Olin etukäteen ajatellut viettää nämä heinäkuiset työviikot mahdollisimman matalaa profiilia pitäen, alakerran miellyttävän viileissä opetustiloissa ja tavaten mahdollisimman vähän muuta oppilaitoksen väkeä (aikuiskoulutus pyörii kesälläkin jossakin mittakaavassa) tätä työn alla olevaa ryhmää lukuun ottamatta. Kieltämättä suhtautumistavassani huomasin yhtäläisyyksiä IT Viikko -lehden hauskojen Helpdesk-pakinoiden päähenkilöön, mutta jospa kesätyöläisen olisi lupa keskittyä vain näihin opetushommiin.

Tänään lintukotoni sitten tuli häirityksi. Veljesoppilaitoksen tietohallinto soitteli toisen toimipisteen saneerauksen olevan juuri nyt siinä vaiheessa, että talotekniikkajärjestelmiä aletaan asentaa paikalleen heti lomien jälkeen, eli kuidut ja kuparit ovat paikkansa löytäneet. Eipä muuta kuin iltapäivän lopuksi paikan päälle ihmettelemään. Siististi oli työt tehty. Se, mitä aktiivilaitteita talotekniikkajärjestelmään vaaditaan, selvisi pian. Muutkin tarpeet kartoitettiin samalla.

Homman taloudellinen puoli tuli tässä vaiheessa hoidettua kuntoon linja-autopysäkillä. Talousjohtaja odotteli samaa bussia kotiinpäin, ja siinä sitten sovittiin tämän hankinnan menettelytavat. Hieno juttu. En haluaisi olla sovinistinen, mutta tämänkaltaisissa tilanteissa olen ollut huomaavinani, että virallisemmankin luonteiset asiat hoituvat miesten kanssa usein jouhevammin ja vähemmän muodollisesti kuin naisten kanssa. Pystyisin kyllä nimeämään heti lukuisan joukon tässä suhteessa suuresti arvostamiani naisiakin. Mielelläni olen stereotypioineni väärässä. Ehkä tämä on tavalla tai toisella sukupuolisidonnaista. Miesten on keskimäärin helpompi neuvotella keskenään ja naisten taas keskenään. Mitenhän mahtaa olla?

Joissakin kuntasektorin laitoksissa laite- ym. hankintoja säätelevät hyvin tarkat hankintasäännöt. Pienehkötkin hankinnat tulee usein kilpailuttaa, ja ilman erityisiä perusteita valita aina halvin tarjous. Tämä on kuntatalouden kannalta ymmärrettävä seikka. Tietohallinnon näkökulmasta tätä periaatetta noudattaen joudutaan kuitenkin joskus hankaluuksiin. Esimerkiksi laajennettaessa olemassa olevaa laitekantaa voi kilpailuttaminen ja hinnan perusteella ratkaiseminen johtaa laitekannan epäyhdenmukaisuuteen, joka vaikeuttaa myöhemmin ylläpitoa. Vaikka tarjouspyynnön speksaisi miten tarkkaan tahansa, eivät tarjoajat välttämättä tarjoa aivan sitä, mitä on pyydetty, ja päätöksentekijöiden silmien edessä esittäytyy edullisimpana joku "uusi ja hinta-laatusuhteeltaan erinomainen tuote, joka lisäksi on 100 % yhteensopiva olemassa olevaan laitekantaanne". Sitten tämän Suomeen dumpattavan upouuden Vinku-Intian ihmeen edullinen hankintahinta maksetaan asennus- ja ylläpitotyötunteina.

Ajatellaan vaikkapa Ethernet-kytkimiä: monen erilaisen kytkinmerkin ja -mallin olemassaolo tarkoittaa monen erilaisen hallintamenetelmän ja -ohjelmiston käyttöä. Pieniä asioita, mutta atk-tuen kiireisen arkipäivän työn kannalta kuitenkin turhia hidasteita, jotka vaikeuttavat usein tärkeintä tehtävää, käyttäjäkunnan välitöntä palvelua. No, tässä yhteydessä näiden ongelmien kanssa ei joutune painimaan.

Heikko kuntatalous ei muuten ole ainoa syy, miksi hankinnoissa painotetaan halvimpia ratkaisuja teknisistä näkökohdista piittaamatta. Se on tietenkin vastaansanomaton ja monessa kunnassa täysin todellinen syy. Mutta vaikka määrärahoja olisikin käytettäväksi, päätöksiä viime kädessä tekevät ja niistä ainakin poliittisen vastuun kantavat luottamushenkilöt eivät valitettavasti aina ymmärrä kuin euroja. Juuri tekniset ja muut sisällölliset seikat ovat heille joskus täysin tuntemattomia. Eurot ja niiden säästäminen voi joskus olla ainoa päätöksentekijöiden ymmärtämä ratkaisuperuste.

Kunnallishallinnosta kun päästiin puhumaan, niin lyhyt mielipidekirjoitus aiheesta sallittakoon. Seuraavat huomiot eivät ole syntyneet nykyisen työpaikkani poliittisen johtamisen käytännöistä, vaan ne ovat kunnallista päätöksentekoa toisessa kunnassa varsinkin viime vuosikymmenen loppupuolella seurailleen allekirjoittaneen mietteitä.

Mielestäni on oikein, että kunnallisen itsehallinnon korkein paikallinen päätösvalta on demokraattisesti valituilla luottamushenkilöillä. Mielestäni on myös hyvä, että näihin tehtäviin valikoituu ihmisiä mitä moninaisimmista lähtökohdista. Kaikkien ei tarvitse olla johtamansa toimialan sisällöllisiä asiantuntijoita. Liiallinen meritokraattisuus johtaa kapea-alaisuuteen ja ratkaistavana olevien asioiden muuhun yhteiskuntaan vaikuttavien suhteiden hämärtymiseen.

Se, mitä itse kaikilta luottamushenkilöiltä toivoisin, olisi, että nämä arvostaisivat tehtäväänsä niin paljon, että oma-aloitteisesti hankkisivat mahdollisimman paljon - ja puolueettomuuden takaamiseksi mahdollisimman monelta taholta - tietoa päätöksentekonsa kohteina olevista asioista. Jonkun päättäjän mielestä voi olla hienoa leikkiä Takapajulan parlamentaarikkoa ja odotella kaikenkarvaisia lobbaajia luokseen ja sitten jaella näille audiensseja. Voipa joku kuvitella itsensä Junttilan tsaariksikin, joka armollisesti sallii alamaistensa häntä lähestyä, jos sallii. Ikävä kyllä näillä persoonilla asioiden ratkaisuperusteet nojautuvat ensisijaisesti usein lujiin arvoihin ja asenteisiin, joita ei minkään ulkopuolelta tulevan informaation sallita järkyttää. Tämä sama vaara muuten piilee meritokraattisissa järjestelmissä, joissa jonkin kenties kapean sektorin erikoistuntija kieltäytyy ottamasta vastaan asiantuntemuksensa ulkopuolelta tulevaa informaatiota, ja rakentaa ratkaisuperusteensa vain omien, monien ratkaistavana olevien käytännön asioiden kannalta täysin riittämättömien, tietojensa varaan. Kognitiivinen dissonanssi taitaa vihloa liian kovaa sisäiseen kehtolauluunsa tuudittautuneita kyläpoliitikkoja. Tällaisia valtaapitäviä on onneksi varsin vähän, monissa toimielimissä ei yhtään. Yhtäältä lähdekritiikki, toisaalta oikeanlainen nöyryys tiedon edessä olisivat poliittistenkin päättäjien arvokkaita ominaisuuksia.

Lopetan poliittisen palopuheeni täältä tähän. Hyvää yötä!