Hämärää höpinää

Pari edellistä päivää kuluivat työmaalla vanhan kunnon MS-DOSin parissa. Historian siipien havina siirtyi sitten weblogiinkin. Tämä pitkä työpäivä kuluikin sitten mitä sekalaisimpien askareiden, enimmäkseen paperitöiden, merkeissä. Sellaisen päivän jälkeen joskus tuntuu, että ei ole saanut mitään todellista aikaiseksi.

Illan treenit olivat pitkästä aikaa vahvan mattopainotteiset. Matossa möyriminen jos mikä on hyvin läheisen kontaktin ottamista harjoittelukaveriin. Ja kun kaveri on hyväkuntoinen, taitava ja innokas, se on aika raskastakin. Olen kai joskus aikaisemminkin kirjoitellut, miten viileään ja etäiseen asioihin suhtautumiseen pyrkivä city-kulttuuri telkeää fyysisen kosketuksen vain joidenkin julkisista elämänkentistä erotettujen instituutioiden piiriin. Kontaktiliikuntalajien yksi kasvattava vaikutus on mielestäni se, että ne opettavat, että fyysistä kosketusta ei tarvitse kavahtaa. Ei toki niin, että normaalissa elämässä fyysisen kontaktin hakeminen edes toverillisen selkään taputtelun muodossa, mistään lähemmästä puhumattakaan, olisi mielestäni toivottavaa. Ja viime kädessä jokainen tietenkin määrittelee oman fyysisyytensä rajat itse. Mutta väitän, että oppiminen koskettamaan ja olemaan kosketettavana kasvattaa niin omaa inhimillisyyttä kuin toisen ihmisen inhimillisyyden ymmärtämistä samoin kuin suvaitsevaisuutta. Ehkä ajoittain rajultakin näyttävä liikuntaharrastus voi olla yksi helppo tapa tähän; muitakin, fyysisesti hienovaraisempia, varmasti on, mutta luulen että monen härmäläisnaisen tai -miehen on kaikesta huolimatta aika vaikea lähteä hakemaan fyysisen kontaktin oppia mistään "silittelyterapiasta".

Kirjoitan nyt yli oman ymmärrykseni, mutta voiko olla niin, että jos tottuu koskettamaan ihmistä voimakkaasti esim. kamppailuliikuntalajissa, on helppoa koskettaa ihmistä myös hellästi, kun on sen aika? Tilanne ja ihminen ovat näissä tapauksissa (ainakin todennäköisesti) eriävät, mutta yhteinen nimittäjä on se, että ei ole kokonaan vieraannuttu kommunikaation fyysisestä puolesta.

Kuten sanottu, jokainen määrittelee omat rajansa itse. Kaikki eivät välttämättä lainkaan halua koskettaa tai tulla kosketetuksi missään (intiimin elämänpiirin - toivon, että sitä ei liiaksi sekoitettaisi tähän teemaan - ulkopuolisessa) tilanteessa. Oma näkemykseni on, että fyysinenkään kosketus ei pohjimmiltaan ole paha asia. Make touch, not blogwar ;-)

Fyysisyydestä vielä: ehdin vähän aikaa katselemaan noin 10-vuotiaiden juniorien harjoituksia (heidän ohjaajansa, jonka tapasin nyt pitkästä aikaa, oli vasta äsken koululainen, nyt aikuinen kahden lapsen äiti - vain perusiloinen luonteeni estää minua käyttämästä muuatta benropialaista ilmaisua omaa ikääntymistäni koskevan huomion suhteen). Tuo parikymmenpäinen nuorten harjoittelijoiden joukko näytti nauttivan oman fyysisyytensä toteuttamisesta juuri sillä tavalla, jota lasten liikunnallisesta passiivisuudesta huolestuneet kaipaavat. Kuperkeikat, ryömimiset, hypyt, kaatumiset ja moni muu ei tuntunut kuluttavan lainkaan lasten energiaa vaan päinvastoin lisäävän sitä entisestään. Ei kai lasten toiminnan terve fyysisyys ole mihinkään kadonnut, kun heitä vain rohkaisee toteuttamaan sitä.

Minäkin pidän kuperkeikoista. Lapsenmielisyyteni ei varmasti ole mikään yllätys lukijoille :-)