Harmaita ajatuksia lumituiskussa

Pidimme tänään siivouspäivän. Pikkupakkanen oli erinomainen säätila siihen toimintaan. Tosin puolilta päivin alkanut lumisade kostutti hieman ulkona tuulettumassa olleita tampattuja mattoja ja muita tekstiileitä.

Saunalenkin sain tehdä varsin hiljaisella ladulla iltapäivän lopulla jo sankaksi yltyneessä lumisateessa. Matka sujui hitaasti, välillä umpihangessa, jossa 44 millimetrin levyiset perussukset eivät ole paras liikkumistapa. Metsän suojissa latu kyllä oli hyvä. Tiheä tuisku peitti näkymän järvelle. Tervasaaren savuja oli turha edes yrittää nähdä vastarannalta.

Kun vuorineuvos Niemelä, paljasjalkainen valkeakoskelainen, jätti toimitusjohtajan vakanssin UPM-Kymmenellä, alkoivat puheet kaupunkilaisten syvien rivien keskuudessa kuin ohimennen saada huolestuneita sävyjä. Samassa yhteydessä esiin otettu konsernin vuoden 2003 kannattavuuden heikkeneminen ja edelleen huonot ennusteet tämän vuoden ensimmäiselle neljännekselle eivät ainakaan rohkaisseet. Periaatteessa jättikonsernin johtomiehen juurilla ei pitäisi olla mitään merkitystä talouden sääntöjä noudattavassa suurliiketoiminnassa. Periaatteessa. Relevanttia tai ei, kaupungissa muistetaan vielä hyvin Waldenien aika, ja onhan vain inhimillistä luottaa toiseen ihmiseen hieman tavanomaista enemmän sellaisellakin perusteella, että hän on ollut vaikkapa koulukaveri.

Nimimerkki "Tira" kirjoitti eilen ajatuksia, jotka taisivat ärsyttää joitakin lukijoita. Minusta ne toivat esiin huolestuttavan asian, josta olen ennenkin ohimennen kirjoitellut. Näyttää nimittäni siltä, että nimenomaan kaupallisella alalla asiakaspalvelu- ja myyntityössä ulkonäkö on noussut yhdeksi rekrytointiperusteeksi. Asia ei ole mikään riemuvoitto sen paremmin ihmisten väliselle tasa-arvolle, kyseisin perustein palkatun työntekijän ihmisarvolle kuin palkanneen yrityksenkään arvomaailmallekaan. Tuleekohan palkatuksi tullut työntekijä, oli hän sitten kassanhoitaja, konsultti tai missä tahansa asemassa, aina miettineeksi, mitä kaikkea hän periaatteessa tulee työpanoksensa lisäksi myyneeksi "markkinavoimille"?

Ongelma ei suuressa määrin kosketa teollis-tuotannollisia ja niin sanottuja tietotyön aloja, mutta tilanne voi muuttua, jos yhä suurempi osa työpaikoista pyritään luomaan palvelusektorille.

Huomiseksikin taitaa olla lumitöitä luvassa.

Vain hajamietteitä torstaille

Minulla on paljon aukkoja yleis- ja muussa sivistyksessäni, mutta tänään paikattiin niistä yksi. Tämäkin ikivanha järjestö (tai linkin osoittamassa kotimaisessa tapauksessa sen myöhäsyntyinen filiaali) on vielä olemassa, voi hyvin ja toimii ihanteidensa mukaisesti.

Työmaalla risupartainen olemukseni ilmeisesti alkoi herättää yleistä pahennusta, kun sain oikein henkilökohtaisen kutsun parran muotoiluun ja värjäykseen. Hiusalan perustutkintoa opiskeleva nuorimies teki naamakarvoituksen hoitotoimenpiteet ammattimiehen ottein osana näyttösuoritustaan. Kiitoksia niin hänelle kuin tämän taiturin kimppuuni osoittaneelle Satuprinsessalle. Minusta on hienoa havaita parturinuorukaisen kaltaisia poikkeamia ammatillisten koulutusten perinteisessä sukupuolijaossa. Naiset puolestaan ovat usein harvinaisuuksia kone- ja metallialan sekä sähköalan koulutuksissa. Hieman tavanomaisesta sukupuoliroolista poikkeava uranvalinta kertoo yksilön motivaatiosta ammattiin ja hänen ennakkoluulottomuudestaan samalla kun realistisen mahdollisuuden antaminen tällaisiin valintoihin kertoo yhteiskunnan tasa-arvoistuvista asenteista.

Lisää arkihuomioita. Pysäköin auton tänään ensimmäistä kertaa hiihtoladun pienemmälle parkkipaikalle, kun metsänkorjuutöissä ollut monitoimikone tukki tien isommalle. Sellainen kone työssään on mielenkiintoinen näky. Puuteriluminen keli ei ollut kovin kevyt, mutta pito-ongelmia ei ilmennyt. Hieman nimellislämpötilasuosituksia pehmeämpi voitelu ei onneksi kerännyt lumitilsoja pohjiin.

Sinililjan linkki hurjaan tapaukseen pysäytti hetkeksi miettimään verkkokirjoittamisen turvallisuutta. Mutta vain hyvin pieneksi hetkeksi. Juttusille ovat kaikki tervetulleita, jos jossain tunnistavat. Kätellään vaikka mieluummin kuin läpsitään :-)

Uusia weblogeja on paljon. Jokaisen tuotoksen, uuden ja vanhan, takana on kirjoittaja tai useampi, joilla on julkista sanottavaa. Olisi vähintään kohteliasta kuunnella heitä. Tuntuu jotenkin epäreilulta, että siihen ei ole realistisia mahdollisuuksia.

Atk-höpötystä

Työpäivä kun on kulunut ruokatuntiin saakka paperitöiden merkeissä, niin pidetäänpä atk-vire päällä kirjoittamalla pari hajahuomiota alan asioista.

Todellinen multimediaohjelma
Moni muistaa varmaan noin 10 vuoden takaiset ajat, kun hypermedia ja multimedia olivat päivän iskusanoja atk-maailmassa. Noiden termien määrittelyyn viisaat ihmiset tuntuivat käyttäneen uskomattoman paljon voimavaroja. Se siitä. Mutta Macromedia FreeHand tuntuu olevan todellinen multimediaohjelma. Ai että "vain" piirto-ohjelma? Mutta ainakin oppilaitoslisenssit toimitetaan monesta muusta ohjelmistotuotteesta poiketen niin, että kun tilataan x kappaletta lisenssejä saadaan myös x kappaletta asennusmedioita (ja kauniita pakkauslaatikoita, ohjekirjoja ja muuta mukavaa oheismateriaalia). Juuri kun ohjelmistokauppiaat olivat onnistuneesti totuttaneet ajatusmaailmaan, että me myymme teille vain lisenssit, imuroikaa itse ohjelma vaikka netistä.

Sähköpostittelua
Web-suunnittelua osaavat tietävät allekirjoittanutta paljon paremmin, miten sivustoilla surffailevien kontaktinhaluisten ihmisten elämää helpotetaan liittämällä web-sivulla näkyvä sähköpostiosoite mailto:-linkiksi. Se on hyvä ja kaunis asia, kuten monet muutkin näppärät tekniset innovaatiot kaksivartisesta vivusta Latowskin höyrysoittokelloon.

Oletetaan, että domuksella nimeltä 12345678.foo työskentelevä rouva/neiti/herra Postimestari on tunnollisesti niin suomen kuin smtp:nkin kielioppisääntöjä soveltaen luonut sähköpostitilin rouva Sikuriina-Rullakartiina Typpi-Happoselle, jolloin hänen sähköpostiosoitteensa on sikuriina-rullakartiina.typpi-happonen@12345678.foo. Oletetaan myös, että rouva/neiti/herra Verkkomestari on kaikessa kiireessään koodannut web-sivuille vastaavan mailto:-linkin muotoon sikuriina.rullakartiina.typpi.happonen@12345678.foo. Yhtä kiireinen web-sivujen käyttäjä klikkaa tyytyväisenä osoitetta, jolloin se siirtyy automaattisesti sähköpostiasiakassovelluksen vastaanottaja-kenttään, kirjoittaa viestin ja saa hyvin nopeasti vastauksen. Siellähän itse postipirulainen ilmoittelee kohteliaan sivistyneesti postfixilaisittain tai sendmaililaisittain murtaen: "I'm sorry to have to inform you that the message returned below could not be delivered to one or more destinations."

Kuka tässä oli huolimaton tai muuten vain tyhmä? Minusta viime kädessä loppukäyttäjä eli allekirjoittanut (se ei toki ole lukijoille mikään uutinen). Jos toimistovirkailija antaa minulle valmiiksi kirjoittamansa kirjekuoren lähetellessäni vielä oikeita allekirjoituksia vaativia asiakirjoja maailmalle, tulen yleensä katsoneeksi, että osoitetarra on asiallisen oloinen. Tietokone näköjään tyhmentää käyttäjäänsä entisestään, kun en osannut tehdä samanlaista tarkistusta sähköpostiasiakkaan osoitetarrassa.

Tietotekniikkaa tai vähintään sen kanssa ammatikseen toimivia eli järjestelmien suunnittelijoita ja ylläpitäjiä syytetään lähes poikkeuksetta myös loppukäyttäjän virheistä tai huolimattomuudesta. Järjestelmien oletetaan toimivan automaattisesti oikein. Tässä tapauksessa osasyy lankeaa väkisinkin Verkkomestarille, mutta huolellisuus on hyvä asia niin tieliikenteessä kuin tietoliikenteessäkin (emmehän syytä polkupyörän tai auton valmistajaa sen paremmin kuin niiden myyjää tai huoltajaakaan, jos huolimattomuuttamme kiilaamme kärkikolmion takaa liikenteen sekaan?).

Edellinen oli esimerkki siitä, miten tikusta voi tehdä asiaa ja miten verkkopäiväkirjailu haittaa asioiden hoitoa. Tätä kirjoittaessani olisin moneen kertaan lähettänyt Verkkomestarille pyynnön web-sivulla olevan mailto:-linkin tarkistamisesta.

Lyhyestä virsi kaunis

Joskus "sotaretki" voi päättyä lyhyeen. Nykyisessä yhteiskunnassa hyvin suoritettu siviilipalvelus voi usein olla kokonaishyötyvaikutuksiltaan yhtä isänmaallinen suoritus kuin hyvin suoritettu asepalvelus. Viitetekstiin liittymättömänä mielipiteenäni totean tosin, että siviilipalvelukseen olisi syytä lisätä poikkeusolojen toimintavalmiuksia parantavaa koulutusta. Pahimmassa tapauksessa poikkeusolot tarkoittavat tilannetta, jossa vihollinen pyrkii yhteiskunnan infrastruktuurin tuhoamiseen, ja sen estämisessä voi toimia aivan yhtä tehokkaasti ilman asetta kuin aseen kanssa.

Tavallaan ne tuhannet miehet, jotka kotiutuvat 6-12 kuukautta armeijan leivissä vietettyään ilman sodanajan sijoitusta päätyvät pitkällä aikavälillä käytännössä samankaltaiseen tilanteeseen kuin nimimerkki "Dronir" - tilanteeseen, jossa kriisiaikoja varten saadun sotilaallisen koulutuksen käyttöarvo hipoo nollaa. On pitkälti sama, onko kyseiseen tilanteeseen syynä vuosikymmenien kouluttamattomuus reservissä vai hyvin lyhyeksi jäänyt varusmiespalvelus.

Muuten olen sitä mieltä, että motivoitunut sivari on monta kertaluokkaa isänmaallisempi henkilö kuin pahasti "gonahtanut" varusmies.

On kyllä niinkin, että varusmiespalveluksen keskeyttämistä vasta havitteleville voi todeta armeija-ajan ensi viikkojen noudattavan suunnilleen kaavaa "nyt jos kestät tämän viikon, niin on seuraava; jos kestät sen, niin kestät sitten vielä varmaan yhden". Jossakin vaiheessa kestäminen muuttuu normaaliksi rutiinielämäksi, ja alkaa olla vähitellen myös hauskoja hetkiä, ajan kuluessa paljonkin. Joskus ennenkin kehumani kooltaan megalomaaninen, mutta rehdin kansanomaiseen tapaan kirjoitettu ja hauska armeijapäiväkirja kuvaa mielestäni erinomaisella tavalla tätä noin vuoden ajanjakson mittaista nuoren ihmisen pienoiselämänkaarta.

Näytön paikkoja

Ammattikouluissakin kokeet, myös varsinaiset näytöt, tahtovat keräytyä lukukausien lopulle. Jostain syystä tänä vuonna näyttää eri koulutusten näyttöjä kasaantuneen tammikuulle. Järjestelyjen kannalta kasautuminen ei koskaan ole kovin hyvä asia, oli vuodenaika mikä tahansa, mutta siltä on vaikea välttyä suunnilleen samanlaajuisten tutkintojen aloittaessa ja lopettaessa koulutuksiaan samaan aikaan. Tänään oli vuorossa sähköalan perustutkinnon elektroniikan ja tietoliikennetekniikan koulutusohjelman näyttö tietoliikennetekniikasta. Tehtävä oli hyvin rutiininomainen atk-, puhelin- ja ISDN-kaapelointityö, mutta hieman soveltamiskykyä vaatinut tehtävänmäärittely toi asiaan vaikeusmomenttia perustutkinnon tarpeiksi. Ihan kunnialla tulevat elektroniikka- ja tietoliikenneasentajat työnsä suorittivat.

Kulutusjuhlaa pikkupaikkakunnalla

Pienessä kylässä on suuri tapahtuma, kun uusi kauppaliike avaa ovensa. Muuan rohkea yrittäjä oli laittanut pystyyn lemmikkieläintarvikeliikkeen, jollaista ei näillä main ole ainakaan vuosikymmeneen nähty. Avajaispäivänä vielä vähän ennen sulkemisaikaa tupa oli tupaten täynnä. Toivottavasti liike kannattaa jatkossakin. Vilma sai harjan ja pienen laatikollisen uudenlaisia "kissanmuroja". Löytölapsen sukuselvitystä pohtiessamme olemme tulleet kissaneidin ulkoisen olemuksen perusteella siihen päätelmään, että kisulla on melko vahva bengalinkissan geeniperimä. Rehellinen maatiaiskissahan se toki on (monirotuinen, kuten eläinlääkärin potilastiedoissa hienosti sanotaan), mutta vartalo, turkki kuviointeineen ja hurjan energinen ja leikkisä mutta samalla kiltti ja ihmisrakas luonne luonne viittaisi tuohon kotikissan ja aasialaisen pienen villikissan risteytykseen.

Citizen-merkkiset kellot taitavat olla aika kestäviä koneistoltaan. Koko lailla 19 vuotta sitten rippilahjaksi saamani kello käy vielä, vaikka edellisellä paristonvaihtokerralla kelloseppä totesi koneiston olevan niin kulunut, että seuraavaa paristonvaihtoa tuskin tulee. Uudesta paristosta pelästyneenä kello pian lopettikin käymisen, ja kelloseppä sai viime kesänä myytyä minulle uuden Citizenin, tällä kertaa paristottoman aurinkokellon. Siitäkös vanha ajannäyttäjä suivaantui ja alkoi käydä omia aikojaan ja käy siis edelleen. Hyvin tämä uusikin toimii. Mutta kyseisen kellomerkin metallihihnoista ei voi sanoa samaa kestävyyden osalta. Vanhassa kellossa alkuperäinen hihna rikkoutui kai vuodessa, tilalle vaihdettu toinen lähes samanlainen samoin, mutta kolmas halpa tarvikehihna on kestänyt ja kestänyt. Uuden kellon mukamas kestävä hihna katkesi käsittämättömästä paikasta hiljattain. Tähän ei onneksi tarvinnut vielä vaihtaa hihnaa, kun kylän kelloseppä sai sen käsityönä korjattua. Takuu ei olisi kattanut hihnaa, mutta onneksi pikkukylän kauppiailla on näitä omatoimisia laajennettuja takuita :-)

Kansalaistaitoja harjoittamassa

Illan olin varannut oman sivistystason nostamiseen. Tulin hankkineeksi jokin aika sitten taas vaihteeksi akateemisen statuksen ilmoittautumalla eräälle avoimen yliopiston atk-kurssille, joka alkoi tänään. Kilpaileva vaihtoehto oli kotikylän kansalaisopistossa niinikään tänään alkanut ensiapu II -kurssi. Katsoin jälkimmäisen vaihtoehdon tarjoaman sivistyksen tärkeämmäksi, joten Tampereen matka sai tältä illalta jäädä. Ensiapukurssi puolustaa paikkaansa sikälikin, että I-kurssin päivitysoptio II:ksi kestää vain kolme vuotta, ja "ykkösestä" on minulla jo kulunut hetkisen aikaa. Ryhmä oli miesvoittoinen, kuten tällaisissa harrasteissa usein tahtoo olla. Jokunen tuttukin oli, veturitallin nurkilta tai muualta. Itse asiassa pienellä paikkakunnalla olisi pienoinen ihme, jos samaan harrastuspiiriin, tapahtumaan tai muuhun tilaisuuteen ei osallistuisi yhtään aikuiselle alkuasukkaalle entuudestaan tuttua henkilöä. Kurssi aloitettiin kertailemalla I-kurssin asioita Anne-nuken pussailun, haavojen sitomisten ja tajuttoman potilaan kääntöjen merkeissä. Tajuttoman potilaan kylkiasentoon kääntämisen uudet ohjeet ovat varsin käytännönläheiset. Aikaisempi suosittu tapa muistuttikin auttajalle asetettuine fyysisen koordinaation vaatimuksineen joitakin dojolla matossa harjoitettavan vapaaottelun kääntöjä ;-)

Muotivillityksen mukana

Matkailijan urani näyttää todellisuutta paljon vaikuttavammalta yhden päivän rautatiehenkisen Viipurin-matkan ansiosta:


create your own visited country map or write about it on the open travel guide

Tahmaa ja tippoja

Tänään tuli nukuttua luvattoman pitkään. Häpeällistä näin kauniina talvipäivänä. Iltapäivällä kävimme ladulla, joka kumma kyllä näytti hiljaiselta. Ehkä ihmiset sulattelivat sunnuntailounastaan. Rauhallinen ympäristö kelpaa kyllä meille hyvin. Laiskuuden ansiosta tuli kerrankin tehtyä oikeaoppinen sunnuntaihiihtäjän pitovoitelu. Pohjalle jäi vanha lämpimämmän kelin pehmeä voide ja sen päälle laitoin pakkaskelin mukaista hieman kovempaa voidetta. Pehmeä pitovoiteen pohja estää kelinmukaisen voiteen liian nopean kulumisen. Tämän vanhan hyvän konstin korvaajaksi on varmaan olemassa pussillinen uusia, mutta tämä ei ainakaan vaadi kalliita aineita tai erikoistyökaluja.

Tipaton tammikuu olisi ankara paastokausi, jos tipattomuuden ulottaisi myös colajuomiin. Se ei olisi välttämättä huono idea, mutta cola-addiktille ehkä hieman liikaa. Ylikansallisia mustia mehuja yritän enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä välttää sekä piruuttani että maailmanparannushengessä, mutta harmittaa, kun hyvä kotimainen vaihtoehto Classic Cola tuntuu kadonneen täkäläisten kauppojen hyllyiltä. Viime vuonna tarjolle tullut Rainbow on kyllä hyvää sekin.

Vielä pehtooreista

Rannan näkymissä koskela-tyyppisen johtajuuden onnistumisen selitykseksi löydettiin voimakkaasti motivoitunut johdettava joukko. Motivaatio on erittäin kiinnostava ihmisyksilön ja -kollektiivin käyttäytymistä säätelevä asia. Jos johdettava joukko on hyvin motivoitunut yhteisten päämäärien hyväksi, uskon että lähes mikä tahansa relevantti johtamistyyli vie vähintään kohtuulliseen lopputulokseen. Kirjoitin eilen koskela-tyyppisen johtajuuden soveltuvan nimenomaan kriisijohtamiseen tai muutoin johdettavien kannalta huomattavan poikkeuksellisten (yleensä kielteisessä mielessä normaalista poikkeavien) tilanteiden johtamiseen. Noissa tilanteissa johdettavilla yleensä on korkeampi motivaatiotaso toimintaan kuin arkirutiinien keskellä. Keskeistä ja johtajuuden kannalta ongelmallista on se, että motivaatio suuntautuu ensisijaisesti omaan selviämiseen kriisitilanteessa. Se tavoite ei välttämättä ole sopusoinnussa yleisten tavoitteiden kanssa, itse asiassa todennäköisesti se on jopa ristiriidassa niihin nähden. Johtajan tehtävä näissä tilanteissa on suunnata johdettavien sinänsä korkea motivaatiotaso tavoitteiden kannalta oikeisiin asioihin, missä korostuu oman esimerkin, ihmisläheisyyden ja soveltamiskyvyn merkitys. Poikkeavassa tilanteessa ei johtamisen kannalta ole juurikaan merkitystä sillä, ovatko johdettavat tilanteessa alunperin vapaaehtoisesti vai ei. Ehdot sanelee itse tilanne, ei se miten siihen on päädytty.

Normaalissa elämässä kriisijohtamisen käytännöille ei ole tarvetta. Monissa arkielämän tilanteissa sellaiset saattaisivat näyttää ylimitoitetuilta ja siten kääntyisivät itseään vastaan. Kriisijohtamisen sovellusala on melko suppea, mutta sitä ei silti pidä käsittää yksinomaan sotilaallisen maanpuolustuksen kenttään kuluvana terminä (missä sitä mieluusti tunnutaan käytettävän).

Vanitas vanitatum

Tuulikaapissa luetaan madonlukuja tällaisille ja tällaisille. Älköön kuitenkaan syytä langetettako yksinomaan nykypäivän länsimaisen ihmisen turhamaisuudelle. Osattiin sitä ennenkin.

Heti aamusta poliisikamarille

Aamupäivä tuli vietettyä poliisikamarilla, jonne seutukunnan poliisimiehiä ja Vapepan väkeä oli kokoontunut yhteistoimintakoulutukseen. Pääaiheena oli kadonneiden henkilöiden etsintä. Se kuuluu polisin viranomaistehtäviin, mutta poliisilla ei ole käytännössä resursseja tehtävän toteuttamiseen, mikäli joudutaan turvautumaan vähänkään laajamittaisempaan etsintään. Tähän faktaan perustuu poliisin ja vapaaehtoisvoimien yhteistyösuhde.

Kyseessä oli tällä kertaa sisätiloissa toteutettu etsinnän suunnitteluharjoitus. Tositilanteissakin poliisiviranomainen ja vapaaehtoisjohtaja apulaisineen suunnittelevat etsinnän toteuttamisen.

Nykyaikana maastoetsintääkään ei toteuteta ensisijaisesti perinteisellä tavalla näkötuntumaharavoinnilla. Toiminta on etupainotteista, eli heti hälytyksen jälkeen aloitetaan saatavissa olevin - yleensä vielä vähäisin - voimin niin sanottu lähietsintä todennäköisimmän katoamispaikan ympäristössä, mahdollisten tieurien tutkiminen moottoroidun partion avulla jne samalla kun rakennetaan johtopaikkaa haravointiin koottavia joukkoja varten. Tehokas haravointi edellyttää useampikymmenpäistä koulutettua etsijäjoukkoa, joka tekee menetelmästä raskaan ja liian hitaan käyttöön otettavan, mikäli turvauduttaisiin vain ja ainoastaan siihen.

Kartalla on helppo lähettää ketjuja metsään. Tositilanteessa voi olla toisin. Haasteita on niin johtopaikalla kuin kenttäetsijöilläkin. Pystyn kokemuksesta kirjoittamaan vain jälkimmäisen näkökulmasta. Tilanne ei koulutetullekaan etsijälle ole miellyttävä ja helppo. Hän ei koulutuksestaan ja kokemuksestaan huolimatta ole pelastusalan ammattilainen. Toiminta poikkeaa huomattavasti hänen arkipäivästään. Olosuhteet voivat vaihdella tammikuisen yösydämen pakastimesta kesäkuisen iltapäivän paahtimeen ukkos- tai räntäsateet siihen väliin mahtuen.

Näkymä rannalta -verkkopäiväkirjassa on viime päivinä pohdittu kiinnostavalla tavalla johtajuutta Tuntemattoman sotilaan esimerkein. Väitän, että etsintäketjussa johtajuuden on oltava koskelamaista. Sen kaltaista johtajuutta vaaditaan tilanteissa, joissa edellytetään tuloksellista toimintaa joukolta, jonka kannalta kyse ei ole jokapäiväisistä asioista olosuhteissa, jotka saattavat olla hyvinkin haastavia. Koskela-johtajuus on poikkeustilanteiden välitöntä kriisijohtamista. Myös mäkilä-tyyppiselle ja lammio-tyyppiselle johtajuudelle on oma paikkansa. Se sopii välttämättömien rutiinien aikaan, tai kun kyse on resurssien kulutuksen säätelystä. Poikkeustilanteiden johtaja ei välttämättä kykene pitämään yllä toimintaa rutiinioloissa, kun taas rutiiniolojen johtaja ei välttämättä hallitse tilannetta poikkeusoloissa. Ei taida olla aivan sattumaa, että Linnan kuvauksessa - kirjailijan itsensä arvottamana - sankarillisen johtajuuden sädekehän ylleen saaneet toimintajaksot sijoittuvat lähinnä hyökkäysvaiheeseen ja osin perääntymisvaiheeseen. Hieman rauhallisemmassa asemasotavaiheessa johtamisen kuvaaminen painottuu polkujen kiveämiseen tai suolasilakoiden pihtaamiseen.

Iltapäivä tarjosi lisää harrastetoimintaa leppoisammissa merkeissä. Rutiinikokous veturitallilla sujui mitä miellyttävimmissä merkeissä. Pullat ja kahvit tulivat käytettyä tehokkaasti ja pöytäkirjaan kirjattiin hyviä päätöksiä. Ennen saunaa ehti vielä pienen lenkin ajaksi ladulle useamman päivän tauon jälkeen. Pelkäsin lipsumista, mutta keli ja voitelu osuivatkin tällä kertaa hyvin yhteen.

Ajattelin lukea vähän, mutta uni alkaa vaikuttaa houkuttelevammalta kuin kirja.

Väittelyjä

Työpäivä meni laatuprojektin merkeissä. Laatuprojekteissa sana "laatu" koetaan joskus hyvin velvoittavana ja voimakkaana terminä. Kyse ei automaattisesti ole hyvästä laadusta, vaan ensisijaisesti siitä, että laatua, oli se sitten hyvää tai huonoa, voidaan mitata. Aivan toisessa laatuprojektissa joskus vuosia sitten projektin vetäjä totesi yhdessä yhteydessä hieman provosoivasti, mutta asian ytimeen osuen: mitä ei voi mitata, sitä ei voi parantaa. Laatuprojekteissa keskeistä ei ole välitön toiminnan tai tuotteen laadun parantaminen, kuten usein luullaan, vaan mahdollisuuksien luominen siihen. Oppilaitosympäristössä laatuprojektit ovat haastavia hankkeita sikäli, että teollisuuden piirissä alunperin syntyneet menetelmät eivät suoraan ole sovellettavissa sinne.

Yhdessä vaiheessa juutuin taas väittelemään laatukonsulttimme kanssa segregaation ja inkluusion ongelmasta eli suomeksi sanottuna siitä, tulisiko niin sanottujen erilaisten oppijoiden - termi ei tässä tarkoita erityislahjakkaita - koulutus toteuttaa mieluummin erityisluokissa (segregaatio) vai normaalin opetuksen yhteydessä (inkluusio). Itse olen sitä mieltä, että niin pitkälle kuin se on koulutuksen kokonaislaadun kannalta mahdollista, tulisi suosia normaaliopetusta. Tietenkin vaikeimmat tapaukset kuuluvat niin oman kuin muidenkin edun vuoksi erityisopetuksen piiriin. Mutta luulen, että nykyään oppija siirretään liian helposti erityisopetukseen, jo aivan mitättömien, esimerkiksi normaalia ammatillista perustutkintoa haittaamattomien luki- tai muiden vaikeuksien vuoksi. Liiallisella eriyttämisinnostuksella on yhteyksiä huolta herättäneeseen syrjäytymiskehitykseen. Hyvässä tarkoituksessa tehty erityisopetukseen siirto lyö omanlaisensa leiman siirron saaneen otsaan jo kenties perusopetuksen ala-asteella. Omilta kouluajoiltani voin ajatella vaikkapa herroja "Huuhaa-K" tai "Iso-N", jotka nykymäärittelyin varmasti olisivat päätyneet alta aikayksikön erityisopetukseen, mutta jotka tuolloisessa ilmapiirissä saivat parhaansa yrittäen sinnitellä normaalin peruskoulun läpi tilanteeseen nähden ihan kunnialla. Heihin ei lyöty järjestelmän toimesta erilaisuuden leimaa, ja ainakin jälkimmäinen vaikuttaa tänään oikein esimerkillisenä kansalaisena. Enkä usko, että edellisenkään tilanne tästä poikkeaisi. Enkä ole ammattikoulu-urani aikana törmännyt - muutamia sekä suomen- että englanninkielen taidottomia lukuunottamatta - tapauksiin, jotka eivät olisi voineet opiskella normaalissa opetusryhmässä. Ammattikoulussa tilanne on peruskouluun verrattuna tosin erilainen siinä, että tietylle ammattialalle hakeutuvat ensisijaisesti sellaiset, joilla on edes jonkinasteinen motivaatio alan opiskeluun ja edellytykset menestyä alalla edes jossakin määrin. Kaikille yhteisessä peruskoulussa tilanne on hankalampi, varsinkin kun normaaliopetuksen piiriin kuuluneita tasokurssijärjestelmiä ei enää tunneta (tasokurssien sanottiin leimaavan opiskelijoita, mutta vielä paljon raskaammin leimaa nykyään suppeimman tasokurssin de facto -vaihtoehtona käytettävä erityisopetus).

Työpäivän jälkeen tie vei Tampereen Kalevankankaalle. Yliopisto tarjosi rahvaallekin avoimen teematapahtuman. Teemaseminaarit keskiajasta ja teknologiatulevaisuudesta vaikuttivat ensikuulemalta kiinnostavilta, ja sellaisia ne olivatkin. Keskiaikaseminaarissa tutkija Tapio Salminen roimi kovin sanoin keskiaikamuodin ja viihdeteollisuuden luomaa virheellistä historiakuvaa. Arvatkaa kuka myhäili samanmielisyyttään. Salminen esitti kaksi mielenkiintoista väittämää. Keskiaikaa pidetään myöhempiin aikoihin verrattuna taikauskon ja irrationalismin ajanjaksona. Lähteistä ei kuitenkaan ole osoitettavissa, että keskimääräinen ihminen olisi saatavilla olevaan tietoon nähden ollut ajattelussaan tai käytännön toimissaan yhtään sen irrationaalisempi kuin nykyään. Fakta ja fiktio osattiin erottaa toisistaan jo silloin. Absoluuttinen tiedon määrä toki oli vähäisempi ja laadullisesti heikompi kuin myöhemmin, mikä antaa ajasta helposti liian yksipuolisen ja pimeän kuvan. Salmisen toinen mielenkiintoinen ajatus oli, että Euroopassa ja Suomessa 1980-1990-lukujen taitteessa alkaneen keskiaikamuodin yksi taustatekijä olisi Euroopan yhdentymisen juurien kollektiivinen tietoinen tai tiedostamaton hakeminen. Juuri keskiajalla suuri osa nykyistä EU:n aluetta eli universalismin eli hengellisen, henkisen ja ajoittain poliittisenkin yhtenäiskulttuurin aikaa.

Keskiajan moraalista puhunut professori Juhani Sarsila oli maineensa veroinen esiintyjä. En ole häntä ennen "livenä" nähnyt, mutta nyt tuli kuulopuheet todettua oikeiksi omin korvin ja silmin. Sarsilan tyylistä tuli mieleen hyvä saarnapappi. Sellainenhan hän itsekin taitaa olla omalla tieteenalallaan?

Teknologian ja tulevaisuuden teemaa käsiteltiin yhtäältä geeniteknologian ja toisaalta tietotekniikan kysymyksiä. Professorien Timo Ylikomi ja Mauno Vihinen asiallinen ja selkeä esitys kantasolututkimuksesta oli sellainen, jota ideologisimpien geeniteknologian vastustajien olisi suonut olevan kuulemassa. Julkisuudessa ihmisen geeneihin liittyvä teknologia tunnutaan nähtävän synonyymina ihmisen kloonaamisyrityksille, vaikka todelliset sovellusalueet ovat sairauksien ja vammojen uusien hoitomuotojen kehittämisessä perinteisten lääkehoidon ja kirurgian oheen.

Tietotekniikan osalta demottiin tietokoneen ja ihmisen vuorovaikutusta niin, että tietokone yritti havainnoida ihmisen muita kuin suoraan ohjauskomennoiksi tarkoitettuja viestejä. Elektrodien avulla ohjattu, kulmien kurtistelua ja muuta kasvojen elehdintää totteleva galacticamaisella cylon-korostuksella selvää suomea jutteleva Office-avustaja näytti hauskalta. Todennäköisesti se ei oikeasti olisi kovin kiva kaveri Wordilla sählätessä. Langaton EKG-järjestelmä sen sijaan näytti varsin järkevältä.

Puolisoni ystävättärineen tuli paikanpäälle hieman myöhemmin. Onneksi he ehtivät juhlasaliin ennen yhteiskunnan pahoinvointiaiheisen pääkeskustelun alkua ja olivat ystävällisesti varanneet istumapaikan minullekin. Sali oli aivan täynnä. Moni seisoi tai istui portailla kuuntelemassa nykyisten tai entisten poliitikkojen keskustelua rehtorin johdolla.

Claes Andersson tuntui olevan samaa mieltä allekirjoittaneen kanssa liiallisen (heikkojen) eriyttämisen ja erilaistamisen syrjäyttävistä vaikutuksista - koulumaailman sijasta hän puhui koko yhteiskunnasta. Tekstiä Anderssonilta tuli myös psyykelääkkeiden käytön osalta. Hänen mukaansa uusi kansantautimme, yhä lisääntyvä masennus, ei ole varsinaista masennusta vaan narsistista tai addiktioista johtuvaa persoonallisuushäiriötä, jota hoidetaan masennuksena. Persoonallisuushäiriöisellä jo sekin, "kun ei ole kivaa", tuntuu masennukselta. Kovaa tekstiä sisältäen varmasti useampiakin totuuden jyviä.

Jörn Donner oli myös kovalla linjalla syyttäen syrjäytymisongelmista osaksi liiallista tai väärin käytettyä vapaa-aikaa. Hänen mielestään helpoimmin tarjolla olevat viihteelliset vapaa-ajanviettotavat passivoivat ihmisen. Mieleen ei voinut olla nousematta vekkulilla nimellä paiskatun yhdysvaltalaisen psykologin Czikszentmihalyin käyttämä termi the paradox of leisure. Ihminen haluaa vapaa-aikaa, mutta käyttää sen itseään vahingoittavalla tavalla. Anderssonin tapaan Donnerkin osoitti sormella "turhia marisijoita". Historiallisesti tarkasteltuna suomalaisessa yhteiskunnassa on monien kansalaisten käytettävissä olevien resurssien puolesta vain harvoin mennyt paremmin kuin nyt - vielä 1990-luvun alun laman jälkeenkin - mutta jollei marina kohdistu liian korkeisiin veroihin niin sitten liian vähäisiin yhteiskunnan tukiin. Tuskin vailla totuuden siementä oli Donnerinkaan lausunto.

Sirpa Pietikäinen harjoitti ihailtavaa rohkeutta osoittavaa itseironiaa erään alkoholipoliittisen sanasensa yhteydessä, ja Rosa Meriläinen keskittyi - kuten puolisoni ystävätär totesi - vaikuttamaan pikkutytöltä. Ei niin, etteikö hänellä olisi painavaa sanottavaa, kun sen aika on, mutta tässä tilaisuudessa ei tuntunut niinkään olevan. Naiskeskustelijoista järeimmillä sanoilla ampui hengellistä säätyä edustava Hilkka Olkinuora, joka toi painavin esimerkein esiin sen, että ruohonjuuritason näkökulmasta kaikki marina ei ole turhaa ja että kaikilla ei mene hyvin, vaikka yhteiskunnassa keskimäärin asiat ovat kunnossa.

Lopuksi sen verran väittelyä weblog-maailmassakin, että parissa eri paikassa siteerattu torstainen kirjoittamani "Jos kirjoittaa julkisesti, pitää yksinkertaisesti kirjoittaa niin, että virheellisille tulkinnoille ei jää varaa, tai vaihtoehtoisesti antaa kirjoituksillaan itsestään sellainen kuva, jonka haluaakin antaa" pätee siinä tilanteessa, jos kirjoittaja nimenomaan ei halua itsestään tehtävän vääriä tulkintoja. Ei tietenkään ole mitään väärää kirjoittaa niin spontaanisti ja vapaasti kuin tahtoo, mutta silloin kannattaa varautua ilman suurempia tunnemyrskyjä sietämään vääriä tulkintoja. Jos kirjoittaa vähemmän vakavasti, kannattanee myös palaute ottaa vähemmän vakavasti :-)

Hajasijoituksia

Muuallakin kuin weblogeissa esitys valtionhallinnon toimielimien hajasijoittamisesta on herättänyt vilkasta keskustelua. Allekirjoittaneella olisi tarjolla ratkaisu.

Ei hajasijoiteta valtionvirastoja, vaan hajasijoitetaan koko Helsinki. Näin virastot ja niiden työntekijät eivät joudu pois rakkaan Itämeren tyttärensä helmeilevästä syleilystä ja myös maakunnat voittavat. Esimerkiksi rautatientori voidaan sijoittaa Humppilaan, jotta saadaan sinnekin vähän menoa ja pieni korvaus lakkautetusta asemasta. Kruunuhaka puolestaan sijoitetaan Simpeleelle, jotta sinne saadaan kauniimpia rakennuksia. Jakomäki siirretään Lahteen Liipolan naapuriksi. Kummankaan asukkaille ei tule liiallista kulttuurisokkia. Kallio olisi kiva täällä Vanajan-Hämeessä, koska se on nätti paikka, mutta on hyödyllisempää siirtää se Tampereen Amuriin ja rakentaa siitä uusi työläiskaupunginosamuseo. Kaartinkaupunki viedään Ouluun lohdutukseksi taannoin lakkautetusta varuskunnasta. Lapinlahden paikka on luonnollisesti Savon sydämessä Matin ja Liisan pitäjässä. Punavuori sopii värinsä mukaisesti Kemiin ja Kluuvi Raumalle, koska sen nimi voisi hyvin olla Rauman murretta. Käpylän sijoituspaikka on avoin, koska moni käpykylä haluaisi sen itselleen aluepoliittisin perustein.

Saadaanko paikallistuntijoilta jatkoksi lisää hyviä esityksiä, niin pian metrokin tulee tarpeettomaksi ja se museoidaan Haapamäelle :-)

Interblogismia uunin lämmetessä

Tuntuu melkein pahanteolta olla kotona jo ennen kello 17:ää. Toisaalta on mukava, kun pakkaspäivänä voi polttaa puita uunissa ja säästää kallista sähköä. Niin, ja lueskella blogeja.

Panu oli ystävällisesti kuopsutellut vielä lisää Kaalimaata. Kiitoksia! Tällaista blogikeskustelu parhaimmillaan on, keskustelijoiden tietoa lisäävää toimintaa. Älköön kommenttiani kuitenkaan tulkittako niin, että toivoisin weblog-maailman kangistuvan vain ammatillisista, tieteellisistä, teknillisistä tai muutoin muodollisista asioista kirjoittamisen foorumiksi.

Nimimerkki "Tiedemies" puolestaan esittää tiivistetysti sen syyn, miksi itsekään en ole erityisemmin kiinnostunut transhumanismiksi kutsutusta ideologiasta, vaikka myönnänkin viihtyväni teknillisten vimpaimien parissa. Kuten ideologiat yleensä, kyseessä näyttää olevan asia, jossa uhoa ja meteliä tuotetaan enemmän kuin mitään todellista. Onko asia verrattavissa erääseen rajoitetumpaan ennakkotapaukseen: 1990-luvun uusmediahypeen, jossa pohjimmiltaan selväpiirteisten teknillisten innovaatioiden järkevää ja tuottavaa käyttöä hämärrettiin sekoittamalla ne lähes kaikkeen inhimilliseen elämään korkeakulttuuria myöten?

Kaalimaan kaivelun tai transhumanismin tyyppisten "kovien" aiheiden vastakohta ovat ihmissuhde-aiheet, joiden tiimoilta löytää myös verkkojulkaisemiseen yleisemmin liittyvää asiaa. Parisuhde-verkkopäiväkirjassa käsitellään henkilökohtaisen julkaisemisen yhtä ikuisuusongelmaa: tekstin antaman ihmiskuvan luotettavuutta. Kirjoituksen tai kommenttien sisältöön lainkaan kantaa ottamatta itse olen sitä mieltä, että kirjoittajalla ei pitäisi olla mitään syytä pahastua kirjoitustensa antamasta ihmiskuvasta, vaikka se olisi virheellinen. Jos kirjoittaa julkisesti, pitää yksinkertaisesti kirjoittaa niin, että virheellisille tulkinnoille ei jää varaa, tai vaihtoehtoisesti antaa kirjoituksillaan itsestään sellainen kuva, jonka haluaakin antaa.

Hämärää höpinää

Pari edellistä päivää kuluivat työmaalla vanhan kunnon MS-DOSin parissa. Historian siipien havina siirtyi sitten weblogiinkin. Tämä pitkä työpäivä kuluikin sitten mitä sekalaisimpien askareiden, enimmäkseen paperitöiden, merkeissä. Sellaisen päivän jälkeen joskus tuntuu, että ei ole saanut mitään todellista aikaiseksi.

Illan treenit olivat pitkästä aikaa vahvan mattopainotteiset. Matossa möyriminen jos mikä on hyvin läheisen kontaktin ottamista harjoittelukaveriin. Ja kun kaveri on hyväkuntoinen, taitava ja innokas, se on aika raskastakin. Olen kai joskus aikaisemminkin kirjoitellut, miten viileään ja etäiseen asioihin suhtautumiseen pyrkivä city-kulttuuri telkeää fyysisen kosketuksen vain joidenkin julkisista elämänkentistä erotettujen instituutioiden piiriin. Kontaktiliikuntalajien yksi kasvattava vaikutus on mielestäni se, että ne opettavat, että fyysistä kosketusta ei tarvitse kavahtaa. Ei toki niin, että normaalissa elämässä fyysisen kontaktin hakeminen edes toverillisen selkään taputtelun muodossa, mistään lähemmästä puhumattakaan, olisi mielestäni toivottavaa. Ja viime kädessä jokainen tietenkin määrittelee oman fyysisyytensä rajat itse. Mutta väitän, että oppiminen koskettamaan ja olemaan kosketettavana kasvattaa niin omaa inhimillisyyttä kuin toisen ihmisen inhimillisyyden ymmärtämistä samoin kuin suvaitsevaisuutta. Ehkä ajoittain rajultakin näyttävä liikuntaharrastus voi olla yksi helppo tapa tähän; muitakin, fyysisesti hienovaraisempia, varmasti on, mutta luulen että monen härmäläisnaisen tai -miehen on kaikesta huolimatta aika vaikea lähteä hakemaan fyysisen kontaktin oppia mistään "silittelyterapiasta".

Kirjoitan nyt yli oman ymmärrykseni, mutta voiko olla niin, että jos tottuu koskettamaan ihmistä voimakkaasti esim. kamppailuliikuntalajissa, on helppoa koskettaa ihmistä myös hellästi, kun on sen aika? Tilanne ja ihminen ovat näissä tapauksissa (ainakin todennäköisesti) eriävät, mutta yhteinen nimittäjä on se, että ei ole kokonaan vieraannuttu kommunikaation fyysisestä puolesta.

Kuten sanottu, jokainen määrittelee omat rajansa itse. Kaikki eivät välttämättä lainkaan halua koskettaa tai tulla kosketetuksi missään (intiimin elämänpiirin - toivon, että sitä ei liiaksi sekoitettaisi tähän teemaan - ulkopuolisessa) tilanteessa. Oma näkemykseni on, että fyysinenkään kosketus ei pohjimmiltaan ole paha asia. Make touch, not blogwar ;-)

Fyysisyydestä vielä: ehdin vähän aikaa katselemaan noin 10-vuotiaiden juniorien harjoituksia (heidän ohjaajansa, jonka tapasin nyt pitkästä aikaa, oli vasta äsken koululainen, nyt aikuinen kahden lapsen äiti - vain perusiloinen luonteeni estää minua käyttämästä muuatta benropialaista ilmaisua omaa ikääntymistäni koskevan huomion suhteen). Tuo parikymmenpäinen nuorten harjoittelijoiden joukko näytti nauttivan oman fyysisyytensä toteuttamisesta juuri sillä tavalla, jota lasten liikunnallisesta passiivisuudesta huolestuneet kaipaavat. Kuperkeikat, ryömimiset, hypyt, kaatumiset ja moni muu ei tuntunut kuluttavan lainkaan lasten energiaa vaan päinvastoin lisäävän sitä entisestään. Ei kai lasten toiminnan terve fyysisyys ole mihinkään kadonnut, kun heitä vain rohkaisee toteuttamaan sitä.

Minäkin pidän kuperkeikoista. Lapsenmielisyyteni ei varmasti ole mikään yllätys lukijoille :-)

Uppoaa kaaliin

Paljon kiitoksia Kaalimaantiedosta Panulle ja sähköpostitse lähdevinkkejä antaneelle asiantuntijalle.

Oli Kaalimaa sitten Brittein saarilla tai Satakunnassa, on kyse kummassakin tapauksessa kristillisen kulttuurin merkittävästä keskittymästä. "Gaelien maassa" oli Ionan luostarin kaltaisia keskuksia, joissa eurooppalaistunut hellenistis-kristillinen kulttuuriperintö säilyi kansainvaellusten jälkimainingeissa paremmin kuin manner-Euroopassa ja josta sitä Brittein saarten kautta, esimerkiksi 700-luvulla eläneen frankkien kuningas Kaarle Suuren hovissa vaikuttaneen yorkilaisen oppineen Alkuinin kaltaisten henkilöiden saattamana, levitettiin takaisin mantereelle kansojen myrskyn laannuttua. (Pahoittelen kulttuuri-imperialismia kirjoittaessani Iona, kun pitäisi kai käyttää jotakin alkukielisempää kirjoitusasua. Onko muuten Innis na Druineach joku myöhäisen ajan Artus-legendojen tai vastaavien tarujen kautta tullut "muka-vanha" nimi vai kertooko se omaa tarinaansa Columban kaltaisten lähetyssaarnaajien - aivan kuten Pohjolan varhaisten sananjulistajienkin - suosimasta tavasta pyhittää alkuperäisen uskonnon harjoittamispaikkoja kristillisen uskon käyttöön? Niin, Colmcille esittäytyy minulle Columbana).

Satakunta ja erityisesti Kalannin seutu taas oli Suomessa ensimmäisiä alueita, jonne lännen kirkko ulotti pysyväisluonteisen vaikutuksensa.

Ionan saarella harjoitetaan nykyäänkin kristillistä toimintaa lähinnä ekumeenisessa hengessä, ja Kalanti puolestaan on voimakasta rukoilevaisen herätysliikkeen aluetta, varmaankin paljolti kyseisen herätysliikkeen perustajan, sikäläisen 1700-luvulla eläneen paimenen Liisa Eerikintyttären perinnön ansiosta.

Lumihanki, piispa, kirves ja erhe

Tammikuun 19. on paitsi talven selän taittumisen ajankohta (tosin hyvin epämeteorologisesti: vuorokauden keskilämpötila kun on pitkien aikasarjojen mukaan yleensä alimmillaan vasta helmikuun alussa) myös nimensä mukaisesti marttyyripiispamme muistopäivä.

Perimätietoon, myöhäsyntyisiin asiakirjalähteisiin ja mahdollisesti historialliseen mielikuvitukseen pohjautuva Paavali Juustenin noin vuonna 1565 julkaistu piispainkronikka (Chronicon episcoporum Finlandensium) kertoo Henrik-piispasta näin:

Anglicus Anno domini millesimo centesimo quadragesimo octauo Vpsalie quartus Episcopus prefficitur. Anno MCL:o cum sancto Erico Finlandiam venit in estate et statim yeme sequente Kiwlo martirizatur miraculis coruscando Nowsis sepelitur Ad Abo transfertur.

Henrikin ja hänen kumppaninsa kuningas Eerikin legendat ovat luonteeltaan sydänkeskiaikaista ristiretkiaineistoa. Todennäköisesti Suomeen ei suunnattu 1150-luvulla mitään erityistä ristiretkeä, vaan kyseessä oli edelliseltä vuosikymmeneltä saakka toteutettujen kirkon ja kruunun yhteistyöhankkeena toteutettujen ns. ledung-retkien jatkumo. Ledung-retket sinänsä periytyivät Pohjolan merivaltojen eräänlaisesta asevelvollisuusjärjestelmästä, jossa kynnelle kykenevillä oli velvollisuus asettaa laiva miehistöineen kuninkaan käyttöön kevään ja kesän ajaksi. Tämän ledung-laivaston turvin viikinkikuninkaat harjoittivat kuuluisia retkiään milloin enemmän, milloin vähemmän sotaisissa merkeissä ainakin 800-luvulta alkaen.

Lännen kirkko virallisti toimintansa Itämeren piirissä 820-luvulla, jolloin alueen lähetystyö annettiin ensin Reimsin arkkipiispalle ja kymmenen vuotta myöhemmin Hampurin arkkipiispanistuimelle. Käännytystyön kohteena olleet eivät vielä tässä vaiheessa suuremmin arvostaneet piispojen vaivannäköä, ja yhden vähemmän rauhanomaisen ledung-retken seurauksena Hampurin piispanistuin siirrettiin Bremeniin.

Läntisen kristinuskon leviäminen Pohjolaan oli monien syiden summa. Merkittävänä toimijana hääri itse paavi kahdesta syystä. Ensinnäkin ns. investituurariidan aikana paavinistuimelle oli tärkeää etäännyttää uusi pohjoinen lähetysalue entisestä emäalueestaan Saksan keisarikunnasta. Tätä taustaa vasten on nähtävä Lundin hiippakunnan perustaminen 1100-luvulla. Toinen merkittävä tekijä oli idän kirkon laajeneminen, joka - toisin kuin lännessä - tapahtui harvemmin miekka kädessä, mutta silti tehokkaasti. Jo vuonna 988 kastettiin Kiovan ja sen mukana Novgorodin valtaeliitti kreikkalaiskatoliseen uskoon, ja viimein 1050-luvulla idän ja lännen kirkkojen tiet erosivat kokonaan. Kiista lähetysalueista oli valmis.

Kävi täällä sitten Henrik-niminen piispa tai ei, Suomen alue kuului 1250-luvulle asti lähetyspiispojen alaisuuteen, mikä kertoo siitä, että kovin järjestäytynyttä ei kirkollisen toiminnan ylin johto täällä ollut.

Tarkasteltaessa kristinuskon leviämistä Suomeen, on keskeistä huomata, että se ei tapahtunut yksittäisten ledung-retkien ansiosta - Henrikin ja Erikin mahdollisesta ristiretkestä puhumattakaan - eikä yksinomaan lännestä käsin. Vaikka keskityttäisiinkin vain läntisen kirkon aseman kehitykseen, on todettava sen vaikutuksen alkaneen ja voimistuneen vähitellen paljolti rauhanomaisen kanssakäymisen, kuten kaupankäynnin myötä. Ruotsalaisia vaikutteita, kuten hallinnollinen hundare-järjestelmä, vakiintui paikallishallintoonkin. Tämä lienee kotiutunut ensimmäiseksi alueelle, jota sittemmin alettiin kutsua Satakunnaksi, tarkemmin Ala-Satakunnaksi.

Ruotsalaisvaikutuksen ohella myös Ruotsia tuolloin vahvemmat Tanska ja Saksa kilpailivat Suomen ja Baltian alueista, jälkimmäinen ei niinkään poliittisesti mutta sitäkin vahvemmin sittemmin hansana tunnetun kauppaliiton esivaiheiden muodossa. Kristillisiä vaikutteita ja niiden tarjoajia riitti.

Niinpä köyliöläinen Lalli, joka katolisella keskiajalla määritettiin pahan pakanan ideaalityypiksi, lienee ollut ainakin nimellisesti kristitty (Lallin nimi viittaa kristillisperäiseen Laurentiukseen samoin kuin tarinoissa hänen vaimonsa Kertun nimi saksalaiseen Gertrudiin). Jos joku Lalli-tyyppinen mies jonkun Henrik-tyyppisen kirkonmiehen surmasi, ei kyseessä varmaankaan ollut ymmärtämättömän pakanan ja ylvään kirkkoruhtinaan välinen episodi. Lalli on saattanut kuvitella tekevänsä niin saksalaisille tai tanskalaisille kauppakumppaneilleen kuin ehkä kristityille uskonveljilleenkin hyvän työn hoitamalla vähäpätöisen ruotsalaisten mukana tulleen tunkeilijan pois päiviltä. Tämä kaikki tietenkin menee historiallisen mielikuvituksen puolelle siinä, missä muutkin Köyliönjärven jään tapahtumiin liittyvät käsitykset.

Entä päivänsankari Henrik? Keskiaikeiseen legendaperinteeseen kuuluva Pyhän Henrikin surmaruno sanoo hänen olleen kotoisin Kaalimaasta. Tämän on joskus tulkittu tarkoittavan "Gaelin maata" eli ilmeisesti Skotlantia tai Irlantia (herra Höglund, asiantuntemustanne kaivataan). Onpa Kaalimaan joskus ajateltu tarkoittaneen Kalannin maatakin, jolloin Henrik olisi kotoista satakuntalaista perua. Yhtä hatarin perustein Henrikiä on veikkailtu milloin englantilaiseksi, milloin saksalaiseksi. Itse legenda saattaa ollakin peräisin Englannista ja kertoa jo 1130-luvulla kuolleesta lähetystyöntekijästä.

Yhtä kaikki, yleisimmän tarinan eli Pyhän Henrikin legendan mukaan Henrikin kerrotaan tulleen Ruotsiin vuonna 1153 paavin legaatin, englantilaissyntyisen Nicolas Breakspearin eli Nikolaus Albanolaisen (sittemmin paavina otti nimen Hadrianus IV) mukana ottamaan hoitoonsa uusi Uppsalan hiippakunnan piispanvirka, jolla paavi halusi tehdä pesäeroa paitsi vanhaan emähiippakuntaan Hampuri-Bremeniin myös paavin mielestä liian mahtailevaksi paisuneeseen Lundiin, joka viime ajat oli hoitanut Pohjolan lähetystä. Asiakirjalähteiden perusteella Uppsalan hiippakunta on kuitenkin perustettu vasta vuonna 1164, joten ainakaan sen piispa Henrik tuskin on ollut, mikäli noin varhaisen historian ajoituksiin yleensä voidaan luottaa. Myöskään lähetyspiispa-Henrikiä ei lähteistä selkeästi voida osoittaa.

Henrikistä kertovat lähteet ovat myöhäsyntyisiä. Ristiretkitarina on taltioitu 1200-luvun lopulla syntyneeseen Pyhän Eerikin legendaan, jonka päätarkoitus on ollut legitimoida Folkungain kuningassuvun valta Ruotsissa. Pyhän Henrikin legenda on kirjoitettu Turussa 1300-luvulla, kun asemansa asutuksen ydinalueilla vakiinnuttanut katolinen kirkko alkoi etsiä omia juuriaan tässä maankolkassa. Pyhän Henrikin surmaruno taas kuuluu tarkemmin ajoittamattomaan kansanrunoperinteeseen ja on siten verrattavissa moniin Kalevala-eepoksen pohjana oleviin tarinoihin.

Paljolti katolisen kirkon paikallisidentiteetin vahvistamistarpeiden vuoksi Henrik kanonisoitiin. Henrikin kanonisoinnista, joka siis oletetaan ilman sen kummempaa lähdekritiikkiä joskus tapahtuneen, ei ole säilynyt dokumentteja. Tosin häneen viitataan myöhemmissä, jopa paavien sanelemissa, teksteissä pyhä-epiteetillä, joten jonkinlainen todenperäisyys kanonisoinnilla pitänee olla. Ensimmäinen asiakirja, jossa Henrikistä puhutaan pyhänä, on paavi Bonifatius VIII:n vuonna 1296 tai 1297 kirjoittama kirje ([...]Cupientes igitur, vt ecclesia Aboensis, in honorem beate Marie virginis et sancti Henrici episcopi et martiris fundata [et] honorifice constructa [...], FMU 221).

Kielilläpuhumisen tajunnanvirtaa

Pirkanmaa on ikivanhalta kuulostava, mutta jokseenkin pseudohistoriallinen nimitys "maakunnalle", joka käsittää Ylä-Satakuntaan ja Hämeeseen kuuluvia maa-alueita. Mutta Pirkanmaan ruotsinkielinen nimitys kalskahtaa jostakin syystä melko komealta: Birkaland.

Pirkanmaallakin on maakuntamuseo. Maakuntamuseoiden tehtäväksi Museoasetus (1312/1992) määrittää mm. toiminta-alueellaan sijaitsevan museotoiminnan edistämisen ja ohjaamisen. Museotoiminnan kentässä maakuntamuseoilla on merkittävä rooli hallinnollisena ja asiantuntijaorganisaationa. Maakuntamuseoista toisinaan käytetty englanninkielinen termi provincial museum kuulostaa tehtävään nähden jokseenkin vähäpätöiseltä suomalaisen korvaan.

Kielilläpuhumisesta puheen ollen: vuosia sitten odottelin junaa Tampereen asemahallissa, ja jotakin ns. vapaan suunnan kristillistä seurakuntaa edustava sananjulistaja istui juttelemaan. Jostakin syystä puheeksi tulivat 1. Kor. 12:1-11 mukaiset armolahjat, joiden joukossa mainitaan kielilläpuhuminen. Kerroin sananjulistajalle olevani kiitollinen sellaisesta kielilläpuhumisen lahjasta, että yläkerran johtoporras antoi minun kaikesta kovapäisyydestäni huolimatta oppia koulussa edes sen verran ulkomaan kieltä, että olen saattanut eräänkin kerran opastaa jotakuta ulkomaalaista henkilöä etsimäänsä paikkaan. Keskustelukumppanini ei hyväksynyt lainkaan tällaista tulkintaa. Silloin ja edelleen ihmettelen uskonasioissa sitä, miksi uskon pitäisi perustua joihinkin extreme-kokemuksiin. Minusta uskonnollinen tai ideologinen vakaumus ei tunnu kovin vahvalta, jos se vaatii tuekseen elämää suurempia kokemuksia.

Viikonloppu työn merkeissä

Viikonloppu kului pitkälti paperitöiden merkeissä. Torstain ja perjantain tietokoneasentajatutkinnon näytön arviointipaperien puhtaaksikirjoitus, erään toisen koulutuksen kirjallisten harjoitustöiden arviointi ja muistion kirjoittaminen pitivät tietokoneen ääressä hieman liiankin hyvin. Parin pienen hiihtolenkin ja yksien lumitöiden verran tuli sentään ulkoiltua.

Mainittu näyttö osoittautui työlääksi. Työtehtävänä oli Windows 2000 -palvelimen asennus Active Directoryineen, RAID1-levypeilauksen toteuttaminen, DHCP-palvelun rakentaminen aliverkotuksen pohjalta, käyttäjätilien ja roaming-käyttäjäprofiilien luontia, organisaatioyksiköiden ja niihin liitettyjen ryhmäkäytäntöjen laatimista ja muuta vastaavaa Windows-palvelimenhallintaan liittyvää työtä. Ensisilmäykseltä tehtävä saattoi näyttää helpolta, koska melko tavanomaisia asioitahan työtehtävät olivat. Mutta tekemistä oli paljon, ja ammattitutkinnon ollessa kyseessä tämänkaltaiset työt oletetaan tehtävän rutiinilla, toisin sanoen kirjallista materiaalia ei näytöissä sallita.

Ensi viikolla oma opetuksellinen pääprojektini eli tietokoneasentajan ammattitutkintoon valmistava koulutus pääsee joksikin aikaa hellään naiselliseen huomaan. Itse aloitan viikon opettamalla pari päivää historiaa. Nimittäin datanomitutkinnon opetusohjelmaan on mahdutettu vielä lyhyt johdatus MS-DOSin peruskomentoihin ja komentojonoihin. Mielenkiintoista :-)

Digitaalikameran hankinta mielessä

Köyhällä ei pitäisi olla varaa turhuuksiin, mutta digitaalikameran hankintaa olemme silti suunnitelleet. Tarjonnassa on runsauden pula. Laitteessa saisi olla jonkinlainen optinen zoomaus (mitään huippumakroa tai -teleä ei kaivata) ja käsisäätömahdollisuuksia mieluusti käsitarkennuksen sekä aukon ja suljinajan esivalintojen verran. Kohtuullisen pieni kokokaan ei olisi pahitteeksi. Riittääkö kolmen megapikselin tarkkuus harrastelukäyttöön? Onko "säänkestäviä" malleja muita kuin Olympuksen pitkälle automatisoidut mju-sarjalaiset?

Suosituksia otetaan vastaan.

Saako olla Pobeda vai Mozilla?

Suosikkiselaimeni on jo vähän aikaa ollut Mozilla. Edellisestä suosikistani Netscapesta luovuin toista vuotta sitten. Sillä puolella suosikkini oli jonnekin vuodelta 1997 juurensa juontaneeseen tekniikkaan pohjautunut 4.8, jonka ominaisuuksissa - tai niiden puutteessa - ikä alkoi näkyä. Netscapen 6-sarjan versioissa tuntui olleen paljon teknisiä ongelmia, ja 7-sarjalaiset vaikuttivat raskailta. Microsoftin Internet Explorerin, Operan, K-Meleonin tai monen muun epäilemättä korkeatasoisen tuotteen kanssa en pitkän Netscape-totunnaisuuteni vuoksi oikein päässyt sinuiksi. Mozilla ei olemukseltaan kovin paljon eronnut Netscapen 7-sarjasta, mutta tuntui kevyemmältä ja nopeammalta käyttää. Sen kanssa on nyt pärjäilty mukavasti, ja tänään vaihdoin version 1.6:een. Hyvin sekin toimii.

Eilisessä Aamulehdessä oli automainos 50 vuoden takaa. Siinä myytiin neuvostoliittolaisvalmisteisia autoja: Pobedaa lujana käyttöautona ja Moskvitsia halpana kulkupelinä. Myös Zim-limusiineja oli tarjolla (linkkien takaa löytyvien autojen vuosimallit eivät täsmää mainokseen). Auton vaihto ei välttämättä ollut lähitulevaisuuden realistinen hanke läheskään jokaiselle silloiselle Aamulehden lukijalle, mutta tietokoneohjelmaa kukaan heistä ei edes haaveillut vaihtavansa uuteen - varsinkaan paljon, paljon halvemmalla kuin "Mossen" hankinta olisi ollut.

Jos elinikää riittää, olisi mielenkiintoista nähdä, mitä sellaisia hyödykkeitä, joista tänään normaalien joukkoviestimien keskimääräisillä lukijoilla ei ole edes aavistusta, kuuluu enemmistön arkipäivään ja jaetaan lähes ilmaiseksi 50 vuoden kuluttua.

Kirkko kiinnostaa Moosesta

Kotimaa-lehti uutisoi kirkkomuseon perustamishankkeen päässeen uudelleen vauhtiin. Valtio on osoittanut uutta kiinnostusta 1990-luvun lopulla rahapulan (ja Turun ja Kuopion välisen sijoituspaikkakiistan) seurauksena hiljaisuuteen joutuneelle hankkeelle sen jälkeen, kun oma Mooseksemme jyrähteli asiasta viime elokuussa. Lipposen kirkkomuseota puoltaneen kannanoton perusteella kirkkohallitus on nyt perustanut työryhmän valmistelemaan museohanketta uudelleen.

Kirkolliskokous jätti hankkeen aikanaan raukeamaan rahapulan takia. Kirkon taloudellinen tilanne ei ole nyt sen parempi kuin vuonna 1998, eikä museon perustaminen tai ylläpito varmastikaan kuulu kirkon tärkeimpiin työmuotoihin, mutta raskaan sarjan poliitikon kannanoton jälkeen kirkko ehkä voi katsoa hieman aiempaa toiveikkaammin myös valtion suuntaan. Tuetaanhan valtion varoin monenlaista muutakin museotoimintaa, eikä kulttuurimme ehkä keskeisimmän peruspilarin menneisyyden esittely häpeäisi yhtään niiden rinnalla.

Ja Vanhanen perässä

Nykyinenkin pääministeri on antanut kirkolle myönteisiä lausuntoja. Tampereen hiippakunnan mitä mielikuvituksellisimmin nimetyn Hiippakunta-lehden tammikuun numerossa Vanhanen antaa kirkolle tunnustuksen aktivoitumisesta yhteiskunnallisessa keskustelussa nälkäryhmien ja vastaavien muodossa 1990-luvulla.

Vanhasen kirkkonäkemys on mielenkiintoinen. Yhtäältä hän näkee kirkon yhteiskunnan vakauttavana, tasoittavana ja pitkäjänteisyyttä korostavana tekijänä, toisaalta hän tunnustaa kirkon merkityksen yhteiskunnallisia muutoksia ajavana voimana. Noihin kahteen, näennäisesti ristiriitaiseen, rooliin kai kirkon tehtävän yhteiskunnallisena organisaationa voikin tiivistää: niin vakauden kuin muutoksenkin edistämiseen pienen ihmisen (ja sitä kautta koko yhteiskunnan) edun näkökulmasta.

Opiskeluaikoja ja opintoviikkoja

Opettaja-lehden numerossa 3/2004 pelätään, että aineenopettajat eivät ehtisi valmistua yliopisto-opiskelulle suunnitellussa seitsemän lukuvuoden määräajassa. Selvää on, että ylemmän korkeakoulututkinnon minimilaajuudella (160 tai 180 opintoviikkoa) saavutetaan käytännössä vain harvoin sellainen pätevyys, joka tosiasiallisesti riittää peruskoulun yläasteen tai lukion aineenopettajan tehtävään. Väittäisin, että opettajan virkoja hakevien realistinen tutkintojen laajuus joillakin aloilla - esimerkiksi matemaattisissa aineissa ja joissakin kielissä (raskaat monen oppiaineen yhdistelmävirat) tai historiassa ja yhteiskuntaopissa (kova kilpailu työpaikoista) - ovat jossakin 250 opintoviikon tietämissä.

Luulen, että ongelmana on nimellisvaatimusten ja todellisten vaatimusten epäsuhde. Suppeisiin tutkintojen nimellislaajuuksiin nähden seitsemän vuotta on mielestäni melkoisen pitkä aika. Mutta se ei liene ainakaan kovin pahasti ylimitoitettu aika ajatellen sitä, että opettajaksi aikovan saatetaan todellisuudessa edellyttää juhlivan valmistumistaan joistakin muista käytännöistä lainatuilla "240 ohi on" -tyyppisillä iskulauseilla (tosin luku 240 kuuluu jo historian lehdille siinä toisessa käytännössä).

Koulutuksen nykyistä jokapaikan ihmelääkettä eli henkilökohtaista opiskeluohjelmaa on nyt tarjottu tiedekorkeakouluihinkin avuksi opiskeluaikojen lyhentämiseen. Toivottavasti HOPS-höpsötys ei kuitenkaan valtaa liiallista alaa siellä. Normaalille opiskelijalle tuollainen kaikki muodollinen touhotus on pois varsinaisesta opiskeluajasta. Ohjauksen paras paikka on minusta aina ammatti- eli substanssiopintojen välittömässä yhteydessä, ei missään erityisissä opinto-ohjauksen instituutioissa.

Keskiviikon kertomaa

Työmaalla alkaa olla lopuillaan tietokoneasentajan ammattitutkintoon valmistavan koulutuksen opintokokonaisuus aiheesta lähiverkkojen työasema- ja palvelinjärjestelmät. Jaksoon kuuluu tutustuminen pariin eri palvelinkäyttöjärjestelmään. Pääpaino oli Windows-toimialueissa eli erityisesti Active Directoryyn liittyvissä seikoissa. Linuxille jäi liian vähän aikaa, niin tärkeä ja mielenkiintoinen kuin sekin on. Windows tuntuisi ainakin vielä olevan Linuxia enemmän kotonaan paikallisverkkojen palvelimena johtuen siitä, että työpöydillä käytetään paljon Windowsin työasemaversioita, ja helppokäyttöisen ja suositun NT 4.0 -järjestelmän myötä Windows-palvelimet saivat pk-yritysten paikallisverkoissa hyvin vahvan aseman, jonka NT:n seuraajat ovat perineet. Linuxilla on omat kiistämättömät vahvuusalueensa varsinkin sellaisessa, mihin liittyy nimi Internet. Kuitenkin juuri huomaamattomat, mutta sitäkin lukuisammat yritysten ja laitosten paikallisverkot ovat tietokoneasentajille usein eniten työtä teettävä sarka.

Huomisen ja ylihuomisen näytöissä katsotaan, miten opintokokonaisuus on onnistunut. Näytön järjestelyt esiasennuksineen pitivät työmaalla tavanomaista pidemmälle iltaan.

Muutamana viime päivänä on tullut käytyä säännöllisesti ladulla tekemässä pieni lenkki. Tänäänkin ulkoilu olisi tehnyt hyvää pitkän sisätyöpäivän päälle. Kotimatkalla linja-autossa oli harvinaisen nuutunut olo. Jo Kekkonen sanoi, että kaikki syyt, jotka estävät liikuntaharrastusta, ovat tekosyitä. Minulla oli varsin huono tekosyy olla lähtemättä ladulle: puolisoni tarvitsi auton matkatessaan naapurikaupunkiin omaan harrastukseensa. No, olisi kuntoradalle kuitenkin ollut useamman kilometrin matka, joka on laiskalle miehelle liian pitkä suksien kantamista ajatellen. Latuyhteyttä sinnekään suuntaan täältä ei ole.

Ballerinan lähdettyä innostuin kuitenkin käymään kuukauden tauon jälkeen dojolla. Erinäisten aikataulurajoitteiden vuoksi siellä taitaa tulla talven aikana käytyä hyvin vähän. Liian vähän, joskaan itselläni ei ole harrastuksen suhteen mitään tavoitteita, lieneekö koskaan oikein ollutkaan. Ilman tavoitteitakin voi silti olla kiva harrastaa; vain huvin vuoksi. Hiki tuli. Joukossa oli yhdet uudet, mutta tutulta näyttävät kasvot. Pian muistui nimikin mieleen aikojen takaa. Kovakuntoinen turvallisuusalan mies antoi vapaaotteluharjoituksessa aikamoista rökitystä. Ei toki ihan vastuksetta. Se oli kivaa :-)

Huomisesta tulee paitsi mainitun näytön myös muutamien muiden velvoitteiden takia melko hurja päivä. Siispä yöpuulle.

Mutta lopuksi vielä muuan huomio, kun asiaa on oikein tieteellisestikin nyt tutkittu. Kannattaa lukea tämä. Ja erityisesti se viimeinen virke. Oikeat koulutusvalinnat jo nuorena tarjoavat paljon hyvää elämässä. Ammattimies pärjää aina :-)

Subjekti - verkkokeskustelun pahis?

Tommi Perkola on palannut itseänikin kiinnostavaan aiheeseen verkkokeskustelun ja -julkaisemisen - tai periaatteessa minkä tahansa keskustelun tai julkaisemisen - subjektin merkityksestä. Tästä päästäänkin pikku aasinsillan kautta anonymiteetin ja subjektin suhteeseen.

Anonymiteetti ja subjektittomuus eivät ole keskenään sama asia, pikemminkin päinvastoin. Anonyymina voi rakentaa itsestään huomattavan näkyvän ja viestin vastaanottoon vaikuttavan subjektin. Näin tehdään ainakin Usenet news -ryhmien tai weblogien kaltaisella usein kevyeen jutusteluun keskittyvällä foorumilla, paljolti varmasti huvin vuoksi. Weblogeissakin lähes kaikki anonyymikirjoittajat harjoittavat nimenomaan kevyttä ja lukijakunnan - tai ainakin sen osan - hauskuutukseen tähtäävää kirjoittelua (tai sitten taiteellisia impressioita), mikä on mielestäni aivan hyvä valinta.

Anonyymiuden takaama mahdollisuus luoda itselleen sellainen olemus kuin haluaa pelkäämättä mainittavassa määrin naamion pettämistä - ja erityisesti tämän mahdollisuuden häikäilemätön hyväksikäyttö - on pitkälti kiistänyt anonyymiuden vakavasti otettavana subjektin häivyttämisen mahdollisuutena verkkoviestinnässä. Ilman anonymiteetin suojakilpeä viestivä voi hänkin rakentaa itsestään sellaista hahmoa kuin haluaa. Mutta jo pelkkä "googletus" (jota näköjään ahkerasti harrastetaan tähänkin sepustukseen johtaneista hakusanalistoista päätellen) voi iskeä säröjä toivotun hahmon pintaan. Tämä yleensä pitää ei-anonyymin kirjoittajan jalat maassa oman verkkohahmon subjektin luomisessa anonyymikirjoittajaan verrattuna ja siten osaltaan on edesauttamassa häiritsevän subjektin hävittämisessä.

Realistiset keinot subjektin hävittämiseen ovat yksinkertaisia. Arvoneutraali - myös käytettävien ilmaisujen osalta - kirjoitustapa eli lyhyesti sanottuna hyvä asiateksti tuo persoonattoman muodon. Ei-subjektiivisiin seikkoihin pohjautuvat väittämät perusteluineen taas muodostavat rungon, jonka varaan teksti persoonattomasti rakentuu.

Lisäksi kirjoittajan on sallittava lukijalleen lähdekriittisyys, vaikka se kohdistuisi joskus persoonaankin. Se osaltaan lisää kirjoittajan vastuuta tekstistään. On vähintään reilua, että lukija saa mahdollisuuden tietää tekstin taustoista. Nykyisten verkkokeskustelufoorumien yleensä kepeässä jutustelussa asialla ei ole suurta merkitystä, mutta jos keskustelun perusteella pitäisi kerätä tietoa vaikkapa yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjaksi, asia on toinen. On hyvä muistaa myös se, että kirjoittajan vika ei ole, jos lukija takertuu lähdekritiikissään epäoleellisiin persoonallisiin seikkoihin. Sen, mikä taustatieto on oleellista ja mikä ei, päättää lukija, ja se hänelle sallittakoon. Kirjoittajan tehtävä on kirjoittaa niin hyvin, että hän voi huoletta kohdata myös epäolennaisiin seikkoihin perustuvan kritiikin.

Mutta miten moni oikeasti haluaa, että persoona häivytetään verkkokeskustelusta weblog-maailman kaltaisella foorumilla? Jos kaikki siirtyvät kuivakan, neutraaliin asiatekstin kirjoittamiseen, varustavat kirjoituksensa kattavalla selostuksella käyttämistään menetelmistä, jolla tekstissä esiintyvät väittämät on muodostettu sekä tarkalla lähdeviiteapparaatilla (välttämätöntä, jotta tekstien totuusarvoa ei arvioida kirjoittajan, vaan käytettyjen menetelmien ja lähteiden pohjalta), muuttuu koko genren luonne melkoisesti.

Kiireitä

Ennen niin pitkä ja tylsä tammikuu tuntuu nykyisin tarjoavan vuodelle lentävän lähdön. Puuhaa riittää. Töissä sählätään parin ei-niin-toivotun sattumuksen kanssa. Toinen, näistä itse asiassa hankalampi, otettiin hoitoon terävästi ja on pian käytännössä pois päiväjärjestyksestä. Toista veivataan ja hössötetään sellaisella voimalla, että tuntuu kuin itse hössöttäminen olisi tärkeämpää kuin kaikkia osapuolia tyydyttävä lopputulos. Tulee mieleen jotakin keittiöhenkilökunnan määrän suhteesta keittoruokalajin laatuun. Kahden tapauksen esimerkki osoittaa, miten vaikeakin ongelma voi ratketa nopeasti pienellä tiimillä kun taas suuri joukko tuo toiseen ongelmaan niin paljon "rakentavaa keskustelua" ja "tuoreita näkemyksiä", että varsinaisten toimenpiteiden suunta katoaa.

Harrastustoiminnassa tammikuun aikana syntyy huomattava osa vuoden aikana tuotettavasta paperisaasteesta. Toimintakalenterit, tiedotteet, toimintakertomukset, tilinpäätökset, jäsenmaksujen maksatukset ja muut vastaavat venyttävät yhdistysten toimihenkilöiden iltoja ja joskus varmaan hermojakin. Kevyt byrokratia on suuri voima paikallistason yhdistyksen käytännön toiminnalle.

Uusia tuotoksia on tullut listalle paljon. Ikävä kyllä aika ei taida riittää tutustua kovin syvällisesti näihin ainakaan vielä. Yhden instituution elämänkulun uuden vaiheen alkamista raportoidaan tälläkin kierroksella. Menestystä kaikille isänmaan eteen varusmieheksi tai siviilipalvelukseen lähteneille!

Tämä on meikäläisen yhteiskunnan rauhallisissa oloissa hyvin rohkea liike. Voi olla, että jossakin on saattanut tulla jopa riitaa siitä, kuka saa heittää ensimmäisen kiven.

Huteja ja osumia

Weblogistit iloittelevat joskus julkaisemalla erilaisten jäljityspalvelujen kautta saatuja hakukoneiden hauskoja hakutermejä, joilla heidän weblogiinsa on päädytty. Minä en voi päteä tässä(kään) lajissa. Uusimmista tänne johtaneista hakutermeistä suosituin on "solifer sm". Siten löytyy allekirjoittanuttakin kovasti kiinnostavia aiheita "pienoisrautatie messut 03", "hr13 veturi", "vr suomen veturit kautta historian", "suomen kartanot" ja lisäksi hieman hämärä "irina laulaja vastaukset" (suurin osa näistä toki ilman lainausmerkkejä vapaatekstihakuina toteutettuina). Ei mitään järisyttävää. Ihme kyllä kaikissa tähän töherrykseen johtaneissa hauissa suosituin hakutermi on ollut allekirjoittaneen nimi. Onkohan minulla joku julkkiskaima? Myös Höglundin Panua ja Hapulin Minnaa on käyty kysymässä. Irinaakin on jokunen kaivannut. Höyryveturit on hakuterminä seitsemännellä sijalla, ja heti sen perässä on yksi todellinen valio: amisviikset :-)

Sisällöntuotannon kannalta oikeastaan hävettää. Miten surkean kuvan Internetistä saakaan kirkasotsainen Solifer SM -mopojen tai Hr13-veturien ystävä, kun hakutulokseksi lävähtää tämä sepustus.

Vain hiustenleikkuuta

Aamupäivällä käväisin rautatieaseman nurkilla parturissa ajattamassa pääni kaljuksi, enkä joutunut odottelemaan vuoroani kuin yhden pikaisen Tuulilasin selailun verran tässä kylän ilmeisesti suosituimmassa (=edullinen ja palvelee ilman ajanvarauksia) parturiliikkeessä.

Iltapäivällä poikkesin veturitallilla. Paikat olivat kunnossa ja maisema lumen peitossa. Matkassa oli työmaalta lainattu digitaalikamera. Oulun miehet saivat sähköpostin mukana kaipaamansa kuvan moottoriresiinan kojetaulusta (ja nyt aloitin itseni visuaalisenkin paljastelun tässä verkkopäiväkirjassa: ikkunasta heijastuva irtokäsi kuuluu allekirjoittaneelle :-). Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat ry oli saanut joululahjaksi kaksi Limingasta löytynyttä ja Limingan kunnan haltuun joutunutta VR:n 1950-luvun moottoriresiinaa (Tre-Rto-25 ja Tre-Rto-111), joita suunnitellaan kunnostettaviksi ajokuntoon.

Ilkka poikineen sattui tallille samaan aikaan. Olivat kotiin päin ajellessaan nähneet tutun auton tallitien päässä. Mietittiin, miten lämpö pysyisi parhaiten ulkosäilytyksessä seisovassa peruslämmitetyssä puukorisessa 1940-luvun matkustajavaunussa. Päädyttiin pitämään osastojen väliovet edelleen suljettuina ilmankierron kustannuksella; joka osastossa kun kuitenkin on oma lämmitin.

Kamera kun tuli mukaan, niin ikuistin myös unelmieni työpisteen. Niin lähellä, mutta silti niin tavoittamattomissa...

Mahtavatko jotkut ihmiset hieman liioitella talvipukeutumistaan? Eilen ladulla näimme äidin kaksine juuri ja juuri kouluikäisine lapsineen reippaasti hiihtoa harjoittelemassa. Kaikilla heillä oli pikkupakkasesta huolimatta yllään tuhdin näköiset toppapuvut. Lapset näyttivät noissa vaatteissaan yhtä paksuilta kuin pitkiltä. Luulisi tulleen hurjan lämmin, vai ovatko uudet ulkoiluvaatteet tehty niin hyvistä materiaaleista, että niin ei pääse käymään? Tänään lämpötilan laskettua alle -10 celsiusasteen toppapuvut, pilkkihaalarit ja muut vastaavat olivat melkein hallitseva asuste kylän katukuvassa (huono termi, koska täällä ole yhtään katua).

Tipaton tammikuu on tamperelaisprofessorin mukaan ylemmän keskiluokan harrastus. Siitä huolimatta tässäkin torpassa sellaista vietetään. Kaikki eivät ole samoilla linjoilla. Illansuussa käydessäni vielä kylällä hakemassa pötyä pöytään reippaat nuorukaiset suunnittelivat autolla, jytämusiikilla ja kännyköillä varustettuina illan ohjelmaa: "Ensin Semaforiin ja sitten YO:lle, kun sinne pääsee ilmaiseksi ennen yhtätoista." Kaupungin houkutuksia.

Kuri ja järjestys olla pitää?

Miten ollakaan, eilen niin Opettaja-lehden 1-2/2004 pääkirjoitus kuin weblog-maailmakin on käsitellyt nuorille asetettavien rajojen problematiikkaa. Tommi Perkolan mielestä niukkuus ja kurinpitokoneistot määrittävät automaattisesti kasvattajien kaipaamat rajat. Tämä väite sisältää virheellisen oletuksen siitä, että kurinpitokoneistot olisivat luonnonlain kaltainen yhteiskunnasta riippumaton voima. Rauhanajan hyvinvointiyhteiskunnassa puhdasta hyödykkeellistä niukkuutta keskeisempi rajojen säätelijä ovat sosiaalisista konstruktioista koostuvat järjestelmät. Toisin sanoen ihmiset itse rakentavat pitkälti myös kurinpitokoneistonsa, kun sitä eivät tee kuivuus, nälänhätä, vihollinen tai villipedot (ja näidenkin vaikutusten alaisena toimivissa yhteiskunnissa ihmiseen välittömästi vaikuttavat kurinpito-organisaatiot ovat usein yhteiskunnan omaa tuotosta esimerkiksi poikkeustilalainsäädännön - tai yhtä lailla anarkistisen tilan - aikaansaamissa muodoissa). Koska kurinpitokoneistojen luominen ja säätely on yhteiskunnasta riippuvaista toimintaa, on kasvattajien vaatimus sikäli relevantti.

Rajoja kaipaavien kasvattajien huoli kohdistuu nimenomaan siihen, että kurinpitokoneisto ei heidän näkemyksensä mukaan aseta riittäviä rajoja. Ennen 1980-lukua voidaan nähdä kurinpitokoneistona toimineen ensisijaisesti kodin. Tämä huojuvin perustein ilmaistu aikamääre perustuu siihen, että 1980-luvulla alkoivat tulla vanhemmiksi ensimmäiset ikäluokat, jotka mainittavassa määrin olivat nauttineet ns. vapaasta kasvatuksesta. Todellisuudessa tämä linjaus on korkeintaan suuntaa-antava ja hyvin epämääräinen.

Aikaisemmin muut elämänkaaren eri vaiheisiin kuuluvat ulkoiset kurinpitokoneistot, kuten koululaitos, Puolustusvoimat ja työelämä sekä yleiset niin ikään kurinpitokoneistoiksi luokiteltavissa olevat järjestelmät, kuten yleiset moraalikäsitykset (joissa usein paiskasivat kättä ajalle ominaiset melko kovat kristilliset, työväenluokkaiset ja isänmaalliset arvot mitkä enemmän, mitkä vähemmän painottuneena) ja ennen kaikkea näiden ja kotikasvatuksen pohjalta muodostunut itsekuri pitivät melko tiukasti huolen sellaisen käyttäytymiskoodin noudattamisesta, jota nykyisin kaivataan takaisin rajojen asettamisen muodossa.

Rajojen asettamista kaipaavat instituutiot pelaavat keskenään polttopalloa sitä, kenelle vastuu kuuluu. Vanhemmat ajattelevat "kyllä se sitten viimeistään koulussa", ala-asteen opettajat, että "kyllä se sitten viimeistään yläasteella", yläasteen opettajat puolestaan, että "kyllä se sitten viimeistään murrosiän jälkeen ammattikoulussa tai lukiossa". Näiden opettajat heittävät pallon (lähinnä poikien enemmistön osalta) armeijalle, koska "siellä nyt ainakin sitten viimeistään miehistyy". Nämä instituutiot ovat kuitenkin vain elämänkaaren alkuvaiheen vaikuttajia, ja viime kädessä laskun pahimmin sopeutumattomista käyttäytymismalleista maksaa työelämä ja sitä kautta koko yhteiskunta. Töissä kun tarvittaisiin jos ei mitään muuta, niin ainakin asiallista käyttäytymistä, sovituista säännöistä kiinni pitämistä, omatoimisuutta ja tämänkaltaisia perusasioita.

Polttopallo vastuiden kanssa on johtanut siihen, että joissakin kunnissa poliittinen päätöksentekojärjestelmä on ottanut kurinpitokoneiston tehtävän. Täällä Hämeessä ainakin Hämeenkosken ja Lammin kunnat - muualla viimeksi kai Seinäjoen kaupunki - ovat valtuustotasolla määrittäneet koululaisille - tai varsinaisesti heidän huoltajilleen - muun muassa kotiintuloaikoja koskevat suositukset

Kunnanvaltuuston kaltaisen poliittisen päätöksentekoelimen valjastaminen ruohonjuuritason kurinpitojärjestelmän osaksi on minusta arveluttavaa kahdesta syystä. Ensinnäkin poliittisen päätöksentekojärjestelmän puuttuminen suoraan yksittäisen ihmisen elämään on aina voimakas toimenpide. Mitä pienempiin asioihin puututaan korkean päätösvallan taholta, sitä kauemmas demokratiasta on vaara lipua. Toiseksi päätöksentekojärjestelmän on erityisesti tämänkaltaisen asian kyseessä ollessa vaara menettää uskottavuutensa. Kuka viime kädessä vastaa valtuuston päätösten toimeenpanosta? Muodostaako kunnanhallitus katupartioita kuntalain (365/95) 23 § pohjalta? Toiveikkaimmat kotien voimaan uskovat voivat palauttaa mieliin tämänkaltaisten poliittisten päätösten perimmäisen syyn eli sen, että monet kodit eivät riittävästi katsotussa määrin ole onnistuneet kasvatustehtävässään, kun kerran rajojen asettaminen on otettu kunnallishallinnon tehtäväksi.

Homo ludens

Lähes koko päivä meni taas tietokoneilun merkeissä. Töissä käytiin tietokoneasentajaopiskelijoiden kanssa läpi Windows 2000 -toimialueen verkkoasemia ja käyttäjäprofiileja. Jälkimmäisen, periaatteessa hyvän ja yksinkertaisen asian, laatiminen palvelimella sijaitsevien ns. roaming-profiilien osalta on tehty yllättävän jäykäksi, kun ajatellaan miten Windows-palvelimia on perinteisesti markkinoitu nimenomaan helposti ylläpidettävinä järjestelminä. Roaming-profiilien osalta eivät 2000-sukupolvet tuoneet juurikaan helpotusta järjestelmänvalvojan työn kannalta.

Ilta meni lumitöitä lukuunottamatta jatkokäsitellessä muuatta Word-asiakirjaa, josta pitäisi saada aikaan muuan harrasteen puitteissa jäsenistölle jaettava tiedote. Kunpa sisennykset vihdoinkin opittaisiin tekemään sarkaimilla (tai tabulaattorilla, millä nimellä tuota nyt kukin kutsuu) eikä välilyönneillä. Ymmärrän, että ohjelmien lähdekoodissa sarkainsisennysten käyttö ei ole kovin suotavaa, koska eri editorit saattavat toistaa sarkainmerkit eri tavoin. Mutta jos kyseessä on Word-asiakirja, jota luetaan ja käsitellään Microsoftin Wordilla tai jollakin yhteensopivalla tekstinkäsittelyohjelmalla, ei pitäisi olla mitään teknistä syytä sarkainten käytön välttämiseen.

Olen tullut useaan otteeseen todenneeksi, miten nykyinen yhteiskunta ja kansantalous tarvitsee vähemmän atk-koulutusta ja atk-koulutettua väkeä kuin miltä jokunen vuosi sitten näytti. Silti tarvetta olisi varmasti edelleen vaikkapa tekstinkäsittelyn kaltaisten sovellustaitojen osalta. Tätä tarkoitusta palvelemaan lanseerattiin jo vuosikymmen sitten Tietoyhteiskunnan Kehittämiskeskus ry:n toimesta tietokoneen käyttäjän A-ajokortti, joka ideana oli ja on edelleen minusta hyvä. Ajokortin suorittanut henkilö hallitsee tietotekniikan perustyövälineet ja saa niillä aikaiseksi asiallista jälkeä. Mutta ajokortin maine pilattiin erityisesti työvoimahallinnon ja monien oppilaitosten yhteistoimin 1990-luvun jälkipuoliskolla, kun sitä markkinoitiin laman kouriin joutuneelle väestölle oikopolkuna työelämän vihreälle oksalle. Sitä se ei käytännössä koskaan ole ollut. Omien sivustaseurailijan havaintojeni mukaan täällä periferiassa vielä joskus vuoden 1996 paikkeilla tietokoneen ajokortista saattoi olla hyötyä työllistymisessä esimerkiksi toimistotehtäviin, mutta sen jälkeen vastaavista atk-taidoista on tullut välttämätön vaan ei enää riittävä edellytys moniin "siisteihin sisätöihin". Vaikka tietokoneen ajokortti ei ole - eikä sitä koskaan edes tarkoitettu olemaan - mikään atk-alan ammatillinen tutkinto, olisi siihen sisältyvistä perustaidoista paljon iloa vaikkapa vain kolmannen sektorin harrastustoiminnassa. Eri asia on, moniko viitsii huvin vuoksi istua hintavahkoilla kursseilla tai opetella omatoimisesti asioita, joista ei näennäisesti tunnu olevan välitöntä hyötyä.

Ylipäätään rohkenisin väittää, että paljon puhuttu (osin hypetetyt) tietoyhteiskuntataitojen voimakas kehitys on melko suurelta osin tietotekniikan kevyehkön, jopa viihteellisen, käytön osaamisen kasvua Internet-surffailuineen, staattisten web-sivujen laatimisineen tai weblogien kirjoittamisineen ;-) Myös välineelliset atk-taidot, erityisesti PC-laitteiston ylläpitotaidot, ovat kehittyneet yhtäältä laitteiden yleistymisen aiheuttaman välttämättömän tarpeen ja toisaalta komponenttien ja ohjelmistojen asennusten helpottumisen myötä. Moni ideologinen Microsoft-vihaaja ei sitä halua myöntää, mutta tästä helppoudesta lankeaa suuri kiitos Windows 95:lle joka näytti PC-maailmassa tietä suurille massoille komentopohjaisista järjestelmistä kohti Macintosh-tyyppistä intuitiivista ympäristöä. Toki OS/2 WARP (joka sittemmin Windows 95:n triumfisaatossa alennettiin tietokonelehtien ilmaiseksi kylkiäiseksi) teki samaa jo aikaisemmin ja teknisesti laadukkaammin, mutta se kuten moni muukin edelläkävijä jäi massojen kannalta kuriositeetin asemaan. Tuskinpa Linuxkaan olisi päässyt työpöydillä nykyiseen asemaansa, jos ikkunointihallintajärjestelmien kehittäjät eivät olisi nöyrtyneet Windows 95:n käyttöliittymän edessä tai toimisto-ohjelmien suunnittelijat kumartaneet Microsoftin Officelle. Windows 95:n (ja heti perään NT 4.0:n) - toki voimakkaalla markkinoinnilla avitettu - suosio kertoi, mitä PC-käyttäjät halusivat. Niitä haluja ovat eri valmistajat sittemmin toteuttaneet vaihtelevalla menestyksellä.

Kokonaan toinen asia onkin sitten se, miten paljon Windows on innovatiivisuudestaan velkaa "omenapuutarhurille" tai eräälle paremmin valokopiokoneistaan tunnetulle yritykselle tai monelle, monelle muulle. Mutta ainakin se on toiminut merkittävänä vaikutteiden jalostajana ja välittäjänä suurien massojen suuntaan.

Mutta takaisin asiaan. Sinä missä "hauskat" atk-taidot ovat epäilemättä kehittyneet huimasti tekniikan kehityksen myötä, väitän että "hyödylliset" mutta monen mielestä tylsähköt atk-taidot, kuten tekstinkäsittely tai ohjelmointi, eivät ole kehittyneet samassa suhteessa. Esimerkiksi tekstinkäsittelyn osalta on helppo syyttää yhä monipuolistuvien ohjelmistojen tuomaa oppimiskynnystä, mutta arvelen, että enemmistö valitsisi silti työkalukseen mieluummin uusimman OpenOffice Writerin tai MS-Wordin kuin WordPerfect 4.2:n -nimisen klassikon ;-)

Lopuksi pyydän anteeksi nörttihenkistä kirjoitusta. Tänäänkään kun ei mielessä ollut mitään järkevää asiaa.

Interblogistisia prosentteja

Tulin töissä "pelotelleeksi" opiskelijoita tokaisemalla, että muuan asia (DHCP-palvelun rakentaminen aliverkotuksen pohjalta) tulee "90 prosentin todennäköisyydellä" tehtäväksi seuraavaan kokeeseen. Toki jo ammattikoulu- ja lukiomatematiikasta tiedetään, että prosentti ei välttämättä ole kovin kaunis yksikkö puhuttaessa todennäköisyyksistä, mutta paljon sitä käytetään säätiedotuksia myöten.

Jopa huuhaa- tai mutu-puhetta voidaan ovelasti jämäköittää vetämällä hatusta prosenttilukuja tekstin sekaan. Niinhän tavallaan itsekin tulin tehneeksi. Tommi Perkola pani käyttäen prosentteja hyväkseen tämänpäiväisessä kirjoituksessaan ja samoin Henry-nimimerkki joku aika sitten.

Yhtä mutu-pohjalta kuin ilmeisesti viitetekstien kirjoittajatkin väittäisin, että Perkolan esittämä väestön 20 %:n keskittyneisyys muuhun kuin suvunjatkamisen kanssa tekemisissä oleviin asioihin pätee edes suuntaa-antavasti lähinnä nuorisoasteen oppilaitosympyröissä - lasketaan tähän myös ammatti- ja tiedekorkeakoulut, nuoriahan niissäkin enimmäkseen opiskelee. Sen sijaan työelämässä aikaresurssi yleensä ei yksinkertaisesti salli tuollaista, useimmissa harrasteissa siihen ei riitä mielenkiintoa eikä perheoloissa sille ole tarvetta. Ammattikoulujen, lukioiden, yliopistojen ja muiden vastaavien koulujen oppilaitoskulttuuri jättänee niin käyttämätöntä aika- kuin mielenkiintoresurssiakin myös muulle kuin aktiiviselle opiskelulle - eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa, kun kohtuudessa ja hyvissä tavoissa pysytään. Gaudeamus igitur iuvenes dum sumus.

Edelleen mutu-pohjalta uskon - tai ainakin haluan uskoa - Henryn 90 %:n olevan edes suuntaa-antava osuus blogimaailman kiinnostumattomuudesta yksilöihin ja heidän taustoihinsa. Mielenkiintoisia, taidokkaasti kirjoitettuja, hauskoja tai muulla tavalla hyviä verkkopäiväkirjatekstejä luetaan uhraamatta paljonkaan ajatuksia itse kirjoittajaan. Juuri ennakko-odotus siitä, että kirjoittajan henkilö ei ole tämän julkaisutavan kiinnostuksen kohteena, rohkaisi itseänikin kesällä aloittamaan julkisen kirjoittelun. Kirjoittajan persoonan kiinnostamattomuudesta ei kuitenkaan väistämättä seuraa anonyymiuden vaatimusta. Mielestäni on vähäeleisempää olla ilmeetön ja persoonana kiinnostamaton omalla nimellään kuin nimimerkin takana. Mutta ei nimimerkkiasiasta tällä kertaa tämän enempää.

Iso G

Korkeasti oppineiden henkilöiden kuulee joskus tuskailevan diplomitöiden ja pro gradujen kanssa, eri kouluissa varmaan myös muiden päättötyön luonteisten opinnäytetöiden kanssa.

Hänen graduongelmansa kuulostivat harvinaisen hurjilta. En yhtään ihmettele paljon puhuttua g-ahdistusta, jos jo dokumentin sivumäärän tyyppinen muotoseikka vaatii tuollaista panostamista.

Joku yksinkertaiselle kansanmiehelle sopiva wanha kunnon WordPerfect tai OpenOfficen Writer tarjoaa sivumääräkentän parin klikkauksen takaa. Niissä toki voi olla muita rajoitteita.

Arkipäivää

Kotikylän isoin market liittyy aamuseitsemältä avaavien joukkoon. Kahden pienemmän marketin yksi kilpailuvaltti isoa vastaan oli aikainen avaamisaika. Ahdasta luulisi tulevan ainakin uutta aamuvirkkua vastapäätä sijaitsevalle kilpailevan keskusliikkeen kaupalle. Pitkiä aukioloaikoja moititaan joskus, mutta niillä näyttäisi olevan työllistävä vaikutus. Henkilökunnan epätasa-arvoisilta näyttävistä (edelleen täyttä mutu-puhetta) rekrytointiperusteista olen marissut ennenkin.

Viime päivien hiihtolenkit ovat tehneet ristiselän oudon kipeäksi. Mistähän moinen? Liikaa istuskelua tietokoneen ääressä? Saunominen tuntui selässä harvinaisen mukavalta. Matkapuhelimen saunankestävyys tuli myös testattua. Kännykän karttamisen vastapainoksi joutuu näköjään käyttämään sitä paikoissa, joissa nimenomaan ei pitäisi.

Tuntuu sunnuntailta

Iltapäivällä teimme pienen hiihtolenkin. Eilisen ja tämän päivän kevyt lumisade oli tehnyt ladun töyssyistä ja mutkista lempeän pehmeitä. Kulta piti melkoista vauhtia - olin jo vähällä pyytää häntä hieman hidastamaan - ja ihmetteli lopuksi, kun ei oikein kulkenut. Voikohan latujarmoilu (tai tässä tapauksessa latujonnailu) alkaa jo tässä ikävaiheessa?

Kävimme kansanomaisella loppiaispäivällisellä kansanruokalassa moottoritien varressa. Väkeä riitti yhden pyhäiltapäivän läpileikkauksen verran oman kylän Stevie Ray Vaughanista bussilastilliseen Jäähongan junioreita. Pääosa syöjistä oli kotiin päin matkalla olleita perheitä ja hampurilaisten ääressä rupatelleita kotikylän nuoria. Kotiinviemisiksi ostimme kaksi litraa lamppuöljyä.

Kevätsipulikukkapenkistä herätellään ajatuksia talvehtimiskaudellakin. Aiheuttaako pieni tauko kirjoittamisessa julkaisukynnyksen nousemisen nimenomaan hänen itsensä tai Tommi Perkolan tyyppisille hyville kirjoittajille? Ei liene mahdoton ajatella, että sanan käytössä lahjakas ja siihen harjaantunut henkilö reflektoi kirjoitustyötään sitä syvällisemmin, mitä pitemmälle hän on siihen paneutunut - ainakin kun kyse on vaikkapa weblogien kaltaisesta kaikesta huolimatta subjektiivisesta julkaisemisesta eikä muodollisten asiakirjojen tuottamisesta. Vai onko niin, että tämäkin on yksilöllistä siten, että joillakin ihmisillä kynttilää vakan alla pitävä itsekriittisyys kasvaa taidon karttuessa, kun taas joillakin käy päinvastoin?

Yhtä kaikki, minulle ei tekisi yhtään pahaa, vaikka omaan julkaisukynnykseeni naulattaisiinkin uutta lankkua. Sinililja ja kumppanit, voitte mielihyvin toimittaa kakkoskuutosenne tännepäin :-)

Joulun päätös

Aamupäivä hurahti ohi siivotessa ja tiskatessa. Joulukoristeet niinikään pois. Jospa kuitenkin pyrstötähti saisi vielä pihalla valaista tammikuun öitä nuutinpäivään saakka. Ja pianon päällä tontun kiulu on vielä lähes täynnä konvehteja. Makeaa ei ole juuri tullut syötyä pyhienkään aikana.

Joulukuusi jouti torpan energiataloutta palvelemaan. Vilma kyhjötti surullisen näköisenä kuusen alla riisuessani sitä koristeista. Pitiköhän se kuusesta? Nyt kissaneiti on taas oma energinen itsensä. Vauhti päällä.

Rautatieasemalta tuli otettua varsinaiset koristeet pois jo aiemmin. Vaihde- ja puskinlyhty saavat jäädä vielä vähäksi aikaa tuikkimaan matkustavaisten aamuihin ja iltoihin.

Pohjoisesta tuli pyyntö selvittää mitä moninaisimpia asioita moottoriresiinasta.

Loppiainen-nimistä pyhää ei lapsena ja nuorena noteerannut käytännössä lainkaan. Silloin se tosin ei ollut edes arkipyhä. Ehkä aikuisena arjen ja juhlan välinen kontrasti on suurempi. Ainakin vuodenvaihteen lukuisten juhlapyhien aiheuttama elämänrytmin hiljeneminen on huomattava muutos normaalin arjen keskellä. Siksi sen muodollinen päätöskin tulee huomattua.

Olisi mukavampaa, jos aurinko pilkahtaisi. Pilviverhon oheneminen näyttää lupaavalta.

Voiko näihin jäädä koukkuun?

Mikä blogi sinä olet?
Jo toinen testaus lyhyen ajan sisään. Pitää hyvin paikkansa :-)
Vaikka nyt, kun auroja taotaan miekoiksi, ovat tehneet minusta ammuksen. Oikeinkohan AP? Vai peräti APFSDS? On minulla ainakin kova pää. ROTFL?

Koulutuksen linjoja loppiaisaattona

Työmaalla datanomitutkinnon kevätlukukausi lähti tehokkaasti käyntiin käytön tuen tutkinnonosan näytöllä. Tehtävä oli aivan perustavaraa: yksinkertaisen Windows 2000 -toimialueen pystyttäminen valmisteluineen, mutta laajuus kahden työpisteen kaapeloinnin toteutuksineen nosti vaativuustasoa.

Työ tehtiin näyttöjen kyseessä ollessa melko poikkeukselliseen tapaan pienissä työryhmissä.

Näytön suorittanut ryhmä oli minulle entuudestaan tuttu tehokkaana kaapeloijana kesän ajalta, eivätkä nämä nytkään pettäneet odotuksia. Jokaisen pientyöryhmän tuotos oli toimiva, eikä mitään työvirheitä tehty yhdessäkään kohdassa. Luotettavaa laatua.

Erityisen vaikuttavaa oli työn käynnistymisen joutuisuus. Tarpeettomiin "analyyttisiin keskusteluihin" toimintatavoista ei ryhdytty tämänkaltaisessa tilanteessa, jossa lopputulos on pohjimmiltaan tyyppiä "toimii" tai "ei toimi" ja työn suorittajilla on hallussaan välineet ja menetelmät työn tekemiseen. Työskentely oli eleettömän asiallista, sanalla sanoen tehokasta, ja mitään pienryhmissä joskus kuulemma vaikuttavia ryhmädynaamisia koukeroita ei harjoitettu.

Windows-opetusta näytön suorittaneet ovat nauttineet syksyllä nuoren varsin pätevän osaajan johdolla. Tämä näkyi tänäänkin. Active Directory palveluineen asentui rutiinilla.

Tietotekniikka-alan koulutukseen oli 5-6 vuotta sitten lähes mahdoton rekrytoida opettajia. Nyt tilanne alkaa olla toisensuuntainen. Opetustehtävillekin olisi jälleen ottajia. Kyse ei ole vain uusista yrittäjistä ja alan kokeilijoista, vaan myös paluumuuttajista, niin substanssi- kuin pedagogisenkin osaamisen pitkän linjan taitajista, jotka saatettiin isolla rahalla 1990-luvun lopussa houkutella kouluista muualle töihin. Näiden palaaminen opetustyöhön entistä pätevämpinä ja hypekaudenkin kokemukset matkassaan olisi koulutukselle suuri voitto. Ongelma on se, missä määrin tarjolla olevaa osaamista voidaan hyödyntää yhteiskunnan mittakaavassa. Tietotekniikka-alan koulutuksellekaan kun ei - työmarkkinoiden suuntaviivoja noudatellen - ole kysyntää läheskään samassa määrin kuin muutamia vuosia sitten. Uskon silti, että tilanteen voittajana on viime kädessä koulutuksen laatu.

Ja taas tykinruoaksi?

Ai... jaaaii tyytööt ja poojaat. Ei blogisotaa näin käydä... Eheei. Eheei.

En ole lukenut ihminen, päinvastoin, mutta keskustellaan mieluummin kuin sotimisesta vaikka kirkon ja työväenliikkeen välisestä suhteesta. (Joskin voisi olla viisainta jättää tunteita nostattavat uskontoon liittyvät kysymykset käsittelemättä. Niistä tuli luettua ja vähän kirjoitettuakin sfnetin muinaisten Survo-sotien aikana ihan tarpeeksi).

Työväenliike on huomattavasti laajempi instituutio kuin osa puoluepoliittista tai ideologista järjestelmää. Ideologioista riippumatta tarkoitusperänsä puolesta nykyaikaiseen työväenliikkeeseen voidaan laajasti katsoen laskea kaikki palkansaajajärjestöt SAK:sta AKAVAan. Sen sijaan ideologisesti lähellä työväenliikkeen joitakin perusajatuksia ovat muutamat sinänsä työ- ja elinkeinoelämään liittymättömät - jopa sille vieraat - aktivistisiksi kutsutut kansalaisjärjestöt. Menneinä vuosikymmeninä työväenliikkeen vaikutusalue on mikäli mahdollista ollut vielä nykyistäkin laajempi kattaen kansalaistoimintaa niin urheilun, raittiusliikkeen, kulttuurin kuin kansansivistyksenkin alalla. Näin monitahoista liikettä on mahdoton redusoida kirkon ideologiseksi vastavoimaksi sen paremmin historiassa kuin nykyäänkään. Poliittisen työväenliikkeen jotkut aikanaan melko voimakkaat osat, varsinkin kommunistinen liike, toki ovat maailmankatsomukseltaan puhtaan materialistisia ja uskonnonvastaisia. Nykyaikana kirkon maailmankatsomuksen käytännössä merkityksellinen vastavoima meidänkin yhteiskunnassamme lienee jotain aivan muuta kuin kommunismin ideologiaa.

Kirkon ja työväenliikkeen monimuotoista suhdetta kuvaa myös vuonna 1906 perustettu kristillinen työväenliike, joka keräsi alkuun varsinkin nuorkirkollista kannattajakuntaa. Se menetti suoranaisen merkityksensä valtiollisessa politiikassa jo 1920-luvulla, mutta sittemmin läheisessä yhteydessä niinsanottuun tannerilaiseen työväenliikkeeseen se toi paikallistasolla monia sosialisteja seurakuntahallintoon johtotehtäviä myöten.

Nykyisin (poliittiseen) työväenliikkeeseen tavalla tai toisella lukeutuvia luottamushenkilöitä toiminee seurakuntien hallinnossa suunnilleen samassa suhteessa kuin heidän kannatuksensa on kunkin paikkakunnan kunnallisessa hallinnossa. Kirkko ja työväenliike eivät ole vieraita toisilleen.

Kirkon asema vuoden 1918 sisällissodassakaan ei ollut yksiselitteinen. Sodan molemmat osapuolet halusivat propagandassaan ja jälkipolville jääneessä yhtäältä "vapaussodan" ja toisaalta "luokkasodan" perinnössään korostaa kirkon asemaa sodan voittaneen osapuolen yhteistyökumppanina. Se sopi voittajien kansalliseen teemaan samoin kuin hävinneiden revanssiteemaan. On muistettava, että sisällissodan jälkeen revanssihenkeä lietsoivat aktiivisimmin Neuvosto-Venäjälle ja Pohjois-Amerikkaan paenneet usein melko radikaalien sosialististen ajatusten kannattajat.

Sisällissodassa punaisten sotapropaganda ei kritisoinut niinkään kirkkoa tai kristinuskon sisältöä sinänsä, vaan kirkon asemaa arvostelemansa yhteiskuntajärjestyksen yhtenä tukipilarina. Punaisen Suomen kirkonvastaisuus oli pragmaattista enemmän kuin ideologista. Valkoisen Suomen sotapropaganda puolestaan sai teräväksi aseekseen kirkonvastaisen punaisen terrorin, joka huipentui helmikuussa 1918 tapahtuneisiin Suodenniemen ja Lopen kirkkoherrojen murhiin. Kuten sotapropagandassa yleensä, molemmat osapuolet liioittelivat asioita myös kirkon osalta. Siinä missä valkoiset sepittivät tarinoita kirkkojen ja pappien häpäisemisestä (Suodenniemen ja Lopen tapaukset kyllä ovat historian korutonta kertomaa), keksivät punaiset tarinoita pappien harjoittamasta työväen sortamisesta.

Sisällissodan käännyttyä valkoisten eduksi kirkko pyrki monin paikoin rajoittamaan voittajien harjoittamaa terroria, kuten se oli pyrkinyt hieman aikaisemmin hillitsemään punaista terroria. Joku Jämsän tapaus oli paremminkin poikkeus kuin sääntö, ja mistä tiedetään, estikö lopulta vain pelko kirkkoherraakin puuttumasta Fromin tai Saaren kaltaisten husaarien toimiin.

Kirkon käytännön roolista sisällissodassa ei ymmärtääkseni ole tehty kattavaa tutkimusta. Voittaneen osapuolen liturgia tai hävinneiden revanssikirjallisuus eivät tätä ole sen peremmin kuin kaunokirjallinen Pohjantähden kuvaus tai Jämsän yksittäistapaukseen keskittyvä Jukka Rislakin teos.

Onko kirkon asenne käytännön tasolla ollut hieman saman tyyppinen kuin ilmeni Suomen Valtion Rautateillä (tuohon aikaan se kirjoitettiin noin)? Perinteet vakaassa instituutiossa tekivät toiminnan jatkuvuuden ylläpitämisestä tärkeimmän päämäärän, oli häilyvä poliittinen valta kenellä hyvänsä.

Latujarmo

Latujarmo on yleensä 40-50-vuotias innokas hiihtäjä. Hän on hieman nuorempana hiihtänyt ehkä kilpaakin jollain tasolla. Nykyään hän saattaa toimia urheiluseuran juniorivalmentajana tai muuna toimihenkilönä. Ainakin hän käy ladulla edelleen aktiivisesti.

Latujarmon hiihtovälineet ovat viimeisen päälle. Tuoteuutuudet kiinnostavat häntä, ja niitä kokeillaan ahkerasti. Niitä myös vertaillaan Latujorman ja muiden hiihtokumppaneiden kanssa.

Latujarmolle, Latujormalle ja heidän kavereilleen tyypillistä on hiihtää kierros kuntorataa kiitettävää vauhtia. Usein Latujarmo hiihtää perinteistä ja Latujorma luistelee vieressä, tai toisinpäin, jolloin hiihtouran tila leveyssuunnassa tulee tehokkaasti käytetyksi. Samalla on myös mukava ihmetellä "mikä perkele on, kun Startexin liila ei luista, ei sitten millään".

Aina, kun Latujarmo ja Latujorma saavat kierroksensa hiihdettyä, he seisahtuvat kuntoradan lähtöpisteeseen muutamaksi minuutiksi parantamaan hiihtokeliä ja ihmettelemään "mikä perkele on, kun Tervakymppi ei pidä, ei sitten millään ". Tällä välin heidän ohittamansa sunnuntaihiihtäjät puolestaan ohittavat seisoskelijat, jotka pian taas säntäävät matkaan. Hetkisen päästä sunnuntaihiihtäjät jälleen kuulevat takaansa lähestyvät reippaat miesäänet ja rattoisan rupattelun: "mikä perkele on, kun..."

Keli oli sunnuntaihiihtäjälle tänään parempi kuin eilen. Tosin lunta kaivattaisiin hieman lisää. Latujarmot, Latujormat ja lukuisat hitaammat kiiruhtajat ovat kuluttaneet latu-uran paikoin jäähän saakka. Niissä kohdin ei pidä, ei perkele sitten millään.

Rutiineita rutiinien vuoksi

Urheiluseurat toteuttavat käytännön ydintoimintaansa Latujarmojen, Jatujormien ja kumppaneiden luotsaamina. Välttämättömät hallinto- ja varainhankintaorganisaatiot toimivat, mutta ne toimivat taustalla.

On myös yhdistystoimintaa, jonka ydintoiminto tuntuu olevan yhdistystoiminnan pyörittäminen. Yhdistys on jähmettynyt kokoustenpito-organisaatioksi. Säännöt on joskus vuosikymmenten takaisella kansanliikkeiden kultakaudella laadittu tai muuten vain takavuosina totuttu aivan toisen suuruusluokan toimintaa varten syntyneisiin käytäntöihin. Näissä yhdistyksissä entuudestaankin vähäisten aktiivien aika ja innostus kuluu muodollisiin yhdistysrutiineihin, suunnitteluun suunnittelun vuoksi ja tiedottamiseen tiedottamisen vuoksi. Varsinaisen toiminnan järjestämiseen ei riitä enää motivaatiota. Ihmetellään, miksi näinkään hieno asia ei houkuttele uutta nuorta verta mukaan. Kuka haluaa yhdistykseen, jonka tärkein toimintamuoto on kokousten pitäminen?

Jotkut vanhat yhdistysaktiivit sanovat kokousten pitämisen olevan merkki vireästä toiminnasta. Se pitää paikkansa silloin ja vain silloin, kun kokousten pito muodostaa vain osan - mielellään pienen - kokonaistoiminnasta. Kuolevan yhdistystoiminnan merkki on mielestäni se, että vähäistäkin käytännön toimintoa varten pidetään suunnittelukokous tai useampi tai perustetaan työryhmä, joka kokoontuu suunnittelemaan, suunnittelemaan ja taas kerran suunnittelemaan. Onko enää aikaa ja tilaa konkreettiselle toteuttamiselle? Huomattava on myös, että konkreettista toimintaidean toteuttamista vain harvan yhdistyksen näkökulmasta voi katsoa olevan tiedotteen tai web-sivuston laatiminen. Kansanvalistukseen tai mielipiteenmuokkauskeen tähtääviä liikkeitä lukuunottamatta tiedottaminenkin on vain välineellistä toimintaa.

Vapaaehtoistoimintaan kuuluu avoin valmistelu ja yhteinen päätöksenteko ja sopiminen. Nämä olisi haluttaessa mahdollista hoitaa hyvin vaatimattomilla muodollisuuksilla.

Tammikuun saapuva posti tullee jäsenmaksukirjeiden muodossa muistuttamaan, että olen mukana ehkä turhankin monessa yhdistyksessä, käytännön toimijana tosin vain harvassa. Rautatiemuseotoiminta on näistä ainoita, jossa ei ole havaittavissa edellä mainittuja byrokratisoitumisen kautta kuolevan toiminnan ensioireita.

Tiedän, sanan "yhdistystoiminta" voisi edellä sanotussa korvata useankin eri ammattialan nimellä. Se ei ole pelkästään harmillista vaan yhteiskunnan kannalta huolestuttavaa.

Ensimmäinen oikea talvipäivä

Vuoden arki alkoi kauniisti. Kirkas päivä ei ollut varsinaisesti kylmä sään tyyneydestä johtuen. Savu nousi kauniisti pystysuoraan niin isoista kuin pienistäkin puupuista. Lämpömittarikin kohosi -18 celsiusasteeseen valoisaksi ajaksi.

Linja-autoilla on tapana jäätyä pidempien pyhien aikana varikoilla, ja nytkin linja kulki reilun vartin myöhässä. Mutta kulki kuitenkin, ja ystävällinen nuori kuljettaja tilannetta pahoitellen selvitti myöhästymisen syyn kysyjille niin yleistajuisesti tai autoteknisesti kuin kysyjä vain halusi.

Kaupunki oli melko hiljainen. Takseja oli liikenteessä tavanomaista enemmän. Yksi uskalias mopoilijakin ajeli apteekkiin. Olemuksensa perusteella vanhapoika maaseudulta. Talvipakkasessakin ratsuna palveli todellinen harvinaisuus: hyvin pidetty, ulkoisesti kuin uusi "läskitankki-Solifer" eli Solifer SM suunnilleen jostain vuosien 1974-76 väliltä (kuvaan verraten erona se, että tämä oli vihreä).

Illansuussa moni näytti aloittaneen uuden vuoden paremman elämän: hölkkääjiä oli liikenteessä kesäajan malliin. Nämä urheat saivat omankin omantunnon kolahtamaan, mutta olen niin mukavuudenhaluinen ja laiska, että käytän pakkaskelillä mieluummin helpompia ulkonaliikkumistapoja. Eilen tehty voitelu tuli sitten testattua. Luisto onnistui oikein hyvin, mutta pito loppui kesken. Kelin mukaista varsin kovaa voidetta olisi pitänyt levittää useampi kerros. Kova latu hankasi sen pois nopeasti.

Kiitos Panulle kauniista sanoista - tosin älköön minua pidettäkö missään muodossa kristityn esikuvana. Mä vaivainen oon, mato matkamies maan.

Panu viittaa osuvasti samaan aihepiiriin, jota ex-ystäväni ex-asemapäällikön kanssa joskus tuopin ääressä pohdiskelimme: lieneekö minkään muun asian varjolla tehty maailmassa niin paljon pahaa kuin uskonnon? Tosin samalla tavalla kuin sitä, voidaan lähes mitä tahansa yhteiskunnalliseen elämään tavalla tai toisella liittyvää aatetta käyttää tarkoituksella tai tahattomasti muita ihmisiä tai luontoa vastaan.

En usko, että jonkin aatteen sydämen asiaksi ottaminen on erityisen sukupuolisidonnaista. Esimerkiksi monissa yhdysvaltalaisperäisissä niin sanotuissa vapaiden suuntien kristillisissä seurakunnissa vanhakantaiset perinteet langettavat miehille saarnaajien ja näkyvien johtajien osan, mutta naiset voivat vähintään yhtä tehokkaasti uusintaa seurakunnan hengellistä perinnettä kotiloissa jälkikasvulleen. Vastaavasti radikaalin ympäristöliikkeen jäsenistö assisioituu usein naisiin, mutta syksyllä - valitettavasti - lopettaneen, aikanaan paljon ajatuksia herättäneen Muutoksen kevät -lehden taustajoukoissa toimi paljon miehiäkin.

Ongelmat syntyvät siinä vaiheessa, kun kohotetaan (vai alennetaan?) jokin aate - oli se sitten uskonto, feminismi, ympäristöaate tai mikä tahansa - oman aktiivisen, kriittisen ajatuksellisen prosessoinnin ulkopuolelle. Ei enää pohdita, miten tämä onkaan "oma juttuni" vaan ikään kuin pidetään itseä aatteen omistajana. Tällöin aate ikään kuin kuolee ja siitä tulee kivettynyt dogmi: ehkä kaunis mutta eloton muotokuva joskus eläneestä suuresta ajatuksesta.

Kivinen aatemuuri on vahva tausta nojata, kun singotaan manauksia vääriä uskontoja tunnustavien, väärän sukupuolen puolesta puhuvien tai väärää taloudellista ajattelua edustavien niskaan. Muurin taakse pääsee myös pakoon vastamanauksilta. Mutta aatemuuri voi rapautua alkuperäisen ideansa irvikuvaksi. Rauhan ruhtinaan aate muuttuu ristiretkijulistukseksi tai tasa-arvon aatteesta tulee revanssivaatimus. Entä muurinvartijan suhde muuriinsa? Onko hän arvostamansa aatteen palveluksessa - naivi ilmaus lienee puolustettavissa puhuttaessa uskontojen, filosofioiden ja ideologioiden kaltaisista suurista ajatuksista - vaiko valjastanut sen palvelemaan itseään?