Lumihanki, piispa, kirves ja erhe

Tammikuun 19. on paitsi talven selän taittumisen ajankohta (tosin hyvin epämeteorologisesti: vuorokauden keskilämpötila kun on pitkien aikasarjojen mukaan yleensä alimmillaan vasta helmikuun alussa) myös nimensä mukaisesti marttyyripiispamme muistopäivä.

Perimätietoon, myöhäsyntyisiin asiakirjalähteisiin ja mahdollisesti historialliseen mielikuvitukseen pohjautuva Paavali Juustenin noin vuonna 1565 julkaistu piispainkronikka (Chronicon episcoporum Finlandensium) kertoo Henrik-piispasta näin:

Anglicus Anno domini millesimo centesimo quadragesimo octauo Vpsalie quartus Episcopus prefficitur. Anno MCL:o cum sancto Erico Finlandiam venit in estate et statim yeme sequente Kiwlo martirizatur miraculis coruscando Nowsis sepelitur Ad Abo transfertur.

Henrikin ja hänen kumppaninsa kuningas Eerikin legendat ovat luonteeltaan sydänkeskiaikaista ristiretkiaineistoa. Todennäköisesti Suomeen ei suunnattu 1150-luvulla mitään erityistä ristiretkeä, vaan kyseessä oli edelliseltä vuosikymmeneltä saakka toteutettujen kirkon ja kruunun yhteistyöhankkeena toteutettujen ns. ledung-retkien jatkumo. Ledung-retket sinänsä periytyivät Pohjolan merivaltojen eräänlaisesta asevelvollisuusjärjestelmästä, jossa kynnelle kykenevillä oli velvollisuus asettaa laiva miehistöineen kuninkaan käyttöön kevään ja kesän ajaksi. Tämän ledung-laivaston turvin viikinkikuninkaat harjoittivat kuuluisia retkiään milloin enemmän, milloin vähemmän sotaisissa merkeissä ainakin 800-luvulta alkaen.

Lännen kirkko virallisti toimintansa Itämeren piirissä 820-luvulla, jolloin alueen lähetystyö annettiin ensin Reimsin arkkipiispalle ja kymmenen vuotta myöhemmin Hampurin arkkipiispanistuimelle. Käännytystyön kohteena olleet eivät vielä tässä vaiheessa suuremmin arvostaneet piispojen vaivannäköä, ja yhden vähemmän rauhanomaisen ledung-retken seurauksena Hampurin piispanistuin siirrettiin Bremeniin.

Läntisen kristinuskon leviäminen Pohjolaan oli monien syiden summa. Merkittävänä toimijana hääri itse paavi kahdesta syystä. Ensinnäkin ns. investituurariidan aikana paavinistuimelle oli tärkeää etäännyttää uusi pohjoinen lähetysalue entisestä emäalueestaan Saksan keisarikunnasta. Tätä taustaa vasten on nähtävä Lundin hiippakunnan perustaminen 1100-luvulla. Toinen merkittävä tekijä oli idän kirkon laajeneminen, joka - toisin kuin lännessä - tapahtui harvemmin miekka kädessä, mutta silti tehokkaasti. Jo vuonna 988 kastettiin Kiovan ja sen mukana Novgorodin valtaeliitti kreikkalaiskatoliseen uskoon, ja viimein 1050-luvulla idän ja lännen kirkkojen tiet erosivat kokonaan. Kiista lähetysalueista oli valmis.

Kävi täällä sitten Henrik-niminen piispa tai ei, Suomen alue kuului 1250-luvulle asti lähetyspiispojen alaisuuteen, mikä kertoo siitä, että kovin järjestäytynyttä ei kirkollisen toiminnan ylin johto täällä ollut.

Tarkasteltaessa kristinuskon leviämistä Suomeen, on keskeistä huomata, että se ei tapahtunut yksittäisten ledung-retkien ansiosta - Henrikin ja Erikin mahdollisesta ristiretkestä puhumattakaan - eikä yksinomaan lännestä käsin. Vaikka keskityttäisiinkin vain läntisen kirkon aseman kehitykseen, on todettava sen vaikutuksen alkaneen ja voimistuneen vähitellen paljolti rauhanomaisen kanssakäymisen, kuten kaupankäynnin myötä. Ruotsalaisia vaikutteita, kuten hallinnollinen hundare-järjestelmä, vakiintui paikallishallintoonkin. Tämä lienee kotiutunut ensimmäiseksi alueelle, jota sittemmin alettiin kutsua Satakunnaksi, tarkemmin Ala-Satakunnaksi.

Ruotsalaisvaikutuksen ohella myös Ruotsia tuolloin vahvemmat Tanska ja Saksa kilpailivat Suomen ja Baltian alueista, jälkimmäinen ei niinkään poliittisesti mutta sitäkin vahvemmin sittemmin hansana tunnetun kauppaliiton esivaiheiden muodossa. Kristillisiä vaikutteita ja niiden tarjoajia riitti.

Niinpä köyliöläinen Lalli, joka katolisella keskiajalla määritettiin pahan pakanan ideaalityypiksi, lienee ollut ainakin nimellisesti kristitty (Lallin nimi viittaa kristillisperäiseen Laurentiukseen samoin kuin tarinoissa hänen vaimonsa Kertun nimi saksalaiseen Gertrudiin). Jos joku Lalli-tyyppinen mies jonkun Henrik-tyyppisen kirkonmiehen surmasi, ei kyseessä varmaankaan ollut ymmärtämättömän pakanan ja ylvään kirkkoruhtinaan välinen episodi. Lalli on saattanut kuvitella tekevänsä niin saksalaisille tai tanskalaisille kauppakumppaneilleen kuin ehkä kristityille uskonveljilleenkin hyvän työn hoitamalla vähäpätöisen ruotsalaisten mukana tulleen tunkeilijan pois päiviltä. Tämä kaikki tietenkin menee historiallisen mielikuvituksen puolelle siinä, missä muutkin Köyliönjärven jään tapahtumiin liittyvät käsitykset.

Entä päivänsankari Henrik? Keskiaikeiseen legendaperinteeseen kuuluva Pyhän Henrikin surmaruno sanoo hänen olleen kotoisin Kaalimaasta. Tämän on joskus tulkittu tarkoittavan "Gaelin maata" eli ilmeisesti Skotlantia tai Irlantia (herra Höglund, asiantuntemustanne kaivataan). Onpa Kaalimaan joskus ajateltu tarkoittaneen Kalannin maatakin, jolloin Henrik olisi kotoista satakuntalaista perua. Yhtä hatarin perustein Henrikiä on veikkailtu milloin englantilaiseksi, milloin saksalaiseksi. Itse legenda saattaa ollakin peräisin Englannista ja kertoa jo 1130-luvulla kuolleesta lähetystyöntekijästä.

Yhtä kaikki, yleisimmän tarinan eli Pyhän Henrikin legendan mukaan Henrikin kerrotaan tulleen Ruotsiin vuonna 1153 paavin legaatin, englantilaissyntyisen Nicolas Breakspearin eli Nikolaus Albanolaisen (sittemmin paavina otti nimen Hadrianus IV) mukana ottamaan hoitoonsa uusi Uppsalan hiippakunnan piispanvirka, jolla paavi halusi tehdä pesäeroa paitsi vanhaan emähiippakuntaan Hampuri-Bremeniin myös paavin mielestä liian mahtailevaksi paisuneeseen Lundiin, joka viime ajat oli hoitanut Pohjolan lähetystä. Asiakirjalähteiden perusteella Uppsalan hiippakunta on kuitenkin perustettu vasta vuonna 1164, joten ainakaan sen piispa Henrik tuskin on ollut, mikäli noin varhaisen historian ajoituksiin yleensä voidaan luottaa. Myöskään lähetyspiispa-Henrikiä ei lähteistä selkeästi voida osoittaa.

Henrikistä kertovat lähteet ovat myöhäsyntyisiä. Ristiretkitarina on taltioitu 1200-luvun lopulla syntyneeseen Pyhän Eerikin legendaan, jonka päätarkoitus on ollut legitimoida Folkungain kuningassuvun valta Ruotsissa. Pyhän Henrikin legenda on kirjoitettu Turussa 1300-luvulla, kun asemansa asutuksen ydinalueilla vakiinnuttanut katolinen kirkko alkoi etsiä omia juuriaan tässä maankolkassa. Pyhän Henrikin surmaruno taas kuuluu tarkemmin ajoittamattomaan kansanrunoperinteeseen ja on siten verrattavissa moniin Kalevala-eepoksen pohjana oleviin tarinoihin.

Paljolti katolisen kirkon paikallisidentiteetin vahvistamistarpeiden vuoksi Henrik kanonisoitiin. Henrikin kanonisoinnista, joka siis oletetaan ilman sen kummempaa lähdekritiikkiä joskus tapahtuneen, ei ole säilynyt dokumentteja. Tosin häneen viitataan myöhemmissä, jopa paavien sanelemissa, teksteissä pyhä-epiteetillä, joten jonkinlainen todenperäisyys kanonisoinnilla pitänee olla. Ensimmäinen asiakirja, jossa Henrikistä puhutaan pyhänä, on paavi Bonifatius VIII:n vuonna 1296 tai 1297 kirjoittama kirje ([...]Cupientes igitur, vt ecclesia Aboensis, in honorem beate Marie virginis et sancti Henrici episcopi et martiris fundata [et] honorifice constructa [...], FMU 221).