Väkevä on isku askelten

Perjantai-ilta ja lauantai kuluivat puolisotilaallisissa toimissa pääkaupunkiseudun nurkalla. Puolisoni kanssa olemme jokusen kerran osallistuneet Kesäyön marssiin, joka on Puolustusvoimien, Suomen Latu ry:n, Suomen Sotilasurheiluliitto ry:n ja Reserviläisurheiluliitto ry:n järjestämä vuotuinen kuntoliikuntatapahtuma, jolle esikuva on haettu tuulimyllyjen maasta. Kotimainen ponnistus on "de 4 daagsen" -esikuvaansa nähden kesytetty versio.

Sotilaallisten tahojen lanseeraama kuntoliikuntatapahtuma kerää niin sotilas- kuin siviilijoukkueitakin ja ennen kaikkea joukkueita pienemmissä ryhmissä tai yksittäin käveleviä harrastajia. Matkat ovat molempina päivinä 15 tai 30 km, joista itse kukin voi valita sopivan paketin. Sotilasjoukkueet kävelevät sääntöjen mukaan aina 2 x 30 km.

Tapahtuman luonteeseen kuuluen maastopuku kuuluu varsinkin miespuolisten pukeutumiskoodiin. Partiomme molemmat jäsenet naamioituivat perjantai-illaksi perinteiseen m/62:een (joka on mukavuudeltaan kuulemma ylivoimainen häivetekniikalla ja muilla hienouksilla varustettuun m/91:een verraten), mutta lauantaiaamupäivän lämpimähkö sää houkutti vaihtamaan asun paria astetta epäsotilaallisempaan versioon.

Tapahtuman johdossa oli arvovaltaista väkeä. Pääesikunnan maavoimapäällikkö kenraaliluutnantti Kalervo Sipi toimi marssin johtajana, ja suojelijana toimi tohtori Pentti Arajärvi. Marssijat matkaan lähettäessään Arajärvi ei tyytynyt starttipistooliin, vaan ampui lähtölaukauksen sijasta lähtösarrrrrjan tunnetusti pahaäänisellä 23 ItK 61:llä. Hyrylässä Hyrylän tavalla.

Perjantai-illan viilenevässä säässä matka sujui kevyesti. Joka viiden kilometrin välein oli järjestäjän puolesta tarjolla mehua ja vettä, 10 ja 20 kilometrin kohdalla evästäkin. Huolto toimii erinomaisesti. Johtoporras Arajärvi & Sipi osallistui itsekin kävelyyn seuralaisineen, jotka eivät kylläkään olleet heidän puolisonsa. Herrasmiesmäistä vauhtia sauvakävelleen kenraalimajurin (jaa että mikä akkojen laji?) ja ilman sauvoja liikkeellä olleen tohtorin ohitimme vähän ennen 10 kilometrin täyttymistä.

Perjantai-illan kolmikymppinen Hyrylän urheilukeskuksesta Lahelan ja Rusutjärven kautta Keravalle ja sieltä Vantaan rajaa sivuten takaisin taittui meiltä noin neljään tuntiin ja viiteenkymmeneen minuuttiin. Yötä vasten viilenevässä säässä on helppoa kävellä, kunhan vain varusteet toimivat.

Kävely yhtään pidemmillä matkoilla kestopäällystetyillä teillä nimittäin on yhdessä suhteessa välinelaji. Kengät ovat hyvin keskeinen väline. Parhaista kävelykengistä on yhtä monta mieltä kuin naista/miestäkin. Itse olen kokenut sotaväen kotimaiset maihinnousukengät lenkkitossujen pohjallisilla varustettuna parhaiksi. Vastaavat kengät kuuluvat sotilasjoukkueiden pakolliseen varustukseen. Onneksi heistäkään ei enää vuosiin kukaan ole käyttänyt kumisaappaita. Aikanaan se oli "hirveetä kattoo". Lenkkitossuilla on omat kannattajansa, mutta itselleni ne tuottavat lähinnä tuskaa ja hiertymiä.

Jalkojen kestävyyttä voi parantaa myös liimasiteen avulla. Liimasiteen pätkät teipattuna hiertymille alttiisiin kohtiin säästävät yleensä rakoilta. Tämä aikanaan eräältä Nijmegen-kävijältä saatu vinkki tosiaankin kannattaa ottaa varteen.

Sotilasjoukkueiden pakolliseen varustukseen kuuluu vähintään 10 kg:n painoinen kantamus. Monet käyttävät reppuja, osa taisteluvyötä. Reppu ei ole lainkaan huono idea, vaikka ei joukkueessa kävelisikään. Asiallisesti muotoiltu nykyaikainen retkireppu pitää ryhdin hyvänä, mikä vähentää selän rasitusta. Joukkueiden ulkopuolella repun voi pakata niin kevyeksi kuin haluaa.

Majoitus tapahtui tuttuun tapaan puolijoukkueteltoista rakennetussa telttakylässä. Teltan numero oli annettu etukäteen. Olimme telttojemme ensimmäiset. Tarjolla oli saunapuun kokoon pilkottuja halkoja siirtolavalla. Kirvestä ei mukana ollut, mutta tulen sytyttäminen kamiinaan onnistui tuohen avulla. Tulta ei tarvittu makuupussilaisille niinkään lämmön vuoksi, vaan kosteuden poistamiseksi ja mukavuussyistä. Retkikirves mukana marssineiden joukkueiden ansiosta yön ääni majoitusalueella oli "klip, klip, räts".

Puolisoni sai teltalleen pian lisää naisväkeä, mutta ihmettelin oman telttani autiutta. Ehkä sinne on tulossa joku rauhallisesti taivaltava joukkue, ajattelin. Kellon käydessä kahta ketään ei ollut saapunut, ja päädyin suorittamaan operaation, jota ei paloturvallisuuden kannalta saisi tehdä: latasin kamiinaan kelpo lastin klapeja ja nukahdin koivun lämpöiseen rätinään. Aamulla heräilin teltassa edelleen yksin. Mielenkiintoista majoitusresurssien allokaatiota.

Jos perjantain lenkki on kesäyön huvikävelyä, lauantain lenkillä mitataan jo marssikestävyyttä. Sen paremmin aerobista, anaerobista kuin lihaskuntoakaan kävely ei juuri vaadi, mutta illan ja yön viileydessä on helppo kävellä jalat rikki.

Lauantain reitti kiersi Tuusulanjärven. Itäranta on täynnä kulttuurihistoriallisia kohteita Aleksis Kiven kuolinmökistä alkaen.

Lauantailenkillä mitataan myös huumorikestävyys tai -yhteensopivuus:
- Yksi joukkue lauloi hienosti Suomen kaartin paluumarssia.
- Eikös ole sellainenkin kuin Suomen kaartin lähtömarssi?
- Niin, se alkaa: "Hurraa, nyt komppania Turkkia kohti!"

- Kas, siinä on Einari Vuorelan tie. Äsken oli Juhani Siljon tie. Runollista seutua.
- "Siljollahan on se runo nimeltä "Lohi".
- Niin, josta Schubert teki coverin nimellä "die Forelle".

Kadettikoulun joukkue paineli ylhäisessä yksinäisyydessään kärjessä lauantaipäivänkin. YK-miesten joukkueen taktiikkana tuntui olleen alusta saakka hirvittävän nopea meno, mutta Järvenpään rantapuistossa se petti. Savion VPK:n nuoret vapaaehtoispalokuntalaiset kiihdyttivät vauhtiaan loppua kohden ja tavoitteessa arvatenkin painelivat kadettien kannoilla, elleivät ohikin. Nopeuskilpailuhan tämä ei tietenkään ollut. Itse käytimme lauantain lenkkiin reilut puoli tuntia enemmän aikaa kuin perjantaiseen.

Lauantain lihashuolto jäi vähiin, kun kiire oli kotiin ja saunaan. Sen jälkeen tuli uni. Sunnuntain mittaan velkaa on maksettu kävelyn vaivalloisuudella.

Muutama kuva tuli tapahtumasta otettua.