Kirkko kiinnostaa Moosesta

Kotimaa-lehti uutisoi kirkkomuseon perustamishankkeen päässeen uudelleen vauhtiin. Valtio on osoittanut uutta kiinnostusta 1990-luvun lopulla rahapulan (ja Turun ja Kuopion välisen sijoituspaikkakiistan) seurauksena hiljaisuuteen joutuneelle hankkeelle sen jälkeen, kun oma Mooseksemme jyrähteli asiasta viime elokuussa. Lipposen kirkkomuseota puoltaneen kannanoton perusteella kirkkohallitus on nyt perustanut työryhmän valmistelemaan museohanketta uudelleen.

Kirkolliskokous jätti hankkeen aikanaan raukeamaan rahapulan takia. Kirkon taloudellinen tilanne ei ole nyt sen parempi kuin vuonna 1998, eikä museon perustaminen tai ylläpito varmastikaan kuulu kirkon tärkeimpiin työmuotoihin, mutta raskaan sarjan poliitikon kannanoton jälkeen kirkko ehkä voi katsoa hieman aiempaa toiveikkaammin myös valtion suuntaan. Tuetaanhan valtion varoin monenlaista muutakin museotoimintaa, eikä kulttuurimme ehkä keskeisimmän peruspilarin menneisyyden esittely häpeäisi yhtään niiden rinnalla.

Ja Vanhanen perässä

Nykyinenkin pääministeri on antanut kirkolle myönteisiä lausuntoja. Tampereen hiippakunnan mitä mielikuvituksellisimmin nimetyn Hiippakunta-lehden tammikuun numerossa Vanhanen antaa kirkolle tunnustuksen aktivoitumisesta yhteiskunnallisessa keskustelussa nälkäryhmien ja vastaavien muodossa 1990-luvulla.

Vanhasen kirkkonäkemys on mielenkiintoinen. Yhtäältä hän näkee kirkon yhteiskunnan vakauttavana, tasoittavana ja pitkäjänteisyyttä korostavana tekijänä, toisaalta hän tunnustaa kirkon merkityksen yhteiskunnallisia muutoksia ajavana voimana. Noihin kahteen, näennäisesti ristiriitaiseen, rooliin kai kirkon tehtävän yhteiskunnallisena organisaationa voikin tiivistää: niin vakauden kuin muutoksenkin edistämiseen pienen ihmisen (ja sitä kautta koko yhteiskunnan) edun näkökulmasta.

Opiskeluaikoja ja opintoviikkoja

Opettaja-lehden numerossa 3/2004 pelätään, että aineenopettajat eivät ehtisi valmistua yliopisto-opiskelulle suunnitellussa seitsemän lukuvuoden määräajassa. Selvää on, että ylemmän korkeakoulututkinnon minimilaajuudella (160 tai 180 opintoviikkoa) saavutetaan käytännössä vain harvoin sellainen pätevyys, joka tosiasiallisesti riittää peruskoulun yläasteen tai lukion aineenopettajan tehtävään. Väittäisin, että opettajan virkoja hakevien realistinen tutkintojen laajuus joillakin aloilla - esimerkiksi matemaattisissa aineissa ja joissakin kielissä (raskaat monen oppiaineen yhdistelmävirat) tai historiassa ja yhteiskuntaopissa (kova kilpailu työpaikoista) - ovat jossakin 250 opintoviikon tietämissä.

Luulen, että ongelmana on nimellisvaatimusten ja todellisten vaatimusten epäsuhde. Suppeisiin tutkintojen nimellislaajuuksiin nähden seitsemän vuotta on mielestäni melkoisen pitkä aika. Mutta se ei liene ainakaan kovin pahasti ylimitoitettu aika ajatellen sitä, että opettajaksi aikovan saatetaan todellisuudessa edellyttää juhlivan valmistumistaan joistakin muista käytännöistä lainatuilla "240 ohi on" -tyyppisillä iskulauseilla (tosin luku 240 kuuluu jo historian lehdille siinä toisessa käytännössä).

Koulutuksen nykyistä jokapaikan ihmelääkettä eli henkilökohtaista opiskeluohjelmaa on nyt tarjottu tiedekorkeakouluihinkin avuksi opiskeluaikojen lyhentämiseen. Toivottavasti HOPS-höpsötys ei kuitenkaan valtaa liiallista alaa siellä. Normaalille opiskelijalle tuollainen kaikki muodollinen touhotus on pois varsinaisesta opiskeluajasta. Ohjauksen paras paikka on minusta aina ammatti- eli substanssiopintojen välittömässä yhteydessä, ei missään erityisissä opinto-ohjauksen instituutioissa.