Hups. Tämäkin verkkopäiväkirja on saanut paikan Pinserin listalla. Sepustuksen ja sepustelijan yhteinen nimi alkoi yhtäkkiä vaikuttaa oudolta noin jalossa seurassa. Vielä hetki sitten ihmettelin, miksi verkkopäiväkirjalla pitäisi olla erityinen nimi. Sehän yleensä kertoo kirjoittajansa maailmasta. Tuntui reilummalta ristiä verkkopäiväkirja itsensä mukaan kuin kehitellä sille mitään sen paremmin komealta kuin humoristiseltakaan kalskahtavaa nimeä.

Mutta nyt muiden joukossa omalla nimellä julkaistava weblog näyttää tavattoman egoistiselta.

Quod scripsi, scripsi. Eikä miehen nimi weblogia pahenna, ellei mies itse. Vai miten se menee?

Monologisia verkkopäiväkirjoja seuraava ei niinkään koske, mutta kun tullaan verkossa käytävään keskusteluun (niin Usenetissa kuin weblogienkin välityksellä tai miten vain), olen ollut omalla nimellä esiintymisen kannattaja siitä asti, kun tähän keskustelumuotoon tutustuin. Nimimerkkien käyttöä toki voidaan perustella erilaisilla turvallisuus- ja intimiteettisuojaan liittyvillä näkökohdilla. Toisaalta jos jotakin ei uskalla tai halua kirjoittaa omalla nimellään, voidaanko olettaa että kirjoittaja todella on sanojensa takana?

Ai niin. Mistä muuten tiedetään, että "Juuso Hyvärinen" ei ole nimimerkki ja hänen webloginsa maailma vain kuvaus yhdestä kuvitteellisesta maailmasta muiden joukossa?

Palataanpa arkeen.

Tänään saamassani tilinauhassa näytti kuukausittainen korvaus vaatimattomasta työpanoksestani nousseen parisataa ecua edellisestä. Tämäpä outoa. Asiaa piti kysyä hallintoväeltä, koska en mielestäni ollut millään tavoin edesauttanut asiaa. Selvisi kuitenkin, että kyseessä oli rutiininomainen säädösten mukainen tarkistus.

Ei niin, etteikö asia olisi käytännössä hyvä. Mutta olen Tommi Perkolan kanssa pitkälle samaa mieltä siitä, että varallisuus sinänsä ei ole hyvän elämän mittari. Luulenpa, että kyseinen ajattelutapa ei suinkaan ole vain vihreän eri sävyjä tunnustavan vaihtoehtoväen motto, vaan melko yleinen näkemys kansan syvien rivien keskuudessa. Sen ei tarvitse kertoa sen enempää tavoitteettomuudesta kuin laiskuudestakaan. Aivan yhtä hyvin sen voi nähdä kertovan arvomaailmasta, jossa materialistinen maailmankatsomus ei ole vallannut kaikkea.

En ole yleensäkään ollut kovin innokas selvittämään, mistä kaikesta työpanoksesta voisi rahallista korvausta vaatia. Tätä taiteenlajia harrastaviinkin joskus törmää. Mutta riittävästi saa riittää. Sanassakin sanotaan: "Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen." (Sananl. 30:8-9). Se, mikä itse kullekin pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa on tarpeeksi tuota "ruokaa", on varmasti yksilöllistä.

Suomen valtio (ja kunta sekä kirkko) saa tietysti vaakunaeläimen mukaisen osan tästäkin korotuksesta, mutta enpä silti ole verojakaan suuremmin manannut kuin kaksi kertaa elämässäni. Molemmat sattuivat opiskeluaikana, kun keikkaluonteisten töiden ansiot olivat ennakoitua suuremmat, ja verottaja muisti ennen joulua velvoittavalla raha-anomuksella Suomen yhteiskunnan hyväksi. Omaa tyhmyyttähän tuo oli: olisi pitänyt olla ahkerampi laskelmoija ja toimia ajoissa. Minusta on aivan hyvä, että verovaroja käytetään muiden hyvien tarkoitusten lisäksi vaikkapa tähän, tähän, tähän, tähän tai tähän. En tietenkään rakasta veroja sinänsä, mutta väittäisin kyllä saavani niiden vastineeksi hyviä palveluita monelta eri julkisen sektorin osa-alueelta. Nuo linkkien takana olevat asiat tuli listattua hieman tarkoitushakuisesti. Ne jakanevat mielipiteitä enemmän kuin vaikkapa terveydenhuolto tai koulutus.

Prostituutiokeskustelu näyttää nousseen esiin uuden säädöshankkeen ansiosta. Aihetta en ole tullut juurikaan pohtineeksi, mutta erääseen seikkaan olen kiinnittänyt huomiota. Seksipalvelujen ostokieltoa vastustavien tahojen argumenttina esitetään joskus se, miten prostituutio on harjoittajalleen yksi mahdollisuus muiden joukossa. Kiistämättä näennäisesti paremmassa asemassa on nainen, joka voi valita (1) rahattomuuden, (2) pienipalkkaisen työn ja (3) prostituution väliltä kuin hänen kanssasisarensa, jolle on tarjolla vain kaksi ensin mainittua vaihtoehtoa. Kyseessä on valinta, päätöksenteko. Mutta päätöksiä ei voida tehdä yksinomaan valintatilanteessa vaikuttavilla perusteilla. Päätöksentekijän tulee aina pohtia myös päätöksensä seurauksia.

Sallittakoon hieman ontuva rinnastus: Jos itse olisin tilanteessa, jossa valintana olisi (1) rahattomuus, (2) työ ojankaivajana ja (3) mahdollisuus hankkia leveämpi elanto itämafian pyssymiehenä, en oikein osaisi iloita tuosta kolmannesta vaihtoehdosta. Vaikka se voisi onnistuessaan tuoda rikkauksia, ovat ilmeiset riskit epäonnistumiseen ja sen katastrofaalisiin seurauksiin liian suuret - eettisistä näkökulmista puhumattakaan, joskin tuonkaltaiseen valintatilanteeseen joutuvalle niillä ei välttämättä ole suurta merkitystä. Mutta onko siis ruokalista, jossa on tarjolla pastaa ja parsaa olennaisesti huonompi kuin sellainen, jossa on tarjolla pastaa, parsaa ja paskaa?