10 × log₁₀(P_i / P_o) = aika monta €

Auto vietti päivän huollossa. Vaimentumisen uusiminen niin äänen kuin iskujenkin osalta aiheutti hinnanmuodostusta lähelle puolta kiloeuroa. Silti halvempi remontti kuin pelkäsin.

Remonttibudjetista säästyneet rahat sijoitettiin oksasilppuriin. Koivut puhumattakaan hopeapajuista tarjoilevat kiitettävän määrän risuja, jotka sellaisenaan eivät kelpaa kuin kompostiin ja sielläkin maatuvat hitaasti ja pullistavat kasaa. Haketettuna niistä saa kelpo katetta pensaiden alle ja kuoriketta talousjätekompostiin. Viking-niminen kahden ja puolen kilowatin sähkömoottorilla varustettu laite tekee siistiä jälkeä. Testihaketuksessa kävi huono tuuri. Miten ollakaan, viime viikkojen aikana kerättyyn risukasaan oli sattunut sinne kuulumatonta materiaalia. Pätkä ruosteista noin viiden millin vahvuista harjaterästä naamioituu hienosti risuksi. Se oli silppurille liikaa, mutta järjestelmä kytki luvatulla tavalla moottorin pois päältä, kun este oli terissä. Vaurioilta vältyttiin. Ruohonleikkurikin kävi sytytystulpan vaihdon jälkeen kuin unelma. Kone söi ruohoa neljän ja puolen hevosensa edestä niinkuin piti. Toissapäiväinen muistutti vaivaisen kaakin ruokahalua.

Sotaisaa tarinaa

Henkinen valmentautuminen tulevaan viikonloppuun on sujunut militaariaiheisia julkaisuja lueskelemalla.

Panssari-lehden uusimmassa numerossa 2/2004 muistelee - alunperin jo vuosikymmen sitten kirjoitetussa jutussa - jatkosodan panssariveteraani Lauri Kultalahti kesän 1944 taisteluja. Se taistelukenttä oli kovin erilainen verrattaessa vaikka toisen artikkelin kuvaamaan liittoutuneiden sodankäyntiin viime vuonna Irakissa.

Toinen mielenkiintoinen panssariveteraani muistelee toisessa alaan liittyvässä lehdessä, Suomen Sotilaassa. Jo korkeaan ikään ehtinyt, mutta kuulemma edelleen Panssarimuseon talkoissa häärivä Viki Lohiniemi ehti osallistua sisällissotaan punakaartissa, talvisotaan Lemetin suunnalla ja jatkosotaan T-26-vaunullaan monissa paikoissa.

En ole oikeastaan koskaan ollut suuri sotakirjojen ystävä. Lohiniemi muistelee yleisluonteisesti. Kultalahti kirjoittaa yksittäisistä taisteluista neutraalisti korostamatta sen paremmin sankaritekoja kuin sodan kauhujakaan. Silti hänen tekstinsä tuntui luettaessa lähes ahdistavalta. Ehkä juuri realisminsa vuoksi.

Viimeksimainitussa lehdessä on arvioitu uutta Etulinjan edessä -elokuvaa. Arvioija toteaa elokuvan voittavan realistisuudessaan muun muassa Tuntemattomat sotilaat. Hassua, että sodan käyneet aikanaan pitivät vuoden 1955 Tuntematonta mielestään todenmukaisena. Ehkä heidän kokemuksensa oli väärä, ja 2000-luvun arvioija, aktiivinen maanpuolustusharrastaja ja sotaelokuvien tuntija, tietää asian paremmin ;-)

Suomen Sotilas näyttää uuden päätoimittajansa Jaakko Puuperän myötä muuttuneen huomattavan aktiiviseksi NATO-keskustelijaksi. Aiempi päätoimittaja, evp-upseeri Heikki Tiilikainen oli ammattikuntansa tapaan hyvin pidättyväinen NATO-keskustelun kaltaisissa poliittisissa asioissa. Reserviupseeri Puuperän mielipiteet ovat joskus kärjekkäitäkin. Vapaaehtoisen maanpuolustustyön kentän näkemyksiä NATO-keskustelussa on mielenkiintoista seurailla. Tuntuu - ehkä vain tuntuu - siltä, että suurista toimijoista Suomen Reserviupseeriliitto on varovasti ottamassa NATO-myönteistä kantaa, kun taas Reserviläisliitto on kannanotoissaan pidättyväisempi. Ajatus voi olla kaukaa haettu, mutta melko suuri osa RULin aktiivisesta jäsenkunnasta lienee pitkälle kouluttautuneita, usein kaupunkilaisia, joiden asenteet kansainvälisyyttä kohtaan ovat yleensäkin myönteisiä. RES puolestaan pysyttelee perinteisellä koti-uskonto-isänmaa-linjalla. Vaikka RES on nykyisin niin sanottu avoin maanpuolustusjärjestö, jonka jäsenistöön kuuluu niin reservin miehistöä, aliupseereita kuin upseereitakin, ovat sen aktiivijäsenistön juuret vanhassa Reservin Aliupseerien Liitossa ja sitä kautta paljolti maaseudun asujaimistossa tai muutoin vanhakantaisemmassa kulttuurissa.

Sotahistorian tutkimuksen piirissä on aiheuttanut keskustelua, kohuakin, Markku Jokisipilän väitöskirja "Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus". Koko sodanjälkeisen ajan on pidetty yllä kuvaa presidentti Rytistä sankarihahmona, joka uhrasi oman uransa ja poliittisen tulevaisuutensa Suomen hyväksi solmimalla ilman eduskunnan valtuutusta Saksan aseavun taanneen sopimuksen ulkoministeri von Ribbentropin kanssa. Jokisipilä ravistelee tätä yhtä Suomen historian vankinta sankarimyyttiä esittämällä, että kyseessä oli von Ribbentropin sooloilu, johon Ryti lähti mukaan ja jolla von Ribbentrop pyrki vahvistamaan vain omia asemiaan ahtaaksi käyneessä Kolmannen valtakunnan tilanteessa. Suomi olisi saanut ilman poliittisia sopimuksiakin Saksan aseavun. Tämänkaltaiset jos-hypoteesit ovat historiatieteessä ongelmallisia, mutta Jokisipilän tavoitteena ei ole jossittelu, vaan hän on osoittanut, että Hitler sotilaallisine neuvonantajineen oli varauksetta aseavun takana silloinkin, kun hänen ulkoministerinsä kävi omia neuvottelujaan suomalaisten kanssa. Toisaalta Jokisipilän hyvin perusteltua johtopäätöstä ei voida käyttää uuteen postuumiin "sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin" Rytiä vastaan, vaikka miten haluttaisiinkin ravistella vanhoja myyttejä. Suomalaisilla, presidenttiä myöten, on ollut hyvin epätäydellinen informaatio suuren liittolaisensa tarkoitusperistä hankalassa tilanteessa.

Luulen että lyhytkestoisillakin ajanjaksoilla voi olla historiallisessa mielessä hyvin kauaskantoisia merkityksiä. Väitän, että Suomen historiaa viime vuosikymmeninä - ja osin nykytilannettakin - on vaikea ymmärtää ilman kesän 1944 historian tuntemusta. Selkeimpiä tuolta ajalta nykyisyyteen periytyviä linjoja, tietenkin idänsuhteiden hoidon ohella, on tasapainottelu riippumattomuuden ja (länteen päin) liittoutumisen kesken.

Talvisodasta sai yleisesti ottaen puhua sankarieepoksena kai läpi 1960-1970-lukujenkin. Jatkosotaan sen sijaan on liittynyt milloin mitenkin perusteltuja kansallisen häpeän tunteita alkaen melko tuoreistakin valtamedian vitsailuista "mikä on suomeksi tappio? - torjuntavoitto". Ei sillä, että jatkosodan ajoissa olisi jotain erityistä uutta esiin kaivettavaa, mutta yleisessä historiatietoisuudessa kesä 1944 esittäytyy kai lähinnä Neuvostoliiton "yllätyshyökkäyksen" ja Kannaksen tulimyrskyjen kautta, jotka kuin yhtäkkiä päättyvät rintaman vakiintumiseen ja aselepoon. Miksi-kysymyksiä ei kovin paljon esitetä, vaikka niihin varmasti on tarjolla vastauksia. Riittää, kun kuunnellaan vastauksia mitä- ja koska-kysymyksiin ja lumoudutaan milloin tykistön taktiikasta, milloin ilmavoitoista ja milloin mistäkin. Tätä nyt tämän paremmin perustelematta väitän, että kansallisessa tietoisuudessa kannetaan yhä vastaamatta olevien kysymysten tiedostamattomia kaikuja kesästä 1944.