Mediamuseossa

Asfaltin kuivuttua aamuöisen sateen jäljiltä lähdimme luistelulenkille. Valkeakosken radalla noin km:lla 152 tuli Dv12:n vetämänä 90 akselia tavaraa Toijalan suuntaan. Metsäkansan kuormauspaikalta haettua raakapuuta ja tehtailta vaunukuormatavaraa umpivaunuissa. Juna järvimaisemassa on kaunis näky.

Päivän vietimme Tampereella. Vein tenttikuoren kesäyliopiston toimistoon. Olisin kysynyt paria asiaa tenttimaksuista, mutta en raaskinut häiritä pakollista enempää kahta nuorukaista ja yhtä neitoa nuorille ihmisille nykyään mitä pyhimmän toimituksen kimpusta. Heillä oli kaksi PC-työasemaa palasina ja ilmeisestikin tarkoitus herättää ne henkiin uhraamalla lisäkortteja ja lukemalla loitsuja siltausten asetuksista.

Jokunen aika sitten Finlaysonin tehdasalueelle avattu Mediamuseo Rupriikki on viestinnän ja/tai tekniikan historiasta kiinnostuneelle oiva käyntikohde. Museon perusnäyttely on jaettu osastoihin karkeasti seuraavalla tavalla: (1) viestintätavat ennen kirjapainotaitoa, (2) kirjapainotekniikka ja lehdistö, (3) puhelintekniikka, (4) radiotekniikka ja (5) televisiotekniikka. Datasiirtotekniikalle ja siihen perustuvalle viestinnälle ei ollut varsinaista omaa osastoa, mutta pieni esittely siitäkin oli koottu tuleville vaihtuville näyttelyille varattuun tilaan.

Perusnäyttelyssä käytettiin hyväksi paljon tietotekniikkaa ja erilaisia audiovisuaalisia ratkaisuja. Tämä elävöittää aina museota ja sopii mitä mainioimmin mediamuseon kaltaiseen museoon. Tietokoneelta oli mukava valikoida kuunneltavaksi vaikka Yleisradion urheilulähetyksen Marja-Liisa Kirvesniemen voittohiihto Sarajevosta. Berit Aunlin nimi olikin jo painunut aktiivisesta muistista taemmas.

Erityisen ilahduttavaa perusnäyttelyssä oli se, että niin mediamuseo kuin kyseessä olikin, ei näyttely perustunut vain sanalliseen, kuvalliseen tai äänelliseen viestintään. Oikeita, konkreettisia esineitä ei oltu unohdettu. Näytteille entisöidyt puhelinkeskukset , radiovastaanottimet ja monet muut isot ja pienet esineet eri vuosikymmeniltä toteuttivat museolaitoksen mielestäni tärkeintä tehtävää, konkreettisen historian siirtämistä yhä uusille sukupolville.

Mikäli tietotekniikkaan pohjautuvia näyttelyratkaisuja ei jatkuvasti päivitetä, ne integroituvat nykyisen kehityksen vauhdissa suhteellisen nopeasti osaksi konkreettisten mediaesineiden historiaa. Itse asiassa näin toivoisinkin käyvän ainakin joiltakin osin. Museotoiminnan toteutuksen siirtäminen metatasolle on minusta ajatuksena mielenkiintoinen, ja onnistuu varmasti paremmin juuri mediamuseossa kuin vaikkapa rautatiemuseossa.

Eräässä museoidussa lehtileikkeessä vuonna 1957 Tampereelta uutisoitu lasten kilpailu herätti huomiota sisällöltään. Aihepiiri kuulunee ainakin weblogien mieliaiheisiin. Tyttöjen lajina kisassa oli nukenvaunujen työntö ja poikien lajina potkulaudalla ajo. Miksi enää ei ole tällaisia reilusti normaaleita sukupuolirooleja vahvistavia kasvatusmenetelmiä? Potkulaudalla ajon mielekkyys on varsin kyseenalaista verrattuna harjoitteluun lastenvaunujen työnnössä, mutta idea on minusta pohdinnan arvoinen. Joidenkin (varhais)kasvatusoppineiden kun kuulee joskus tarkoituksella pyrkivän vuosituhantiseen perinteeseen pohjautuvien roolien uusintamisen estämiseen milloin milläkin perusteilla. Itseltäänkin eksyksissä olevia ihmisiä on sitten yhä enemmän.

Se saarnoista tällä kertaa. Huomenna lähdemme pienelle reissulle, joten hyvät lukijat (jos teitä on), pari päivää voi kulua päivityksittä.