Sotakirjaspoilereita

Päivä kului kirjojen parissa. Nils-Erik Stenbäckin "Vaaran merkit" -muistelmien jälkeen meni yhdeltä istumalta vasta ilmestynyt Aimo E. Juholan, Georg-Erik Strömbergin ja Jyri Paulaharjun "Päämajan hukatut kuukaudet - tilannekuvan hahmottuminen Kannaksella 1944". Kaksi ensimmäistä kirjoittajaa olivat tapahtumissa itse mukana, Juhola tiedustelulentoja suorittaneena vääpelinä ja Strömberg päämajassa alemmissa upseeritehtävissä. Silti teos on enemmän tutkimus kuin muistelmateos. Johtavassa asemassa olleet Mannerheimista Paasoseen ja Heindrichsista Käköseen ovat aikanaan kirjoittaneet omat näkemyksensä asioista. Johtoportaasta kai suurin osa "vaikenevaa kenraalia" Airoa ja "ritari hyvettä" Nihtilää lukuunottamatta ovat jättäneet historian lehdille omat viralliset muistonsa. Suorittavaan portaaseen kuuluneen vääpelin ja kapteenin ei ole tarvinnut etsiä selityksiä omille tekemisilleen tai tekemättä jättämisilleen. Teksti on maltillisesti ja laajaan arkistoaineistoon perustuen kirjoitettu. Se ei luo sankarimyyttejä mutta ei etsi syntipukkejakaan. Ei se toisaalta anna mitään järisyttävää uuttakaan, mutta kokoaa tiivistetysti Neuvostoliiton suurhyökkäystä edeltäneen tapahtumasarjan suomalaisten kannalta.

Juhola, Strömberg ja Paulaharju eivät arvostele päämajan ylimmän johdon välinpitämättömyyttä yhtä kärkevästi kuin Stenbäck tekee. Stenbäckin poleeminen kanta on hyvin ymmärrettävä sikäli, että kuten hän itsekin kirjoittaa, hän oli sukutaustansa ja koulutuksensa ansiosta ennen sotaa ja osin sen aikanakin sellaisella kansainvälisellä näköalapaikalla, johon verrattuna Suomen korkeimmankin sotilasjohdon informaatioympäristö oli rajoittunut. Stenbäck syyttää - maailmanmiehen tyylikkäin sanankääntein ja henkilöihin juuri kajoamatta - suomalaista johtoa ajatusmaailman rajoittuneisuudesta, kuten Suur-Suomi-henkisestä toiveajattelusta ja sotaa käyneiden maiden sotapotentiaalista kertovien tietojen sivuuttamisesta.

Toisaalta Stenbäckin ajattelu liikkuu niin laajoissa ja (maailmanpolitiikan kannalta) abstrakteissakin kuvioissa, että jotkin konkreettiset tyylikkään deduktivistiseen ajatuskuvioon liittyvät yksittäistapahtumat saivat kohtuuttoman merkityksen. Siinä missä Stenbäckille on historian punainen vaate huomiotta jäänyt Tukholman kautta vähän ennen suurhyökkäystä puhelimitse tullut varoitus, samainen puhelu on Juholalle ja kumppaneille vain yksi huomiotta jäänyt vaaran merkki lukuisten tiedusteluraporttien ja ilmavalokuvien sarjassa. "Päämajan hukatut kuukaudet" ei yritä löytää yksittäisiä syitä neuvosto-offensiiviin valmistautumattomuuteen, mutta kokoaa lukijan eteen faktoja päämajan ja armeijan, lähinnä IV armeijakunnan, toimintatavoista ja käytössä olleesta informaatiosta.

"Päämajan hukattujen kuukausien" jälkeen siirryin hieman lähemmäs nykyaikaa joskus aikaisemminkin tavaamani everstiluutnantti Pertti Salmisen "Puolueettomuuden nimeen" -teoksen kanssa. Noottikriisin aikoja Suomen sotilasjohdon näkökulmasta tarkasteleva teos on historiallinen tutkimus sanan varsinaisessa mielessä. Sotilaalliseen tapaan Salminen ei suuresti koskettele sotilaspolitiikkaan liittymättömiä poliittisia kysymyksiä, minkä vuoksi taustalla häärivä kaljupäinen presidentti jää kirjan myyttiseksi hahmoksi. Vaikka kirjaa ilmestyessään 1990-luvun puolivälissä markkinoitiin hieman rautkalliomaiseen sensaatiohenkeen, ei sen sivuilta välity kuvaa Suomen sotilaallista puolustusta vähättelevästä Kekkosesta. Ennemminkin presidentistä, joka jätti sotilasasiat ammattimiehille.

Salmisen kirja sisältää mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten sen, miten Puolustusvoimissa katsottiin ainakin vielä 1960-luvun alussa tarpeelliseksi tarkkailla kommunististen ryhmien jäseniä turvallisuusuhkana. Julkisivusta huolimatta Puolustusvoimilla oli yhdessä maan poliittisen johdon kanssa pitkälle mietitty uhka-analyysi Neuvostoliiton aggression varalle. Muun muassa varuskuntien rakentamistoimintaa - ja sitä kautta sodan ajan joukkojen harjoitustoimintaa - toteutettiin paitsi poliittisesti korrekteilla Lounais-Suomen ja Lapin alueilla, myös Kajaanissa, joka muistettiin itäuhan kannalta strategiseksi suunnaksi jo talvisodan ajoilta. Miten tämä liittyy kotoisiin kommunisteihin? Suoraan hyökkäykseen ei rauhan oloissa uskottu, mutta uhkakuvana oli kotimaassa tapahtuva vasemmistovallankumouksellinen toiminta, jonka jälkeen kutsu itänaapurin väliintuloon voisi tapahtua oman maan piirien taholta. Salminen tunnustaa Kekkosen ansiot suomalaisen kommunistisen liikkeen sitomisella sanattomaan yhteiskuntasopimukseen.

Oma näkemykseni on, että toisen maailmansodan jälkeen esiin nousseen radikaalin vasemmiston nopeimmin hyödynnettävä käyttövoima, sisällissodan ja sen jälkeisten aikojen vääryyksien hyvittäminen, oli toteutettu osin ilman kommunistien ansiotakin jo pian toisen maailmansodan vuosien jälkeen lainsäädännöllisillä ja yleisen asenneilmapiirin muutoksilla. Tahtoen tai tahtomattaan kulttuurillisen sinetin päälle löi Väinö Linna voimalla, josta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivät kirjailijat voivat ennen sitä ja sen jälkeen vain haaveilla. Taistelevaa vasemmistolaisuutta ei enää tarvittu, vaikka jotkut sota-ajan kommunistit jäivät taisteluasemiinsa. Radikaalista vasemmistolaisesta ajattelutavasta tuli suurelta osin tiedekorkeakoulutetun älymystön aate, jota se taitaa tänäkin päivänä olla. Mielenkiintoista kyllä, äsken lukemani muistelija Nils-Erik Stenbäck piti juuri fyysisestä taistelusta aivojen taisteluun siirtynyttä eurokommunismia 1980-1990-lukujen taitteessa tapahtuneen itäblokin reaalisosialismin kaatumisen pääsyynä. Stenbäckin ajatuskulku on miehelle ominaisesti melko kaukaa tavoitettava, mutta vallankumousoppiin uskoneen järjestelmän on täytynyt perusteiltaan järkyttyä, kun se on huomannut, että todellista halua vallankumouksiin ei Euroopassa enää ole. Siitäkö viimeistään Moskovan kesäolympialaisten (moniko muistaa söpön Misha-karhun :-) aikana havaittu yleinen välinpitämättömyys?

Palatakseni vielä Salmisen teokseen sen mukaan neuvostoliittolaiset yrittivät shemeikkamaisella toiminnalla saada Suomea lähemmäs itseään. Noottikriisin jälkeen oli yhdessä todettu, että Suomen ilmapuolustus oli vaatimattomissa kantimissa (tätä myös Suomen sotilasjohdon tunnustamaa seikkaa pidetään joskus nöyristelynä itään, mutta on muistettava, että Suomella oli uhkaskenaariot myös Neuvostoliiton maahantunkeutumista vastaan, eikä ilmatilan suojaamattomuus ollut hyvä asia sitäkään ajatellen). Neuvostoliitto tarjosi vanhentuneita - joskin Suomessa käytössä ollutta kalustoa parempia - MiG-19-hävittäjiä. Kun Suomen kiinnostus kohdistui ajanmukaisempiin ruotsalaiseen Drakeniin ja ranskalaiseen Mirageen, shemeikka toi pöytään näiden kanssa kilpailukykyisen MiG-21:n, mutta siten, että sen ilmataisteluohjusaseistus varastoitaisiin itänaapuriin odottamaan kriisiä. Eihän Drakeniinkaan olisi saatu siihen kuuluvia yhdysvaltalaisperäisiä ohjuksia. Mielenkiintoinen ajatus: miltä olisi Suomen ilmapuolustus näyttänyt, jos sen torjuntahävittäjien tärkein aseistus olisi ollut rauhan aikana varastossa Neuvostoliitossa?

Kyllähän MiG-21:t sitten aikanaan tulivat, samoin Drakenitkin. Ohjuksia myös, mutta kaikki se hieman myöhemmin.

Mielenkiintoinen Salmisen sivuhuomautus koskee noottikriisin aikaan uudelleen sota-ajan jälkeen alkanutta ja tähän päivään saakka jatkunutta Puolustusvoimien viehtymystä esitellä julkisesti iskukykyään. Salmisen kritiikki tätä toimintaa vastaan kohdistuu siihen, että mieluusti esitellään tehokkaita ja nykyaikaisia asejärjestelmiä, joita on ollut käytössä noottikriisistä alkaneesta puolustusvalmiuden kehittämisestä alkaen - mutta operatiivista käyttöä ajatellen liian vähän. Viime vuosina julkisuudessa esillä ollut varusmiesten ja erityisesti reserviläisten kuntoselvitys taitaa viedä pohjan teknologiaan keskittyneeltä mainostoiminnalta. Iskukykyesittelyssä on oletettu kansan fyysinen kunto ja kyky selvitä poikkeusoloissa samantasoiseksi kuin se oli sota-aikana ja vielä 40 vuotta sitten maa- ja metsätöiden karaisemassa Suomessa.