Ja taas tykinruoaksi?

Ai... jaaaii tyytööt ja poojaat. Ei blogisotaa näin käydä... Eheei. Eheei.

En ole lukenut ihminen, päinvastoin, mutta keskustellaan mieluummin kuin sotimisesta vaikka kirkon ja työväenliikkeen välisestä suhteesta. (Joskin voisi olla viisainta jättää tunteita nostattavat uskontoon liittyvät kysymykset käsittelemättä. Niistä tuli luettua ja vähän kirjoitettuakin sfnetin muinaisten Survo-sotien aikana ihan tarpeeksi).

Työväenliike on huomattavasti laajempi instituutio kuin osa puoluepoliittista tai ideologista järjestelmää. Ideologioista riippumatta tarkoitusperänsä puolesta nykyaikaiseen työväenliikkeeseen voidaan laajasti katsoen laskea kaikki palkansaajajärjestöt SAK:sta AKAVAan. Sen sijaan ideologisesti lähellä työväenliikkeen joitakin perusajatuksia ovat muutamat sinänsä työ- ja elinkeinoelämään liittymättömät - jopa sille vieraat - aktivistisiksi kutsutut kansalaisjärjestöt. Menneinä vuosikymmeninä työväenliikkeen vaikutusalue on mikäli mahdollista ollut vielä nykyistäkin laajempi kattaen kansalaistoimintaa niin urheilun, raittiusliikkeen, kulttuurin kuin kansansivistyksenkin alalla. Näin monitahoista liikettä on mahdoton redusoida kirkon ideologiseksi vastavoimaksi sen paremmin historiassa kuin nykyäänkään. Poliittisen työväenliikkeen jotkut aikanaan melko voimakkaat osat, varsinkin kommunistinen liike, toki ovat maailmankatsomukseltaan puhtaan materialistisia ja uskonnonvastaisia. Nykyaikana kirkon maailmankatsomuksen käytännössä merkityksellinen vastavoima meidänkin yhteiskunnassamme lienee jotain aivan muuta kuin kommunismin ideologiaa.

Kirkon ja työväenliikkeen monimuotoista suhdetta kuvaa myös vuonna 1906 perustettu kristillinen työväenliike, joka keräsi alkuun varsinkin nuorkirkollista kannattajakuntaa. Se menetti suoranaisen merkityksensä valtiollisessa politiikassa jo 1920-luvulla, mutta sittemmin läheisessä yhteydessä niinsanottuun tannerilaiseen työväenliikkeeseen se toi paikallistasolla monia sosialisteja seurakuntahallintoon johtotehtäviä myöten.

Nykyisin (poliittiseen) työväenliikkeeseen tavalla tai toisella lukeutuvia luottamushenkilöitä toiminee seurakuntien hallinnossa suunnilleen samassa suhteessa kuin heidän kannatuksensa on kunkin paikkakunnan kunnallisessa hallinnossa. Kirkko ja työväenliike eivät ole vieraita toisilleen.

Kirkon asema vuoden 1918 sisällissodassakaan ei ollut yksiselitteinen. Sodan molemmat osapuolet halusivat propagandassaan ja jälkipolville jääneessä yhtäältä "vapaussodan" ja toisaalta "luokkasodan" perinnössään korostaa kirkon asemaa sodan voittaneen osapuolen yhteistyökumppanina. Se sopi voittajien kansalliseen teemaan samoin kuin hävinneiden revanssiteemaan. On muistettava, että sisällissodan jälkeen revanssihenkeä lietsoivat aktiivisimmin Neuvosto-Venäjälle ja Pohjois-Amerikkaan paenneet usein melko radikaalien sosialististen ajatusten kannattajat.

Sisällissodassa punaisten sotapropaganda ei kritisoinut niinkään kirkkoa tai kristinuskon sisältöä sinänsä, vaan kirkon asemaa arvostelemansa yhteiskuntajärjestyksen yhtenä tukipilarina. Punaisen Suomen kirkonvastaisuus oli pragmaattista enemmän kuin ideologista. Valkoisen Suomen sotapropaganda puolestaan sai teräväksi aseekseen kirkonvastaisen punaisen terrorin, joka huipentui helmikuussa 1918 tapahtuneisiin Suodenniemen ja Lopen kirkkoherrojen murhiin. Kuten sotapropagandassa yleensä, molemmat osapuolet liioittelivat asioita myös kirkon osalta. Siinä missä valkoiset sepittivät tarinoita kirkkojen ja pappien häpäisemisestä (Suodenniemen ja Lopen tapaukset kyllä ovat historian korutonta kertomaa), keksivät punaiset tarinoita pappien harjoittamasta työväen sortamisesta.

Sisällissodan käännyttyä valkoisten eduksi kirkko pyrki monin paikoin rajoittamaan voittajien harjoittamaa terroria, kuten se oli pyrkinyt hieman aikaisemmin hillitsemään punaista terroria. Joku Jämsän tapaus oli paremminkin poikkeus kuin sääntö, ja mistä tiedetään, estikö lopulta vain pelko kirkkoherraakin puuttumasta Fromin tai Saaren kaltaisten husaarien toimiin.

Kirkon käytännön roolista sisällissodassa ei ymmärtääkseni ole tehty kattavaa tutkimusta. Voittaneen osapuolen liturgia tai hävinneiden revanssikirjallisuus eivät tätä ole sen peremmin kuin kaunokirjallinen Pohjantähden kuvaus tai Jämsän yksittäistapaukseen keskittyvä Jukka Rislakin teos.

Onko kirkon asenne käytännön tasolla ollut hieman saman tyyppinen kuin ilmeni Suomen Valtion Rautateillä (tuohon aikaan se kirjoitettiin noin)? Perinteet vakaassa instituutiossa tekivät toiminnan jatkuvuuden ylläpitämisestä tärkeimmän päämäärän, oli häilyvä poliittinen valta kenellä hyvänsä.