Tihkusadetta Hämeen mailla

Aamulla, kun vein petivaatteet ulos, aurinkoinen tuuli tuntui eksoottisen lämpimältä. Täkkejä puistellessani naapurin Jussi lähti ampumaradalle.

Kun oli aika hakea tekstiilit pihalta sisään, oli tuuli hankkinut pilviä eikä tuntunut enää niin lämpimältä.

Päivällä kävimme Tampereella viemässä henkilöautokuormallisen kartonkia, pahvia ja pahvitölkkejä kierrätyspisteeseen. Oman kylän kierrätyspisteiden ylläpitäjäyritys aikanaan kyllästyi, kun pahvinkeräyslaatikot oli toistuvasti täytetty sinne kuulumattomalla materiaalilla.

Ikävä kyllä Tampereellakin paperinkeräyslava näytti pursuavan rikottuja ja rikkomattomia pahvilaatikoita, vaikka pahvinkeräyslava oli vieressä. Emme kai me hämäläiset oikeasti ole noin tyhmiä?

Isot, monipuoliset kierrätyspisteet on sijoitettu usein automarkettien yhteyteen. Tämä on maankäytön ja olemassaolevien liikennevirtojen kannalta järkevää, mutta samalla paitsi vähentää kierrättämisen mahdollisuuksia autottomilta myös lisää entuudestaan liikennevirtoja. Vaikutus sinällään on automarkettien luoma: yhtäältä vähennetään kohtuuhintaisia kulutusmahdollisuuksia ilman autoa liikkuvilta ja toisaalta lisätään liikennettä. Kotimarkettiin verrattuna muun muassa ruisleipä, tomaatit ja appelsiinimehu ovat jäähallin nurkalla sangen halpoja. Vähän uusia petivaatteitakin tuli kärryn pohjalle. Tampereella olisi rike historiaa vastaan ostaa muuta kuin skottilaisen tehtailijan nimeä kantavaa.

Tampereen kauppareissuihin meillä on ollut tapana yhdistää ulkona syömässä käyminen. Kävimme kansanruokalassa keskustan vilkkaan kävelykadun varrella. Suositussa paikassa annoksen saaminen kestää, mutta samalla on aikaa katsella katuelämää, joka pikkutaajamalaisen silmiin on kovin vilkasta.

Polterabend-seurueita kulki kaksin kappalein. Ovatko naiset innokkaampia järjestämään näitä tapahtumia ystävilleen kuin miehet? Käytännön elämän kannalta on mielenkiintoista, miksi tällaisia juhlatilaisuuksia järjestetään ennen avioliittoon eikä ennen avoliittoon astumista. Nykyään aika harva - tiettyjä vakaumuksellisia piirejä lukuunottamatta - kai astuu avioon ennen avoliittoa. Yhä useammin avioliitto on avoliitolle lähinnä muodollisen statuksen - mukaanlukien polttarit ja prinsessahäät - tarjoava lisäke.

Avioliittoa perustellaan olemassaolevaan lainsäädäntöön perustuvilla syillä, ja - itse asiassa perusteettomasti - myös Raamatulla. Tässä kuten missä tahansa ihmissuhteessa sisältö ratkaisee. Ei kai sentään ole niin, että muotoja ja juhlia painottava trendikäs avioliittokulttuuri on yksi syy erojen suureen määrään? Arkisesta elämästä ei kehkeydykään päättymätöntä elokuvan loppukohtausta? Arjen ja pyhän hetkellinen erottaminen ei tee arjesta pysyvää pyhää?

Pelkään, että avioliitto kahden ihmisen välisenä liittona saattaa olla sitä vähämerkityksellisempi, mitä suurempia ulkoisia merkkejä siihen liitetään. Vanhat perinteet ovat mukavia, tottakai, mutta missä kulkee perinteiden noudattamisen ja itsetarkoituksellisuuden raja?



Kotiin palattuamme hyppäsin polkupyörän selkään puukko taskussa. Sopiva koivikko on jo vähän matkan päässä peltotien varressa. Mutaisille maille ei tarvitse kulkea. Tieltä poikkeavan kapean kulkureitin päässä oli heinikossa painanne. Peura käynyt lepäilemässä? En raskinut riipiä liiaksi bambinruokaa, joten saunavihdasta tuli kapealinjainen. Sateessa katkottu vihta teki tehtävänsä jo tuoksun puolesta.

Siivouspäivä

Pidimme tavanomaista laajamittaisemman siivouspäivän päättyen saunan kuuraukseen. Mattojen tamppaamisen jälkeen aamukaste oli kuivunut, joten nurmikonleikkuukin tuli hoidettua hyvän sään aikana. Koko päivän aina siihen saakka, kun kello lähestyy iltakymmentä, on joltain suunnalta kuulunut ruohonleikkurin pärinä.

Pölyjä pyyhkiessä huomasimme, kun soratien päässä kääntämistä yrittänyt auto oli jäänyt saveen. Aivan kuten meille kävi eilen peltotiellä. Menin auttamaan, ja tällä kertaa pelkkä työntäminen ja ajolinjan vaihto auttoivat auton tielle. Kuljettajasta, muodolliseen kesäasuun pukeutuneesta keski-iän ylittäneestä miehestä, tuli jostakin syystä mieleeni jonkin niin sanotun vapaan kirkkokunnan saarnamies. Jos hän olisi sellainen ollut, asia olisi luultavasti käynyt ilmi tavalla tai toisella myös hänen puheistaan.

Illalla paikallinen market oli pullollaan onnellisia uusia mäyräkoiranomistajia. Meille riitti pienempi versio.

Vielä opintien sivupoluilta

Eilen kirjoitin kesällä monelle ajankohtaisista opiskeluasioista. Itse asiassa en ole itse ollenkaan irti tilanteesta. Pitäisi nimittäin päättää, lähtisinkö katsastamaan jotakin opintien lyhyttä sivupolkua taas syksyn tullen. Syystä tai toisesta olen melko usein hankkiutunut joidenkin - usein ihan harrasteluonteisten - opintojen pariin syksyisin. Tosin auskultointiin liittyivät kasvatustieteelliset perus- ja aineopinnot, satunnaiset avoimen yliopiston atk-kurssit menevät jollakin tavalla ammatin piikkiin, mutta sitten taas jokin kansalaisopiston saksan kielen kurssi on ollut puhdasta harrastelua. Olen hyödyntänyt aika paljon Tampereen avoimen yliopiston tarjoamia palveluita. Heillä on laaja tarjonta ja toimipisteet niin Tampereella kuin Hämeenlinnassakin. Sieltä toimitettiin jo mainos alkavista opinnoista, mutta mitään kovin innostavaa ei löytynyt. Jokin museologiaan liittyvä koulutus olisi harrastustoiminnan kannalta äärimmäisen kiintoisa ja varmaan hyödyllinenkin, mutta sellaista ei tamperelaisilla ole tarjolla.

Rauhallinen iltapäivä

Auton työntäjää tai "havujaperkele" ei toistamiseen tarvittu. Puolisoni kaltaisen taitavan kuljettajan - olen kai ennenkin kirjoittanut, että kommuunissamme ei ole pienintäkään epäilystä siitä, kumpi on parempi autoilija - ohjaamana savinenkin tieura vie autoa eteenpäin.

Pihaan on poikennut tänään paljon väkeä. Harvinaista ja ilahduttavaa. Anoppi ja kummityttö poikkesivat pyöräretkellään. Vilma-neidin kummisetä, löytölapsen viime syksynä meille toimittanut Erkki-isäntä puolisoineen ja naapureineen poikkesivat tervehtimään. Vilma tuli näytille, mutta hieman ujosteli vieraita. Ehkäpä lukuisista kehuista innostuneena se sitten pyydysti sisiliskon. Tai paremminkin sisiliskon hännän. Säikähtänyt, mutta muutoin vahingoittumattomalta vaikuttanut matelija siirrettiin hämmästyneen kissan ulottumattomiin. Toivottavasti lisko ehtii kasvattaa uuden hännän ennen talvea. Häntään varastoituva rasvakudos toimii talvihorroksen ajan energiavarastona.

Iltapäivän lopuksi kulta lähti tyttöseurassa polkemaan järven ympäri. Lekottelupäivien jälkeen koin itsekin tarpeen tehdä jotain fyysistä, ja katselin vuoroin rullaluistimien, vuoroin lenkkitossujen suuntaan. Läntisellä taivaalla roikkuneet tummat pilvet veivät kiinnostuksen viimeksimainittuihin, vaikka mikään suosikkiliikkumismuotoni ei kyseessä olekaan. Tutun reitin loppuosuuden soratiellä, vähän vanhan kirkon hirsistä rakennetun kartanon jälkeen, sade sitten alkoi.

Opintien kulkijan veräjät

Näinä päivinä monet opintietä kulkevat ovat saaneet tai saavat tiedon siitä, mitkä veräjät ovat ensi lukuvuodelle avoimina. Riemullisia hetkiä, mutta varmasti pettymyksiäkin. Niin paljon koulumaailmaa kuin minun ammattini puolesta pitäisi tunteakin, en omakohtaisesti osaa asettua yhteisvalintojen ja pääsykokeiden tulosten julkistamistunnelmiin. Oma opintieni on ollut paitsi lyhyt ja kapea, myös tasainen. En ole koskaan tullut hakeutuneeksi sellaiseen koulutukseen, johon olisi ollut vaikea päästä, vaan simppelisti kulkenut opintietä pisteestä P₁ pisteeseen P₂. Peruskoulun jälkeen lähivuosien tulevaisuus oli selvitetty pyöräilemällä asianosaisen koulun ilmoitustaululle ruokatunnin aikana. Tuskin mietin asiaa ainakaan yhtä ruohonleikkurin kahvoissa vietettyä iltapäivää enempää. Toisen asteen koulutuksen jälkeinen mahdollisuus tiedotettiin komppanian kirjurin jakamana, monien muiden samansisältöisten tiedonantojen ja tyttöystävien kirjeiden joukossa nuorten miesten suosiossa olleelle Padasjoella sijainneelle telttailu- ja retkeilyalueelle. Viimeistään seuraavan päivän poteronkaivamis-, ammunta tai mitkä lie reippaat harjoitukset painoivat asian taka-alalle. Keväällä harkitsin useasti, hyödyntäisinkö edellisenä kesänä avautuneen veräjän vai vaihtaisinko kauluslaattoja ja lähtisin "kessuksi Upinniemeen".

Henkilöhistoriallinen ketään kiinnostamaton jaaritus sikseen ja asiaan. Haluan tuoda esiin yhden opiskelumahdollisuuden välivuodeksi heille, joille tämä kesä ei tuonut mieluista jatkotaivalta opintiellä. Kansanopistojen, avointen korkeakoulujen ja monien muiden oppilaitosten tarjonnan ohella ei kannata unohtaa ammattikoulua.

Laaja-alaista, runsaasti yleisopintoja sisältävää ja niin sanotun yleisen jatko-opintokelpoisuuden antavaa 120 opintoviikon laajuista ammatillista perustutkintoa ei välivuotta viettävä ehdi suorittaa. Mutta Suomen koulutusjärjestelmän toisen asteen ammatillisen koulutuksen muut portaat, niistä lähinnä ammattitutkinto, on täysin realistinen mahdollisuus, mikäli esimerkiksi työkokemuksen tai omatoimisen opiskelunkautta tuntee kyseistä alaa. Läpihuutojuttuja eivät ammattitutkinnot tietenkään ole, päinvastoin. Vaikka ammattitutkinnot on ensisijaisesti tarkoitettu alan työtehtävissä vähintään muutaman vuoden työskennelleille muodollisen osaamisen osoittamistavaksi ja/tai alan ammatillisen perustutkinnon suorittaneille jatkokoulutusväyläksi, on lukuisia käytännön esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat menestyksellisesti suorittaneet ammattitutkintojen osia tai jopa kokonaisia tutkintoja mieluisallaan alalla ilman työkokemus- tai perustutkintopohjaa.

Ammatillinen tutkinto tai sen osa takataskussa ei ole huono idea myöskään pitkäkestoisempaa opiskeluaikaa ajatellen: kesätöitä saa helpommin, parempipalkkaisia ja kenties mieluisemmilta aloilta ammatillisen tutkinnon tai sen osan suorittaneena kuin "ammattitaidottomana". Myöskään todellisen osaamisen ja työelämässä menestymisen kannalta ei ole lainkaan huono asia se, että lähinnä johtaviin tehtäviin tähtäävän tiedekorkeakoulututkinnon tukena olisi saman alan suorittavan työn tutkinto.

Ammattitutkintoja eri aloilta tarjoavat ammatilliset aikuiskoulutuskeskukset, joiden kaikille täysi-ikäisille avoimet koulutukset tapaavat alkaa muiden koulujen aikataulussa elokuussa. Vaikka hakuajat kenties olisivatkin menneet, kannattaa peruutuspaikkoja kysellä elokuulle saakka.

B-boys, b-girls throw your cars in the mud

Oli pitkästä aikaa mehiläisille suotuisa aurinkoinen päivä. Puolisoni lähti käymään pesillä tarkastamassa lisälaatikoiden tarvetta ja tekemään muita hoitotoimenpiteitä. Suojavarusteettomana en lähtenyt mukaan. Jonkin ajan päästä hän palasi jalan kertomaan auton jumittuneen kääntöpaikalle saviselle peltotielle. Sateiden jälkeen ei traktorin tarvitse montaa kertaa peltotietä ajella, kun pinta pehmenee savivelliksi. Aerodynaamisesti optimoidulla autolla tuollaisille teille ei ole edes menemistä.

Otimme pari laudanpätkää mukaan ja lähdimme nostamaan autoa. Vanhan kansan konstilla - kuusenhavuja vetävien pyörien alle - ja pienellä vauhdinotolla minun työntäessäni perästä auto nousi saviselta kääntöpaikalta tieuralle ja mehiläishoitaja pääsi töihin.



Siivekkäät olivat varsin aggressiivisia. Vaikka kuinka onkin kiltiksi sanottu italialainen rotu, ymmärtäähän sen, kun pitkästä aikaa hyvän lentosään aikana tullaan häiritsemään. Toisaalta hyvä lentosää on otollinen hoitotoimille, koska mehiläisten enemmistö on medenkeruumatkalla eikä pesillä. Shortsiasuisena sain äkäisen häädön, mutta polkupyörä pieneerivarusteilla lastattuna on parkkeerattu heti oven eteen nokka tietä kohti. Jos vaikka joutuu polkaisemaan mäen tuolle puolen auton nostotalkoisiin.

Halpaa perushenkilöautoa maastokelpoisempi auto olisi kiva. Ei mikään katumaasturi tai SUV (tämä on muuten lyhenne, jonka olen ensi kertaa kuullut blogisteilta, mutta vasta joku aika sitten lukaisemani Tekniikan Maailman numero valaisi, mistä kotimaan automarkkinoilla on kysymys) vaan enemmän "työkäyttöön" sopiva. Nivaa on taas ikävä.

Nichts Neues

Viime päivien tunnelma on ollut hieman alakulotettu. Päivät valuvat ohi. Ei sateiden vuoksi vaan tekemättömyyden. Nenä kirjassa istumisen sijaistoimet ovat olleet vähäisiä.

Tänään sain vain vaihdettua uuden sisärenkaan vuosia käyttämättä seisseeseen vanhaan polkupyörään. Kolmivaihteinen perinteisellä napavaihteella varustettu polkupyörä on varsin näppärä laite. Kiinteällä välityksellä varustettuja peruspyöriäkin oli aikanaan muotia muuttaa kolmivaihteisiksi. Torpedo-napavaihde oli silloin päivän sana.

Runon ja suven päivä

Epärunollisuuteni ansiosta Betonimylläri jää odottamaan parempaa aikaa, vaikka se kalenteriin sopisikin.

Päivän kirjallisuusannokseksi sai riittää "Me Tupu, Hupu ja Lupu". Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että kun on lukenut yhden Barksin tarinan, on lukenut ne kaikki yhtä hyvin kuvallisen kuin juonellisenkin ilmaisun puolesta. Sinänsä Disney-maailma on mestarillinen: kerran ilmaistua pedanttisen tarkasti uusintavaa luovuutta nimenomaan tarvitaan ylläpitämään fani-ilmiötä, jolloin kulttuurillinen toiminta tulee markkinataloudessa kannattavaksi.

Iltapäivällä rullasauvailimme tehtaanpiippujen suuntaan. Omin voimin kulkeneita oli liikkeellä paljon. Synkät pilvet ja kaukainen jyrinä panivat miettimään jatkamista jo pian kunnanrajan jälkeen. Päädyimme kuitenkin Metsäkansan kirkolle saakka. Takaisin päin painelimme kilpaa saderintaman kanssa. Vain muutama tippa saatiin viime metreillä. On tunnustettava, että märällä pinnalla luistelun huono puoli on laiskan mielestä lähinnä se, että pyörät pitää avata ja akselit ja laakerit kuivata, siivota ja öljytä. Tämä ei tietenkään olisi huono toimenpide vaikka miten usein tehtynä.

Euroja ja atk:ta

Kumisaappaan korjaus tuli halvaksi. Saapas, neljä tukevalla soljella varustettua nylonhihnaa nurmikon "ilmastointikenkiin" alkuperäisten heppoisten tilalle ja tavalliset kengännauhat yhteensä 10 euroa. Usein vanhan korjaaminen on uuden hankkimista järkevämpää. Radiosta katosi sunnuntaisen ilmeisesti salaman aiheuttaman hetkellisen sähkökatkon vuoksi LCD-näyttö. Muuten se soi hyvin. Tänään irrotin laitteen sähköverkosta, se naksahti kevyesti, ja virran uudelleen kytkemisen jälkeen näyttö kertoi taas taajuuslukemia. Boottaus näemmä auttaa mitä moninaisimpiin laitteisiin.

Jos suutarista selvittiin halvalla, ei Microsoftista niinkään. Kesälomalla on pitänyt työskennellä tähän saakka uuden ohjelmistovuosisopimuksen tekemisen verran. Kolmen ja puolensadan työaseman peruslisenssipaketti (Windows, Office ja joitain muuta pientä siten, että aina on käytössä uusimmat mahdolliset versiot) lisättynä pikkuoptioilla ei ole ihan kympin tai parin juttu. Silti koulusopimus on edullinen muihin lisenssivaihtoehtoihin verraten.

Miksi koulumaailmassa ei sitten käytetä vapaalevitteisiä ohjelmistoja? Osin käytetäänkin. Vähintään Linux-maailman palvelinpuolen tuntemus on välttämätön perustaito atk-alan työntekijälle. Jos jätetään laskuista puhtaasti atk-alan ammatillinen koulutus (jossa yksittäisten toimintamallien sijasta on tärkeää hakea kokonaisvaltaista ymmärtämystä, ja yksittäinen, vähän väliä päivittyvä väline jää lopulta toissijaiseksi) ja yleissivistävä koulutus, väitän että on tärkeää järjestää ammattiin vaadittava koulutus välineillä, joita työelämä käyttää. Halusimme tai emme, joitakin paljon julkisuutta saaneita yksittäistapauksia lukuunottamatta perustoimistojen työasemat niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla toimivat Microsoftilla.

Vuosia sitten, kun Corel oli suunnilleen ainoa tunnettu Microsoftin haastaja toimisto-ohjelmistojen rintamalla, väittelin eräillä messuilla Corelin maahantuojan kanssa koulujen roolista. Hänen mukaansa koulujen tulisi valita perustason atk-opetuksessa käytettävät välineensä omien intressiensä mukaan piittaamatta ulkomaailmasta. Silloin Corel olisi ollut vahvoilla paitsi hinnan, myös vielä tuolloin lukuisten WordPerfect-ystävien ansiosta. Itse pidin tuolloin jo varsin Microsoft-suuntautunutta työelämää tärkeämpänä viiteryhmänä. Eihän rakennusmiehiäkään opeteta rakennuttamalla kivisiä Suitioita, vaikka moni asiakas varmaankin voisi vapaasti valitessaan asua mieluummin sellaisessa kuin kerros- tai pakettitalossa.

Edellä sanottu pätee, kun on kyse suorittavista tehtävistä atk-alan kannalta. Esimerkiksi lääkäri tai varastomies ovat loppukäyttäjiä, eivätkä he ole organisaatiossaan asemassa, joka päättää atk-työvälineistä. Heille on tärkeää saada riittävän täsmällinen koulutus käyttämäänsä työvälineeseen, oli se atk-ammattilaisen mielestä enemmän tai vähemmän hyvä. Heidän työnsä pääsisältö on muuta kuin atk-työtä, eivätkä he ole organisatorisesti atk-alan muutosagentteja. Sen sijaan atk-alan ammatteihin kouluttautuvat on tärkeää tutustuttaa myös vaihtoehtoisiin järjestelmiin, koska niiden kanssa toimiminen ja näkemysten ja kokemusten välittäminen on heidän työtään.

Sotakirjaspoilereita

Päivä kului kirjojen parissa. Nils-Erik Stenbäckin "Vaaran merkit" -muistelmien jälkeen meni yhdeltä istumalta vasta ilmestynyt Aimo E. Juholan, Georg-Erik Strömbergin ja Jyri Paulaharjun "Päämajan hukatut kuukaudet - tilannekuvan hahmottuminen Kannaksella 1944". Kaksi ensimmäistä kirjoittajaa olivat tapahtumissa itse mukana, Juhola tiedustelulentoja suorittaneena vääpelinä ja Strömberg päämajassa alemmissa upseeritehtävissä. Silti teos on enemmän tutkimus kuin muistelmateos. Johtavassa asemassa olleet Mannerheimista Paasoseen ja Heindrichsista Käköseen ovat aikanaan kirjoittaneet omat näkemyksensä asioista. Johtoportaasta kai suurin osa "vaikenevaa kenraalia" Airoa ja "ritari hyvettä" Nihtilää lukuunottamatta ovat jättäneet historian lehdille omat viralliset muistonsa. Suorittavaan portaaseen kuuluneen vääpelin ja kapteenin ei ole tarvinnut etsiä selityksiä omille tekemisilleen tai tekemättä jättämisilleen. Teksti on maltillisesti ja laajaan arkistoaineistoon perustuen kirjoitettu. Se ei luo sankarimyyttejä mutta ei etsi syntipukkejakaan. Ei se toisaalta anna mitään järisyttävää uuttakaan, mutta kokoaa tiivistetysti Neuvostoliiton suurhyökkäystä edeltäneen tapahtumasarjan suomalaisten kannalta.

Juhola, Strömberg ja Paulaharju eivät arvostele päämajan ylimmän johdon välinpitämättömyyttä yhtä kärkevästi kuin Stenbäck tekee. Stenbäckin poleeminen kanta on hyvin ymmärrettävä sikäli, että kuten hän itsekin kirjoittaa, hän oli sukutaustansa ja koulutuksensa ansiosta ennen sotaa ja osin sen aikanakin sellaisella kansainvälisellä näköalapaikalla, johon verrattuna Suomen korkeimmankin sotilasjohdon informaatioympäristö oli rajoittunut. Stenbäck syyttää - maailmanmiehen tyylikkäin sanankääntein ja henkilöihin juuri kajoamatta - suomalaista johtoa ajatusmaailman rajoittuneisuudesta, kuten Suur-Suomi-henkisestä toiveajattelusta ja sotaa käyneiden maiden sotapotentiaalista kertovien tietojen sivuuttamisesta.

Toisaalta Stenbäckin ajattelu liikkuu niin laajoissa ja (maailmanpolitiikan kannalta) abstrakteissakin kuvioissa, että jotkin konkreettiset tyylikkään deduktivistiseen ajatuskuvioon liittyvät yksittäistapahtumat saivat kohtuuttoman merkityksen. Siinä missä Stenbäckille on historian punainen vaate huomiotta jäänyt Tukholman kautta vähän ennen suurhyökkäystä puhelimitse tullut varoitus, samainen puhelu on Juholalle ja kumppaneille vain yksi huomiotta jäänyt vaaran merkki lukuisten tiedusteluraporttien ja ilmavalokuvien sarjassa. "Päämajan hukatut kuukaudet" ei yritä löytää yksittäisiä syitä neuvosto-offensiiviin valmistautumattomuuteen, mutta kokoaa lukijan eteen faktoja päämajan ja armeijan, lähinnä IV armeijakunnan, toimintatavoista ja käytössä olleesta informaatiosta.

"Päämajan hukattujen kuukausien" jälkeen siirryin hieman lähemmäs nykyaikaa joskus aikaisemminkin tavaamani everstiluutnantti Pertti Salmisen "Puolueettomuuden nimeen" -teoksen kanssa. Noottikriisin aikoja Suomen sotilasjohdon näkökulmasta tarkasteleva teos on historiallinen tutkimus sanan varsinaisessa mielessä. Sotilaalliseen tapaan Salminen ei suuresti koskettele sotilaspolitiikkaan liittymättömiä poliittisia kysymyksiä, minkä vuoksi taustalla häärivä kaljupäinen presidentti jää kirjan myyttiseksi hahmoksi. Vaikka kirjaa ilmestyessään 1990-luvun puolivälissä markkinoitiin hieman rautkalliomaiseen sensaatiohenkeen, ei sen sivuilta välity kuvaa Suomen sotilaallista puolustusta vähättelevästä Kekkosesta. Ennemminkin presidentistä, joka jätti sotilasasiat ammattimiehille.

Salmisen kirja sisältää mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten sen, miten Puolustusvoimissa katsottiin ainakin vielä 1960-luvun alussa tarpeelliseksi tarkkailla kommunististen ryhmien jäseniä turvallisuusuhkana. Julkisivusta huolimatta Puolustusvoimilla oli yhdessä maan poliittisen johdon kanssa pitkälle mietitty uhka-analyysi Neuvostoliiton aggression varalle. Muun muassa varuskuntien rakentamistoimintaa - ja sitä kautta sodan ajan joukkojen harjoitustoimintaa - toteutettiin paitsi poliittisesti korrekteilla Lounais-Suomen ja Lapin alueilla, myös Kajaanissa, joka muistettiin itäuhan kannalta strategiseksi suunnaksi jo talvisodan ajoilta. Miten tämä liittyy kotoisiin kommunisteihin? Suoraan hyökkäykseen ei rauhan oloissa uskottu, mutta uhkakuvana oli kotimaassa tapahtuva vasemmistovallankumouksellinen toiminta, jonka jälkeen kutsu itänaapurin väliintuloon voisi tapahtua oman maan piirien taholta. Salminen tunnustaa Kekkosen ansiot suomalaisen kommunistisen liikkeen sitomisella sanattomaan yhteiskuntasopimukseen.

Oma näkemykseni on, että toisen maailmansodan jälkeen esiin nousseen radikaalin vasemmiston nopeimmin hyödynnettävä käyttövoima, sisällissodan ja sen jälkeisten aikojen vääryyksien hyvittäminen, oli toteutettu osin ilman kommunistien ansiotakin jo pian toisen maailmansodan vuosien jälkeen lainsäädännöllisillä ja yleisen asenneilmapiirin muutoksilla. Tahtoen tai tahtomattaan kulttuurillisen sinetin päälle löi Väinö Linna voimalla, josta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivät kirjailijat voivat ennen sitä ja sen jälkeen vain haaveilla. Taistelevaa vasemmistolaisuutta ei enää tarvittu, vaikka jotkut sota-ajan kommunistit jäivät taisteluasemiinsa. Radikaalista vasemmistolaisesta ajattelutavasta tuli suurelta osin tiedekorkeakoulutetun älymystön aate, jota se taitaa tänäkin päivänä olla. Mielenkiintoista kyllä, äsken lukemani muistelija Nils-Erik Stenbäck piti juuri fyysisestä taistelusta aivojen taisteluun siirtynyttä eurokommunismia 1980-1990-lukujen taitteessa tapahtuneen itäblokin reaalisosialismin kaatumisen pääsyynä. Stenbäckin ajatuskulku on miehelle ominaisesti melko kaukaa tavoitettava, mutta vallankumousoppiin uskoneen järjestelmän on täytynyt perusteiltaan järkyttyä, kun se on huomannut, että todellista halua vallankumouksiin ei Euroopassa enää ole. Siitäkö viimeistään Moskovan kesäolympialaisten (moniko muistaa söpön Misha-karhun :-) aikana havaittu yleinen välinpitämättömyys?

Palatakseni vielä Salmisen teokseen sen mukaan neuvostoliittolaiset yrittivät shemeikkamaisella toiminnalla saada Suomea lähemmäs itseään. Noottikriisin jälkeen oli yhdessä todettu, että Suomen ilmapuolustus oli vaatimattomissa kantimissa (tätä myös Suomen sotilasjohdon tunnustamaa seikkaa pidetään joskus nöyristelynä itään, mutta on muistettava, että Suomella oli uhkaskenaariot myös Neuvostoliiton maahantunkeutumista vastaan, eikä ilmatilan suojaamattomuus ollut hyvä asia sitäkään ajatellen). Neuvostoliitto tarjosi vanhentuneita - joskin Suomessa käytössä ollutta kalustoa parempia - MiG-19-hävittäjiä. Kun Suomen kiinnostus kohdistui ajanmukaisempiin ruotsalaiseen Drakeniin ja ranskalaiseen Mirageen, shemeikka toi pöytään näiden kanssa kilpailukykyisen MiG-21:n, mutta siten, että sen ilmataisteluohjusaseistus varastoitaisiin itänaapuriin odottamaan kriisiä. Eihän Drakeniinkaan olisi saatu siihen kuuluvia yhdysvaltalaisperäisiä ohjuksia. Mielenkiintoinen ajatus: miltä olisi Suomen ilmapuolustus näyttänyt, jos sen torjuntahävittäjien tärkein aseistus olisi ollut rauhan aikana varastossa Neuvostoliitossa?

Kyllähän MiG-21:t sitten aikanaan tulivat, samoin Drakenitkin. Ohjuksia myös, mutta kaikki se hieman myöhemmin.

Mielenkiintoinen Salmisen sivuhuomautus koskee noottikriisin aikaan uudelleen sota-ajan jälkeen alkanutta ja tähän päivään saakka jatkunutta Puolustusvoimien viehtymystä esitellä julkisesti iskukykyään. Salmisen kritiikki tätä toimintaa vastaan kohdistuu siihen, että mieluusti esitellään tehokkaita ja nykyaikaisia asejärjestelmiä, joita on ollut käytössä noottikriisistä alkaneesta puolustusvalmiuden kehittämisestä alkaen - mutta operatiivista käyttöä ajatellen liian vähän. Viime vuosina julkisuudessa esillä ollut varusmiesten ja erityisesti reserviläisten kuntoselvitys taitaa viedä pohjan teknologiaan keskittyneeltä mainostoiminnalta. Iskukykyesittelyssä on oletettu kansan fyysinen kunto ja kyky selvitä poikkeusoloissa samantasoiseksi kuin se oli sota-aikana ja vielä 40 vuotta sitten maa- ja metsätöiden karaisemassa Suomessa.

3.7.2004

Sateinen talkoopäivä oli monelle pettymys. Suunnitellut maalauspuuhat muuttuivat märäksi ruohonleikkuuksi ja rikkaruohonkitkemiseksi, jotka kylläkin ovat maalaamiseen verrattavia ympäristön ulkoasun hoitotoimenpiteitä. Maaherra ja kylän johtoporrasta käväisivät vierailulla. Esko pesi saunan ja Ilkka veti kierroksen saksalaisille turisteille. Minä kiipeilin EFi-vaunun katolla hillitsemässä tuulettimia, jotka sadekesänä uhkaavat torpedoida museokaupan viihtyisyyden.

Saunan jälkeen syöjiä oli vähän, ja toinen makkarapaketti jäi päiväyksensä puolesta odottamaan seuraavaa kokoontumista.

Iltalukemisena on ollut Nils-Erik Stenbäckin muistelmateos "Vaaran merkit" (alkup. Farosignaler). Kirjan sivuilta välittyvät niin toisen maailmansodan ajan diplomaattiset koukerot kuin suomenruotsalaisen diplomi-insinöörin nuoruuden kosmopoliittiset ideologiat. Jatkosodan aikana Suomen Yhdysvaltojen lähetystössä aina diplomaattisuhteiden katkeamiseen saakka työskennelleen sota-analyytikon muistot tuovat oman näkökulmansa perinteisestä Suomi-Saksa-akselista tai Talin-Ihantalan verisestä maaperästä nousevaan sotahistorialliseen keskusteluun.

Hassu kissa

Lapsuudesta muistan, miten kissa tapaa tuoda näytille pyydystämiään myyriä ja hiiriä. Joskus oli yritetty fasaania tai siiliä, mutta näytettävänä olikin hoitoa kaipaava oma kuono.

Vilma-neiti näyttää oman ruokakuppinsa ulkopuolella hyönteissyöjältä. Kotiin on kannettu kelpo lajitelma koppakuoriaisia.

Kaupungissa

Vietimme päivän Tampereella. Puolisoni kävi vaateostoksilla keskustassa ja minä vein muutaman piakkoin satavuotispäiväänsä viettävän opuksen veturitallin kirjastosta kirjansitomoon. Verstas oli hämärä, ja työstökoneet eivät olleet paljon tuomiani kirjoja uudempia. Kirjansitoja, selvästikin ammatilleen omistautunut käsityöläinen, esitteli ylpeänä tuotoksiaan ja raaka-aineitaan. Puhui vanhasta kirjallisuudesta yhtä innolla kuin tekniikasta ja materiaaleista. Arvioi tarvittavia työvaiheita ja antoi kustannusarvion. Lovisa-Wesijärvi Jernvägin uudelleenrakentaminen 400 euroa. Se ei ole halpaa, mutta klassikon kyseessä ollen mikään ei kai ole liian hyvää. Verstaan harras tunnelma ja kirjansitojan asenne eivät innostaneet tinkimään.

Kävimme myöhäisellä lounaalla Rossossa ja sieltä suunnistimme Finlaysonin alueelle Työväen keskusmuseoon. Tästä viimeisen päälle ammattimaisesti rakennetusta museosta on tullut vakiokäyntikohteemme ellei peräti suosikkimuseomme museoiden kaupungissa. Syynä ovat aiheiltaan kiinnostavat ja laadukkaasti ja luovasti toteutetut vaihtuvat näyttelyt. Perusnäyttelyä emme nyt kiertäneet. Sekin on erinomaisesti tehty, mutta viimeksi syksyllä kävimme sen läpi. Sen sijaan osuuskauppaliikkeen 100-vuotisnäyttely ja huumorilla höystettyä kotipaikkaylpeyttä uhkuva Tavallisen erikoinen Tampere saivat viettämään useamman tunnin vanhan tehtaan paksujen seinien viileydessä. Halvaksikin käynti tuli, kun pääsylippujen oston sai kuitattua vilauttamalla 100-vuotissankarin jäsenkorttia.

Matkalla rautatieasemalle yllätti rankka sadekuuro. Yhden sateenvarjon jakaminen ei tarjonnut kunnon suojaa, ja päädyimme lukuisten muiden kanssa odottamaan pahimman ohi menemistä Suomen Pankin portaalin alla.

Elämän ensimmäiset cafe lattet tuli reissussa nautittua. Kahviannoksen valmistaminen näyttää kohtuuttoman vaivalloiselta verraten siihen, että makunautinto ei ole sen suurempi kuin hyvällä maidolla maustetusta tavallisesta iltapäiväkahvikupposesta saatava.

Muotivillityksessä mukana. Jos hieman ihmettelen, en silti pane vastaan:

I'm A 1950s Geek

You're smart... and also slightly maniacal. There's just no hiding plots for world domination, sorry.

find your geek decade at spacefem.com

Sadepäivä

Sadepäivänä aurinko ei herättänyt. Ei kellokaan, kun olin illalla asettanut herätysäänen pois.

Asioille lähtiessä autotallin vesikourut tiputtivat aivan muualle kuin piti.

Toukokuussa lävistetty saapas päätyi viimeinkin suutariin. Mieluummin ensin sinne kuin asiointi kumisaapaskauppaan.

Asioilta palatessa tikapuiden pystyttäminen seinän viereen toi häpeän tunteen asiasta, joka on aikanaan unohtunut tekemättä. Kun puoliksi mädäntynyt puunlehtimassa oli pois vesikouruista, syöksytorvi solisi iloiten tehtäväänsä oikeaan suuntaan. Enstex-työhaalari piti pintansa aika hyvin.

Verkkopäiväkirjamaailmassa on jokin aika sitten keskusteltu sähköpostilaatikoiden tilavuudesta. Yksi viranomaistahon ylläpitämä sähköpostilaatikko täyttyi juhannusviikonlopun valokuvista ennen aikojaan, ja päädyin Roxion ja Suomen Postin palveluksiin.

Sateinen illansuu houkutti talviselle latureitille katsomaan, josko hidas hölkkääjä sopisi kiertämään kuntorataa peruskuntoharjoittelevien suunnistajien, maastojuoksijoiden ja yleisurheilijoiden sekaan. Kuten vesisateessa tahtoo käydä, olin ainoa kunnallisen palvelun hyödyntäjä. Lenkin jälkeen sauna maittoi.

Anarkian uhoaja ja lapsienne tuhoaja

Tämä sepustus tuli viime viikolla täyttäneeksi vuoden. Juhlintaan ei ole ollut aihetta. Ensimmäisessä merkinnässäni totesin, että "Minulla ei ole tarjota hienoja ajatuksia tieteenfilosofiasta tai tiedepolitiikasta (eikä juuri muustakaan politiikasta)." Ajatus oli, että tuon tyyppisistä asioista ei paljon kirjoiteltaisi. Tätä lupauksentapaista olen rikkonut useasti, vaikka mitään annettavaa mainituista aiheista tuskin on ollutkaan. Mutta pelkkä tavallisen ihmisen arkielämää kuvaava haircut-bloggaus, verkkopäiväkirjailu karuimmillaan, kävisi ennen pitkää kuivakaksi niin lukijoille kuin kirjoittajallekin. Tietenkään ei olisi pakko kirjoittaa ollenkaan, mutta tämä on ihan kiva harrastus :-)

Edellispäiväinen tekstini poiki mielenkiintoisen kommentin poliittisesta kaunaisuudesta. Vaikka voisin kuvitella kommentin viittaavan weblog-maailman ulkopuolisiin synteihin, kirjoitettakoon verkkopäiväkirjaan jotakin aihetta sivuavaa, siis jälleen kerran hieman poliittista tekstiä.

Aihe on sikälikin ajankohtainen, että jokunen päivä sitten oli rovasti kiikuttanut postilaatikkoon saatekirjeellä varustetun listan, johon oli tarkoitus kerätä ihmisten nimiä. Kyseessä on Vaalilain (714/1998) 146 §:n ja 150 §:n mukaisen valitsijayhdistyksen perustaminen. Suoraan sanoen siis kutsu ryhtyä sitoutumattoman ryhmän ehdokkaaksi syksyn kunnallisvaaleissa. Puolueiden ulkopuolisten ehdokkaiden on perustettava valitsijayhdistys, johon vaaditaan vähintään kymmenen kunnassa äänioikeutetun henkilön jäsenyys eli henkilötiedot ja omakätinen allekirjoitus. Mainittakoon että tietojensa ja nimikirjoituksensa antamista tiukempaan sitoutumiseen ei valitsijayhdistykseen houkuteltu ole velvollinen, mutta ei liene väärin väittää, että puolueiden ulkopuolisilta ehdokkailta edellytetään vaalityötä ja kannatuksen hakemista tässä suhteessa enemmän kuin puolueiden ehdokkailta.

Minulla ei ole suurta hinkua ryhtyä perustamaan valitsijayhdistystä ja asettua sitoutumattoman ryhmittymän (eikä tietysti minkään muunkaan ryhmän) kunnallisvaaliehdokkaaksi. Ei boikottimielessä, vaan siksi että tavallisista tavanomaisimmalla ihmisellä ei ole mitään mainittavaa annettavaa kunnallispoliittiseen päätöksentekoon tai edes keskusteluun.

Kerran olen mukana ollut. Vuoden 1996 kunnallisvaaleissa kotipaikkakunnalla polkaistiin pystyyn puolueisiin sitoutumaton liike, johon tulin kysyttäessä - sama rovasti silloinkin oli asialla - lupautuneeksi mukaan. Silloinkaan minulla ei ollut mitään annettavaa, mutta mukaan lähtemisen selittänee silloinen 26 vuoden ikä, jossa kirkasotsainen ajattelutapa kohtasi median hellimän kuvan "nuorista aikuisista". Muutaman ääniharavan ansiosta ryhmä sai paljon ääniä, itse asiassa vaalivoiton (joka tosin on hyvin epämääräinen ilmaisu, kun oli kyse ryhmästä, joka esiintyi ensimmäistä kertaa kunnallispolitiikassa). Itse en - tietenkään - tullut valituksi kaupunginvaltuustoon, mutta suhteellisen vaalitavan ja ryhmän muutaman ääniharavan ansiosta sain varavaltuutetun paikan. Huomattavasti tätä mielenkiintoisempi oli valtuustokaudelle 1997-2000 saatu jäsenyys koulutuslautakunnassa, mitä kautta opin paljon hyödyllistä koulumaailmaa koskevasta päätöksenteosta. Kyseessä oli kaupungin koululaitos huomioon ottaen vain perus- ja lukiokoulutuksen asioita, mutta kovin paljon ne eivät muodollisesti eronneet ammattikoulun päätöksenteosta. Sikäli koulutuslautakunnan jäsenyydestä oli hyötyä myös nykyistä ammattiani ajatellen. Myös viime kesäisen opetushallinnon tutkinnon hyväksytyksi tuleminen taisi olla paljolti koulutuslautakunnan jäsenyyden ansiota: vaikka en tenteissä muistanut paljonkaan kirjapinojen sisällöstä, palautui mieleen useita lautakunnan kokouksissa tehtyjä päätöksiä ja niiden pohjana olleita lainsäädännön realiteetteja.

Sitoutumattoman ryhmittymän esiintulo tuntui aikanaan olleen järkytys joillekin. Uusi pelaaja ei kaikkien mielestä sopinut pikkukylän ennestään pienelle hiekkalaatikolle. Ei niin, ettei sitoutumattoman ryhmittymän useimmille jäsenille - ainakin ääniharaville ja muutoin näkyvimmille hahmoille - olisi löytynyt jokin perinteisempikin viiteryhmä, jonka piiriin he olisivat sopineet. Vaikka mukana oli pääasiassa historialtaan epäpuoluepoliittista väkeä, oli niin vasemmalta kuin oikealtakin siirtyneitä.

Mittakaava oli vain pienen kylän kokoinen, mutta tilanne oli silti mielenkiintoinen. Konkreettisesti tutuksi tuli ajattelutapa "jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan".

Sitoutumaton ryhmittymä teki vaalivoittonsa jälkeen mielestäni sen virheen että sinänsä inhimillisessä vallanhalussaan liittoutui toisen poliittisen laidan kanssa varmistaakseen riittävästi toimielinten puheenjohtajuuksia ja jäsenyyksiä (henkilökohtaisessa mielessä minun on epäoikeudenmukaista kritisoida asiaa, koska edellä kiittämästäni koulutuslautakunnan paikasta ansio saattaa kuulua liittoutumiselle). Luonnollisesti päätöksenteossa vaikuttaminen vaatii tuki- ja sidosryhmiä, mutta ikävä kyllä perinteisellä vasen-oikea-akselilla liittoutuminen merkitsee alistumista historialliselle vastakkainasettelulle. Ideologisesti katsottuna otollinen asema vanhan akselin ulkopuolella tuli myytyä mielestäni liian halvalla.

Lomamaanantai

Lomapäivän sateinen aamupuoli ja osa päivääkin kului kokouksessa, jossa asiat hakeutuivat oikealle tolalleen. Kuntotutkimuksen koruttomien johtopäätösten vuoksi VR:n vesitornista ei rakenneta näkötornia tai muutakaan yleisökohdetta. Välttämätön sääsuojaus tehdään, mutta tornin ovi pysyy yleisöltä suljettuna tulevaisuudessakin. Sen sijaan EU-raha käytetään veturitallin korjauskohteisiin. Ohjausryhmältä erinomainen päätös ja juuri sen mukainen, mitä toukokuussa tallin miehistöhuoneessa harrastajaporukalla pohdittiin. Käytössä olevan määrärahan sijoittaminen tornin kaltaiseen työmaahan olisi ollut kuin sen heittämistä veturin tulipesään.

Kokouksen yhteydessä oli hyvä kysäistä viranomaiselta kotitorpan kattokysymystä rakennuslupa-asioiden kannalta. Oikeassa tilanteessa, vaikkapa onnistuneen kokouksen päättävän kahvikupposellisen ääressä, esitetty kysymys voi säästää monen kiroamalta paperisodalta.

Lehti vaikutti alkuun hauskalta idealta ja todennäköiseltä Pinserin listan ykkössijan valtaajalta kurinalaisine formaatteineen yhdistettynä hauskalta vaikuttaneeseen tekstiin. Mutta jos massiivisella volyymilla suollettava teksti jää itseään silmukassa toistavaksi vittusaatanoinniksi, veikkaan että Kysynvaanin tai Mitvitin tyyppisten hauskuttajien sijoitukset eivät ole uhattuina.

Miksi muuten Applen uusien käyttöjärjestelmäversioiden kutsumanimet ovat sellaisia kuin ovat? Saako järjestelmänsä hyvin hallitseva aktiivikäyttäjä rautaristin? ;-)

Suomalainen juhannus

Pääsin puolisoni siivellä viettämään juhannusta Järvi-Suomessa seudulla, joka ainakin oman mielikuvakartastoni mukaan on Savoa savoimmillaan.

Lähdimme matkaan sen verran myöhään juhannusaattona, että edes pahamaineisella valtatie 4:llä ei jonoista saati ruuhkista ollut pienintäkään merkkiä.

Vielä on vanhoja pappiloita palatsimaisine eteishalleineen, tummasävyisine kirjastoineen ja massiivisine uuneineen. Kartanomaisia rakennuksia, joissa juhlien aikana ikkunat saavat olla auki läpi yön, ja ovet puutarhaan saakka avoimina.

Isäntäväkenämme oli kirkon piirissä maineikas pappismies, Koijärven veteraani ja monien liemien kautta kirkkoherraksi päätynyt filosofi rouvineen ja nykyajan mittapuun mukaan suurperheineen. Historian oikeudenmukaisuuttako lienee, että arvokkaat pappilat eivät ainakaan kaikkialla jää kypäräpääpappien kantalinnoitteiksi. Tuumin, että aika ei varmasti kävisi tylsäksi tässä seurassa.

Keskustelut aamuyöhön saakka olivat jotakin, mitä elämältä vain voi toivoa. Saavuttuamme majoituimme piispanhuoneeseen. Piispojen ja kruunun vip-matkustavaisten käyttöön aikanaan tarkoitettu majoitustila kelpasi komeasti, vaikka pylvässänkyä ei sentään enää ollut. Sitten joimme kaljaa.

Puolisoni lähti kirkolle hoitelemaan soundcheckeja, vai mahtaako termi olla sopiva edes digitaaliurkujen kyseessä ollen. Digitaaliurut ovat musiikkia ja sen tekniikkaa vähemmän tuntevallekin mielenkiintoinen laite. Periaatteessa kevyen musiikin ammattilaisten atk-pohjaisia syntetisaattoreita vastaavan (tosin "muutamaa" kertaluokkaa tarkemmin mallinnetuilla äänillä varustetun) soittimen käyttöliittymä on mekaaninen siten, että kaikki äänivalinnat- ja asetukset tehdään, kuten perinteisissä mekaanisissa tai pneumaattisissa uruissa. Samoin soittotekniikka on kuulemma samanlainen, jos digitaaliurkutehdas on onnistunut työssään. Digitaaliäänten päätelaitteena toimivat kirkon holveihin asennetut vahvistimet ja kohtuullisen kokoisen neliömetrimäärän vaativat kaiutinpatteristot, jotka takaavat soittimelle ominaisen äänenvoimakkuuden. Kuten digitaalisessa ja kaikessa sähköistä vahvistusta vaativassa äänessä, tässäkin kaiuttimet ovat nykyisin usein heikoin lenkki.

Kirkkoherran kanssa toimitimme hetken ajan juhannuksen viettoon lähteneen suntion tehtäviä ja sitten lähdimme pappilaan juomaan kaljaa ja venyttelemään leukaniveliä.

Puolisoni saapui aikanaan, liittyi keskusteluun, joimme lisää kaljaa ja lämmitimme saunan. Saunoimme ja joimme kaljaa. Saunan jälkeen juttu jatkui aamun sarastukseen ja joimme kaljaa.

Juhannusaaton tehokkaasta nesteytyksestä huolimatta juhannuspäivä alkoi ajoissa ja hyvässä kunnossa kirkonmenoilla. Tekeekö savolainen metsä- ja järvimaisema ja kesäyö immuuniksi alkoholin huonoille jälkivaikutuksille?

Jos rock-musiikin ystävälle hyvän kesän edellytys on festareilla käynti, voinen tunnustaa että itselleni se on virren 571 "laulaminen" (lainausmerkit siksi, että itse en laula mielelläni edes virsiä). Suvivirsi päätti juhannuspäivän jumalanpalveluksen kirkkokansan ansiosta mahtavalla volyymilla.

Kirkonmenojen jälkeen isäntämme houkutteli puolisoni mukaan muutamalle tervehdyskäynnille merkkipäiväänsä viettäneiden vanhojen seurakuntalaistensa luo. Minullekin oli kyydissä paikka varattuna, mutta niin mielenkiintoista kuin tutustuminen 90. ikävuottaan lähestyviin savolaismummoihin olisi ollutkin, sosiaalinen rajoittuneisuuteni esti minua lähtemästä mukaan, kun itselläni ei ole annettavaa sen paremmin sanan, sakramenttien kuin musiikinkaan puolesta. Isäntäperheen käydessä päiväunille lähdin kameran kanssa kuljeksimaan lähiseutua, josta löytyi niin hylättyjä taloja autioine pihoineen kuin venerantoja sesonkikauden aloituksineen.

Iltapäivän ja illan vietimme vanhalla kansakoululla kirkasvetisen järven rannalla. Joitakin vuosia ennen talvisotaa valmistunut ja nykyisin seurakuntaa palveleva koulu oli elävä esimerkki ajanjaksosta, jolloin 1860-luvulla muotoiltu ja 1920-luvulla normatiiviseen muotoon saatettu koko kansan peruskoulutus todella alkoi läpäistä laajan maan ikäluokat tarjoten perussivistyksen ja monia elämän lähtökohtia myös niin sanotuille suurille ikäluokille. Yleistä historiallista kehitystä mukaillen tämäkin koulu kuihtui 1970-luvun alussa maaltamuuton seurauksena. Nykyiseen asutukseen nähden syrjässä oleva koulu oli aikanaan keskeisellä paikalla ajatellen niin mantereelta kuin järven ylikin tulevia oppilaita. Tuolloin oli viisi kilometriä vielä lyhyehkö päivittäinen koulumatka.

Isäntäperheemme lapset innostivat kokeilemaan puujaloilla kävelyä (jossa muuten en ollut aivan huono :-) ja heittämään talviturkin. Kiitos heille, ensiuiminen ei tänä vuonna jäänyt heinäkuun lopulle, kuten viime vuonna kävi. Viileä kirkasvetinen järvi ei houkuttanut pulikoimaan pitkään, mutta tarzan-uimahyppy laiturinnokasta piti nuorelle viidakkoväelle näyttää. Läskitarzaniksi menneen hypyn jälkeen puolisoni jostakin syystä naureskeli kovasti yskimiselleni. Saunassa oli mukavaa paljon tavanomaista pidempään talviturkista luopumisen jälkeen.

Sunnuntaipäivä alkoi hienolla jumalanpalveluksella. Sieltä palatessa huomasimme, että vielä hetki sitten Suomen lipun juhlaa viettäneen pappilan vanhan lippusalon kanssa on vakavia ongelmia, jollei nyt niin aivan lähitulevaisuudessa. Suntiolta löytyi moottorisaha, minulta hylsyavain ja kirkkoherralta putkipihdit. Tämän kolminaisuuden ansiosta uhkaava vaara oli nurmikolla kauniina palasina ennen kuin seuraavat kovat tuulet ehtisivät päälle. Tyylikkääseen liivipukuun pukeutunut mies moottorisaha kädessään ja "näytetään sille" -ilme kasvoillaan vanhan kartanorakennuksen edustalla olisi ollut kuvauksellinen hahmo, mutta hylsyavain vei voiton kamerasta.

Pappilan emäntä kattoi visakoivujen muodostamaan lehtimajaan brunssin työn sankareille. Söimme yhtä hyvällä ruokahalulla kuin hyttyset söivät meitä.

Paluumatkalla teimme lenkin Tikkakoskelle ja Keski-Suomen Ilmailumuseoon. Erinomainen museo tekniikan historiasta ja sotahistoriasta kiinnostuneille. Viimeksi olen käynyt museossa yli 20 vuotta sitten isän ja veljen kanssa. Sijainti saattaa olla sama, mutta rakennus ja näyttelyesineistö ovat kasvaneet hurjasti. Vaikuttavia ovat varsinkin korkealle nostetut isot Iljushin Il-28R ja Douglas DC-3.

Kotiinpäin ajeltaessa jouduimme ensimmäistä kertaa elämässämme maantieruuhkaan. Tämä tapahtui valtatie 9:n lounaaseen johtavalla kaistalla Oriveden paikkeilla, jossa jono mateli paikoin noin 20 kilometrin tuntivauhtia. Syy oli oma. Suomen maanteillä välttyy ruuhkilta aina, jos viitsii katsoa kelloa ja/tai GT-karttaa.

Sateinen aatonaatto

Illansuussa kotimarketissa oli ahtauteen saakka väkeä. Vieressä sijaitsevassa viinakaupassa lähes yhtä paljon.

Iltapuhteena istutimme viimeiset kuistin suojassa alkukesää viettäneet kasvit maahan. Esikasvatettuja auringonkukkia siemenestä kylvettyjen ja jo päänsä nostaneiden seuraksi, kesäkurpitsaa ja tomaatit. Näin pitkä puolilämpimässä paapominen johtui yöpakkaspelosta. Viime syksyn yllätysyöpakkasilla on osuutta asiaan. Olisi harmittanut vielä enemmän, jos alkukesän yöpakkaset olisivat tehneet tuhojaan.

Yksi ostoslistalla ollut tuote oli "alueen 5" GT-kartta. Huomenna johonkin sopivalta tuntuvaan aikaan on tarkoitus lähteä juhannuksen viettoon keskemmälle Suomea.

Kesällä ei mennä nukkumaan

Ja kun ei mennä, on seurauksena väsymys. Viime yö tuli valvottua hiljaisella rannalla yleisen edun ja yhteisen hyvän nimissä. Pimeä ei ehtinyt tulla oikeastaan ollenkaan. Veneitä lähti Hämeenlinnan suuntaan harvakseltaan vielä yömyöhällä. Viileä sää piti yöuimarit poissa.

Vastarannalla Tervasaaren tuttu savupatsas oli kadonnut. Juhannuksen huoltoseisokin alasajon oli täytynyt alkaa. Katselin kiikarilla piippuja, hiljaisia rantoja ja silkkiuikkuja. Lokkeja oli yllättävän vähän.

Kiikarit ovat vanhan ajan perua. Ainoa omalla kielitaidollani ymmärrettävä teksti niissä on Made in USSR. Optiikka on erinomainen, ja muistan hintalapun joskus toistakymmentä vuotta sitten hurjan halvaksi. Oikeassa linssissä on stereonäköä edellyttävä piiruasteikko. Kotelossa on lisävarusteena keltaiset suotimet linsseihin. Auringon suuntaan tähyilyä varten? Toinenkin vaihtoehto tuli mieleen alkuperämaan todennäköisintä käyttäjäkuntaa ajatellen, mutta se ei ole kovin mukava ajatus.

Tänään väsyttää. Töissä onneksi lykättiin heti aamusta nokan alle kuppia kahvia ja muuta hyvää, mistä kiitos aina iloisesti yllättävälle keittiölle. Toinenkin kuppi meni heti perään.

Työpäivä alkaa olla lopuillaan, ja suoraan sanottuna ruhtinaallisen pituinen kesäloma häämöttää.

Verkkojulkaisemisen sietämätön helppous

Ilmaiset julkaisujärjestelmät, kuten Blogger, helpottavat verkkokirjoittamista. Ne ovat epäilemättä yksi merkittävä askel matkalla Maalaisen kaipaamaan ikäjakaumaltaan (miksei myös ammattijakaumaltaan) nykyistä luonnollisempaan verkkojulkaisijajoukkoon.

Verkkojulkaiseminen jokakansalaisen mediana ei voi edellyttää Bloggerin kaltaista vaativampia työkaluja. Itse asiassa olemassaolevissakin työkaluissa on vielä puutteena lokalisoimattomuus. Ehkä vasta suomenkielisellä käyttöliittymällä ja ohjeistolla varustettu julkaisualusta innostaisi myös varttuneemmat kirjoittajat sanailemaan.

Julkaisualustoja käytetään myös ammattimaisesti. Ei varmaankaan Bloggeria, mutta muita, joista monet eivät ole ilmaisiakaan. Niiden tarkoitus lienee usein web-sivujen päivittämisen helpottaminen, toisin sanoen tehdä sivujen ajantasalla pysyminen helpoksi niin, että sisältöä voivat tuottaa ajankohtaisten asioiden substanssialueiden osaajat ilman, että heidän tarvitsisi opetella mitään ohjelmointi- tai sivunkuvauskieltä.

Oma mielipiteeni - jonka kanssa muuten jouduin työmaalla hienoiselle törmäyskurssille - asiasta on se, että ammattikäyttöön tarkoitettujen web-sivujen päivittäjällä tulee olla peruskäsitys (X)HTML-kielestä, vaikka päivittäminen tehtäisiin julkaisujärjestelmän avulla. Väittämääni ei voi soveltaa omasta halusta tai harrastuspohjalta tapahtuvaan verkkojulkaisemiseen, vaan tarkoitan yksinomaan työelämää. Minusta henkilölle, joka ei tunne HTML:ää, ei pidä antaa käyttäjätunnusta yrityksen web-sivujen päivittämiseen. Eihän ihmiselle, joka ei tunne liikennesääntöjä, mielellään anneta auton avainta. Ei, minusta HTML:n perustaitoja ei voi verrata ajoneuvotekniikkaan, vaan nimenomaan liikennesääntöihin, koska HTML määrää, miltä sivun pitää näyttää. Autoneuvotekniikan vertailukohdat löytyvät sitten jostakin web-palvelimen ja tietoliikenteen tuntemuksesta, joita sisällöntuottajat ammattikäytössäkään tarvitsevat vain harvoin.

Ei ole hyvä, jos käyntikortti verkon suuntaan näyttää ulkoasultaan epämääräiseltä. Vaikka julkaisujärjestelmä olisi yritetty tehdä miten idioottivarmaksi tahansa, perusasioita ymmärtämätön voi saada sillä vahinkoa aikaan. Onnistutaanhan käyttötaidon puutteesta johtuvaa vahinkoa saamaan aikaan periaatteessa paljon yksinkertaisemmillakin toimisto-ohjelmilla.

Yleinen harhaluulo on se, että HTML olisi vaikeaa. Se ei ole. HTML kun ei ole mikään ohjelmointikieli, jossa olisi omaksuttava uuden kielen kieliopillisia rakenteita ja ajateltava kurinalaisesti. Voiko henkilön haltuun uskoa PC-työasemaa toimisto-ohjelmistoineen, jos HTML:n perusteiden kaltaisen asian opettelu olisi ylivoimaista? Tarkoitan tietenkin vain tilanteita, joissa työtehtäviin alkaa kuulua web-sivujen päivittämistä; eiväthän muut tee HTML-taidolla välttämättä mitään.

Sääli, että vanha kunnon WordPerfect on jo unohdettu toimisto-ohjelma. WP:n peruskäyttötaitoinen ymmärtäisi, että HTML:ssä julkaisualustan apuvälineenä on kyse suunnilleen siitä, että WP:ssä painetaan Alt F3 ja korjaillaan virheet tai tehdään muokkaukset, joita ei muutoin saa onnistumaan. Word ja OpenOffice sucks ;-)

Käsitystä HTML:n perusasioiden vaikeudesta ehkä ylläpidetään atk-koulutuksenkin kautta.

Täsmennettäköön vielä, että olen edellä tarkoittanut vain (X)HTML:n perusasioita, kuten web-sivun rakenteellisia määrityksiä ja ulkoasun perusmuokkausta. Tyylitiedostojen säätämisen puhumattakaan web-ohjelmoinnista jätän suosiolla ulkopuolelle. Julkaisujärjestelmän käyttäjän näkökulmasta hänen päivittämiensä sivujen ulkoasu lienee lyöty lukkoon ja yhdenmukaistettu jo edeltäkäsin, joten CSS-viilaus on tarpeetonta.

Harrastuskäytössä kukin toimikoon, kuten haluaa, ilman sen suurempia julkaisuintoa lannistavia osaamisvaatimuksia.

Toisen todellisuuden tekijät

Olen pahoillani lähteen merkitsemättömyyttä, kun hukkasin jostakin blogista löytämäni viitteen, jota kautta puolestaan löytyi linkki muun muassa tähän legendaksi paisuneeseen kotoiseen verkkoilmiöön. Kirjoitustani älköön otettako henkilöön kohdistuvana. Muistan itse vaihtaneeni jonkun ihan asiallisen Visual Basic -sovelluskehitintä tai jotain vastaavan tyyppistä atk-aihetta koskeneen viestin mainitun henkilön kanssa, eikä yksilöistä tässä sen enempää.

Oltiin sosiaalisen konstruktivismin ideasta mitä mieltä hyvänsä, Internet - ymmärrettäköön se tässä epämääräisen laajasti kaikenlaisen verkkokirjoittamisen näkökulmasta - voi olla hyvinkin paikka, jossa kieli luo jonkinlaista toista todellisuutta. Se voi olla kevyimmillään vain yhdentekevää leikkiä, hieman vakavammin otettuna viehättävää eskapismia, mutta se voi muuttua myös hengästyttäväksi pakoonjuoksuksi.

Nykypäivän tiedostavat tahot pitävät Internetiä mielellään tehokkaana julkaisumediana. Toisin sanoen foorumina, jossa varsinaista todellisuutta (tai oikeaa elämää, objektiivista todellisuutta tai miten itse kukin haluaa empiirisesti koettavissa ja tutkittavissa olevaa maailmaa kuvaavan ilmaisun sanoa) ilmentävät kirjoitukset tai muut esitykset voidaan saattaa esiin.

Mutta verkkomedian mahdollistama sisällöntuottajan (miksei -kuluttajankin) irtautuminen varsinaisesta todellisuudestaan luo toista todellisuutta. Virtuaalitodellisuus ei välttämättä vaadi hienoja silmälappuvideoita, datarukkasia ja muita varusteita. Kieli riittää siihen.

Sama vaikutus on muidenkin medioiden tuottamassa toisessa todellisuudessa. Niissä on kuitenkin perinteisesti pyritty jollakin tavalla säilyttämään toden ja viihteen/sadun raja. Internetin kaltainen demokraattinen julkaisuympäristö ei tällaista erottamisvaadetta voi esittää.

Perinteinen media seuraa toisen todellisuuden luomisen perässä ainakin tosi-TV:n muodossa. Tosi-TV muuten on termi, jota TV:tä pian 11 vuotta kuluttamattomana en yritäkään ymmärtää, Weblog-kollegoiden kirjoituksia lukemalla ilmiöstä saa jonkinlaisen käsityksen.

Mitä sitten, jos toista todellisuutta luodaan newsseissa, tosi-TV:ssä, chateissa, blogeissa? Ei kai mitään, kunhan ei jouduta liiaksi törmäyskurssille varsinaisen todellisuuden kanssa. Jos yksilön ajattelu ja toimintamallit nojaavat liiaksi toiseen todellisuuteen, voi varsinaisen todellisuuden oppitunneilla tulla kylmä kuin Siperiassa.

Avaimia ja lippuja

Hän ja kommentaattorit pohtivat viime viikolla suomalaista tuotantoa ja sen merkitystä kuluttajan preferensseissä.

Raa'asti markkinatalouden kannalta ei ole olemassa oikeita tai vääriä kuluttajan preferenssejä. Markkinat toimivat, kun kuluttaja voi ostaa sitä, mitä haluaa, teki hän valintansa millä perusteilla hyvänsä. Väittämät, joiden mukaan olisi "järkevää" rakentaa preferenssit jostakin kuluttajan itsensä ulkopuolelta määräytyvistä seikoista, palautuvat ennen pitkää poliittisiin näkökulmiin ja sitä kautta arvoihin. Silloin ei olla enää puhtaasti näkymättömän käden vaikutuspiirissä.

Kotitorppaan pitäisi saada uusi vesikatto. Aikanaan oli tapana rakentaa peltikattoja ilman aluskatetta. Kondenssivesi eli katon "hikoilu" varsinkin kevättalvisin lumen sulaessa tekee tuosta rakenneratkaisusta ongelmallisen.

Ruotsalaisvalmisteisesta teräksestä Suomen itärajalla muotoon prässätty ja pinnoitettu katemateriaali olisi kokonaispaketissa reilut tuhat euroa halvempi kuin materiaalista saakka kotimainen vaihtoehto. Molemmille luvataan samat kestävyydet ja takuut. Kotimaisen vaihtoehdon vanhanaikaiseen tapaan pystysaumattu mallisto miellyttää silmää enemmän kuin toisen vaihtoehdon nykyisin suosittu tiilikuviota jäljittelevä muoto. Pystysaumattu alkuperäinenkin on.

Ehtiihän tässä miettiä.

Leimalla

Työmaalla on viime aikojen hommana ollut taas yhden tarjouskilpailun pyörittäminen. Tuntuu erikoiselta, että maailmanmerkki painettuna kotelon kylkeen tekee PC-työasemasta vielä useamman kymmenen kappaleen nipuissakin hankittavana kolmatta sataa euroa kalliimman kuin vähemmän tunnettu merkki. Sisältä löytyy kotelon koristeesta riippumatta kuitenkin samaa Gigabytea, Matroxia, Western Digitalia. Perinteet elävät.

Iltapäivällä käytin auton katsastuksessa. "Leimalla käynti" oli ja ehkä on edelleenkin tietyissä piireissä jonkinlainen riitti. Nuorelle autonomistajalle ensimmäinen katsastus on initaatioriitti ainakin, jos auto on keskiverto-18-vuotiaan budjetilla hankittu ja mahdollisesti itse remontoitukin. Alan miehet (ehkä naisetkin?) puhuvat sitä varmaeleisemmin "leiman hakemisesta" mitä heikommassa kunnossa menopeli on.

Minun on myönnettävä, että en ole hakenut (sic!) tuota rekisteriotteeseen lyötävää leimaa vuosikausiin. Kun vakituista työelämää aloitellessani ryhdyin vuosien tauon jälkeen autonomistajaksi, ensimmäiset kulkupelit vaihtuivat (= luetaan "hajosivat tai muista teknis-taloudellisista syistä menettivät omistamisen viehätyksensä") sen verran usein, että leimalle ei ehditty. Sittemmin on huoltoliike yleensä hoitanut katsastamiset, kuten viime kesänäkin tapahtui ja vielä aivan pyytämättä.

Mukavan oloinen nuori katsastusmies mittasi jarrut dynamometrilla, ajoi pienen lenkin testaillen samalla kojelaudan tärkeimpiä kytkimiä, täristytti iskunvaimennusta, tutki valojen suuntauksen peililaitteen kanssa, ja tarkasteli alustarakenteen. Kurkkasi moottoritilaankin. Joka testin jälkeen hän näppäili langattomasti tietoa siirtävään PDA-laitteeseensa jonkin koodin.

Katsastusleima tuli rekisteriotteeseen ilman ihmettelyitä, mutta yksi kauneusvirhe jäi: ajovalot katselivat liiaksi alas. Tuo menee viime viikkoisen huollon piikkiin. Puhe oli, että katsotaan samalla kaikki katsastuksessa vaadittavat asiat, ja päästömittauksetkin oli huollossa otettu paperille (mistä syystä katsastuskonttorin virkailija palautti etukäteen maksamastani katsastusmaksusta reilun kympin). Mutta valojen suuntaus oli hitoillaan. Ei niin, että asia olisi iso korjattava; hämärässä autotallissa voi suuntauksen passata kohtuullisen kohdalleen omatoimisestikin paria ruuvia kiertämällä, kuten illalla tein, mutta olisiko ollut lievää huolimattomuutta huollolta? Ensin säädettiin valot ja sitten vaihdettiin uudet iskunvaimentimet? Ei vaan, huono vitsi. Enhän minä ammattimiesten työtä epäile, ja sattuuhan näitä.

PDA-laitteen merkityskin selvisi. Samalla, kun katsastus oli valmis, tulostinmasiina sylkäisi leimaa tarkemman erittelyn, jossa huomiota kiinnitettiin juuri valojen suuntaukseen. Nyt on tämänkin menopelin ajankohtaiset tiedot isonveljen hallussa.

Väkevä on isku askelten

Perjantai-ilta ja lauantai kuluivat puolisotilaallisissa toimissa pääkaupunkiseudun nurkalla. Puolisoni kanssa olemme jokusen kerran osallistuneet Kesäyön marssiin, joka on Puolustusvoimien, Suomen Latu ry:n, Suomen Sotilasurheiluliitto ry:n ja Reserviläisurheiluliitto ry:n järjestämä vuotuinen kuntoliikuntatapahtuma, jolle esikuva on haettu tuulimyllyjen maasta. Kotimainen ponnistus on "de 4 daagsen" -esikuvaansa nähden kesytetty versio.

Sotilaallisten tahojen lanseeraama kuntoliikuntatapahtuma kerää niin sotilas- kuin siviilijoukkueitakin ja ennen kaikkea joukkueita pienemmissä ryhmissä tai yksittäin käveleviä harrastajia. Matkat ovat molempina päivinä 15 tai 30 km, joista itse kukin voi valita sopivan paketin. Sotilasjoukkueet kävelevät sääntöjen mukaan aina 2 x 30 km.

Tapahtuman luonteeseen kuuluen maastopuku kuuluu varsinkin miespuolisten pukeutumiskoodiin. Partiomme molemmat jäsenet naamioituivat perjantai-illaksi perinteiseen m/62:een (joka on mukavuudeltaan kuulemma ylivoimainen häivetekniikalla ja muilla hienouksilla varustettuun m/91:een verraten), mutta lauantaiaamupäivän lämpimähkö sää houkutti vaihtamaan asun paria astetta epäsotilaallisempaan versioon.

Tapahtuman johdossa oli arvovaltaista väkeä. Pääesikunnan maavoimapäällikkö kenraaliluutnantti Kalervo Sipi toimi marssin johtajana, ja suojelijana toimi tohtori Pentti Arajärvi. Marssijat matkaan lähettäessään Arajärvi ei tyytynyt starttipistooliin, vaan ampui lähtölaukauksen sijasta lähtösarrrrrjan tunnetusti pahaäänisellä 23 ItK 61:llä. Hyrylässä Hyrylän tavalla.

Perjantai-illan viilenevässä säässä matka sujui kevyesti. Joka viiden kilometrin välein oli järjestäjän puolesta tarjolla mehua ja vettä, 10 ja 20 kilometrin kohdalla evästäkin. Huolto toimii erinomaisesti. Johtoporras Arajärvi & Sipi osallistui itsekin kävelyyn seuralaisineen, jotka eivät kylläkään olleet heidän puolisonsa. Herrasmiesmäistä vauhtia sauvakävelleen kenraalimajurin (jaa että mikä akkojen laji?) ja ilman sauvoja liikkeellä olleen tohtorin ohitimme vähän ennen 10 kilometrin täyttymistä.

Perjantai-illan kolmikymppinen Hyrylän urheilukeskuksesta Lahelan ja Rusutjärven kautta Keravalle ja sieltä Vantaan rajaa sivuten takaisin taittui meiltä noin neljään tuntiin ja viiteenkymmeneen minuuttiin. Yötä vasten viilenevässä säässä on helppoa kävellä, kunhan vain varusteet toimivat.

Kävely yhtään pidemmillä matkoilla kestopäällystetyillä teillä nimittäin on yhdessä suhteessa välinelaji. Kengät ovat hyvin keskeinen väline. Parhaista kävelykengistä on yhtä monta mieltä kuin naista/miestäkin. Itse olen kokenut sotaväen kotimaiset maihinnousukengät lenkkitossujen pohjallisilla varustettuna parhaiksi. Vastaavat kengät kuuluvat sotilasjoukkueiden pakolliseen varustukseen. Onneksi heistäkään ei enää vuosiin kukaan ole käyttänyt kumisaappaita. Aikanaan se oli "hirveetä kattoo". Lenkkitossuilla on omat kannattajansa, mutta itselleni ne tuottavat lähinnä tuskaa ja hiertymiä.

Jalkojen kestävyyttä voi parantaa myös liimasiteen avulla. Liimasiteen pätkät teipattuna hiertymille alttiisiin kohtiin säästävät yleensä rakoilta. Tämä aikanaan eräältä Nijmegen-kävijältä saatu vinkki tosiaankin kannattaa ottaa varteen.

Sotilasjoukkueiden pakolliseen varustukseen kuuluu vähintään 10 kg:n painoinen kantamus. Monet käyttävät reppuja, osa taisteluvyötä. Reppu ei ole lainkaan huono idea, vaikka ei joukkueessa kävelisikään. Asiallisesti muotoiltu nykyaikainen retkireppu pitää ryhdin hyvänä, mikä vähentää selän rasitusta. Joukkueiden ulkopuolella repun voi pakata niin kevyeksi kuin haluaa.

Majoitus tapahtui tuttuun tapaan puolijoukkueteltoista rakennetussa telttakylässä. Teltan numero oli annettu etukäteen. Olimme telttojemme ensimmäiset. Tarjolla oli saunapuun kokoon pilkottuja halkoja siirtolavalla. Kirvestä ei mukana ollut, mutta tulen sytyttäminen kamiinaan onnistui tuohen avulla. Tulta ei tarvittu makuupussilaisille niinkään lämmön vuoksi, vaan kosteuden poistamiseksi ja mukavuussyistä. Retkikirves mukana marssineiden joukkueiden ansiosta yön ääni majoitusalueella oli "klip, klip, räts".

Puolisoni sai teltalleen pian lisää naisväkeä, mutta ihmettelin oman telttani autiutta. Ehkä sinne on tulossa joku rauhallisesti taivaltava joukkue, ajattelin. Kellon käydessä kahta ketään ei ollut saapunut, ja päädyin suorittamaan operaation, jota ei paloturvallisuuden kannalta saisi tehdä: latasin kamiinaan kelpo lastin klapeja ja nukahdin koivun lämpöiseen rätinään. Aamulla heräilin teltassa edelleen yksin. Mielenkiintoista majoitusresurssien allokaatiota.

Jos perjantain lenkki on kesäyön huvikävelyä, lauantain lenkillä mitataan jo marssikestävyyttä. Sen paremmin aerobista, anaerobista kuin lihaskuntoakaan kävely ei juuri vaadi, mutta illan ja yön viileydessä on helppo kävellä jalat rikki.

Lauantain reitti kiersi Tuusulanjärven. Itäranta on täynnä kulttuurihistoriallisia kohteita Aleksis Kiven kuolinmökistä alkaen.

Lauantailenkillä mitataan myös huumorikestävyys tai -yhteensopivuus:
- Yksi joukkue lauloi hienosti Suomen kaartin paluumarssia.
- Eikös ole sellainenkin kuin Suomen kaartin lähtömarssi?
- Niin, se alkaa: "Hurraa, nyt komppania Turkkia kohti!"

- Kas, siinä on Einari Vuorelan tie. Äsken oli Juhani Siljon tie. Runollista seutua.
- "Siljollahan on se runo nimeltä "Lohi".
- Niin, josta Schubert teki coverin nimellä "die Forelle".

Kadettikoulun joukkue paineli ylhäisessä yksinäisyydessään kärjessä lauantaipäivänkin. YK-miesten joukkueen taktiikkana tuntui olleen alusta saakka hirvittävän nopea meno, mutta Järvenpään rantapuistossa se petti. Savion VPK:n nuoret vapaaehtoispalokuntalaiset kiihdyttivät vauhtiaan loppua kohden ja tavoitteessa arvatenkin painelivat kadettien kannoilla, elleivät ohikin. Nopeuskilpailuhan tämä ei tietenkään ollut. Itse käytimme lauantain lenkkiin reilut puoli tuntia enemmän aikaa kuin perjantaiseen.

Lauantain lihashuolto jäi vähiin, kun kiire oli kotiin ja saunaan. Sen jälkeen tuli uni. Sunnuntain mittaan velkaa on maksettu kävelyn vaivalloisuudella.

Muutama kuva tuli tapahtumasta otettua.

10 × log₁₀(P_i / P_o) = aika monta €

Auto vietti päivän huollossa. Vaimentumisen uusiminen niin äänen kuin iskujenkin osalta aiheutti hinnanmuodostusta lähelle puolta kiloeuroa. Silti halvempi remontti kuin pelkäsin.

Remonttibudjetista säästyneet rahat sijoitettiin oksasilppuriin. Koivut puhumattakaan hopeapajuista tarjoilevat kiitettävän määrän risuja, jotka sellaisenaan eivät kelpaa kuin kompostiin ja sielläkin maatuvat hitaasti ja pullistavat kasaa. Haketettuna niistä saa kelpo katetta pensaiden alle ja kuoriketta talousjätekompostiin. Viking-niminen kahden ja puolen kilowatin sähkömoottorilla varustettu laite tekee siistiä jälkeä. Testihaketuksessa kävi huono tuuri. Miten ollakaan, viime viikkojen aikana kerättyyn risukasaan oli sattunut sinne kuulumatonta materiaalia. Pätkä ruosteista noin viiden millin vahvuista harjaterästä naamioituu hienosti risuksi. Se oli silppurille liikaa, mutta järjestelmä kytki luvatulla tavalla moottorin pois päältä, kun este oli terissä. Vaurioilta vältyttiin. Ruohonleikkurikin kävi sytytystulpan vaihdon jälkeen kuin unelma. Kone söi ruohoa neljän ja puolen hevosensa edestä niinkuin piti. Toissapäiväinen muistutti vaivaisen kaakin ruokahalua.

Sotaisaa tarinaa

Henkinen valmentautuminen tulevaan viikonloppuun on sujunut militaariaiheisia julkaisuja lueskelemalla.

Panssari-lehden uusimmassa numerossa 2/2004 muistelee - alunperin jo vuosikymmen sitten kirjoitetussa jutussa - jatkosodan panssariveteraani Lauri Kultalahti kesän 1944 taisteluja. Se taistelukenttä oli kovin erilainen verrattaessa vaikka toisen artikkelin kuvaamaan liittoutuneiden sodankäyntiin viime vuonna Irakissa.

Toinen mielenkiintoinen panssariveteraani muistelee toisessa alaan liittyvässä lehdessä, Suomen Sotilaassa. Jo korkeaan ikään ehtinyt, mutta kuulemma edelleen Panssarimuseon talkoissa häärivä Viki Lohiniemi ehti osallistua sisällissotaan punakaartissa, talvisotaan Lemetin suunnalla ja jatkosotaan T-26-vaunullaan monissa paikoissa.

En ole oikeastaan koskaan ollut suuri sotakirjojen ystävä. Lohiniemi muistelee yleisluonteisesti. Kultalahti kirjoittaa yksittäisistä taisteluista neutraalisti korostamatta sen paremmin sankaritekoja kuin sodan kauhujakaan. Silti hänen tekstinsä tuntui luettaessa lähes ahdistavalta. Ehkä juuri realisminsa vuoksi.

Viimeksimainitussa lehdessä on arvioitu uutta Etulinjan edessä -elokuvaa. Arvioija toteaa elokuvan voittavan realistisuudessaan muun muassa Tuntemattomat sotilaat. Hassua, että sodan käyneet aikanaan pitivät vuoden 1955 Tuntematonta mielestään todenmukaisena. Ehkä heidän kokemuksensa oli väärä, ja 2000-luvun arvioija, aktiivinen maanpuolustusharrastaja ja sotaelokuvien tuntija, tietää asian paremmin ;-)

Suomen Sotilas näyttää uuden päätoimittajansa Jaakko Puuperän myötä muuttuneen huomattavan aktiiviseksi NATO-keskustelijaksi. Aiempi päätoimittaja, evp-upseeri Heikki Tiilikainen oli ammattikuntansa tapaan hyvin pidättyväinen NATO-keskustelun kaltaisissa poliittisissa asioissa. Reserviupseeri Puuperän mielipiteet ovat joskus kärjekkäitäkin. Vapaaehtoisen maanpuolustustyön kentän näkemyksiä NATO-keskustelussa on mielenkiintoista seurailla. Tuntuu - ehkä vain tuntuu - siltä, että suurista toimijoista Suomen Reserviupseeriliitto on varovasti ottamassa NATO-myönteistä kantaa, kun taas Reserviläisliitto on kannanotoissaan pidättyväisempi. Ajatus voi olla kaukaa haettu, mutta melko suuri osa RULin aktiivisesta jäsenkunnasta lienee pitkälle kouluttautuneita, usein kaupunkilaisia, joiden asenteet kansainvälisyyttä kohtaan ovat yleensäkin myönteisiä. RES puolestaan pysyttelee perinteisellä koti-uskonto-isänmaa-linjalla. Vaikka RES on nykyisin niin sanottu avoin maanpuolustusjärjestö, jonka jäsenistöön kuuluu niin reservin miehistöä, aliupseereita kuin upseereitakin, ovat sen aktiivijäsenistön juuret vanhassa Reservin Aliupseerien Liitossa ja sitä kautta paljolti maaseudun asujaimistossa tai muutoin vanhakantaisemmassa kulttuurissa.

Sotahistorian tutkimuksen piirissä on aiheuttanut keskustelua, kohuakin, Markku Jokisipilän väitöskirja "Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus". Koko sodanjälkeisen ajan on pidetty yllä kuvaa presidentti Rytistä sankarihahmona, joka uhrasi oman uransa ja poliittisen tulevaisuutensa Suomen hyväksi solmimalla ilman eduskunnan valtuutusta Saksan aseavun taanneen sopimuksen ulkoministeri von Ribbentropin kanssa. Jokisipilä ravistelee tätä yhtä Suomen historian vankinta sankarimyyttiä esittämällä, että kyseessä oli von Ribbentropin sooloilu, johon Ryti lähti mukaan ja jolla von Ribbentrop pyrki vahvistamaan vain omia asemiaan ahtaaksi käyneessä Kolmannen valtakunnan tilanteessa. Suomi olisi saanut ilman poliittisia sopimuksiakin Saksan aseavun. Tämänkaltaiset jos-hypoteesit ovat historiatieteessä ongelmallisia, mutta Jokisipilän tavoitteena ei ole jossittelu, vaan hän on osoittanut, että Hitler sotilaallisine neuvonantajineen oli varauksetta aseavun takana silloinkin, kun hänen ulkoministerinsä kävi omia neuvottelujaan suomalaisten kanssa. Toisaalta Jokisipilän hyvin perusteltua johtopäätöstä ei voida käyttää uuteen postuumiin "sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin" Rytiä vastaan, vaikka miten haluttaisiinkin ravistella vanhoja myyttejä. Suomalaisilla, presidenttiä myöten, on ollut hyvin epätäydellinen informaatio suuren liittolaisensa tarkoitusperistä hankalassa tilanteessa.

Luulen että lyhytkestoisillakin ajanjaksoilla voi olla historiallisessa mielessä hyvin kauaskantoisia merkityksiä. Väitän, että Suomen historiaa viime vuosikymmeninä - ja osin nykytilannettakin - on vaikea ymmärtää ilman kesän 1944 historian tuntemusta. Selkeimpiä tuolta ajalta nykyisyyteen periytyviä linjoja, tietenkin idänsuhteiden hoidon ohella, on tasapainottelu riippumattomuuden ja (länteen päin) liittoutumisen kesken.

Talvisodasta sai yleisesti ottaen puhua sankarieepoksena kai läpi 1960-1970-lukujenkin. Jatkosotaan sen sijaan on liittynyt milloin mitenkin perusteltuja kansallisen häpeän tunteita alkaen melko tuoreistakin valtamedian vitsailuista "mikä on suomeksi tappio? - torjuntavoitto". Ei sillä, että jatkosodan ajoissa olisi jotain erityistä uutta esiin kaivettavaa, mutta yleisessä historiatietoisuudessa kesä 1944 esittäytyy kai lähinnä Neuvostoliiton "yllätyshyökkäyksen" ja Kannaksen tulimyrskyjen kautta, jotka kuin yhtäkkiä päättyvät rintaman vakiintumiseen ja aselepoon. Miksi-kysymyksiä ei kovin paljon esitetä, vaikka niihin varmasti on tarjolla vastauksia. Riittää, kun kuunnellaan vastauksia mitä- ja koska-kysymyksiin ja lumoudutaan milloin tykistön taktiikasta, milloin ilmavoitoista ja milloin mistäkin. Tätä nyt tämän paremmin perustelematta väitän, että kansallisessa tietoisuudessa kannetaan yhä vastaamatta olevien kysymysten tiedostamattomia kaikuja kesästä 1944.

Yks kaks Virpi onkin jonkun toisen mukaan mennyt

Hänen paikallaan on tuntematon. Nyt tämän tuntemattoman puhelinvastaaja. Arvaan, että kun Virpin seuraaja tavoitetaan, tehdään jonkun verran työtä, ettei olla aivan eri mieltä ja puhuta eri kieltä. Kiitos Microsoftin ei-aina-niin-selväpiiretisen lisenssipolitiikan.

Isojen firmojen puhelinvaihteissa on usein pirteä-äänisiä ilmeisen nuoria naisia. Miksi ei miehiä? Kyllä suomalainenkin mies osaa puhua. Entä miksi firman keulaääneksi ei käy kokemusta henkivä varttuneempi ääni? Ehkä on niin, että iän ja kokemuksen karttuessa puhelinvaihteesta siirrytään vaativampiin töihin. Niin ainakin tämä asiakas haluaisi ajatella.

Tämänkaltaisia vaatteita myydään toki hyvään tarkoitukseen, mutta mahtavatko niitä myyvät ja ostavat aina ajatella, miten ovat osaltaan muuttamassa vakavia asioita viihteeksi ja huumoriksi? Kohta kai on cityn yökiitäjille saatavilla T-paitoja, jotka viestittävät "Kuppapotilas Töölöstä".

Jatkan nautiskelua atk:n perusasioiden parissa. Muistikammat, IDE-kaapelit, levykeasemat. Ja Windows XP Home Edition, joka asentuu muun toimen ohessa niin helposti, että OEM esiasennus -työkalupaketti jää tällä kertaa hyödyntämättä. Välillä on kivaa tehdä aivan perusduunia.

Vain pieniä hajahuomioita

Työmaalla asentelin kai ensimmäistä kertaa elämässäni Windows XP:n Home Edition -versiota. Kumma, että siihen ei ole tullut aikaisemmin törmättyä, vaikka se on ollut yleinen yksityiskäyttöön hankittavien PC-koneiden OEM-käyttöjärjestelmänä jo vuosia. Eipä tuo tunnu Professional-versiosta paljonkaan eroavan.

Ruohonleikkuri heräsi saatuaan 14 euron hintaiset lahjukset eli uuden sytytystulpan ja ilmansuodattimen. Vanhojen puhdistus ei aina riitä. Aloin epäillä huonoa polttoaineen palamista ja siten aikansa elänyttä tulppaa, kun eilisten kiukuttelujen jälkeen ennen aikojaan väsähtänyt kone oli kuluttanut bensaa melkein puolitoistakertaisen määrän normaaliin nähden.

Olen parina päivänä sortunut pelaamaan pajatsoa. Jasso taitaa olla ainoa rahapeli, johon olen 1980-luvun jälkeen varojani tuhlannut. Eilen hävisin 1,60 euroa. Tänään jäin yhden täysosuman ansiosta voitolle 90 senttiä. Miinuksella ollaan.

Tähän on moni varmaan jo tutustunut. Minusta idea on hauska. Kuvat on hyvin valittu. Ne ovat oikeastaan parempia kuin tekstit. Fredi Hansuna ja Halme Tulppuna olivat minusta erityisen osuvia. Puhumattakaan Ollilan aiheeseen harvinaisen hyvin osuvasta ilmeestä tai Bogomoloffista, jota katsoessa voi melkein kuulla hörönaurun.

En ole mikään Ankka-tuntija, mutta muistanko ihan väärin, että Taavi Ankka oli piirretyissä filmeissä saksalaisittain murtava, jonkinlainen Einstein- tai Adorno-hahmo?

Sisäänpäin lämpiävä huumori on välillä hauskaa. Onnistuisikohan joku sanaseppo yhdistämään Ankkalinnan väen Pinserin listan väkeen?

Huoltotaseyhtälön C

Oletetaan, että yritykset A, B ja C tarjoavat samaa tuotetta/palvelua. Kaikilla on nyt hyvä tilauskanta ja kiirettä pitää. Puhelinluettelosta löytyy yritys A. Kun asiakas soittaa, valitellaan kiireitä ja johtopäätös jää "katsotaan nyt" -tyyppiseksi. Riski on, että aikanaan, kun kiire hellittää, voi tuotoksen laatukin jäädä "katsotaan nyt" -tyyppiseksi. Yritys A on todennäköisesti melko pieni yritys tai toiminimi.

Yrityksellä B on hienot kotisivut yhteydenottolomakkeineen, ja firma on suuren oloinen. Puhelinkeskustelun tulos on samansuuntainen kuin yrityksen A kanssa, mutta sovitaan kuitenkin tapaamispäivä lähiviikoille ja puhutaan alustavasti mahdollisista työn aikatauluista.

Yritys C näyttää kotisivujen perusteella jos mahdollista vielä prameammalta kun B. Puhelinkeskustelu asiakkaan kanssa toisi vaikka huomiseksi neuvottelijan paikalle, ja varsinainen työkin voisi alkaa jo ennen juhannusta.

C-tyypin yrityksissä on vain yksi mutta. Euroja palaa ja paljon. Laatu maksaa. Jos asiakas voi arvioida, että C:n lopputuotoksen laatu ei ole ratkaisevasti B:tä parempi, hän joutuu miettimään, miten paljon hän on valmis maksamaan palvelun laadusta.

A-, B- ja C-tyypin yrityksiin törmää yksityisasiakkaana ehkä herkemmin kuin konsepteiltaan yhdenmukaistuvassa b to b -maailmassa.

Yksityisasiakkaan osa näyttää olevan muutoinkin köyhtyminen. Auto pitää viedä isoon huoltoon ja katsastaa. Vettä kulutettiin edellisen vuoden aikana enemmän kuin oli arvioitu. Lieneekö helteinen viime kesä ollut syynä. Ruohonleikkuri sanoi kesken työillan työsopimuksensa irti kaikesta huolenpidosta huolimatta. Kiittämätön kapistus.

En tiedä, oliko järkevä ratkaisu viedä postiin muuan kirje. Olisi väärin sanoa, että se syntyi hetken mielijohteesta, mutta pidempiaikaisetkin mielijohteet ovat kevyitä, jos ne eivät jalostu kunnollisiksi ajatuksiksi, joista olisi johdettavissa konkreettisia toimintasuunnitelmia.

Miehiä metsässä

Eilinen iltapäivä ja ilta menivät reippaiden harrastusten merkeissä, tosin ei itse reippaillen. Metsäkulmilla kisailtiin piirinmestaruuksista ampumasuunnistuksessa (kyllä, sellainenkin laji on olemassa). Hoitelin tuloslaskentaa. Kilpailijoiden onneksi sää muuttui iltaa kohden aurinkoiseksi. Metsässä tosin oli vielä varsin kosteaa.

Pienehköksi jääneen osanottajajoukon tulosten käsittely ei vienyt kauaa, varsinkin kun ampumaradan toimitsijat hoitivat kunkin kilpailijan kaatamien taulujen ilmoittamisen viimeisen päälle mallikkaasti ja nopeasti. Suunnistuskisoille ominaisia protestejakin tehtiin vain yksi, mikä ei viivästyttänyt laskentaa kovinkaan paljon.

Laskentakumppaninani toimi aina yhtä luotettava Excel. Tosin vuosikaudet versioon 2000 tottuneena työmaan lainakoneen XP-version tulostusaluemääritykset olivat alkuun oudot. Siinä erillisten tulostusalueiden määritys käy lopulta paljon loogisemmin - normaaliin Windows-tyyliin Control-näppäimen avulla - kuin 2000-versiossa.

Pienestä joukosta oli pikasuodatustoimintojen avulla helppoa laskea myös hieman monimutkaisella tavalla muodostuvat joukkuetulokset (seura saa joukkuetuloksen, jos sillä on mukana vähintään kolme kilpailijaa ja näistä vähintään yksi osallistuu sarjaan, jossa suunnistetaan pitkä rata; jos kilpailijoita on enemmän kuin kolme, muodostuu joukkuetulos kolmen parhaan yksilösuorituksen mukaan kuitenkin niin, että vähintään yksi on pitkän radan suunnistaja).

Kilpailijoiden huollosta vastanneet rouvat ihmettelivät TFT-näyttöä ja Excel-taulukkoa. He ihmettelivät myös, miksi tietokoneelta ei näykään suunnistajien kulloinenkin sijainti. Myös Ilta-Sanomien web-sivuilla olisi pitänyt päästä "ihan äkkiä" käymään. No joo. Mutta olisi kieltämättä hauskaa ja ehkä hyödyllistäkin, jos tuloslaskenta voisi ennakoida kilpailijoiden ammuntapaikoille saapumista ja maaliintuloaikoja GPS:n, GLONASSin tai vaikkapa Galileon avulla. Ehkä sitten joskus.

Joka tapauksessa muistikuvat infernaalisesta tuloslaskentahässäkästä vajaan parin vuoden takaa painuivat viimeistään tämän leppoisan kesäillan myötä taka-alalle.

Tulosten siirtäminen verkkoon vei puolille öin. Tyydyin lopulta sellaiseen rimanalitukseen, että annoin Excelin tallentaa haluamallani tavalla muotoillun taulukon HTML-muodossa, lisäilin tarpeelliset väliotsikot ja siirsin nämä epästandardeimmasta epästandardeimmat web-dokumentit verkkoon. Tyydyin siihen, että Mozilla näytti nuokin dokumentit oikein. IE ei yleensäkään moiti sukulaisohjelmansa tuottamaa webdesignia.

Suunnistus on muuten hieno laji. Itse en sitä hallitse enkä ole harjoitellutkaan. Sotaväessä tuli alkuun ihan mukavia aikoja, mutta myöhemmin ratojen vaikeutuessa ja kanssajuoksijoiden tason noustessa sijoitukset putosivat kovasti. Sen jälkeen ei rasteja juurikaan ole tullut haettua.

Tarkkailuluokkaa käyvän neekerin verkkopäiväkirja

On korrekteja ja epäkorrekteja sanoja. Monet sanat, jotka nyt ovat epäkorrekteja, ovat olleet alkuaan lähinnä neutraaleja. Syyt kehitykseen ovat moninaisia ja liittyvät sanan kontekstiin, ihmisten tapaan käyttää sanaa. Tämän hetken hyväksytyt termit voivat olla huomisen epäkorrekteja. Otsikon sanoista pari on luokiteltavissa poliittisen epäkorrektiuden piiriin, mutta on myös lievempää epäkorrektiutta.

Aktiivisten asianharrastajien piirissä korrektiuden vaatimus on suuri. Menepäs kysymään salibandyn pelaajalta jotakin sählyn säännöistä tai budolajin harrastajalta jotakin taistelulajin olemuksesta. Tai bloggaajalta hänen verkkopäiväkirjastaan ;-) Yhtä lailla rautatieharrastaja voi pitää hölmönä kuullessaan veturia kutsuttavan junaksi (vaikka saattaakin tietää, että junaturvallisuussäännön mukaan yksittäinen veturi tai muu omin voimin liikkuva kalustoyksikkö voidaan asettaa liikenteeseen junana). Luonnollisen kielen mietitytkään sanat ovat harvemmin eri määritelmien osalta kovin poissulkevia.

Sivistyksen merkki on minusta se, että blogisodat ovat muuttuneet kiistelyksi blogi-sanasta.

Sedis-blogin kirjoittaja esitti perusteellisen blogien kehityshistorian. Oma näkemykseni on edelleen se, että lähes mitä tahansa blogia voidaan sen tyypistä riippuen kutsua joko verkkopäiväkirjaksi (Sediksen journaalikommentaari-tyyli, jonka kirjoituksen tyypillinen kirjoitus on lähes aina ajateltavissa alkavaksi "Tänään tein seuraavaa:" tai vielä useammin "Tänään ajattelin seuraavaa:") tai toimitetuksi portaaliksi eli linkkilistaksi (Sediksen linkkikommentaari-tyyli). Sitten pitääkin alkaa pohtia jo taka-alalle jääneen muotisanan "portaali" merkitystä :-) Janne Jalkasen kommenttipalstalle virittyneessä kattavassa keskustelussa verkkopäiväkirja-termin ongelmaksi nähtiin lopulta päiväkirja-sanan epäkorrektius. Siihen assimiloituu blogi-termin kannattajien mukaan ei-toivottavia asioita. Kysyn vaanin määritelmä oli oikein hyvä.

Ehkä on parasta, että jokainen kutsuu tuotostaan sillä nimellä kuin parhaaksi näkee. En näe ongelmaa siinäkään, että julkaisumuotoon perehtymätön lukee useimpia verkosta löytämiään blogeja verkkopäiväkirjoina. Mitä päivätyt, tekemisiä tai ajatuksia - ei välttämättä lainkaan henkilökohtaisia sellaisia - kuvaavat kirjoitukset sitten olisivat, jos hienoja sanoja ei tunne?

Ahkeralla valistustoiminnalla varmasti saadaan blogi-termi yleiseen tietoisuuteen, jos niin halutaan. Koska julkaisumuodon sisältö ainakin nykyisin on journaaliluonteista, blogi-termistä tullee yleistyttyään verkkopäiväkirjan synonyymi. Ehkä se samalla "puhdistaa" päiväkirja-termiä.

Muuten olen sitä mieltä, että jos J. K. Paasikiven tunnetuimmat päiväkirjat joskus julkaistaan web- tai DVD-muodossa, niiden nimeksi voisi tulla J. K Paasikiven blogi 1944-1956 ;-)

Mutta vakavammin: hienosti kirjoittavien teksteissä käy kato. Verkkomerkit näyttää poistuneen Pinseristä. Sipulikukkien katoaminen verkosta olisi menetys.

Vaalilautakunnasta, iltaa

Päivästä ei tullutkaan aivan niin pitkä kuin ennakoin. Syynä oli pikemminkin tehokas toiminta ääntenlaskennassa kuin laskettavien äänten vähäisyys. Äänestysaktiivisuus nousi tällä paikkakunnalla 36 %:iin, mikä oli suhteellisesta pienuudestaan huolimatta paljon parempi luku kuin uskallettiin odottaa.

Erityisesti nuoria, korkeintaan 30- ja risat -sukupolveen kuuluvia äänestäjiä kävi paljon. Sen sijaan muissa vaaleissa aktiivisin varttuneen väen joukko vaikutti vähäisemmältä. Ehkä nuoret pitävät Euroopan Unionin asioita tärkeämpinä kuin iäkkäämmät?

Jonkinlaista havinaa olin kuulevinani 1880-luvun kansakoulurakennuksen viimeisen päälle saneeratussa luokassa ojentaessani vaalilipun Euroopan Unionin parlamentin vaaleihin äänestäjälle, joka vaaliluettelon tiedon perusteella on syntynyt Suomen Suuriruhtinaskunnassa.

Vaalitoimitsijat ovat niitä pökkelöitä, jotka patsastelevat äänestyspaikalla. Heitä kutsutaan hienolla nimellä vaalilautakunta. Lautakunnan asettaa erikseen jokaisia vaaleja varten sen kunnan kunnanhallitus, jonka alueella äänestys tapahtuu (Vaalilaki 714/1998, 15 §). Yleensä lautakunnan tehtäviin nimetään oman suostumuksensa perusteella kunnassa toimivien puolueiden ja muiden poliittisten ryhmittymien mandaatilla toimivaa väkeä. Näihin(kään) tehtäviin ei enää vuosiin ole ollut suurta tungosta. Kerran valitut jäsenet tulevat valituiksi yhä uudelleen, jos vain suostuvat. Itselläni taisi olla vasta kolmas kerta tätä lajia.

Vaalilautakuntia on yhtä monta kuin kunnassa on äänestysalueita. Vaalilautakunnat toimivat kunnan keskusvaalilautakunnan alaisuudessa.

Vaalilautakunnan tehtäviin kuuluu muun muassa äänestämään tulevien tarkastaminen vaaliluettelosta. Atk-listana saatavaan äänestyspäivän vaaliluetteloon on merkitty ne kunnan alueella äänioikeutetut henkilöt, jotka eivät ole käyttäneet äänioikeuttaan ennakkoäänestyksessä. Kun henkilö tulee äänestyspaikalle, toimitsijat toteavat tämän henkilöllisyyden (pienellä paikkakunnalla usein helppoa, koska joku vajaasta kymmenestä toimitsijasta lähes aina tuntee henkilön, ja henkilöllisyystodistuksen esittämistä joudutaan pyytämään vain harvoin), merkitsevät vaaliluetteloon henkilön äänioikeutensa käyttäneeksi ja antavat äänestyslipun. Toimitsijat huolehtivat äänestyslipun leimaamisesta ennen uurnaan pudottamista, tarvittaessa heikkokuntoisten tms. henkilöiden avustamisesta äänestämisessä, yleisestä opastamisesta ja järjestyksenpidosta äänestyspaikalla jne. Vaalitoimitsijat pitävät myös määrämuotoista pöytäkirjaa äänestyspaikan tapahtumista, kuten toimitsijoiden vuoronvaihdoista, vaaliavustajien käyttämisestä ja vastaavista seikoista. Lisäksi pidetään yksinkertaista tukkimiehenkirjanpitoa äänioikeutensa käyttäneiden määrästä ja - mielenkiintoista sinänsä - heidän sukupuolijakaumastaan, jotta välittömästä äänestyksen päätyttyä voidaan ilmoittaa alustava tieto osallistumisaktiivisuudesta telekopiona eteenpäin. Virallinen äänestysprosentti - tietenkin ilman sukupuolijakaumaa - selviää vasta, kun vaaliliput on laskettu.

Vaalilautakunnan hommat ovat hyvin helppoja. Tällaisella pienellä paikkakunnalla, joka on vielä jaettu kahteen äänestysalueeseen (takavuosina poliittisen aktiivisuuden ollessa nykyistä korkeampi niitä oli peräti neljä), lautakunnan jäseniä on vajaa kymmenen äänestysaluetta kohti. Käytännössä tehtäviin tarvitaan yhtäaikaa 3-4 jäsentä/äänestysalue, joten vuorottelu onnistuu helposti. Ainakin saa syödä ja juoda kahvia ylenmäärin, jos haluaa näistä luontaiseduista ottaa kaiken hyödyn irti. Meistä muutama jätimme suosiolla päivällisen väliin.

Jotkut asiat ovat yllättävän tarkkaan säänneltyjä. Ne harvat äänestäjät, joilta henkilöllisyystodistusta kysyttiin, eivät asiaa ihmeenä pitäneet. Yleensä he olivat nuoria, jotka ovat tottuneet näyttämään papereitaan paikassa jos toisessakin. Jotain kertonee vaalitoimitsijoiden ikäjakaumasta se, että nimenomaan nuorten henkilöllisyyttä jouduttiin erikseen kysymään. Sen sijaan viime aikoina ongelmaksi on tullut alaikäisten lasten yli-innokkuus. Aivan pienistä ei ole ongelmia, mutta vähän isommat tuppaavat jopa vanhempiensa pyynnöstä menemään mukaan äänestyskoppiin, mikä on kiellettyä vaalisalaisuuden kannalta. Niin liioitellulta kuin voikin tuntua, riittävän pitkä ja mahdollisesti numerot tunteva pikkulapsi äänestyskopissa on riski mainitun lain 17 §:n tarkoittaman vaalisalaisuuden kannalta. Samaten jälkikasvu ei saa pudottaa vanhempansa vaalilippua uurnaan. Yleensä epätietoisuus näissä asioissa selviää asiallisesti, mutta on tullut eteen tapauksia, joissa vanhemmat ovat ottaneet virkavallan taholta tapahtuvan jälkikasvunsa toimintavapauden lievän rajoittamisen vähemmän aikuismaisesti. Kertooko se jotain nykyajasta? Tänään näitä tapauksia ei sattunut.

Ruutuhyppelyä eli miten vaalitulos syntyy ruohonjuuritasolla

Ääntenlasku on oma tehtäväkokonaisuutensa. Sikäli kuin ketään kiinnostaa, kerrottakoon tässä, miten pienellä paikkakunnalla vaalitulos lasketaan.

Äänestysajan loputtua levitetään vaaleita tapettirullia (mitäpä muutakaan tässä kylässä, kun ratakisko ei tarkoitukseen sovellu :-) lattialle tai pöytäpinnoille sen mukaan, millaista tilaa on käytettävissä. Äänestyspaikkana toimii perinteisesti kylän isoin ala-asteen koulu, jossa pulpeteista saa kasattua isoja pöytiä. Nyt niitä ei koulun remontin vuoksi ollut, joten lattia palveli tasona. Tapettirulliin piirretään noin 20 x 20 cm:n kokoisista ruuduista koostuvat ruudukot siten, että ruutuja tulee yhtä monta kuin on ehdokkaita (+ yksi ruutu hylätyille vaalilipuille). Ruudut numeroidaan. Yleensä kerran tehdyt tapettirullat kestävät muutamat vaalit. Jos ehdokkaita on enemmän kuin vanhoissa rullissa ruutuja, otetaan tietenkin käyttöön uutta rullaa.

Vaaliuurna tyhjennetään sopivalle pöydälle, jonka ääressä lautakunnan jäsenet laskevat vaaliliput esimerkiksi sadan kappaleen nippuihin. Samalla saadaan tarkka tulos äänestäneiden määrästä. Kun liput on laskettu ja niputettu, itse kukin lautakunnan jäsen alkaa sijoitella niputtamiaan lippuja niihin piirretyn numeron perusteella tapettirullien ruuduille (mieluusti järjestäen ne sitä ennen jollakin tavoin järjellisesti, jotta vältytään holtittomasti sinne tänne poukkoilevilta ihmisflipperipalloilta).

Kun liput on sijoiteltu tapettirullien ruutuihin, jokaisen lippuja saaneen ruudun liput lasketaan siten, että kaksi toimitsijaa laskee ne erikseen ja merkkaa tuloksen ruutuun. Jos he saavat keskenään eri tuloksen, molemmat tarkastavat laskentansa. Kun kaikki ruudut on laskettu, joku, yleensä lautakunnan puheenjohtaja, laatii tuloksista yhteenvedon, joka lähetetään telekopiona eteenpäin ja liitetään vaalipöytäkirjaan.

Tämän jälkeen on vuorossa enää omien jälkien siivous ja vaalilippujen ja muun materiaalin pakkaus keskusvaalilautakunnalle toimittamista varten. Jälkimmäisestä huolehtii yleensä vaalilautakunnan puheenjohtaja nimeämiensä avustajien kanssa henkilökohtaisesti. Kaikki ei-roskaksi luokiteltava materiaali, kuten vaalipöytäkirjan konseptit, tukkimiehenkirjanpidot yms. palautetaan keskusvaalilautakunnan hävitettäväksi säännösten mukaisella tavalla. Vaaliliput toimitetaan luonnollisesti eteenpäin tarkistuslaskentaan.

Pitkän päivän aamu

Siinä, missä sadesää pilasi perjantai-illan iloksi suunnitellun luistelulenkin, pilasi se lauantain suunnitellut ulkotyöt. Runsas sade tekee kasveille ja etenkin pohjavesivaroille hyvää, mutta on siinä omat isohkot ongelmansakin.

Eilisen päivän olisi voinut viettää toisellakin tavalla, vaikka autoilu maakunnassa on kieltämättä mukavaa.

Sunnuntaipäivä menee aamukahdeksasta iltayöhön europarlamenttivaalien äänestyspaikalla kirjanpito- ja muissa virkailijatehtävissä. Joten ei muuta kuin suorat housut jalkaan, silmälasit nenälle ja tärkeä ilme naamalle.

Kuten moni varmaan on huomannut, Janne Jalkasen kommenttipalstalla käydään mielenkiintoista keskustelua siitä, millä nimellä näitä verkkokirjoituksia pitäisi kutsua.

Vanhan lukuvuoden loppu

Tänään päättyi kymmenkuukautinen tietokoneasentajan ammattitutkintoon valmistava koulutus. Nuo kuukaudet kuluivat nopeasti. Tiiviillä aikataululla läpi viety koulutus tuotti kelpo tuloksia, joita mittailtiin pitkin matkaa näytöissä.

Pidin koulutuksen ehkä liiankin suuressa määrin oman peukaloni alla. Toisin kuin ammattikoulussa yleensä, nämä tietokoneasentajakoulutukset ovat meillä muotoutuneet ikään kuin luokanopettajavetoisiksi. Paria tutkinnon osaa lukuunottamatta opiskelijat joutuivat katselemaan samaa naamaa koko ajan.

Päätöstilaisuus oli koko koulutuksen tapaan koruton. Pari lyhyttä puhetta, todistusten jako kättelyineen ja kakkukahvit.

Näitä miehiä minun tulee ikävä. Menestystä työelämässä!

Politiikkaa

Europarlamenttivaalipäivä lähestyy ilman että minulla olisi näkemystä siitä, mitä tai ketä äänestäisin. Kysymys "mitä" lienee tärkeämpi, koska yksinvaltaisten järjestelmien ulkopuolella yksittäisen päätöksentekijän merkitys rakentuu hänen suhdeverkostonsa kautta. Tässä mielessä valta demokraattisessa yhteiskunnassa on aina jonkinlainen sosiaalinen konstruktio. Salonkien saloja tuntemattoman lienee oikeutettua olettaa, että ensisijaisiin suhdeverkostoihin kuuluu ehdokkaan puolue tai muu poliittinen ryhmittymä.

Luulen myös, että on melko turhaa yrittää muodostaa taustaryhmittymän ajankohtaisista mielipiteistä näkemystä ehdokkaiden kauniiden vaalilauseiden ja valtamediaan annettujen lausuntojen perusteella. Hyödyllisempää on seurata kyseisen ryhmän ruohonjuuritason toimijoiden ja maanpinnan tasolla ryhmään tunnustautuvien mielipiteitä. Näitä mielipiteitä kun ykkösrivin ehdokkaidenkin on lopulta kuunneltava ja niiden mukaan toimittava, jollei mieli profiloitua ruokkivan käden purijaksi. Jopa Kekkonen - joka sopivissa tilanteissa taisi tanssittaa Kremlin isoja poikia balalaikkansa tahtiin - mittaili kotimaan saloseutuja nöyremmin mielin kuin Senaatin- tai Punaista toria.

Alkuasukaskieliä

Hän ei taida olla vielä aivan ehtinyt hämäläisen kulttuurin juurille. Totta on, että moni hämäläinen on elämäntapaintiaani. Vieraille hän sanoo "ugh", mutta omiensa kanssa on hyvinkin seurallinen.

Kyllä täälläkin osataan small talk ja sen muuntaminen big/long talkiksi lisäämällä puheeseen suuri määrä tarpeettomia ilmaisuja ikään kuin sideaineeksi, jotta vuo ei katkea. Hämäläinen small talk taitaa olla puhtaimmillaan lähestyttäessä maakunnan lounaisrajaa.

Khmmmh. Kyllä se on semmosta nyj juu. On pannu sitten Mattikin tehren uuren pirtin. On se semmonen pehtoori. Hehheh. Noin. Semmosta sano juu.

Itse asiassa hämäläinen voisi hyvinkin kilpailla savolaisen kanssa siitä, kumpi saa puhuttua enemmän mutta samalla sanottua vähemmän :-)

Muukalainen tietää päässeensä sisälle yhteisöön, kun alkuasukas keskustelukumppanina alkaa käyttää puheessaan runsaasti ilmaisuja, kuten "noin", "sano", "juu". Se on osoitus siitä, että alkuasukkaalla ei ole kiire katkaista keskustelutuokiota ja poistua omille teilleen.

Hämäläisessä small talkissa on myös se mukava piirre, että sen harjoittaminen monologina esimerkiksi jotakin kohtuullisesti mutta ei liikaa keskittymistä vaativaa työtä tehdessä katsotaan yleensä hyväksyttäväksi.

Edward Tavastmarck päättää tutkimusraporttinsa tähän.

B. Virtanen ja projektin hallinta

Eilen saatiin työmaalla päätökseen yksi projekti. Noin kolmen kuukauden hanke liittyi ruohonjuuritason tietoturvallisuuteen. Lopetettiin se tyhjässä ruokalassa, maiskutellen sacher-leivosta (tai oli meillä kaikilla sentään oma sellainen) ja katsellen ikkunaan ropisevaa sadetta.

Tämä päivä meni toisen, paljon suuremman, laatujärjestelmään liittyvän projektin tiimoilla.

Oppilaitosmaailmassa, yhdellä jos toisellakin asteella, on paljon "projekteja", mutta - uskallan väittää - vain vähän projektiosaamista. Poikkeuksia tietysti on esimerkiksi kaupan ja hallinnon alan tai johtamistaidon koulutuksen parissa. Erityisalojen ulkopuolella sitäkin vähemmän. Tätäkään valitusvirttä ei ole kirjoitettu projektiosaajan näkökulmasta.

Lähes asia kuin asia nimetään projektiksi ilman aikomustakaan hoitaa asiaa sellaisena. Oman ymmärrykseni mukaan projekti alkaa tietystä pisteestä ja päättyy tiettyyn pisteeseen. Sillä on selkeästi määritelty tavoite, aikataulu ja vastuullinen organisaatio. Joskus käytetty termi "ikuisuusprojekti" on looginen paradoksi. Sellaisiksi "projektit" vain helposti menevät. Oikean projektin tarkoitus on saada aikaan haluttu tulos, eikä iänkaiken pitää organisaatiota pystyssä ja sitoa ihmisten työpanosta.

Opetusalan ammattilaiset kritisoivat projektien suurta määrää. Se vie monen mielestä aikaa varsinaiselta työltä, kuten opettamiselta, tutkimiselta tai tutkintojen järjestämiseltä. Kritiikki on aivan oikeutettua. Jo se, että projektille ei määritetä selkeitä tavoitteita tai että aikataulu on alkuun epämääräinen ja sitten katoaa jonnekin vuosien päähän, tuntuu osallisista helposti samalta kuin olisi allekirjoittanut avoimen valtakirjan oman selkänahan riistämiseen.

Ikävä kyllä monissa koulutukseen liittyvissä projekteissa jäljet johtavat usein sylttytehtaalle Hakaniemeen. Tarkoitukset toki ovat hyviä, mutta toteutustapa voi muuttaa projektin kirosanaksi.

Arviointi

Osa työpäivästä kului syöttäessä pian päättyvän koulutuksen viimeisiä arviointeja oppilashallinto-ohjelmaan. Standardipituuksista poikkeavien koulutusten päättymisajat eivät aina noudata tavanomaisia lukukausirajoja. Hyvä niin, koska se vähentää lukukausien lopun ruuhkaa niin opettajien, opintotoimiston kuin muidenkin arvioinnin kanssa tavalla tai toisella tekemisissä olevien kohdalla.

Paitsi opiskelijoiden osaamista myös koulutuksen tehokkuutta arvioidaan monin tavoin. Itseen kohdistuva arviointi saattaa tuntua lähes pelottavalta koulutuksen toteuttajan näkökulmasta, oli kyse sitten yksittäisestä opettajasta tai kokonaisesta koulutusmuodosta organisaatioyksiköineen. Ainakin yksilötasolla on ymmärrettävää, että työkseen arvioivasta voi tuntua oudolta olla itse arvioinnin kohteena.

Näin ei pitäisi olla, koska ulkoinen arviointi on viime kädessä ainoa edes jossakin määrin objektiivinen mittari, joka osoittaa koulutuksen laatua suhteessa sille asetettuihin tavoitteisiin ja odotuksiin. Koulutuksen toteuttaja - oli kyseessä yksilö tai organisaatio - on yksinään jäävi arvioimaan omaa laatuaan. Sisäänpäinlämpiävä arviointi ei kehitä koulutusta sen paremmin sisällöllisiltä kuin menetelmällisiltäkään osin.

Koulutuksen keskeisintä tuotosta, oppimista, pitää käytännön syistä arvioida pienimuotoisesti. Objektiivisuuden kannalta on tietenkin kestämätöntä, että oppimistuloksia arvioi kokeiden muodossa sama opettaja, joka on toteuttanut koulutuksen, mutta käytännön järkisyyt eivät jätä arkipäivän kokeille ja tenteille kovin paljon muita toteuttamismahdollisuuksia.

Opetusministeriö julkaisi viime vuonna kuivakan, mutta sisällöltään mielenkiintoisen paperin nuorten ammatillisen peruskoulutuksen tulosrahoituksen mittareista. Mittariselosteessa kuvataan niitä menetelmiä, joilla lasketaan kyseisen koulutuksen tulosrahoitus. Kyse on siis koulutuksen kokonaistuloksellisuuden arvioinnista.

Mittareita ei ole toteutettu yhden putken läpi tuijottaen, mihin asioita kvantifioitaessa joskus sorrutaan. Inhimillinen toiminta on moninaisten syy-yhteyssuhteidensa vuoksi harvoin kuvattavissa yhden tunnusluvun kautta. Mittariselosteessa kuvattu tärkein tuloksellisuuskriteeri, työllisyysasteen laskenta, ottaa huomioon paitsi valmistuneiden työllistymisprosentin (minkä avulla asiaa helposti lähdettäisiin yksinomaisesti tarkastelemaan) myös seutukunnan nuorisotyöttömyysasteen ja koulun erityisopetuksessa olleiden osuuden. Tämänkaltaista useampaan tekijään ja niiden välisiin riippuvuussuhteisiin perustuvaa arviointia olisi minusta syytä kehittää kaikessa koulutuksen arvioinnissa.

On varmaankin niin, että arvioitaessa yksittäisen toimijan tuloksellisuutta, esimerkiksi kun opettaja arvioi opiskelijan oppimistuloksia tai kun opiskelija arvioi koulutuksen onnistumista, on laadullisesta, sanallisesti ilmaistusta arvioinnista enemmän käytännön hyötyä arvioinnin kohteelle kuin tunnusluvuista. Tämä kuitenkin edellyttää melkoista paneutumista asiaan, ja hyödyllinen arviointi jää ehkä vain haaveeksi. Samaten jos arvioinnin tuloksia on määrä käyttää vertailtaessa jotakin, on tunnuslukuihin perustuva arviointi yksiselitteisempää kuin sanallinen. Koulutuksen yksi tunnustettu tehtävä on valikointi, minkä vuoksi yhteiskunta edellyttää oppimistulosten arviointia vertailtavassa muodossa.