Matkalla Suomessa: tuulimyllyjä, uraanin halkaisua ja linnoja

Köyhät ihmiset matkustavat vaatimattomasti. Lounaisen Suomen kierros riittää mainiosti kesälomamatkaksi. Kunnon kesämatkan tunnelma on taltioitu lauluun, jossa lauletaan "Lada ajaa kylän raitilla, Lada ajaa ja stereot soittaa". Kaksi yötä tuli reissussa oltua. Hyvä matka. Hyvän parisuhteen eräitä edellytyksiä lienevät samankaltaiset kiinnostuksen aiheet. Tämän retken käyntikohteet edustivat melko hyvin tämän kommuunin asukkaiden mielenkiinnon kohteita tällaisella reissulla.

Ensilumilta talviturkin heittoon

Otsikon mukainen toiminta näyttää kauniissa kotomaassamme onnistuvan yhden päivän sisällä heinäkuun lopun helteissä ainakin itseni kaltaiselta huonolta uimamieheltä. Hyödynsimme eräällä talvisella laturetkellä Jämin Lumimaailmaan saamamme vapaaliput ja kävimme hiihtämässä kymmenisen kilometriä putkessa. Ladulla oli paljon väkeä. Osa lienee ollut nuorten edustusvalmennettavia, osa taas kaltaisiamme kesän helteisintä päivää pakoon lähteneitä sunnuntaihiihtäjiä. Ja muut siltä väliltä.

Hiihtoputki kuumana kesäpäivänä on eräänlainen konkreettinen virtuaalitodellisuus. Näkymä putken ikkunoista horsmien koristamalle paahteiselle hiekkakuopalle oli jo tätä. Siirtyminen (liian) nopeasti noin 30 celsiusasteen lämmöstä -2,7 asteen pakkaseen tuntui aluksi repivän hengityselimiä, varsinkin kun vapaan tyylin hiihto tuntui taas niin raskaalta. Millaista juhlaa parin asteen pikkupakkanen keväthangilla onkaan.

Pomarkussa ravitsimme itseämme paikallisella grillillä. Maalaistaajamien grillikulttuuri lienee vähitellen katoamassa ihmisten liikkuvuuden lisääntyessä ja kansainvälisten tai kansallisten pikaruokaketjujen vallatessa markkinat vähänkään suuremmissa taajamissa. Pomarkkulainen-niminen porilaisen muunnos on varmasti kalorinlaskijan kauhistus, ja Pikku-Pietarin pihaa muistuttava ruokailupaikka lukuisine kärpäsineen kaikkineen taitaa olla kaukana trendikkäästä. Mutta paikka oli viehättävä.

Jatkoimme Poriin, jonka keskusta-alueen liikenne tuntui oudokseltaan vaikealta valo-ohjattujen risteysten vähäisyyden vuoksi. Puolisoltani oli suuri luottamuksen osoitus antaa minun ajaa näinkin vieraassa kaupungissa. Itselläni ei ole mitään vaikeuksia myöntää sitä, että puolisoni on huomattavasti parempi autoilija kuin minä.

Reposaareen mennessä sijaitsevat Hyötytuuli Oy:n tuulivoimalat ovat majesteetillinen näky. Eihän noiden hyötysuhde kovin ihmeellinen ole, mutta vaikea on olla samaa mieltä niidenkään kanssa, jotka sanovat tuulivoimaloiden pilaavan rannikoiden maisemat. Ja onhan saasteettoman ja sivutuotteettoman energiantuotannon kokeilu aina hyvä asia.

Reposaaren pieni kirkko hautausmaineen on hyvin viehättävä. Linnake tulenjohto- ja tykkiasemineen, majoitus- ja huoltotiloineen sekä niitä yhdistävine yhdyshautoineen taas on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Itsenäisyyden alkuvuosina yksityisin varoin Porin sataman suojaksi alulle saatettua linnaketta laajennettiin syksyn 1939 yleisten kertausharjoitusten aikana, mutta taisteluun se ei joutunut. Jatkosodan aikana linnakkeen Vickers-tykit siirrettiin operatiiviselta kannalta keskeisemmille alueille Ahvenanmaalle. Linnake on mielenkiintoinen, osin unohdettu, kappale Suomen sotahistoriaa.

Talviturkki tuli heitettyä Yyterissä. Vaikka Jaakon kivenheitosta oli jo kulunut aikaa, merivesi oli lämmintä. Hassua, että näinkään hauskaa toimintaa kuin uiminen on, ei ole tullut tämän enempää harrastettua. Kuuluisaa Yyteri yöllä -postikorttia emme myyntipisteistä löytäneet ;-(

Keskiaikaromantiikkaa ja ydinvoimaa

Eurajoella sijaitseva Liinamaan tai Linnamaan, miten nimi milloinkin sanotaan, linna ei ole perimätiedon mukaan koskaan ollut paikallisten asukkaiden suosiossa. Edelleenkään sinne ei opasteta yleiseen tapaan hannunvaakunoilla koristetuin virallisin viitoin, vaan jonkun asianharrastajan käsintehdyin muurikruunusta tyylitellyin (sinänsä aiheeseen hyvin sopivin) puurakenteisin opastein.

Tuo pohjoismaisen unionin aikana 1300-luvun lopulla rakennettu, ajan asiakirjalähteissä nimellä Vreghdenborch tunnettu linna tuotti alueen asukkaille kohtuuttomia verorasituksia. Linnan rakentamisen taustalla oli kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen (vallassa 1364-1389) pyrkimys tehostaa kruunun hallintoa Suomessa. Tuohon aikaan rakennettiin useita pikkulinnoja, joista yksikään ei ole kovin hyvin säilynyt. Liinamaan sydänkeskiaikaisen linnan jäänteitä on maallikon maastossa vaikea erottaa Sääksmäen Rapolan kaltaisista esihistoriallisten muinaislinnojen jäänteistä. Asianharrastajalle muinaislinnoja vähäisempi maaston hyväksikäyttö (Albrektin ajan pikkulinnoilla oli vähäisempi sotilaallinen merkitys kuin esihistoriallisilla muinaislinnoilla) ja rakenteiden selvemmin maastosta erottuvat geometriset kuviot paljastavat ikäeron. Pikkulinnat lienevät palvelleet enemmän päälliköidensä etuja kuin keskushallintoa, ja ne päätettiin hylätä jo vuonna 1396. Eurajoen linna on tavallaan allekirjoittaneen paikallishistoriaakin. Albrektin ajan tarinoiden pohjalta alettiin vuosisatojen saatossa kertoa tarinoita vanhojen aikojen kansalle raskaista pikkulinnoista siellä täällä. Akaassa kierteli vuonna 1843 ylioppilas F. M. Perden (kuulu J. L. Runeberg ei suinkaan ollut ainoa laatuaan) keräämässä kansantaruja. Miten ollakaan, Perdenin haastattelulähdekin oli muuan Suomen sodan veteraani, mutta sotamuistojen sijaan Perden tallensi paljon vanhempaa perimätietoa Akaanlinnasta (Perden, F. M: Traditionen om Aksborg. Litteraturbladet 1851). Arkeologisia kaivauksia tämän tiimoilta vanhan Akaan pitäjän alueella ei ole tehty, mutta elleivät perimätiedot liity johonkin esihistorian ja historian rajaseutujen hämäläisten keskinäisiin kahinoihin, Akaanlinnan (kuten Kannaksen Kuolemanjärveltäkin tallennetun perimätiedon mukaisen linnan) tarut voivat hyvin olla toisintoja Albrektin ajan rannikkoseutujen pikkulinnojen historiasta. Linnan puolustajat olivat kyllä vihaisia odottamattomia tunkeilijoita vastaan. Paljaissa ihonkohdissa oli käynnin jäljiltä kiitettävä määrä hyttysenpuremia.

Sen sijaan Olkiluodon ydinvoimala on hyvinkin nykypäivää. Teollisuuden Voiman hyvään tiedotuspolitiikkaan kuuluu avoimuus. Voimalaan johtavalta tieltä ovat kadonneet 1980-luvun (silloisen television jännityssarjan nimeltä "Pimeyden ytimessä" mieleen tuovat) varoituskyltit. Päinvastoin: portilla on kehotus soittaa sisäpuhelimella vartijoille, jos haluaa päästä alueelle. Turvallisuustarkastus ja -seuranta on luonnollisesti tehokasta, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää tämän kaltaisella teollisuusalueella. Vierailijoille on tarjolla mm. erinomainen esittely ydinvoiman tuotannosta ja jätteiden huollosta. Onpa alueella pari lyhyttä luontopolkuakin. Polun varrella mittalaitteen paneeli kertoi ilman lämpötilan olevan 32 celsiusastetta ja meriveden 34,5 celsiusastetta. Tuossa tarkenisi jo uida... ? Jos viidennen ydinvoimalan vastustajat aikanaan olisivat panostaneet paniikin lietsonnan sijasta asialliseen tiedotukseen samalla tavalla kuin Teollisuuden Voima tekee oman näkökantansa puolustamiseksi, olisi voimapäätöskin saattanut olla heidän mielensä mukainen. Siitä ei päästä mihinkään, että ainakin muutaman kymmenen vuoden aikajänteellä tarkasteltuna ydinvoima on kokonaisedullisin energiantuotannon muoto myös ympäristövaikutukset mukaan lukien (kun oletetaan alueen geopoliittiset olot stabiileiksi). Mahdolliset ongelmat sijoittuvat henkilökohtaisen aikaperspektiivimme ulottumattomiin, kuten missä tahansa verrattain uudessa tuotantotavassa. Vaikea tässäkään kysymyksessä on lähteä juupas-eipäs-linjalle. Miettiköön hevonen. Sillä on iso pää.

Majoituimme seuraavaksi yöksi Salossa, mutta pistäydyimme vielä Tammisaaressa. Pitäisi sanoa ilmeisesti Ekenäsissä, koska kaunis kaupunki on leimallisesti ruotsinkielinen. Parahultaisesti ehdimme tutustumaan Hyvinkää-Hanko -radasta kertovaan näyttelyyn maakuntamuseossa. Kilpiön Olavi kehui näyttelyä joku aika sitten, ja oikeassa oli. Museaalisesti ja teknisesti erinomaisesti toteutettu pienimuotoinen näyttely. Tästä pitäisi Veturimuseollakin ottaa oppia. Yksityisrautatienä aloittanut rata on taloushistorian malliesimerkki siitä, miten rautatieliikenne on Suomen kaltaisessa maassa ollut luonnollinen monopoli raskaan kustannusrakenteensa vuoksi. Radan liikenne kääntyi voitolliseksi vasta, kun se liitettiin Valtionrautateihin - anteeksi tämä selkärankaan syöpynyt kirjoitusasu - eli Suomen Valtion Rautateihin. Näyttelystä jäi käteen loistava upouusi Jan-Erik Wiikin kirja "Kampen om spåret". Se on itse asiassa ensimmäinen yleisesitys Hangon radasta Tor Wideniuksen 1950-luvulla kirjoitetun lisensiaattityön jälkeen.

Raaseporin linna lienee maisemana useimmille suomalaiselle tuttu. Jykevän tornin - muoto on todellisuudessa vasta 1890-luvulla tehtyjen vahvistustöiden jäljiltä - hallitsema harmaakivinen, hyvin säilynyt raunio on ainutlaatuinen täkäläinen linna. Sijaitseehan se lisäksi riittävän kaukana huomattavammasta asutuksesta antaakseen niin valo- tai elokuvaajien kuin kaikenlaisten keskiaikaromantikkojenkin mielikuvitukselle siivet. Linnan historia noudattelee pääpiirteissään Eurajoen Liinamaan historiaa. Raaseporista tosin tehtiin suurempi, olihan sen tarkoitus houkutella kauppiaita Tallinnasta Suomenlahden pohjoispuolelle niin turvaa kuin jonkinasteista tuotteiden kysyntääkin tarjoamalla. Rakennustyön primus motorina hääri itse Bo Joninpoika Grip, valtaneuvos jonka kanssa tuskin kuningaskaan olisi tiukan paikan tullen pystynyt kilpailemaan. Taloudellisessa "nerokkuudessaan" idea on historiallisen jälkiviisauden näkökulmasta saman tasoinen kuin Hyvinkää-Hanko-radan idea oli vajaat 500 vuotta myöhemmin. Raaseporissa taisteltiinkin pohjoismaisen unionin viime vaiheiden aikana. Siellä koki loppunsa myös varsin eriskummallinen mies, piispa Hemming Gadh. Kustaa Vaasan hallituskaudella linna hylättiin. Sitä ei kuitenkaan aktiivisesti purettu, kuten kävi vuonna 1396 hylätyille pikkulinnoille ja Kustaa Vaasan aikana purettavaksi määrätylle Kuusiston piispanlinnalle. Hiljalleen raunioitunut Raasepori on jaksanut kiehtoa ihmisten mielikuvitusta. Kuvaavaa on, että 1800-luvun lopulla linnan läheisyyteen perustettiin maan ensimmäinen matkailijamaja, Slottsknektens stuga, joka nykyään toimii kahvilana.

Myönnetään. Tulihan siellä raunioissa suukoteltua. Ja taltioitua mustamekkoinen linnanneitokin filmille (valkoiset lenkkitossut kätkeytyivät ruohikkoon :-).