Subjekti - verkkokeskustelun pahis?

Tommi Perkola on palannut itseänikin kiinnostavaan aiheeseen verkkokeskustelun ja -julkaisemisen - tai periaatteessa minkä tahansa keskustelun tai julkaisemisen - subjektin merkityksestä. Tästä päästäänkin pikku aasinsillan kautta anonymiteetin ja subjektin suhteeseen.

Anonymiteetti ja subjektittomuus eivät ole keskenään sama asia, pikemminkin päinvastoin. Anonyymina voi rakentaa itsestään huomattavan näkyvän ja viestin vastaanottoon vaikuttavan subjektin. Näin tehdään ainakin Usenet news -ryhmien tai weblogien kaltaisella usein kevyeen jutusteluun keskittyvällä foorumilla, paljolti varmasti huvin vuoksi. Weblogeissakin lähes kaikki anonyymikirjoittajat harjoittavat nimenomaan kevyttä ja lukijakunnan - tai ainakin sen osan - hauskuutukseen tähtäävää kirjoittelua (tai sitten taiteellisia impressioita), mikä on mielestäni aivan hyvä valinta.

Anonyymiuden takaama mahdollisuus luoda itselleen sellainen olemus kuin haluaa pelkäämättä mainittavassa määrin naamion pettämistä - ja erityisesti tämän mahdollisuuden häikäilemätön hyväksikäyttö - on pitkälti kiistänyt anonyymiuden vakavasti otettavana subjektin häivyttämisen mahdollisuutena verkkoviestinnässä. Ilman anonymiteetin suojakilpeä viestivä voi hänkin rakentaa itsestään sellaista hahmoa kuin haluaa. Mutta jo pelkkä "googletus" (jota näköjään ahkerasti harrastetaan tähänkin sepustukseen johtaneista hakusanalistoista päätellen) voi iskeä säröjä toivotun hahmon pintaan. Tämä yleensä pitää ei-anonyymin kirjoittajan jalat maassa oman verkkohahmon subjektin luomisessa anonyymikirjoittajaan verrattuna ja siten osaltaan on edesauttamassa häiritsevän subjektin hävittämisessä.

Realistiset keinot subjektin hävittämiseen ovat yksinkertaisia. Arvoneutraali - myös käytettävien ilmaisujen osalta - kirjoitustapa eli lyhyesti sanottuna hyvä asiateksti tuo persoonattoman muodon. Ei-subjektiivisiin seikkoihin pohjautuvat väittämät perusteluineen taas muodostavat rungon, jonka varaan teksti persoonattomasti rakentuu.

Lisäksi kirjoittajan on sallittava lukijalleen lähdekriittisyys, vaikka se kohdistuisi joskus persoonaankin. Se osaltaan lisää kirjoittajan vastuuta tekstistään. On vähintään reilua, että lukija saa mahdollisuuden tietää tekstin taustoista. Nykyisten verkkokeskustelufoorumien yleensä kepeässä jutustelussa asialla ei ole suurta merkitystä, mutta jos keskustelun perusteella pitäisi kerätä tietoa vaikkapa yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjaksi, asia on toinen. On hyvä muistaa myös se, että kirjoittajan vika ei ole, jos lukija takertuu lähdekritiikissään epäoleellisiin persoonallisiin seikkoihin. Sen, mikä taustatieto on oleellista ja mikä ei, päättää lukija, ja se hänelle sallittakoon. Kirjoittajan tehtävä on kirjoittaa niin hyvin, että hän voi huoletta kohdata myös epäolennaisiin seikkoihin perustuvan kritiikin.

Mutta miten moni oikeasti haluaa, että persoona häivytetään verkkokeskustelusta weblog-maailman kaltaisella foorumilla? Jos kaikki siirtyvät kuivakan, neutraaliin asiatekstin kirjoittamiseen, varustavat kirjoituksensa kattavalla selostuksella käyttämistään menetelmistä, jolla tekstissä esiintyvät väittämät on muodostettu sekä tarkalla lähdeviiteapparaatilla (välttämätöntä, jotta tekstien totuusarvoa ei arvioida kirjoittajan, vaan käytettyjen menetelmien ja lähteiden pohjalta), muuttuu koko genren luonne melkoisesti.