Ensimmäinen oikea talvipäivä

Vuoden arki alkoi kauniisti. Kirkas päivä ei ollut varsinaisesti kylmä sään tyyneydestä johtuen. Savu nousi kauniisti pystysuoraan niin isoista kuin pienistäkin puupuista. Lämpömittarikin kohosi -18 celsiusasteeseen valoisaksi ajaksi.

Linja-autoilla on tapana jäätyä pidempien pyhien aikana varikoilla, ja nytkin linja kulki reilun vartin myöhässä. Mutta kulki kuitenkin, ja ystävällinen nuori kuljettaja tilannetta pahoitellen selvitti myöhästymisen syyn kysyjille niin yleistajuisesti tai autoteknisesti kuin kysyjä vain halusi.

Kaupunki oli melko hiljainen. Takseja oli liikenteessä tavanomaista enemmän. Yksi uskalias mopoilijakin ajeli apteekkiin. Olemuksensa perusteella vanhapoika maaseudulta. Talvipakkasessakin ratsuna palveli todellinen harvinaisuus: hyvin pidetty, ulkoisesti kuin uusi "läskitankki-Solifer" eli Solifer SM suunnilleen jostain vuosien 1974-76 väliltä (kuvaan verraten erona se, että tämä oli vihreä).

Illansuussa moni näytti aloittaneen uuden vuoden paremman elämän: hölkkääjiä oli liikenteessä kesäajan malliin. Nämä urheat saivat omankin omantunnon kolahtamaan, mutta olen niin mukavuudenhaluinen ja laiska, että käytän pakkaskelillä mieluummin helpompia ulkonaliikkumistapoja. Eilen tehty voitelu tuli sitten testattua. Luisto onnistui oikein hyvin, mutta pito loppui kesken. Kelin mukaista varsin kovaa voidetta olisi pitänyt levittää useampi kerros. Kova latu hankasi sen pois nopeasti.

Kiitos Panulle kauniista sanoista - tosin älköön minua pidettäkö missään muodossa kristityn esikuvana. Mä vaivainen oon, mato matkamies maan.

Panu viittaa osuvasti samaan aihepiiriin, jota ex-ystäväni ex-asemapäällikön kanssa joskus tuopin ääressä pohdiskelimme: lieneekö minkään muun asian varjolla tehty maailmassa niin paljon pahaa kuin uskonnon? Tosin samalla tavalla kuin sitä, voidaan lähes mitä tahansa yhteiskunnalliseen elämään tavalla tai toisella liittyvää aatetta käyttää tarkoituksella tai tahattomasti muita ihmisiä tai luontoa vastaan.

En usko, että jonkin aatteen sydämen asiaksi ottaminen on erityisen sukupuolisidonnaista. Esimerkiksi monissa yhdysvaltalaisperäisissä niin sanotuissa vapaiden suuntien kristillisissä seurakunnissa vanhakantaiset perinteet langettavat miehille saarnaajien ja näkyvien johtajien osan, mutta naiset voivat vähintään yhtä tehokkaasti uusintaa seurakunnan hengellistä perinnettä kotiloissa jälkikasvulleen. Vastaavasti radikaalin ympäristöliikkeen jäsenistö assisioituu usein naisiin, mutta syksyllä - valitettavasti - lopettaneen, aikanaan paljon ajatuksia herättäneen Muutoksen kevät -lehden taustajoukoissa toimi paljon miehiäkin.

Ongelmat syntyvät siinä vaiheessa, kun kohotetaan (vai alennetaan?) jokin aate - oli se sitten uskonto, feminismi, ympäristöaate tai mikä tahansa - oman aktiivisen, kriittisen ajatuksellisen prosessoinnin ulkopuolelle. Ei enää pohdita, miten tämä onkaan "oma juttuni" vaan ikään kuin pidetään itseä aatteen omistajana. Tällöin aate ikään kuin kuolee ja siitä tulee kivettynyt dogmi: ehkä kaunis mutta eloton muotokuva joskus eläneestä suuresta ajatuksesta.

Kivinen aatemuuri on vahva tausta nojata, kun singotaan manauksia vääriä uskontoja tunnustavien, väärän sukupuolen puolesta puhuvien tai väärää taloudellista ajattelua edustavien niskaan. Muurin taakse pääsee myös pakoon vastamanauksilta. Mutta aatemuuri voi rapautua alkuperäisen ideansa irvikuvaksi. Rauhan ruhtinaan aate muuttuu ristiretkijulistukseksi tai tasa-arvon aatteesta tulee revanssivaatimus. Entä muurinvartijan suhde muuriinsa? Onko hän arvostamansa aatteen palveluksessa - naivi ilmaus lienee puolustettavissa puhuttaessa uskontojen, filosofioiden ja ideologioiden kaltaisista suurista ajatuksista - vaiko valjastanut sen palvelemaan itseään?