Kuri ja järjestys olla pitää?

Miten ollakaan, eilen niin Opettaja-lehden 1-2/2004 pääkirjoitus kuin weblog-maailmakin on käsitellyt nuorille asetettavien rajojen problematiikkaa. Tommi Perkolan mielestä niukkuus ja kurinpitokoneistot määrittävät automaattisesti kasvattajien kaipaamat rajat. Tämä väite sisältää virheellisen oletuksen siitä, että kurinpitokoneistot olisivat luonnonlain kaltainen yhteiskunnasta riippumaton voima. Rauhanajan hyvinvointiyhteiskunnassa puhdasta hyödykkeellistä niukkuutta keskeisempi rajojen säätelijä ovat sosiaalisista konstruktioista koostuvat järjestelmät. Toisin sanoen ihmiset itse rakentavat pitkälti myös kurinpitokoneistonsa, kun sitä eivät tee kuivuus, nälänhätä, vihollinen tai villipedot (ja näidenkin vaikutusten alaisena toimivissa yhteiskunnissa ihmiseen välittömästi vaikuttavat kurinpito-organisaatiot ovat usein yhteiskunnan omaa tuotosta esimerkiksi poikkeustilalainsäädännön - tai yhtä lailla anarkistisen tilan - aikaansaamissa muodoissa). Koska kurinpitokoneistojen luominen ja säätely on yhteiskunnasta riippuvaista toimintaa, on kasvattajien vaatimus sikäli relevantti.

Rajoja kaipaavien kasvattajien huoli kohdistuu nimenomaan siihen, että kurinpitokoneisto ei heidän näkemyksensä mukaan aseta riittäviä rajoja. Ennen 1980-lukua voidaan nähdä kurinpitokoneistona toimineen ensisijaisesti kodin. Tämä huojuvin perustein ilmaistu aikamääre perustuu siihen, että 1980-luvulla alkoivat tulla vanhemmiksi ensimmäiset ikäluokat, jotka mainittavassa määrin olivat nauttineet ns. vapaasta kasvatuksesta. Todellisuudessa tämä linjaus on korkeintaan suuntaa-antava ja hyvin epämääräinen.

Aikaisemmin muut elämänkaaren eri vaiheisiin kuuluvat ulkoiset kurinpitokoneistot, kuten koululaitos, Puolustusvoimat ja työelämä sekä yleiset niin ikään kurinpitokoneistoiksi luokiteltavissa olevat järjestelmät, kuten yleiset moraalikäsitykset (joissa usein paiskasivat kättä ajalle ominaiset melko kovat kristilliset, työväenluokkaiset ja isänmaalliset arvot mitkä enemmän, mitkä vähemmän painottuneena) ja ennen kaikkea näiden ja kotikasvatuksen pohjalta muodostunut itsekuri pitivät melko tiukasti huolen sellaisen käyttäytymiskoodin noudattamisesta, jota nykyisin kaivataan takaisin rajojen asettamisen muodossa.

Rajojen asettamista kaipaavat instituutiot pelaavat keskenään polttopalloa sitä, kenelle vastuu kuuluu. Vanhemmat ajattelevat "kyllä se sitten viimeistään koulussa", ala-asteen opettajat, että "kyllä se sitten viimeistään yläasteella", yläasteen opettajat puolestaan, että "kyllä se sitten viimeistään murrosiän jälkeen ammattikoulussa tai lukiossa". Näiden opettajat heittävät pallon (lähinnä poikien enemmistön osalta) armeijalle, koska "siellä nyt ainakin sitten viimeistään miehistyy". Nämä instituutiot ovat kuitenkin vain elämänkaaren alkuvaiheen vaikuttajia, ja viime kädessä laskun pahimmin sopeutumattomista käyttäytymismalleista maksaa työelämä ja sitä kautta koko yhteiskunta. Töissä kun tarvittaisiin jos ei mitään muuta, niin ainakin asiallista käyttäytymistä, sovituista säännöistä kiinni pitämistä, omatoimisuutta ja tämänkaltaisia perusasioita.

Polttopallo vastuiden kanssa on johtanut siihen, että joissakin kunnissa poliittinen päätöksentekojärjestelmä on ottanut kurinpitokoneiston tehtävän. Täällä Hämeessä ainakin Hämeenkosken ja Lammin kunnat - muualla viimeksi kai Seinäjoen kaupunki - ovat valtuustotasolla määrittäneet koululaisille - tai varsinaisesti heidän huoltajilleen - muun muassa kotiintuloaikoja koskevat suositukset

Kunnanvaltuuston kaltaisen poliittisen päätöksentekoelimen valjastaminen ruohonjuuritason kurinpitojärjestelmän osaksi on minusta arveluttavaa kahdesta syystä. Ensinnäkin poliittisen päätöksentekojärjestelmän puuttuminen suoraan yksittäisen ihmisen elämään on aina voimakas toimenpide. Mitä pienempiin asioihin puututaan korkean päätösvallan taholta, sitä kauemmas demokratiasta on vaara lipua. Toiseksi päätöksentekojärjestelmän on erityisesti tämänkaltaisen asian kyseessä ollessa vaara menettää uskottavuutensa. Kuka viime kädessä vastaa valtuuston päätösten toimeenpanosta? Muodostaako kunnanhallitus katupartioita kuntalain (365/95) 23 § pohjalta? Toiveikkaimmat kotien voimaan uskovat voivat palauttaa mieliin tämänkaltaisten poliittisten päätösten perimmäisen syyn eli sen, että monet kodit eivät riittävästi katsotussa määrin ole onnistuneet kasvatustehtävässään, kun kerran rajojen asettaminen on otettu kunnallishallinnon tehtäväksi.