Suomalainen juhannus

Pääsin puolisoni siivellä viettämään juhannusta Järvi-Suomessa seudulla, joka ainakin oman mielikuvakartastoni mukaan on Savoa savoimmillaan.

Lähdimme matkaan sen verran myöhään juhannusaattona, että edes pahamaineisella valtatie 4:llä ei jonoista saati ruuhkista ollut pienintäkään merkkiä.

Vielä on vanhoja pappiloita palatsimaisine eteishalleineen, tummasävyisine kirjastoineen ja massiivisine uuneineen. Kartanomaisia rakennuksia, joissa juhlien aikana ikkunat saavat olla auki läpi yön, ja ovet puutarhaan saakka avoimina.

Isäntäväkenämme oli kirkon piirissä maineikas pappismies, Koijärven veteraani ja monien liemien kautta kirkkoherraksi päätynyt filosofi rouvineen ja nykyajan mittapuun mukaan suurperheineen. Historian oikeudenmukaisuuttako lienee, että arvokkaat pappilat eivät ainakaan kaikkialla jää kypäräpääpappien kantalinnoitteiksi. Tuumin, että aika ei varmasti kävisi tylsäksi tässä seurassa.

Keskustelut aamuyöhön saakka olivat jotakin, mitä elämältä vain voi toivoa. Saavuttuamme majoituimme piispanhuoneeseen. Piispojen ja kruunun vip-matkustavaisten käyttöön aikanaan tarkoitettu majoitustila kelpasi komeasti, vaikka pylvässänkyä ei sentään enää ollut. Sitten joimme kaljaa.

Puolisoni lähti kirkolle hoitelemaan soundcheckeja, vai mahtaako termi olla sopiva edes digitaaliurkujen kyseessä ollen. Digitaaliurut ovat musiikkia ja sen tekniikkaa vähemmän tuntevallekin mielenkiintoinen laite. Periaatteessa kevyen musiikin ammattilaisten atk-pohjaisia syntetisaattoreita vastaavan (tosin "muutamaa" kertaluokkaa tarkemmin mallinnetuilla äänillä varustetun) soittimen käyttöliittymä on mekaaninen siten, että kaikki äänivalinnat- ja asetukset tehdään, kuten perinteisissä mekaanisissa tai pneumaattisissa uruissa. Samoin soittotekniikka on kuulemma samanlainen, jos digitaaliurkutehdas on onnistunut työssään. Digitaaliäänten päätelaitteena toimivat kirkon holveihin asennetut vahvistimet ja kohtuullisen kokoisen neliömetrimäärän vaativat kaiutinpatteristot, jotka takaavat soittimelle ominaisen äänenvoimakkuuden. Kuten digitaalisessa ja kaikessa sähköistä vahvistusta vaativassa äänessä, tässäkin kaiuttimet ovat nykyisin usein heikoin lenkki.

Kirkkoherran kanssa toimitimme hetken ajan juhannuksen viettoon lähteneen suntion tehtäviä ja sitten lähdimme pappilaan juomaan kaljaa ja venyttelemään leukaniveliä.

Puolisoni saapui aikanaan, liittyi keskusteluun, joimme lisää kaljaa ja lämmitimme saunan. Saunoimme ja joimme kaljaa. Saunan jälkeen juttu jatkui aamun sarastukseen ja joimme kaljaa.

Juhannusaaton tehokkaasta nesteytyksestä huolimatta juhannuspäivä alkoi ajoissa ja hyvässä kunnossa kirkonmenoilla. Tekeekö savolainen metsä- ja järvimaisema ja kesäyö immuuniksi alkoholin huonoille jälkivaikutuksille?

Jos rock-musiikin ystävälle hyvän kesän edellytys on festareilla käynti, voinen tunnustaa että itselleni se on virren 571 "laulaminen" (lainausmerkit siksi, että itse en laula mielelläni edes virsiä). Suvivirsi päätti juhannuspäivän jumalanpalveluksen kirkkokansan ansiosta mahtavalla volyymilla.

Kirkonmenojen jälkeen isäntämme houkutteli puolisoni mukaan muutamalle tervehdyskäynnille merkkipäiväänsä viettäneiden vanhojen seurakuntalaistensa luo. Minullekin oli kyydissä paikka varattuna, mutta niin mielenkiintoista kuin tutustuminen 90. ikävuottaan lähestyviin savolaismummoihin olisi ollutkin, sosiaalinen rajoittuneisuuteni esti minua lähtemästä mukaan, kun itselläni ei ole annettavaa sen paremmin sanan, sakramenttien kuin musiikinkaan puolesta. Isäntäperheen käydessä päiväunille lähdin kameran kanssa kuljeksimaan lähiseutua, josta löytyi niin hylättyjä taloja autioine pihoineen kuin venerantoja sesonkikauden aloituksineen.

Iltapäivän ja illan vietimme vanhalla kansakoululla kirkasvetisen järven rannalla. Joitakin vuosia ennen talvisotaa valmistunut ja nykyisin seurakuntaa palveleva koulu oli elävä esimerkki ajanjaksosta, jolloin 1860-luvulla muotoiltu ja 1920-luvulla normatiiviseen muotoon saatettu koko kansan peruskoulutus todella alkoi läpäistä laajan maan ikäluokat tarjoten perussivistyksen ja monia elämän lähtökohtia myös niin sanotuille suurille ikäluokille. Yleistä historiallista kehitystä mukaillen tämäkin koulu kuihtui 1970-luvun alussa maaltamuuton seurauksena. Nykyiseen asutukseen nähden syrjässä oleva koulu oli aikanaan keskeisellä paikalla ajatellen niin mantereelta kuin järven ylikin tulevia oppilaita. Tuolloin oli viisi kilometriä vielä lyhyehkö päivittäinen koulumatka.

Isäntäperheemme lapset innostivat kokeilemaan puujaloilla kävelyä (jossa muuten en ollut aivan huono :-) ja heittämään talviturkin. Kiitos heille, ensiuiminen ei tänä vuonna jäänyt heinäkuun lopulle, kuten viime vuonna kävi. Viileä kirkasvetinen järvi ei houkuttanut pulikoimaan pitkään, mutta tarzan-uimahyppy laiturinnokasta piti nuorelle viidakkoväelle näyttää. Läskitarzaniksi menneen hypyn jälkeen puolisoni jostakin syystä naureskeli kovasti yskimiselleni. Saunassa oli mukavaa paljon tavanomaista pidempään talviturkista luopumisen jälkeen.

Sunnuntaipäivä alkoi hienolla jumalanpalveluksella. Sieltä palatessa huomasimme, että vielä hetki sitten Suomen lipun juhlaa viettäneen pappilan vanhan lippusalon kanssa on vakavia ongelmia, jollei nyt niin aivan lähitulevaisuudessa. Suntiolta löytyi moottorisaha, minulta hylsyavain ja kirkkoherralta putkipihdit. Tämän kolminaisuuden ansiosta uhkaava vaara oli nurmikolla kauniina palasina ennen kuin seuraavat kovat tuulet ehtisivät päälle. Tyylikkääseen liivipukuun pukeutunut mies moottorisaha kädessään ja "näytetään sille" -ilme kasvoillaan vanhan kartanorakennuksen edustalla olisi ollut kuvauksellinen hahmo, mutta hylsyavain vei voiton kamerasta.

Pappilan emäntä kattoi visakoivujen muodostamaan lehtimajaan brunssin työn sankareille. Söimme yhtä hyvällä ruokahalulla kuin hyttyset söivät meitä.

Paluumatkalla teimme lenkin Tikkakoskelle ja Keski-Suomen Ilmailumuseoon. Erinomainen museo tekniikan historiasta ja sotahistoriasta kiinnostuneille. Viimeksi olen käynyt museossa yli 20 vuotta sitten isän ja veljen kanssa. Sijainti saattaa olla sama, mutta rakennus ja näyttelyesineistö ovat kasvaneet hurjasti. Vaikuttavia ovat varsinkin korkealle nostetut isot Iljushin Il-28R ja Douglas DC-3.

Kotiinpäin ajeltaessa jouduimme ensimmäistä kertaa elämässämme maantieruuhkaan. Tämä tapahtui valtatie 9:n lounaaseen johtavalla kaistalla Oriveden paikkeilla, jossa jono mateli paikoin noin 20 kilometrin tuntivauhtia. Syy oli oma. Suomen maanteillä välttyy ruuhkilta aina, jos viitsii katsoa kelloa ja/tai GT-karttaa.