaamisyrityksille, vaikka todelliset sovellusalueet ovat sairauksien ja vammojen uusien hoitomuotojen kehittämisessä perinteisten lääkehoidon ja kirurgian oheen.

Tietotekniikan osalta demottiin tietokoneen ja ihmisen vuorovaikutusta niin, että tietokone yritti havainnoida ihmisen muita kuin suoraan ohjauskomennoiksi tarkoitettuja viestejä. Elektrodien avulla ohjattu, kulmien kurtistelua ja muuta kasvojen elehdintää totteleva galacticamaisella cylon-korostuksella selvää suomea jutteleva Office-avustaja näytti hauskalta. Todennäköisesti se ei oikeasti olisi kovin kiva kaveri Wordilla sählätessä. Langaton EKG-järjestelmä sen sijaan näytti varsin järkevältä.

Puolisoni ystävättärineen tuli paikanpäälle hieman myöhemmin. Onneksi he ehtivät juhlasaliin ennen yhteiskunnan pahoinvointiaiheisen pääkeskustelun alkua ja olivat ystävällisesti varanneet istumapaikan minullekin. Sali oli aivan täynnä. Moni seisoi tai istui portailla kuuntelemassa nykyisten tai entisten poliitikkojen keskustelua rehtorin johdolla.

Claes Andersson tuntui olevan samaa mieltä allekirjoittaneen kanssa liiallisen (heikkojen) eriyttämisen ja erilaistamisen syrjäyttävistä vaikutuksista - koulumaailman sijasta hän puhui koko yhteiskunnasta. Tekstiä Anderssonilta tuli myös psyykelääkkeiden käytön osalta. Hänen mukaansa uusi kansantautimme, yhä lisääntyvä masennus, ei ole varsinaista masennusta vaan narsistista tai addiktioista johtuvaa persoonallisuushäiriötä, jota hoidetaan masennuksena. Persoonallisuushäiriöisellä jo sekin, "kun ei ole kivaa", tuntuu masennukselta. Kovaa tekstiä sisältäen varmasti useampiakin totuuden jyviä.

Jörn Donner oli myös kovalla linjalla syyttäen syrjäytymisongelmista osaksi liiallista tai väärin käytettyä vapaa-aikaa. Hänen mielestään helpoimmin tarjolla olevat viihteelliset vapaa-ajanviettotavat passivoivat ihmisen. Mieleen ei voinut olla nousematta vekkulilla nimellä paiskatun yhdysvaltalaisen psykologin Czikszentmihalyin käyttämä termi the paradox of leisure. Ihminen haluaa vapaa-aikaa, mutta käyttää sen itseään vahingoittavalla tavalla. Anderssonin tapaan Donnerkin osoitti sormella "turhia marisijoita". Historiallisesti tarkasteltuna suomalaisessa yhteiskunnassa on monien kansalaisten käytettävissä olevien resurssien puolesta vain harvoin mennyt paremmin kuin nyt - vielä 1990-luvun alun laman jälkeenkin - mutta jollei marina kohdistu liian korkeisiin veroihin niin sitten liian vähäisiin yhteiskunnan tukiin. Tuskin vailla totuuden siementä oli Donnerinkaan lausunto.

Sirpa Pietikäinen harjoitti ihailtavaa rohkeutta osoittavaa itseironiaa erään alkoholipoliittisen sanasensa yhteydessä, ja Rosa Meriläinen keskittyi - kuten puolisoni ystävätär totesi - vaikuttamaan pikkutytöltä. Ei niin, etteikö hänellä olisi painavaa sanottavaa, kun sen aika on, mutta tässä tilaisuudessa ei tuntunut niinkään olevan. Naiskeskustelijoista järeimmillä sanoilla ampui hengellistä säätyä edustava Hilkka Olkinuora, joka toi painavin esimerkein esiin sen, että ruohonjuuritason näkökulmasta kaikki marina ei ole turhaa ja että kaikilla ei mene hyvin, vaikka yhteiskunnassa keskimäärin asiat ovat kunnossa.

Lopuksi sen verran väittelyä weblog-maailmassakin, että parissa eri paikassa siteerattu torstainen kirjoittamani "Jos kirjoittaa julkisesti, pitää yksinkertaisesti kirjoittaa niin, että virheellisille tulkinnoille ei jää varaa, tai vaihtoehtoisesti antaa kirjoituksillaan itsestään sellainen kuva, jonka haluaakin antaa" pätee siinä tilanteessa, jos kirjoittaja nimenomaan ei halua itsestään tehtävän vääriä tulkintoja. Ei tietenkään ole mitään väärää kirjoittaa niin spontaanisti ja vapaasti kuin tahtoo, mutta silloin kannattaa varautua ilman suurempia tunnemyrskyjä sietämään vääriä tulkintoja. Jos kirjoittaa vähemmän vakavasti, kannattanee myös palaute ottaa vähemmän vakavasti :-)