Ähkiv Bill meet Lemminkäinen

Tänään tuli kuluneeksi 143 vuotta siitä, kun ensimmäinen matkustajajuna kulki Helsingistä Hämeenlinnaan, tasan sadan virstan matkan. Kyseessä oli vasta valmistuneen rautatien vihkiäisjuna. Matkustajina oli arvovaltaista kutsuvierasjoukkoa: senaattoreita, virkamiehiä, rautatien johtokunta ja Suomen lähes koko insinöörikunta.

Veturina oli brittiläisvalmisteinen Lemminkäinen, samaa vuonna 1860 maahan saatua sarjaa kuin ensimmäisenä Suomessa liikkunut veturi Ilmarinen. Tuohon aikaan vetureilla ei vielä ollut sarjamerkkejä. Numerot annettiin vuonna 1865.

Näin kuvaili Helsingfors Tidningarin toimittaja ensimmäisen junamatkan sujumista:
"Varmaan teki unohtumattoman vaikutuksen jokaiseen, jolla oli onni päästä mukaan ensimmäiselle varsinaiselle rautatiematkalle omassa maassa, kun hän pimeänä, hiljaisena tammikuun 31. päivän aamuna lähestyessään Kaivokatua äkkiä näki kirkkaan kaasuvalon loistavan vastaansa asematalon pitkästä akkunarivistä ja samalla kuuli jo lämmitetyn höyryhevon raskaat huohotukset. Oli kuin olisi äkkiä poistettu uutta päivää, uutta aikaa peittänyt esirippu, ja niinhän todella tapahtuikin. Anteeksi suotavaa oli, jos eläköönhuuto tietämättä, melkein puoliääneen, pääsi huulilta.
[...]
Kenraali Stjernvall asettui junan johtajaksi tenderille, everstiluutn. Strömberg ja insinööri Törnudd lipuilla koristetulle veturille, ja muutamien vihlovien vihellysten jälkeen läksi nuori, mutta jo hyvien koeteltu 'Lemminkäinen' liikkeelle.
[...]
Kulku kävi milloin nopeammalla, milloin hitaammalla vauhdilla, tasaisesti ja hyvin, voimakkaanlainen tärinä vain todisti, että maa oli kovasti jäätynyt. Osastojen, ainakin ensimmäisen luokan, paikat ovat niin mukavat kuin eurooppalaisella rautatiellä on oikeus vaatia, eikä hyvää tuulta mitkään ulkonaiset haitat häirinneet.
[...]
Hyvinkään asema - puolen tunnin pysähdysaika - junan taasen 9 ajoissa pysähtyessä ensimmäinen konduktööri, muhkea, sotilasryhtinen mies, jonka vähän aikaa siten oli nähty kantavan itse Suomen kaartin lippua. Astuttiin vaunusta, mentiin asemataloon, joka täällä oli melkein täydellisesti sisustettu, ja nähtiin sen salissa kaksi katettua pöytää, toinen sangen runsaine ruokatavaroineen, toinen höyryävine kahvipannuineen. Tämä oli rautatieravintolan ensi esiintyminen Suomessa. Ja se oli hyvä. Ruokahalu oli yhtä erinomainen kuin matkustajain mieliala. Edelleen eteenpäin Riihimäelle ja 10 minuutin levon jälkeen edelleen Leppäkoskelle. Vasta paikoilleen asennetun, tähän saakka tarkastamattoman rautatiesillan yli, joka jonkin matkaa aseman eteläpuolella vie poikki Leppäkosken joen, kuljettiin sen näyttämättä vähintäkään taipumusta luhistumiseen, ja niinpä oltiin sen Rubiconin yli, joka tähän saakka on ollut rajana veturien pyrkimyksille pohjoista kohti.
[...]
Tästä lähtien muuttuivat maisematkin toisellaisiksi kuin tähän saakka kuljetut. Alkoi näkyä viljeltyjä seutuja, herraskartanoita, kyliä. Tien vieressä nähtiin yhä taajempia väkijoukkoja; seljälleen avatut silmät ja ammollaan olevat suut osoittivat kyllin selvästi, että tässä töllisteltiin jotain todella uutta ja ennen näkemätöntä. Suuremman joukon koossa ollessa puhkesi ihastus eläköönhuutoihin, niin innokkaisiin kuin Hämeen rahvaalta saattaa vaatia. (edit: eläköönhuudot lienevät olleet tyyliä: 'Jaa. Tossakos toi ny sitten oli?''No eipä ollu kummonen. Mutta mikäs pehtoori tuolla hiilivaunussa kekkuloi?') Vain hevoset heristivät korviaan puoliksi vavisten ja näyttivät kysyvän nähdessään ohi kiitävän junan: onkohan meidän aikamme nyt kokonaan ollut ja mennyt?
[...]
Sanomattakin on selvää, että tungos asemalla oli suuri, että koko Hämeenlinna oli sinne kokoontunut ja että sydämellisin ilo loisti miesten sekä naisten silmistä.Me matkustajat tuskin olimme astuneet vaunusta, kun meidät jo johdettiin odotussaliin, jossa loistava suuruspöytä odotti, samppanjalasit täytettiin ja lehtori Euren esitti ensin maljan kenraalimajuri Stjernvallille, jonka taitavaa johtoa etupäässä oli kiittäminen Suomen ensimmäisen rautatieradan rakentamisesta[...]"

Vihkiäisjunan majesteetillista vauhtia ajettu matka alkoi Helsingistä aamulla klo 6, ja Hämeenlinnassa oltiin klo 11.20. Hämeenlinnasta takaisin päin lähdettiin klo 12.45 ja Helsingissä oltiin klo vähän ennen klo 18:aa.

Kun aikataulunmukainen liikenne alkoi, kesti matka yhteen suuntaan 4 tuntia 40 minuuttia. Juna kulki kolmena päivänä viikossa Helsingistä Hämeenlinnaan ja kolmena toisinpäin. Vuonna 1864 matka-aikaa oli supistettu jo kokonaisella tunnilla, ja molempiin suuntiin ajettiin joka päivä. Maailma muuttui aivan toisenlaiseksi hevospeleihin tottuneille, ja Suomi-niminen kansakunta alkoi rakentua yhä konkreettisemmalla tasolla, kun oli väline yhdistämässä kansaa ja sen elinkeinoja.

Rautateiden levitessä Suomen kaupungit joutuivat luopumaan ikiomista "aikavyöhykkeistään", kun junien aikataulujen vuoksi kellot oli täsmäytettävä rautatiekaupungeissa käymään samaa aikaa.

Entä Ähkiv Bill? Kyse on veljeskansamme termistä kuuluisalle yhdysvaltalaiselle Puffing Bill -veturille. Nimi kuulostaa hauskalta. Ja eikö suomen kielessäkin ähkiminen kuvaa hyvin höyryveturin äänimaisemaa? Tämän torpan asukkaat ainakin ovat sitä mieltä, että lastenlaulun alkusanat pitäisi muuttaa kuulumaan:
"Pienen pieni veturi aamulla kerran
hieroi hyvin savuisia silmiään.
Sitten se pihisi ja puhisi ja ähki..."

Näin on kyllä tehtykin, ja laulavaisten lasten vanhempien ilmeet kuulemma olivat jostain syystä hieman hämmentyneet.

Ähkiv Billin kirjanurkka

Edelleen ratojen varsilta. Suomea koskeva tai sivuava rautatiehistoria ei ole ollut mitenkään erityisen suosittu aihe tieteellisissä tutkimuksissa, ainakaan monografioissa. Tuomo Polvisen "Die finnischen Eisenbahnen in den militärischen und politischen Plänen Russlands vor dem ersten Weltkrieg" vuodelta 1962 on tietysti klassikko. Pentti Meklinin "Päämääräongelma valtion liikelaitoksessa. Tutkimus liiketaloudellisesta ja yhteiskunnallisesta kannattavuudesta operatiivisen ja poliittisen johdon päämääränä, muotoutumisesimerkkinä Suomen Valtionrautatiet" vuodelta 1987 on muodollisesti yrityksen taloustieteen ja laskentatoimen alaa, mutta VR:n historian näkökulmasta ainakin omasta mielestäni erittäin mielenkiintoinen opus. Alpo Juntusen "Valta ja rautatiet. Luoteis-Venäjän rautateiden rakentamista keskeisesti ohjanneet tekijät 1890-luvulta 2. maailmansotaan" on kymmenkunta vuotta uudempi. Muitakin toki on, mutta nuo kolme esimerkkiä ovat laajassa mittakaavassa melko tunnettuja ainakin rautatiehistorian harrastajien parissa.

Viime vuoden lopulla joukkoa täydentämään on tullut Kimmo Lagerblomin "Kaukana Kainuussa, valtaväylän varrella etnologinen tutkimus Kontiomäen rautatieläisyhteisön elinkaaresta 1950-1972".

Voiteluvinkki

Tänä iltana hiihtokeli oli mitä parhain. Startin Tervaviitonen piti, ja kelpasi jopa tarjota voiteluvinkiksi. Puolisoni intoutui taas kerran pitämään sellaista vauhtia, että tekee vaikeuksia pysyä perässä. Nyt nukuttaa.

Viikon viimeisiä

Jokin aika sitten puolisoni valisti minua kertomalla, millaista on uusi urheilulaji nimeltä spinning. Kaikella kunnioituksella harrastajia kohtaan - se on epäilemättä hieno laji - en voinut välttyä muistikuvalta vanhasta Alivaltiosihteerin jutusta, joka koski kuntopyöräilyn Tour de Francea, jossa etujoukko ei millään tahtonut saada irtiottoa pääjoukosta. Se siitä. Mutta eilisellä hiihtolenkillä kehittelimme hiihtospinningin. Se toteutetaan jättämällä pitovoitelu tekemättä. Sinä vaiheessa, kun tarvitaan lisää vastusta, astutaan pikaisesti liisteriastiaan ja sen jälkeen umpihankeen. Ja taas menoksi. Liian kauas ei ole vaaraa päästä. Itku pitkästä ilosta. Tänään alkoi minulla pito olla spinning-asteella, sillä vähemmän vastustavalla. Kai sitä tahnaa pitäisi välillä lisätäkin. Laiska mikä laiska.

Pitäisi parin vuoden tauon jälkeen teettää uusia postikortteja eläkkeellä olevien veturien vanhuudenpäivien turvaamista varten. Hyvistä kuva-aiheista on omassakin porukassa tällä kertaa runsaudenpulaa. Tarjolla on autenttisia, värikylläisiä "Lättähattuja", "Huruja" ja "Porkkanoita" ja vaikka mitä. Valtionrautateiden kaudella olivat kukkaistutuksetkin komeampia kuin Osakeyhtiön aikaan.

Aika monilla rautatieharrastajilla muuten on tavallaan renessanssimainen aikakäsitys: on näkemys kulta-ajasta, jota olisi hienoa päästä elämään - ainakin siksi aikaa, kun filmirulla tai muistikortti olisi täynnä. Moni pitää 1950-lukua sellaisena riippumatta siitä, onko itse sitä elänyt. Silloin maamme rataverkolla oli käytössä hyvin runsas kaluston kirjo. Työjunissa saattoi nähdä vielä 1800-luvun vaunuja vetäjinään yhtä vanhoja yhdyskonevetureita ja jopa märkähöyrykoneita samalla, kun pikajunissa ja pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä uusi dieselkalusto alkoi voittaa alaa. Minuakin tuo aikakausi kiehtoo, samoin kuin myös vanhalla kalustolla tehtyjen huimien kuljetussuoritteiden jälleenrakennusaika heti sodan jälkeen. Mutta kuten olen kai ennenkin kirjoittanut, kelpaisi pieni aikamatka 1970- tai 1980-luvullekin. En ole koskaan ollut innokas kuvaaja, mutta silti harmittaa, kun ymmärsin tarttua kameraan vasta aivan 80-luvun lopussa.

Oikeanlaista talvea

Kylmän sodan Suomi -keskustelu Sediksen palstalla herätti henkiin vanhan haaveen: Varata joskus paljon tulosvastuutonta aikaa ja käyttää se tiedon lähteillä, arkistoissa. Selailla, lukea, tehdä muistiinpanoja. Kirjoittaa vaikka vain omaksi huviksi jotain hiukan koostettua tai yhtä hyvin olla kirjoittamatta. Aiheella ei niinkään väliä. Mikä arkistoluettelon perusteella näyttää kiinnostavalta. Lähteä aamujunalla pääkaupunkiin, köpötellä vaikka Rauhankadulle tai Katajanokalle tai vaikkapa jäädä ihan vain VR:n pääkonttorin hallintorakennukseen (vai lieneekö sieltä kaikki mielenkiintoisempi viety jo Hyvinkäälle Suomen Rautatiemuseoon). Illalla palata kotiin vähän viisaampana. Ja seuraavana aamuna ehkä taas viisastumaan. Kai sitä huonompiakin asioita voisi harrastaa.

Mutta tällaiset pakkaspäivät ovat niin hienoja, että näitä ei voisi arkistossa viettää. Päivällä poikkesin veturitallilla tarkastamassa paikat. Parkkipaikkaa ei oltu aurattu, mutta eipä lumi vielä estänyt auton kulkua. Kotimatkalle sain kyytiin hyvin viehättävää seuraa, ja kotona käännyttyämme lähdimme viettämään raikasta laatuaikaa ladulle. Montaa kertaa ei tämän talven kieltämättä harvalukuisina hiihtokelipäivinä ole vielä Vanajan vastarannalle näkynyt, mutta tänään näkyi ja hyvin. Tosin jäiseksi liippautunut kaarre parhaalla näköalapaikalla häiritsi tehokkaasti maisemien katselua.

Kaupasta väki raahasi sen laatuisia kantamuksia, että niiden perusteella voi päätellä tipattoman tammikuun lähentelevän loppuaan. Omat nestekantamuksemme olivat greippimehua, vissyä ja colaa, joista viimeksimainittuun voisi oma tipattomuus olla syytä ulottaa. Syksystä alkaen siihen on tullut kehitettyä taas hieman liian läheinen ystävyyssuhde. Ei toki ylikansalliseen sellaiseen, mutta tämä näille kulmille jälleen saataville tullut iisalmelainen Classic Cola maistuu liian hyvältä.

Illalla ennen saunaa pääsin vielä kotiparturiin. Vastakohdat tunnetusti täydentävät toisiaan, minkä tämän torpan ihmisten hiusten pituuskin osoittaa. Tosin oman nahkakuulan helppohoitoisuus tuntuu toisinaan vähän nololta.

Koulutusta, arviointia ja laadunvarmistusta

Eilinen ja tämä päivä menivät töissä lähiverkkojen työasema- ja palvelinjärjestelmien näyttöjen merkeissä. Tehtävät olivat perustavaraa: Active Directorya, DHCP:tä, varmuuskopiointia ja muuta vastaavaa.

Arvioinnista vastasivat kaksi pistämätöntä käytännön osaajaa. Toisen asteen ammatillisissa näyttötutkinnoissa arvioinnista vastaavat työelämän, ei niinkään koulutuksen järjestäjän, edustajat. Tämä on koulutuksen järjestäjien yhteiskuntasuhteita jossakin määrin kuormittava asia, mutta lopputulos tästä on mielestäni hyvin myönteinen. Käytäntö auttaa takaamaan arvioinnin riippumattomuutta.

Tuli mieleen, että Tatun, toisen tämän päivän arvioijista, kanssa hedelmällistä yhteistyötä tulee tänä kevättalvena tehdyksi neljä vuotta. Aika tuntuu kuluvan käsittämättömän nopeasti, mutta sitä on parempi olla ajattelematta liikaa.

Edellä sanottua taustaa vasten minusta on tiedekorkeakoululaitoksen laadunvarmistuksen kannalta ongelmallista, että jopa pro gradu -tasoisia töitä saattaa olla arvioimassa työn ohjaamiseen osallistunut, mahdollisesti jopa siitä vastannut, henkilö. Jonkinlainen riippumattomampi arviointikäytäntö olisi sinnekin tarpeen jo pelkän uskottavuuden kannalta. Toki ymmärrän, että gradutyön merkitys laajan tutkinnon kannalta ei ole yhtä korostunut kuin ammatillisissa tutkinnoissa on näyttöjen merkitys, eikä arvioinnin riippumattomuusongelma ole siellä yhtä mittava kuin on vielä toistaiseksi esimerkiksi näyttöihin perustumattomassa nuorten ammatillisessa peruskoulutuksessa.

Tiedekorkeakoululaitos pitänee kiinni keskiajalta periytyvästä, tosin nykyään lähinnä nimellisestä, autonomiastaan sen verran tiukkaan, että asiaa ei ole nostettu kunnolla pöydälle edes Bolognan prosessina tunnetun Euroopan korkeakoulualueen julkilausumissa. Esimerkiksi syksyllä 2003 annetussa Berliinin kommunikeassa (PDF-tiedosto, 129 kB) laadunvarmistusta on käsitelty, mutta samalla tyynesti todetaan, että laadunvarmistuksen päävastuu on korkeakouluilla itsellään. Ulkoinen arviointi toki esiintyy fraasina, mutta sen tarkoitusta, toteuttamisesta puhumattakaan, ei normiteta.

En ole akateemisen opetusmaailman tuntija, mutta minusta tuntuu, että laadunvarmistusta siellä yritetään toteuttaa jossakin määrin taylorilaisin periaattein. Tiukoilla määräaikaisuuksilla ja vastaavilla, mahdollisesti henkilöihin kohdistuvilla, toimenpiteillä, pidetään yllä repressiivistä "laadunvarmistusta", kun itse järjestelmään ei haluta tai uskalleta puuttua.

Tietenkin monenlaista ummehtuneisuutta on lähes kaikessa koulumaailmassa, eikä se riipu välttämättä lainkaan siitä, miten edistyksellistä arviointi-, laadunvarmistus- tai muuta järjestelmää mikin koulutusmuoto pyrkii noudattamaan.

Teknoyhteisöllisyyttä

Illalla ladulle mennessä muuan henkilöauto oli päätynyt pehmeän pakkaslumen peittämään ojaan. Kovin syvään se ei ollut uponnut, ja luultavasti nousisi sieltä jopa kaksipyörävetoisen pienen henkilöauton vetämänä. Kysyin, tarvitsisiko kuljettaja apua, mutta sitä oli kuulemma jo tulossa. Hyvä olikin. Huomasin vasta jälkeenpäin, että oman auton hinausköysi on autotallissa.

Matkapuhelin helpottaa tuon kaltaisia tilanteita. Nytkin ojaan ajanut enää odotteli tilaamaansa apua. Vaikka itse en ole käyttänyt matkapuhelinta kuin kolmisen vuotta, huomaan ottavani sen jo vaistomaisesti mukaan myös ulkoilemaan, lumitöihin ja muualle sellaisinakin ajankohtina, jolloin oma tavoitettavuuteni ei ole mitenkään tärkeää.

Väitän, että matkapuhelin tuo yhteisöllistä turvallisuudentunnetta samaan tapaan kuin entisaikaan isot suku-, perhe- tai pihayhteisöt. Aina on joku huutomatkan päässä. Ehkä ihminen on jopa yhteisöllisempi kuin ennen, tosin tietämättään, koska tekniikan avulla toteutettu yhteisöllisyys on näkymättömämpää kuin välittömiin kontakteihin perustuva. Se on enemmän tiedostamaton mielentila ja tunne läsnäolosta muiden joukossa kuin konkreettinen läsnäolo. Siksi se voi, paradoksaalisesti kyllä, saada ihmisen tuntemaan itsensä jopa entistä yksilöllisemmäksi.

Miellyttävä, noin -15 celsiusasteessa pysytellyt pakkanen tarjosi mukavan ulkoiluhetken. Tällaista talven pitää olla.

Lyhyt blogikatsaus

Eilinen merkintäni oli osallistuminen murremuumiin. Se tuskin oli vaikea huomata. Tosin olen ennekin maininnut, että hämäläinen on elämäntapaintiaani. Ulkopuolisille hän on juro ja hiljainen, mutta omiensa keskuudessa saattaa olla hyvinkin eloisa.

Sääli, että Seymoren Moroskooppi lopetti. Sinä aikana, kun itse olen Blogistanissa kirjoitellut, se taisi olla ainoa huumoripainotteinen blogi, joka ei kuukauden tai kahden jälkeen ryhtynyt toistamaan itseään uhkaavasti päättymättömältä näyttävässä silmukassa.

 

Väsyneitä aatoksia

Illalla dojolla en onnistunut täysin irtautumaan työmietteistä. Mietin oppimista. Tulin paikalle melko varhain, ja ehdin katselemaan nuorimpien junioreiden harjoituksia. Heillä oli kivaa ja vauhti päällä. Minusta on erittäin hyvä, että kovin nuorena ei panosteta liikaa lajinomaisiin harjoitteisiin, kilpailemisesta puhumattakaan, vaan keskitytään siihen, että harrasteessa on mukavaa.

Luulen, että nykyään yhä useammalle tiedollisten asioiden oppiminen on suhteellisesti helpompaa kuin fyysisten taitojen. Missä määrin tämä muokkaa yleisiä asenteita esimerkiksi urheilussa menestyviä kohtaan? Ja onko asialla jotakin tekemistä sen kanssa, että jo tänä päivänä urheilussa menestyneiden on aikaisempaa helpompi menestyä näyttävästi myös muilla julkisilla elämänkentillä? Entä millaiseksi kulttuuri muuntuu, jos käytössä olevan materiaalisen ja pikkuhiljaa myös tiedollisen kapasiteetin yltäkylläisyys kasvaa ja niukkuus ilmeneekin nimenomaan fyysisissä taidoissa? Voiko esimerkiksi ulkonäkökeskeiseksi sanottu ihmissuhdekulttuuri olla jo jonkinlainen merkki tästä - fyysisistä asioistahan siinäkin on kyse?

Mietin myös, olenko itse oikeastaan koskaan osannut lajia oikeasti, vaiko vain joitakin yksittäisiä asioita ja monia niistäkin mitenkuten. Totesin että olen jäävi miettimään sitä.

Kotiin polkiessa oli vastatuuli, ja lämmin sauna odotti.

Jokohan saisi väsyttää?

Illansuussa latu oli tehty uusiksi. Pinta oli hyvä ja pitovoitelukin onnistui. Itselläni on vieläkin nollakelin tervaa, ollut lauantaista saakka. Puolisollani toimi lämpötilanmukainen synteettinen.

Kulta piti melkoista vauhtia, ja innostui vain kiihdyttämään viimeisillä kilometreillä. Lähti vielä illaksi kuoroon. Minua väsyttää. Tekisi mieli mennä pitkälleen sohvalle uunin lämpöön. Vilma on suunnitelman jo omalta osaltaan toteuttanut.

Habeas corpus

Minusta Tommi Perkolan viimeisimmässä kirjoituksessa ei ole oikeastaan kyse ruumismista ideologiana vaan siitä, että ihmisaivojen kysy prosessoida informaatiota säikeistettynä on vaatimaton ja sitä kautta ihminen-nimisen eläimen on oikeastaan mahdoton irtautua siitä, mitä ruumismiksi voidaan nimittää. Ihmisen on vaikea, lähes mahdoton erottaa saamaansa syötettä syötteen tuottajasta. Tässä ei ole mitään erikoista, koska syötteiden hakeminen on ihmiselle intentionaalista toimintaa, jolloin syötteen havaitsemiseen liittyy olennaisena osana syötteen antajan havaitseminen. Jos ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmä saisi syötteensä ensisijaisesti jonkun muun antamana, eikä intentionaalista havaitsemista tarvittaisi, olisi "ruumistinen" yhteys objektin ja subjektin välillä helpompi purkaa. Tätä taustaa vasten fundamentalistiset uskonnot, kansanvalistushenkiset koulukirjat tai tämän päivän viihdemedia ovat antiruumistisuuden airuita, koska ne haluavat tarjota informaatiota irrotettuna sen tuottaja-ruumiista.

Antiruumismi on oikeastaan henkilönpalvonnan vastaluku. Ne näyttävät täysin vastakkaisilta, mutta molempien itseisarvo on sama: huomattava optio ihmisiä koskevan vallan käyttämiseen. Ensimmäinen oli 1900-luvun suuri aate. En tiedä, haluanko välttämättä nähdä, onko toinen 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan vastaava.

Se, että nykyään on tapana irrottaa tuotos tekijästä, on lähinnä muoti-ilmiö samaan tapaan kuin ennenvanhaan muotia oli päinvastainen käytäntö. Muoti-ilmiön taustalla on se, että nykyään on huima ylitarjonta sellaisista kyvyistä, joita ennen pidettiin harvinaisina. Elämälle välttämättömien hyödykkeiden niukkuuden vähentyessä on voitu suunnata omia resursseja sellaisten kykyjen hankkimiseen, joita pidetään tavoiteltavina. On vain jäänyt huomaamatta se, että tavoiteltavuus päti erilaisessa toimintaympäristössä. Hyviä tieteentekijöitä, muusikoita ja muita entisajan "neroja" on runsaasti yli välittömän tarpeen. Ei ole mitenkään poikkeuksellista kuulua tuollaiseen ryhmään, joten on viehättävämpää identifioida itsensä suhteessa yhteisöön muilla, näennäisesti pienemmillä, areenoilla. Mitä vähäeleisemmiksi ihmiset muuttuvat julkisilla elämänkentillä, sitä mahtipontisempia he ovat yksityisillä. Blogismi on siitä yksi esimerkki.

Musiikkimuumi

Tämän on kirjoittanut jo ties kuinka moni.

1. Mikä oli ensimmäinen artisti/bändi josta tiesit tykkääväsi?
   M. A. Numminen


2. Mikä oli ensimmäinen itse ostamasi levy?
   Jos ollaan tarkkoja, niin ensimmäinen ostamani äänitallenne oli C-kasetti, joka koostui sekalaisesta lajitelmasta rock-musiikin klassikoita. Parhaimmistoa olivat mielestäni Chuck Berryn "Roll over Beethoven" ja Elviksen "Hound dog".


3. Millainen oli ensimmäinen konserttikokemuksesi?
   Taisi olla paikallisen VPK:n torvisoittokunnan konsertti. Se oli hyvin miellyttävä kokemus. Vaskipuhallinmusiikki on jaloa.


4. Koska viimeksi kävit konsertissa?
   Viime vuoden pitkäperjantaina Matteus-passiota kuulemassa.


5. Ihan edessä, ihan takana, keskellä vai sivulla?
   Sopivassa paikassa.

Arkistomuumi

Vasta vähän yli puolitoista vuotta blogia kirjoitelleena tähän muumiin osallistuminen tuntuu samalta kuin yhden hitin bändi julkaisisi vähintään toisen Greatest hits -kokoelmalevynsä.

Tarjokkaita on paha tarjota. Kirjoitukseni ovat olleet keskinkertaisia, ja monta huonoakin on joukkoon sattunut. Muusani mukaan blogitekstieni taso on ajan saatossa heikentynyt, ja olen siitä itse samaa mieltä.

Pari vajaa vuosi sitten kirjoitettua merkintää nousi mieleeni tällä pohtimisella. Kuvatkoot ne aihepiirejä, joista kirjoitan.

Tykkään kirjoittaa rautatieaiheista (ja onpa blogini saanut kunnian päästä eräälle rautatieharrasteeen linkkisivullekin, mistä ylläpitäjälle kiitos).

12.3.2004 liittyi rautatieaiheeseen. Eihän se hyvä kirjoitus ole, mutta siinä kerrotaan ainakin jostakin konkreettisesta. Kuviakin siihen liittyi, tosin päivää myöhemmin julkaistuina.

Koulutusasiat ovat toinen teema, josta tulee kirjoiteltua.
18.2.2004 (ja nimenomaan otsikko "Koululaiselämää") taulukkomuotoa hakenut taitto pilasi luettavuuden, kun toukokuussa vaihdoin julkaisupohjaa, mutta kouluaiheesta kiinnostuneena koulun pohtiminen tilana kiinnostaa edelleen.

Kolmas ja yleisin teemani on tavallista haircuttia. Siitä en osaa nostaa yhtään tyypillistä merkintää esille.

Uusi lista

Piinserin blogilista.fi-palvelu näyttää ja tuntuu oikein asialliselta. Eikö olekin hienoa, että IT-alan huippuosaajat käyttävät taitojaan myös meidän harrastelijakirjoittajien tuotosten yhteisen julkaisufoorumin kehittämiseen? Ja aivan ilmaiseksi.

Paljon lunta?

Uusi lumi näyttää runsaalta, kun maa on puhdas ja puissa paljon valkeaa. Mutta lumikerros on petollisen heikko. Iltapäivällä latu oli jo paikoin kulutettu rikki. Kova jää paistoi alta. Minulla on edelleen vaikeuksia saada puolisoni sukset toimimaan ja se nolottaa. Voidepesän mitta täytyy selvittää kunnolla. Tänään kylläkin pitovoitelu toimi paremmin kuin eilisiltana. Pakkaskeli on helpompi kuin nollakelin liukas latu, johon kertyy suksenpohjiin jäätyvää nuoskalunta.

Illan kokouksen aikana alkoi lunta sataa uudelleen.

Lättähatulla Pohjois-Karjalaan

Maan johtava kiskoautoliikennöitsijä Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat PoRha ry ajaa maaliskuussa Dm7-kiskoautoilla Oulun ja Nurmeksen väliä tällaisen aikataulun mukaisesti. Voi hyvin kuvitella, että reissuilla on tunnelmaa niiltä ajoilta 1950-1960-lukujen taitteesta, kun kansa vaurastui ja alkoi olla mahdollisuuksia ylellisyyteen nimeltä talviloma. Asiaa sivuten, koulujen hiihtoloman, kuten monen muunkin terveellisen asian, isä oli professori Lauri "Tahko" Pihkala.

Tietokoneilua

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on pystyttänyt asiallisen verkkopalvelun kirkollisten toimitusten ja jumalanpalvelusten ohjelmia järjestäville. Tuollaisen voisi ajatella olevan vain alan ammattilaisille tarkoitetussa ekstranetissä (joka taitaa olla nimeltään Kirkkoverkko), mutta julkinen palvelu nuotistoineen ym. tykötarpeineen palvelee myös maallikoita.

Jos tarvitsee nuottipaperia manuaaliseen käyttöön, voi jo iäkkäästä, mutta ilmaisesta Graph paper printer -ohjelmasta olla apua. Sillä voi tulostaa tyhjälle A4-arkille esimerkiksi valmiita nuottiviivastoja. Uusin versio ohjelmasta taitaa jo ollakin sharewarea, joka osaa tuottaa ilman lisensointia vain ruutupaperia.

Sun Microsystems näyttää jakavan uusinta versiota Solariksesta, yhdestä perinteikkäimmästä Unixista, nyt ilmaiseksi ei-kaupalliseen käyttöön. Paranoidi voisi kysyä, onko Sunin tuotepolitiikalla jotakin tekemistä sen ja Microsoftin Java-riitojen tai paremminkin niiden sopimisien kanssa. Halutaanko Solariksen high-end-maineella syödä Linuxin leipää? Luulisin, että vaikeaa se ainakin olisi, kun Linuxia on ahkerasti viilattu PC-raudalle sopivaksi jo toista vuosikymmentä.

Tekniikan historian päivä

Eilisiltainen hiihtolenkki oli lumisateessa raskas. Lumityöt sen jälkeen tuntuivat kevyiltä, vaikka maahan satanut oli kosteahkoa. Tuoreen Kotimaan luettuani nukahdin Vilman kanssa olohuoneen sohvalle jo ennen klo 21:tä puolisoni kirjoitellessa viereisessä huoneessa tietokoneellaan. Näppäimistön ääni on rauhoittava.

Aamulla herätyskello soitti kuudelta, mutta emme jaksaneet nousta kuin vähän ennen seitsemää. Aamukahvit ja taas lumitöihin. Yön aikana oli tullut reilut viisi senttiä, mutta se oli edelleen kosteaa ja painavaa. Näyttää ihan hyvältä.

Lumitöiden jälkeen oli ohjelmassa pikaisesti yhden viikolla pidetyn kokouksen pöytäkirjan tekeminen. Atk:n ansiosta rutiiniasiakirjojen tekeminen on helppoa vanhalle pohjalle, mutta saa olla erityisen tarkkana, että päivämäärät yms. seikat tulee muutettua oikein. Olen jokusenkin kerran ollut luvattoman huolimaton tämän seikan suhteen.

Aamupäivällä puolisoni lähti töihin ja sain samalla kyydin veturitallille. Tärkeimmät kokousvarusteet eli reilu annos sämpylöitä - puolisoni oli sitä mieltä, että kun kokous on lounasaikaan, pitää rautatieväellä olla syötävää, ja siten laittoi herkkuja mukaan - ja vesikanisteri kahvin- ja teenkeittoon - tallin vesijohto on turvallisuussyistä talvisin suljettu - kulkivat mukavasti autokyydillä.

Hyvässä hengessä taas kerran läpi käyty kokous vei pari tuntia ja ajankohtaiset asiat tulivat kuntoon. Isompia museohommia ei talvisin juuri kannata tehdä, mutta muita kiinnostuksen kohteita oli tarjolla. Muudan teollisuudenharjoittaja oli hiljattain hankkinut huvikseen vanhan lokomotiivin. Se on kuulemma mahdollisesti peräisin Kaipiaisten varikolta, joskaan Suomen Rautatiemuseolta tätä ei oltu vahvistettu, vaan sanottu sikäläis(t)en lokomotiivi(e)n tulleen romutetuksi jo aikanaan. Kaipiainen oli vielä 1980-luvulla jokseenkin legendaarinen paikka, Suomen rautatiehistorian aikakoneeksi kutsuttu. Olihan siellä varastoituna mm. sangen vanhoja Suomen Rautatiemuseolle tarkoitettuja höyryvetureita.

Takaisin kulmille: Lokomotiivin mukana oli tullut höyrykattilan höyrykupu, jonka uusi omistaja oli arvellut ammutun rikki sisällissodan aikana. Ajelimme eräälle pienteollisuusalueelle katsomaan, josko höyrykoneiden ystävä hallillaan. Ei ollut, mutta lokomotiivi ja höyrykupu löytyivät pihalta ja niitä aikamme ihmettelimme. Höyrykuvun Esko kuvasikin (tuskinpa tässä on tullut laverreltua liikaa kuvun sijaintipaikasta). Läpäisy, minkä aiheuttama sitten onkin, on vaikuttava.

Samalla reissulla tuli nähtyä toisaalla hieman yllättäen kotikunnan vanha Federal 2502 -paloauto vuosimallia 1956. Samainen auto poseeraa 1970-luvulla kuvattuna viime vuoden lopulla ilmestyneessä Pauli Söderholmin ja Jussi Kiven loisteliaassa Punainen kuin paloauto -kirjassa, johon seuraavat tiedot osin perustuvat.

Hyvä, että tuokin on päässyt katon alle. Autossa ei ollut enää vesisäiliötä, vaan tavallinen avolava. Federal hankittiin uutena kauppalalle kuorma-autoksi, mutta se siirrettiin puolivakinaisen palokunnan käyttöön vuonna 1963. Palokuntaa se palveli aluksi kalustonkuljetusautona, mutta sittemmin siitä tehtiin säiliöauto ottamalla neljän kuutiometrin vesisäiliö aikaisemmasta "Sussetista" ("Sussetit" olivat välittömästi sodan jälkeen Suomessa paloautoina suosittuja, Englannista käytettynä ostettuja 1930-luvun lopun Fordson Sussex 6x4 -kuorma-autoja, jotka olivat kotimaassaan mm. sulkupallojen alustoina selvinneet verrattain kevyellä sotapalveluksella).

Ehkä Federal on nyt haluttu palauttaa alkuperäiseen paloautoasuunsa. Sireenit ja palokunnan tunnukset siinä olivat vielä jäljellä. Paloautojen entisöinti on problemaattista museaalisesti ajatellen. Monet niistä on alunperin rakennettu tavallisten kuorma-autojen alustoille joko paikallisena työnä tai jonkin palokaluston valmistamiseen erikoistuneen yrityksen - esimerkiksi edelleen toimivan Oy Veljekset Kulmala Ab:n - työnä. Moni tekniikan historian ystävä ajattelee - tilastollisesti aivan oikein - että paloauto on Suomen autohistoriassa pelkkä kuriositeetti. Monen mielestä sellaisen säilyttäminen ei tee oikeutta historialle, vaan he haluavat muuttaa paloauton takaisin kuorma-autoksi. Kuitenkin jos historiaa ajatellaan rankelaisesta "wie es eigentlich gewesen" -näkökulmasta, on paloauto kyseiselle autolle historiallisesti aivan yhtä oikea olomuoto; yksilön aktiivisen käyttöiän puolesta usein jopa oikeampi. Federalin kohdalla on päädytty asialliseen kompromissiin.

Sama entisöintiongelma koskee useimpia vetureita. On valittava, minkä käyttökauden asuun ne halutaan entisöidä. Alkuperäinen kun ei ole museaalisesti ainoa oikea eikä kyseistä yksilöä ajatellen välttämättä edes sen historialle tyypillisin. Usein alkuperäinen asu on jopa mahdoton saavuttaa joko huomattavien myöhemmin tehtyjen rakenteellisten muutosten tai yksinkertaisesti tiedon puutteen vuoksi.

Talven tapaista

Töissä kuulin tänään kai ensimmäistä kertaa elämässäni lausuttuna termin "patriarkaalinen kulttuuri". Minun on myönnettävä, että en aivan ymmärtänyt, mihin patriarkoilla viitattiin asiayhteydessä - sen paremmin Konstantinopolin kuin Moskovankaan kirkonmiehistä ei ollut kyse. Jotain hyvin ikävää tuo patriarkaalinen kulttuuri joka tapauksessa oli.

Lunta on sadellut sen verran, että maisemaa kehtaa pintapuolisen talviseksi kutsua. Pururadan ensimmäisellä kierroksella tuli ikävä Seymoren maksamakkaraa, mutta sehän oli perinteiselle tyylille tarkoitettua. Maanantainen pinta oli tehnyt suksien pohjille turhan karhean hionnan. Seuraavat kierrokset luistivat jo vähän paremmin. Kevyt lumisade lakkasi kesken matkan.

Hyvän alkuverryttelyn jälkeen kotipihan lumityöt hoituivat nopeasti. Lopuksi koivun oksassa roikkuminen teki selälle hyvää. Laitoin myrskylyhdyn valaisemaan iltaa. Pihatulia tulee melko epärationaalisesti polteltua joulukauden jälkeen vain vähän, vaikka illat ovat pimeitä vielä pitkään.

in-addr.arpi

Minun on myönnettävä, että Blogistanin arpikudoskilpailusta tulee mieleeni jälleen kerran kultaisen 1980-luvun TV-ohjelma "Fakta homma" ja tällä kertaa erityisesti siinä esiintyneet autokauppiaat. Kilttinä ihmisenä en toki ole kommentoinut kenenkään blogiin "Ai s****na!" Olen tavannut ihmisiä, jotka osaavat kyseisen diskurssin niin vakuuttavasti, että en edes yritä kilpailla. Mutta kerron silti. Läps. Ai s....

Minulla on oikeassa kädessäni kaksi enää heikosti havaittavaa arpea. Kämmensyrjää raapaisi voimalla laskeutuva Dm7-kiskoauton konepeitto kesällä 1997, kun olin avustamassa vek. Räsästä jonkin pikku huollon tekemisessä. Ensiapukurssista oli sen verran hyötyä, että onnistuin tekemään yllättävän isosti vuotaneeseen haavaan kohtalaisen painesiteen.

Tämä vekotin voi suuttuessaan puraista. Kuvassa tosin ns. kylmä pää; moottori ja konepeitto ovat toisen pään ohjaamossa.

Terveyskeskuksessa kysyin lääkäriltä ja hoitajalta, kumpi on harrastanut enemmän nahkakäsitöitä. Hoitaja sanoi harrastaneensa jonkinlaisia ompeluhommia. Ehdotin, että jos hän sitten hoitaisi tikkaamisen. Niin hän teki, ja kauniisti tekikin.

Toinen, etusormeen syntynyt arpi juontaa juurensa alkusyksyyn 2001. Olin äidilläni hakkaamassa klapeiksi pihasta kaadettua vanhaa koivua. Sahuri ei ollut pätkinyt kaikkia pölkkyjä aivan suoriksi, ja joitakin piti kädellä hieman tukea halkaistaessa. Niinhän ei sopisi tehdä. Minulla oli turhan isot työhansikkaat, ja jotenkin kirveen terä onnistui tempaisemaan löysää kangasta mukaansa ja kiilaamaan sen ja osan etusormen nahkaa ja lihasta pölkkyyn.

Kuva on lavastettu tänä iltana liiterin takana, mutta jotenkin tähän tapaan onnistuin sähläämään.

Terveyskeskuksessa oli lääkärin työparina sama hoitaja kuin edellisellä tikkauskerralla, ja pyysin häntä taas hoitamaan ompelun. Hyvä tästäkin tuli, mutta nivelen kohdalla olevana arpi jäi hieman pysyvämmäksi kuin kämmensyrjässä. Tai sitten se johtuu siitä, että onnistuin tärvelemään hyviä ompeleita reilu viikko myöhemmin Haapamäellä, kun irrotin nostoketjuja veturinpyörästä varomattomasti.

Pieniähän nämä ovat olleet, ja siitä saan olla iloinen.

Kielillä puhumisesta

Maanantaisessa kirjoituksessani käytin termiä "kansalaisopistosaksa". En missään tapauksessa tarkoittanut väheksyä kansalais- ja työväenopistojen ja muun vapaan sivistystyön kentän tarjoamaa koulutusta. Päinvastoin, oman kokemukseni mukaan kielenopetus kansalaisopistossa on hyvin korkeatasoista. Termillä halusin viitata oman kielitaitoni vaatimattomaan tasoon: viimeksi olen käyttänyt saksaa vuosia sitten yhden lukuvuoden mittaisella kansalaisopiston kurssilla.

Lumihanki, piispa, kirves ja erhe

- 850 vuoden päästäkin

Viime vuonna Heikinpäivänä kirjoitin samalla pääotsikolla samoista asioista. Nyt kun evankelisluterilainen kirkkomme viettää kokolailla Stetson-Harrison-menetelmällä ajoitettua suomalaisen kirkon 850-vuotisjuhlavuotta, voinen kerrata ja kirjoittaa hieman lisää.

Perimätietoon, myöhäsyntyisiin asiakirjalähteisiin ja mahdollisesti historialliseen mielikuvitukseen pohjautuva Paavali Juustenin noin vuonna 1565 julkaistu piispainkronikka (Chronicon episcoporum Finlandensium) kertoo päivänsankarista, Henrik-piispasta, näin:

Anglicus Anno domini millesimo centesimo quadragesimo octauo Vpsalie quartus Episcopus prefficitur. Anno MCL:o cum sancto Erico Finlandiam venit in estate et statim yeme sequente Kiwlo martirizatur miraculis coruscando Nowsis sepelitur Ad Abo transfertur.

Henrikin ja hänen kumppaninsa kuningas Eerikin legendat ovat luonteeltaan sydänkeskiaikaista ristiretkiaineistoa. Todennäköisesti Suomeen ei suunnattu 1150-luvulla mitään erityistä ristiretkeä, vaan kyseessä oli edelliseltä vuosikymmeneltä saakka toteutettujen kirkon ja kruunun yhteistyöhankkeena toteutettujen ns. ledung-retkien jatkumo. Ledung-retket sinänsä periytyivät Pohjolan merivaltojen eräänlaisesta asevelvollisuusjärjestelmästä, jossa kynnelle kykenevillä oli velvollisuus asettaa laiva miehistöineen kuninkaan käyttöön kevään ja kesän ajaksi. Tämän ledung-laivaston turvin viikinkikuninkaat harjoittivat kuuluisia retkiään milloin enemmän, milloin vähemmän sotaisissa merkeissä ainakin 800-luvulta alkaen.

Lännen kirkko virallisti toimintansa Itämeren piirissä 820-luvulla, jolloin alueen lähetystyö annettiin ensin Reimsin arkkipiispalle ja kymmenen vuotta myöhemmin Hampurin arkkipiispanistuimelle. Käännytystyön kohteena olleet eivät vielä tässä vaiheessa suuremmin arvostaneet piispojen vaivannäköä, ja yhden vähemmän rauhanomaisen ledung-retken seurauksena Hampurin piispanistuin siirrettiin Bremeniin.

Läntisen kristinuskon leviäminen Pohjolaan oli monien syiden summa. Merkittävänä toimijana hääri itse paavi kahdesta syystä. Ensinnäkin ns. investituurariidan aikana paavinistuimelle oli tärkeää etäännyttää uusi pohjoinen lähetysalue entisestä emäalueestaan Saksan keisarikunnasta. Tätä taustaa vasten on nähtävä Lundin hiippakunnan perustaminen 1100-luvulla. Toinen merkittävä tekijä oli idän kirkon laajeneminen, joka - toisin kuin lännessä - tapahtui harvemmin miekka kädessä, mutta silti tehokkaasti. Jo vuonna 988 kastettiin Kiovan ja sen mukana Novgorodin valtaeliitti kreikkalaiskatoliseen uskoon, ja viimein 1050-luvulla idän ja lännen kirkkojen tiet erosivat kokonaan. Kiista lähetysalueista oli valmis.

Kävi täällä sitten Henrik-niminen piispa tai ei, Suomen alue kuului 1250-luvulle asti lähetyspiispojen alaisuuteen, mikä kertoo siitä, että kovin järjestäytynyttä ei kirkollisen toiminnan ylin johto täällä ollut.

Edellä kirjoitettu, historiatieteen ilmeisen laajasti omaksuma kanta lienee nykyisin vallitseva käsitys Suomen kristillistämisen alkuajoista. Arkeologit sen sijaan ovat valmiita paitsi hyvin varhaisiin kristillisten vaikutteiden saapumisen ajoituksiin myös näkemään varhaisen seurakunnallisen järjestäytymisen.

Kristillisvaikutteisia esinelöytöjä tunnetaan jo rautakauden ns. kansainvaellusajalta 300-400-luvulta eli ajoilta, jolloin kristinusko oli vasta saavuttanut valtionuskonnon aseman Rooman keisarikunnassa. Maanosan mahtavimman valtakunnan esineellisen vaikutuksen ulottuminen Pohjolan perukoille on luonnollista, mutta mitään sisällöllistä tuontiesineisiin ei tarvitse liittyä.

Ranskan kuningassuvun mukaan nimetyltä rautakauden merovingiajalta (noin 500-800-luvut) tunnetaan esineistössä jo identifioitavia kristilliseen perinteeseen kuuluvia hahmoja, kuten Johannes Kastajan symboleita. Viikinkiajalla (noin 800-1050) kristinuskon vaikutteet esineistössä ovat jo niin selkeitä ja alueellisia tihentymiä on havaittavissa, että muiden muassa Turun yliopiston arkeologian emeritusprofessori U. Salo arvelee varhaisen järjestäytyneen seurakuntaelämän alkaneen Suomessa jo 800-luvulla. Nykyisten Kalannin ja Laitilan alueiden Salo olettaa kuuluneen jo 1000-luvulla jonkin ruotsalaisen hiippakunnan hallintaan.

Kotimaa-lehden Talentti-kuukausiliitteessä Salon näkemyksiä nousee vastustamaan perinteisen historiatieteen, tällä kertaa kirkkohistorian, tuntija Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori S. Heininen. Hän perustaa näkemyksensä asiakirjalähteisiin ja erityisesti siihen, että säilynyt ruotsalaisten hiippakuntien luettelo vuodelta 1120 ei tunne Suomea minkään hiippakunnan alueena. Kyse oli Heinisen mukaan vielä tuolloin lähetysalueesta. Hieman pisteliäästi Heininen vertaa Salon varhaisseurakuntateoriaa viime vuosikymmenten kotimaan historian kiistämättä lennokkaimpiin kuuluvaan historiallisen mielikuvituksen tuotteeseen, Matti Klingen hetkeksi suurta suosiota saaneeseen ja yhtä nopeasti unohdettuun merivalta-teoriaan.

Viime vuonna joissakin blogeissa keskusteltiin suomalaisen kristinuskon mahdollisista brittiläis-kelttiläisistä vaikutteista. Niitä on perusteltu paitsi ikivanhalla legendalla piispa Henrikin englantilaisuudesta myös kirkkosanaston yhteneväisyyksistä. Lieneekö sanastossa paljon muutakin kuin omaa kiinnostustani herättänyt sanapari gaeli-kaali ja sitä kautta Henrikin "kaalimaalaisuus". Lönnrotin Kantelettareensa 1840-luvulla tallentaman piispa Henrikin surmarunon ensimmäinen säkeistöhän kuuluu:

Kasvoi ennen kaksi lasta,
toinen kasvoi kaalimaassa,
toinen Ruotsissa yleni.
Se kuin kasvoi kaalimaassa,
se Hämeen Heinrikki,
se kuin Ruotsissa yleni,
se on Eirikki kuningas.

Nyt keskustelevista professoreista sen paremmin arkeologi Salo kuin historioitsija Heininenkin pitävät asiaa vain kelttiläisyydestä innostuneiden esiin nostamana teemana, jolle ei tieteellisiä perusteita löydy. Jos näin on, voi vain arvailla, millaista väkivaltaa "kelttiläisestä" (eli oikeammin anglosaksisesta romantiikan ajan) kulttuurista kumpuava "historian elävöittäminen" ja muu vastaava muinaisuushakuinen toiminta voi tehdä Suomen historialle.

Ammattikouluasioita miettimässä

Päivä meni lumettomassa ja pimeässä, kuin loka-marraskuisessa, Helsingissä ammattikouluasioissa, tarkemmin sanottuna tietokoneasennusalan asioita kokoustaessa. Taajamajuna vei ja Intercity toi. Lähtiessä kuulin kotiaseman lipputoimistolla hieman ikävän uutisen. VR:n virkapostin vastaanotto asemalle on lopetettu vähäisen, lähes olemattoman, henkilökunnan vuoksi. Ikävää tämä on siksi, että se nostaa osaltaan veturimuseotoiminnan kuluja, kun nyt kaikki postiliikenne pitää hoitaa kaupallisen postin kautta. Sähköpostin yleistyminen kun ei vielä auta kirjapakettien ja vastaavien kuljetuksessa. Viimeiseksi virkapostilähetykseksi taisi jäädä Helsingistä saapunut, VR:llä työssä olevien raitiotieharrastajien ystävällisesti kirjastoon lähettämä Raitio-lehden uusin numero.

Ammattienedistämislaitos AEL Malminkartanolla on muotoutunut melko tärkeäksi tukikohdaksi ja teknillisen alan ammattikoulutuksen koordinaatio- ja suunnittelupaikaksi. AEL on historian saatossa ottanut tässä suhteessa aimo kappaleen viittaa perinteikkään Tekniska Föreningen i Finlandin harteilta (tietenkin Tekniskalla tehtiin pääasiassa muuta kuin pohdittiin ammattikoulutusta; AEL taas on alusta saakka ollut koulutusorganisaatio). Vaikka vuorineuvokset (tai ammattiyhdistysjohtajat) eivät taida suoraan osallistua ammattikoulutuksen suunnittelemiseen enää edes UPM-Kymmenen Lotilan kaltaisissa oppilaitoksissa, on minusta hyvä, että suurelta osin elinkeinoelämän ylläpitämä AEL toimii näin keskeisessä asemassa, eikä kaikkea koordinoida edes fyysisesti Opetushallituksesta tai opetusministeriöstä käsin.


AEL:n aulaa koristaa anjovisöljyn voimalla tehty kone.

Ainakin Helsingin ja Pasilan rautatieasemilla mainostettiin ilahduttavan näkyvästi Helsingissä toukokuussa pidettäviä ammattitaidon World Skills -maailmanmestaruuskisoja.

Digitaliaa

Asemalla ei tullut tällä kertaa mieleen Saksaan ehtiminen, vaan omien kantamusten laatu. Kannettava PC, siihen liitetty matkapuhelin ja digitaalikamera (jos Pasilan ratapihalla olisi sattunut näkymään jotakin mielenkiintoista kuvattavaa; nyt ei ollut).

Muistelin, että kävin Helsingissä tiheähkösti 14 tai 15 vuotta sitten talvella. Silloinkaan ei ollut paljon lunta, muistaisin. Mitään tämänpäiväisiä kantamuksiani muistuttavaa minulla ei silloin ollut. Tänäänkään en niitä olisi välttämättä tarvinnut lainkaan. Otin yhden valokuvan (yllä) ja lähetin pari tekstiviestiä puolisolleni. Saman asian olisin voinut hoitaa, kuten 15 vuotta sitten olisin tehnyt: kuva kinofilmikameralla ja tekstiviestit korvaava yhteydenotto soittamalla yleisöpuhelimesta, jotka taitavat olla edelleen paikallaan Rautatientorin puolella. Puhelinkorttikin lompakosta löytyy, tosin ei niin vanha.

Tieto- ja tietoliikennetekniikka on helpottanut ja tehostanut lukuisia asioita (olisin itsekin voinut tehdä kantamuksillani jotakin hyödyllistä) ja mahdollistanut aivan uusia asioita (olisin voinut vaikka blogata ;-). Mutta vielä voitaneen hyvällä omallatunnolla sanoa, että ehdottomia välttämättömyyksiä digitaaliset tieto- ja tietoliikennetekniset järjestelmät ovat vain harvoin. Toki niiden yhtäkkinen lamautuminen saisi paljon vahinkoa aikaan, mutta kohtuullisella varoitusajalla kehityksen pyörä lienee olisi käännettävissä sen verran taaksepäin, että tärkeimmistä yhteiskunnan ja talouselämän asioista selvittäisiin edes välttävästi ilman julkisia tietoverkkoja, mobiililaitteita ja vastaavia noin puolentoista vuosikymmenen aikana yleistyneitä järjestelmiä.

Ekonomiaa

Kotiin päin palatessa poikkesin Elielinaukiolla DataClubin kirjakaupassa, joka oli muuttanut aikaisempaa pienempään liiketilaan sitten viime käynnin. Mitään ei matkaan tarttunut. Yleensäkään useimmat käytännön atk-kirjat eivät nopeasti vanhenevina ole kovin kannattavia investointeja, mutta minun on myönnettävä, että omille silmilleni lukeminen kirjasta on monin verroin mukavampaa kuin tietokoneen ruudulta. Siksi esimerkiksi Microsoftin käyttöjärjestelmä- ja hakemistopalvelutuotteisiin perehdyttävää MCP-sarjaa on tullut jonkin verran hankittua.

Kotimatkalukemiseksi ostin aseman kioskista The Economistin, jota on toisinaan mukava selailla. Erityisesti pidän Charlemagnen kolumneista. Koska en lehteä säännöllisesti lue, voi olla aivan sattumaa, että Kaarle Suuri on (nimimerkkinsä historian kannalta toki paradoksaalisesti) piikitellyt Ranskan suurvaltapyrkimyksiä. Joskus syksyllä arvailtiin, että Ranskan tuki Turkin EU-jäsenyydelle johtuu siitä, että uusia Rolandin lauluja ei haluta, vaan omien ja ydineurooppalaisten sotilaiden rinnalle ja erityisesti niiden eteen halutaan miesluvultaan suuri ja aseellisiakin selkkauksia kokenut Turkin armeija. Turkista tulisi siis EU-suurvallan likaisen työn tekijä aseellisessa kriisissä.

Uusimmassa numerossa Kaarle tuo esiin EU:n ja erityisesti Ranskan myönteisen suhtautumisen Kiinan varustautumiseen, mitä Atlantin toisella puolella ei ole katsottu hyvällä. Euroopasta on viety Kiinaan lähinnä korkean teknologian sotilasmateriaalia. Sellaiseen perustuvat johto- ja tiedustelujärjestelmät yhdistettynä Kiinan massiiviseen tulivoimaan ovat maailman strategista tilaa muuttava tekijä. Kaarlen mukaan kyseessä on tarkoituksellinen vastavoiman rakentaminen Yhdysvaltain dominoinnille maailmanpolitiikassa, ja Ranska on vetämässä EU:ta perinteisestä, toisen maailmansodan päivistä jatkuneesta, atlanttisesta yhteydestä kohti itää.

Atk-asiassa ekonomisti tarjosi katsauksen Applen iPod-ilmiöön. Yhtiön tärkein tulonlähde ovat iPod-soittimen menestyksestä huolimatta edelleen työasematuotteet, joiden markkinaosuus on kuitenkin tietokonemarkkinoiden kokonaisuudessa sangen vähäinen. iPodista voisi tulla uusi veturi yrityksen kokonaiskasvulle, jota tukemaan on tarkoitettu myös Mac mini -konsepti.

Itselleni tuli tosin mieleen, onko Apple lämmittämässä uudelleen jo pian 1990-luvun puolivälin jälkeen hehkutettua yksinkertaisen Net PC:n ideaa. Jos niin on, Applen innovatiivisuus voi olla iso etu laitteen imagon luomisessa. Web-sivujen perusteella ainakin vekottimen muotoilu näyttää ehdalta atk-maailman B & O:lta.

Vai onko Apple iPodeineen ja Mac mineineen muuntumassa - jos ei muuten niin ostavan suuren yleisön mielestä - vakavasti otettavasta tietokonevalmistajasta hupilaitteiden tehtailijaksi? Se tuskin tekisi kovin hyvää tämän hetkiselle työasemamyyntiin perustuvalle taloudelliselle selkärangalle. Apple-ihmiset, analysoikaa te, kun tiedätte enemmän.

Postia Jerseyltä

Tänään on huuhaata luvassa. Mutta ensin asiaa. Kannatti kirjoittaa eilen kissoista. Tänään tuli postia Jerseyn saarelta. Sikäläinen, emämaasta itsenäinen postilaitos (vrt. Posten på Åland meillä) lähetti persialaiskissa-aiheisen pienoisarkin. Bloggaaja voittaa aina. Ei vaan, muutamalta pieneltä postilaitokselta tuli ennen joulua tarjous lähettää täkäläisellä postimerkillä varustettu kortti takaisinpäin, ja vastineeksi luvattiin jokin heikäläinen tuore julkaisu. Mahdollisesti tarjouksen lähettäneet postilaitokset käyttävät vastauksina saamansa kortit merkkeineen joihinkin omiin filatelisiin tarkoituksiinsa. Ymmärtääkseni kauppaa käydään keräilytuotteilla aika lailla, vaikka suuret rahat eivät siinä liikukaan (paitsi Aku Ankka -tarinoissa). Islanti on jo vastannut viikinkiaika-aiheisella ja Gibraltar kuningasparin vierailua kuvaavalla pienoisarkilla.

Vaikka usein mainostan irtautuneisuuttani TV-kulttuurista, Jerseyn saaresta minulle tulee silti ensimmäisenä mieleen televisiossa parikymmentä vuotta sitten esiintynyt poliisimies Bergerac. Arvatkaapa, mitä tulee mieleen Münchenistä (sielläkään kun ei ole tullut käytyä paikan päällä)?

Öistä EU-byrokratiaa

Olen kehunut myös olevani huono näkemään unia tai ainakaan muistamaan niitä, mutta viime yönä tuli harjoitettua melkoisen joustavaa byrokratiaa yhdentyneessä Euroopassa.

Minulla oli tarkkuusammuntaa varten pistooli, johon tarvitsin hallussapitoluvan. Ase oli jokin aivan tavallinen CZ tai vastaava edullinen harrastelijamalli. Jostakin syystä oli selvää, että hallussapitolupa kannattaisi hakea Saksasta Suomen viranomaisten jäykän byrokratian vuoksi. Siispä Saksaan. Matka ei tainnut olla paljon pidempi kuin kotiovelta olisi kotikylän poliisilaitokselle. En muista, millä matkan taitoin.

Niin sitten olin saksalaisella poliisiasemalla, joka muistutti kovasti täkäläisiä vastaavia.

Toimistossa minulta kysyttiin ensin, että eihän ase ole sellainen, joka oli seinällä olevassa kuvassa. Kuvassa oli kummallisella isokokoisella kahvalla varustettu pitkäpiippuinen malli. Ei ole, vastasin. Se oli hyvä, koska kyseiseen aseeseen saivat hallussapitoluvan kuulemma vain Münchenin kaupungissa kirjoilla olevat. Sen jälkeen poliisi pyysi kertomaan asiasta tarkemmin.

Huonolla ja hitaalla kansalaisopistosaksalla sain selitettyä asian kärsivällisesti kuunnelleelle virkailijalle ja ihmettelin saavutustani. Ihmettelin myös sitä, että ymmärsin kohtuullisesti hänen puheensa. Hän puhui kylläkin hyvin hitaasti ja selkeästi.

Poliisi lupasi kirjoittaa hallussapitoluvan, mutta sitä varten piti saada selvitys, miten ase oli haltuuni joutunut. Yksikantaan hän vain kysyi, kenen nimi laitetaan papereihin aseen luovuttajaksi. Hän ehdotti muuatta rautatieharrastajatoveriani, mutta ajattelin että jos ei sittenkään, koska kyseiseltä henkilöltä ei ole kysytty lupaa. Poliisiviranomainen kehotti ottamaan yhteyttä kaupungin yliopiston genealogian (sic!) professoriin, joka kirjoittaisi tarvittavan virallisen selvityksen tapauksessa, jossa luovuttajaa ei voida nimetä.

Yliopisto löytyi pienen haeskelun jälkeen, ja sieltä, matalasta sivurakennuksesta puutarhan keskeltä kaivatun professorin toimisto. Hän oli eläkeikää lähestyvä nainen. Hän kertoi, että voi kirjoittaa lausuntoja vasta iltapäivällä. Minun olisi kuitenkin oltava paikalla ennen klo 17, kun virastoaika päättyy.

Oli kiire töihin ja hetkessä olin Helsingin rautatieasemalla. Mietin, ehtisinkö työpäivän päälle vielä käväisemään uudelleen Saksassa ennen klo 17, mutta luovuin ajatuksesta. Siirtyy ensi viikolle, oli viimeinen uneen liittyvä ajatus.

Joskus teini-iässä kävin eräänä yönä Hampurissa ostamassa CD-soittimen, mutta silloinkin paluumatkalla Helsingin rautatieasemalla huomasin, että siihen olisi pitänyt hankkia myös joku sovitinkappale tai sitten olisi pitänyt ottaa kokonaan toinen malli. Laskeskelin, milloin ehtisin hakemaan sen tai vaihtamaan laitteen.

Mielenkiintoisia juttuja. En ole mikään asefani. Lienenkö pyssyä pidellytkään sitten viime kevään parin ilmapistooliammuntakerran. Ja miksi aina pitää mennä Saksaan? Kelpaisihan sitä köyhälle vaikka Salo, mutta unissa tuo matkailu on onneksi halpaa. Puhuttiinko unessa tosiaan saksaa? Vai noudattelevatko aivotoiminnot yleensäkään kielellisiä käytäntöjä sellaisena kuin valveilla? Kertokaa te unia enemmän näkevät.

Kissanpäiviä

You are a Persian! You are quiet, gentle, and
loving, though sometimes you need extra
attention and care. Some might call you high
maintenance, but you just need to be pampered.


What breed of cat are you?
brought to you by Quizilla

Kissaihmisenä piti mennä tekemään tämä suosittu nettitesti. Että sitten angorakissaksi luulivat näin lyhytkarvaista tapausta. Olisikohan testintekijöillä lajintunnistuksen suhteen vielä opittavaa?

Suurimman osan elämästäni kissojen kanssa enemmän tai vähemmän viettäneenä väitän, että moni suhtautuu kissaan epärealistisella tavalla ja muodostaa kissasta ja sen ominaisuuksista käsityksiä, jotka eivät tee kissalle oikeutta. Näkemykset kissan ehdottomasta itsenäisyydestä, itsekkyydestä ja omapäisyydestä ovat lähinnä kliseitä. "Missen päiväkirjat" sun muut, jotka toki ovat hauskoja, antavat minusta vääränlaisen kuvan kissaeläimen sielunelämästä. Ehkä kyse on siitä, että ihminen haluaa nähdä kissan tietynlaisena olentona ja on mielessään rakentanut roolin, johon eläimen on mahduttava ja jonka pohjalta sen käytöstä tulkitaan.

Itse olen sitä mieltä, että kissan ja ihmisen välisessä suhteessa voimakkain ominaisuus on kissan perheyhteisöllisyys. En ole lainkaan koiraihminen, mutta luulen että kyseessä on saman suuntainen mutta kuitenkin erilainen asia kuin koiran laumayhteisöllisyys. Kissa ei etsi paikkaansa laumassa. Se etsii perhejäsenyyttä, jossa puolestaan ei erikseen tarvitse hakea omaa paikkaa hierarkiassa. Tämä saa kissaa ymmärtämättömän näkemään kissan itsekkäänä ja vaativana otuksena, kun taas kissa itse tuntuu hakevan lähinnä vain tasa-arvoista perhesuhdetta ja ilmeisesti kokee olevansa jollakin tavalla perheenjäsen. (Tätä kirjoittaessa minulla muuten on asiantuntija kehräämässä sylissäni, ja kun kyselen sen mielipiteitä, ei se ainakaan vastalauseita ilmoita.)

Mielenkiintoista oli jokunen talvi sitten tarkkailla Korkeasaaressa amurintiikereiden perhe-elämää. Kyseessä olivat tiikerivanhemmat ja niiden jo aikuiseksi kasvaneet (kolme?) jälkeläistä. Vankeudessa nuo isot kissat eivät voi perustaa lajille ominaisia laajoja reviireitä aivan kuin eivät kotikissatkaan yleensä tee. Niinpä ne keskittyivät viettämään aikaa toistensa seurassa, puskivat toisinaan samaan tapaan kuin kotikissa omia perheenjäseniään - olivat nämä sitten ihmisiä tai lajitovereita - ja tuntuivat viettävän kaikin puolin leppoisia kissanpäiviä.

Elämäni kissat

Huomattavan osan lapsuudestani perheeseemme kuului Miuku-niminen leikattu kollipoika. Se oli aito monirotuinen maalaiskissa, itse asiassa oikein navetasta haettu. Miuku oli väriltään vaaleanharmaankirjava, hieman tabbykuvioinen. Turkki oli jonkin verran normaalia pidempi ja tuuheampi.

Miuku oli kärsivällinen lasten touhotuksille ja leikki mielellään mukana. Maalaiskissan tapaan se vietti paljon aikaa ulkona ja oli hyvä pyytämään päästäisiä ja peltomyyriä. Varsinaisesti se kylläkin söi silakoita. Juuri muu ei sille kelvannutkaan. Pihapiirissä asustelleen fasaanin ja siilin kanssa se oppi elämään rauhanomaista rinnakkaiseloa parin kissan kannalta nolosti päättyneen välienselvittelyn jälkeen. Itse asiassa siilin kanssa Miuku jakoi eväitäkin: kesäyötä ulkona viettäneelle talonvahdille oli annettu yöpalaksi kaksi silakkaa lautaselle. Varhain aamulla lautasen kimpussa oli siili toisella puolella ja kissa toisella, sulassa sovussa omaa kala-ateriaansa nauttimassa.

Siinä, missä Miuku oli mutkaton maalaispoika, oli Ekku - oikeammin Simbala Egorus (kasvattajanimi Simbala tarkoittaa kuulemma pientä leijonaa) - rotukissoista jalosukuisin. Ekku oli abessinialainen, muinaisen Egyptin palvottu temppelikissa, Nefertitin lemmikki. Se oli äärimmäisen kaunis, sulavalinjainen ja ylväs, palkintoja kerännyt näyttelyvalio. Kuitenkin tutustumisen jälkeen se oli mitä ystävällisin ja seurallisin otus. Ekun katse oli vakava ja mietteliäs. Kuin kissa olisi kantanut tuhansien vuosien sivistyksen taakkaa, kaikkea tietoa ja sen tuomaa huolta pyramidien rakentamisen päivistä alkaen meidän aikoihimme saakka. Ja totta, Ekku oli hyvin viisas ja hahmotti monien asioiden, kuten ovien ja pakastekalaa sisältävien kattiloiden, toimintaperiaatteita. Nimenomaan pakastekala oli sen herkkua.


Ekku miettii, ottaisiko aurinkoa vai pysyttelisikö varjossa.

Ekku vietti kissanpäiviään puolisoni lemmikkinä niihin aikoihin, kun aloimme seurustelemaan. Kissa ja emäntänsä olivatkin olemuksiltaan varsin yhteensopiva pari. Aluksi Ekku oli hieman varautunut. Halusihan se varjella emäntäänsä kuin pieni leijona. Mutta herrasmiehinä sovimme, että tytöstä riittää meille molemmille.

Kikka oli nuori tyttökissa, jonka tilapäisen sijaisvanhemmuuden puolisoni ja minä saimme ensimmäisen yhteisen kotimme vuokrasopimuksen kaupanpäälle. Tamperelaisen laulajatarkaimansa tapaan kissaneiti oli pitkäkarvainen blondi. Se oli varsinkin aluksi hieman "blondi" myös tekemisiltään, mutta ymmärtäähän sen: oma perhe oli lähtenyt pois ja nuori kissa joutunut yhtäkkiä vieraiden ihmisten, tosin kissa-sellaisten, hoiviin. Kikka oli varsin moniruokainen: sille maittoi moni kotiruokakin. Sen sijaan pitkä turkki oli ulkona viihtyvälle eläimelle hankala varsinkin syyssateiden aikaan. Harjalla ja ajoin saksillakin oli käyttöä. Yhteiselo Kikan kanssa jäi vuoden mittaiseksi, mutta kissamaista perheyhteyttä ehti siinäkin ajassa syntyä. Aikanaan Kikan oma perhe sitten palasi Suomeen, ja siinä taisi kissalla olla taas uusi opetteleminen.

Useamman kissattoman vuoden aikana harkitsimme milloin abessinialaisen, milloin maine coonin, milloin monirotuisen ja milloin norjalaisen metsäkissan perheenjäseneksi ottamista. Asia järjesti itse itsensä, kun edellissyksynä puolisoni toi kotiin työpaikkansa lähelle eksyneen pienen tyttökissan. Karkulais- ja sittemmin kesäkissaepäilyä tuki kissalapsen sisäsiisteys ja se, että se ei ilmeisen kovista kokemuksistaan huolimatta pelännyt ihmisiä.


Kissat osaavat ottaa rennosti. Vilma näyttää mallia.

Monirotuinen, mutta niin luonteensa, ruumiinrakenteensa kuin turkkinsa pehmeyden ja kuvioinnin puolesta selkeät bengalilaisen geenit omistava kissa oli heti kuin kotonaan, ja muutaman päivän jälkeen aloimme toivoa, että kukaan ei kissaa kaipaisikaan. Niin ei käynytkään, ja Vilmasta tuli perheenjäsenemme. Ilmeisesti bengalilaisen luonteensa vuoksi kissaneiti on, jos mahdollista, vielä ihmisläheisempi kuin muut tässä mainitut kissaystävät olivat. Vilma viihtyy niin kirjahyllyssä, keittiön työpöydällä, olohuoneen sohvapöydän alla, ateljeehuoneen tarvikelaatikossa tai yleensä missä hyvänsä, missä muu perhe on läsnä. Ja ulkoilukaudella ruokahalu muistuttaa vähän isommankin Bengalin viidakoissa elelevän raitakuosillisen kissan vastaavaa. Kaikki kelpaisi perunoista alkaen. Talvella kulutus ja ruokahalu on pienempi.

Jos Miuku oli pellon laitaa mittaileva ja metsästystä harrastava maalainen, Ekku tyylikäs maailmankansalainen ja syvästi sivistynyt humanisti, ja Kikka sopivasti bimbo teiniprinsessa, niin Vilma on iloinen nörttityttö. Pimeinä ja viileinä syksyn ja talven iltoina se on erityisen kiinnostunut palomuurista. Viime yönkin kissaneiti vietti palomuurin vieressä, vaikka pyysimme sitä unikaveriksi omaan makuuhuoneeseemme.

Katto pään päällä

Eilen asentajat saivat kattopellit päälle. Kohde oli heidän mukaansa helppo. Suora ja terve talo. Uuden katon profiili on Rautaruukin kotimaisesta teräksestä perinteiseen tapaan pystysaumattu, samanlainen kuin alkuperäinenkin oli. Sellainen sopii tyyppitalon yleiseen ilmeeseen. Aikanaan näitä rakennettiin tiilikatoilla, ja nämä viimeiset usein peltikatoilla. Vanhojen peltikattojen ongelmana oli aluskatteettomuuden aiheuttama veden kondensoituminen lumien sulaessa ja muutoinkin tämän kaltaisina talvina. Asiaa ratkottiin erilaisin yläpohjan tuuletusratkaisuin, kuten tässäkin talossa on tehty. Aluskate on kuitenkin ainoa lopullinen ratkaisu. Nyt oli sopiva aika teettää remontti, kun katto olisi ollut joka tapauksessa maalattava lähivuosina, mikä puolestaan ei olisi ollut kovinkaan järkevä investointi aluskatteettomuuden vuoksi ja vanhan katon kyseessä ollen. Materiaalitoimitusten edulliset talviehdot ja asennusfirman aikataulu puolsivat talvityötä.

Nykymuodin mukainen profiili olisi ollut kokonaiskustannuksissa reilut tuhat euroa edullisempi, mutta pystysaumattu pelti on rakenteeltaan vahvempi kuin aallon muotoon prässätty. Pystysaumattu malli tukee myös aurinkoenergian keräintasoja, jos sellaisia tulee joskus tarpeelliseksi asentaa.

Peltisepät tulevat ensi viikolla viimeistelemään työn piipun pellityksillä ja lumiesteiden ja muiden kattotuotteiden asentamisella.

Nomen est omen?

Vuoden lupaavin blogin nimi on Junakohtaus.

Tosiasiassa rautatieaiheisia blogeja ei oikeastaan ole, koska monet rautatieharrasteeseen liittyvät ajankohtais- tai teemasivustot olivat olemassa ennen kuin koko blogi-hypeä oli keksitty. Resiina-lehden Tasoristeys-palstan ideaa havaintojen ja vastaavien seikkojen toimitukselliseen journalismiin perustuvasta raportoinnista uusintavat sivustot eivät ole katsoneet tarpeelliseksi identifioitua blogi-nimen alle. Aivan kuten useat muutkin harrastesivut.

Esimerkkinä mainittakoon Kimmo Kotimäen ylläpitämä Suomen Rautatiesivu, jonka perinteet juontavat juurensa lähes seitsemän vuoden taakse, aikoihin jolloin eri harrastusrintamilla ryhdyttiin aktiivisesti Internetin hyödyntämiseen.

Töissä

Khilou ja B. Virtanen haastoivat kirjoittamaan työnteosta. Olisi kiva kirjoittaa ihan oikeasta, parhaimmillaan jopa lapiolla tehtävästä työstä, mutta se onnistuu lähinnä veturitallilla toteutettavien harrasteiden yhteydessä, ja tammikuussa ei siellä juuri harrastella. Se on hyvinkin totta, että oikean työn tekemisen katselussakin silmä lepää. Rakennustyömaat, satamat ja ratapihat ovat hienoja. Niin on pyöräkuormaajan baletti parkkipaikan lumenaurauksessakin.

Jospa kuitenkin yritän.

Aamupäivän oppituntien aiheena oli edelleen Apache2:n konfigurointi. Käyttöympäristönä oli Linux (SuSEn 9.2 -distribuutio), joskaan se ei asiaan paljon vaikuta. Toissijaisesti tietysti niin, että konfigurointitiedostoja käsitellään mieluusti Emacsilla (POSIX-ympäristöjen idioottivarman yleistyökalun käyttötaito on minusta hyödyllisempi kuin järjestelmäkohtaisten, joskin ehkä näppärienkin editorien hallinta), kun Windows-käyttöympäristössä olisi Notepad kovassa käytössä.

Opetustapani on perinteinen, ehkä behavioristinenkin. Mutta jos yhteen palvelimeen ei ole aikaa kovin runsaasti, on peruskonfiguroinnin opiskelu konstruktivistisesti melko tehotonta. Kun perusteet ovat hanskassa, voi kokeilla ja konstruoida paljon vapaammin. Ymmärrän konstruktivistismin idean erityisesti filosofisissa, yhteiskunnallisissa ja vastaavissa kysymyksissä, joissa indoktrinaation vaara on aina väijymässä. Uskon, että konstuktivistinen oppimiskäsitys tuli aikanaan pinnalle terveenä vastavoimana - ei niinkään vanhoille käytännön didaktisille menetelmille vaan - sille ajattelutavalle, joka käytännöllisten oppien ohessa pakkosyötti myös arvoja.

Ehkäpä konstruktivismin kokonaisvaltaisin siunaus pätee juuri abstrakteissa asioissa. Sen sijaan käytännön taitoja, kuten kieltä (oli se sitten saksa tai perl) tai asentamista (oli se sitten peltikattoa tai web-palvelinta) on vaikea oppia, jollei osaamisen rakennuspalikoita anneta riittävän selkeinä.

Iltapäivän asennustehtävässä opiskelijat pääsivät sitten konstruoimaan kohtuullisen vapaasti. Pienen "intranet-palvelimen" piti tarjota tiettyjen reunaehtojen puitteissa Linux-alustalle rakennetut DHCP- ja nimipalvelu ISC:n palvelimilla ja web-palvelu Apachen serverillä. Vapaan kokeilemalla oppimisen kannalta ongelmana olivat segmentoimattoman verkkoympäristön tarjoamat rajoitetut testausmahdollisuudet.

Opettaminen on osa toimenkuvaa. Jonkin aikaa päivästä vei kiinteistön VLANien välisten yhteyksien virittely SurfManager-palomuurinhallinnassa, joka toimi tänään yllättävän hitaasti. Lieneekö suuria muutoksia joulukuussa kokenut käyttöliittymä yhtenä syynä siihen.

Niin Opetushallitus kuin Taitaja-ammattitaitokilpailun atk-puolen seminaari kutsuivat tapahtumiinsa. Myös omat viranomaisvelvollisuudet vaativat lähiaikoina pääkaupunkiin. Aikataulutustyötä siis. Viranomaisvelvollisuuksista ei voi luistella, ja sijaisia on vaikea löytää, joten Hakaniemen ja Turun tapahtumille kalenteri joutui näyttämään ainakin Odota seis -esiopastetta.

Yksi aktiivinen kauppamieskin soitti. Ison pomonsa growing global -ideaa levitetään nyt Pohjolan perukoilla kuin Rooman kirkon oppia Ansgariuksen päivinä konsanaan.

Sellaistahan se, työtä tuokin. Fiksuja opiskelijoita ja asiallisia yhteistyökumppaneita. Mukavaa työtä.

Kämppä remonttiin

Oikeitakin töitä näki kotona hetkisen, kun tänään aloittaneet kattomiehet pimeän laskeuduttua olivat päättämässä päivän urakkaansa.

Pakki päälle

Oikea työ siis tehdään vasaran ja sahan kaltaisilla välineillä. Blogistaniin palannut Markku Jantunen - jonka vahvasti epäilen viettäneen bloggaustaukoa kalastelemalla Sääksmäen suunnalla - on kirjoitellut paljon asiaa energiantuotannosta ja erityisesti vaihtoehtoisista energiamuodoista. Rationaalisesti ajatellen erilaiset tänään vaihtoehtoisiksi katsottavat tuotantomuodot ovat pitkässä kehityksessä mitä järkevimpiä. Fissioreaktioon perustuva ydinvoima - kun se maltetaan riisua ideologioista - on liian riskialtis ollakseen vakavasti otettava ensisijainen energiantuotantotapa vuosikymmenten aikajänteellä. Sitä kun ei voida tarkastella yksinomaan nykyisen vakaan ja syvän rauhantilan näkökulmasta. On varauduttava siihen, että mikäli maailmantaloudessa tapahtuu merkittäviä muutoksia (esimerkiksi Jantusen ennakoiman öljykriisin muodossa), geopoliittinen tilanne ei säily yhtä vakaana. Sen suurempia uhkakuvia ei tarvitse ajatella kuin ydinpolttoaineiden tuonnin vaikeutuminen.

Elinkeinorakenteen taantuma 1940-1950-lukujen tilanteeseen on yksi aivan realistinen tulevaisuudenkuva. Se ei kuitenkaan ole mutkaton, koska elinkeinorakenteen muutos aiheuttaa väistämättä kulttuurin muutoksen. Jos elinkeinojen harjoittamiseen voidaankin hakea toimivia malleja 50-60 vuoden takaa, ei noiden mallien kanssa historiallisesti yhteensopiva ja sikäli toimivaksi tiedetty kulttuuri (eräänlainen yhtenäiskulttuuri, josta viehättävä, mutta epäilemättä hyvin kaunisteltu kuva annettiin esimerkiksi viime keväänä ilmestyneessä Koirankynnen leikkaaja -elokuvassa) sovellu materialistisesti taantuvaan tilanteeseen.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika aina 1980-luvulle saakka oli taloudellisen kasvun ja materiaalisen vaurastumisen aikaa, ja elinkeinojen harjoittaminen oli kiinteässä yhteydessä talouskasvun ideologiaan. En ole erityinen mentaalihistorian ystävä, mutta juuri mainittua taustaa vasten väitän, että on lähes itsestäänselvää, että voimakkaan kasvun aikana 1940-luvun lopulla länsimaiset ihmiset kokivat olonsa kutakuinkin yhtä onnellisiksi kuin materiaalisen yltäkylläisyyden aikana. En ihmettelisi, vaikka muutaman edellisen vuosikymmenen länsimaiset ihmiset olisivat olleet keskimäärin jopa nykyihmistä onnellisempia. Heillä oli elämänkaaren mittakaavassa odotettavissa lähinnä hyvinvoinnin kasvua, joskin uhkana väijyi kolmas maailmansota. Ilman tuota uhkaa tulevaisuus näytti kuitenkin suhteellisen selväpiirteiseltä. Nyt materiaalisen kasvun odotukset eivät realistisesti ajateltuna voi olla läheskään yhtä suuret, vaikka suursodan uhkaa ei olekaan. Taloudellinen taantuma tuntuu todennäköisemmältä kuin muutama vuosikymmen sitten. Silloin sen olisi aiheuttanut sota, joka luultavasti olisi lopettanut paljon muutakin. Nyt uhkatekijöitä on enemmän, ympäristö luonnollisesti yhtenä niistä.

Rajuja yhteentörmäyksiä elinkeinorakenteen muutoksen kanssa kokisivat monet virtuaalisen ja "city-kulttuurin" muodot. Yökerhoissa ei yksinkertaisesti voisi huvitella eikä verkossa nörtteillä aamuyöhön, kun aamulypsyllekin pitäisi päästä :-) Yksityisille kansalaisille kulttuurin muutos voisi aiheuttaa rajujakin vieraantumisoireita eikä niitä sovi pilkata tai vähätellä. Mutta vähintään yhtä kovan iskun kokisivat monet nykykulttuurin kanssa yhteensopivat ja erityisesti sen synnyttämät elinkeinot. Se voisi olla ongelma jo yhteiskuntarauhan kannalta.

Mielenkiintoinen kysymys on mielestäni se, millainen kulttuuri olisi yhteensopiva nopeahkossa ja voimakkaassa, elinkeinorakennetta muokkaavassa taloudellisessa taantumassa. Nyt puhutaan vielä monta kertaluokkaa suuremmasta asiasta kuin kotimaisesta 1990-luvun alun lamasta. Tilanne voisi synnyttää 1300-luvun ruton ajan tyyppisiä ääri-ilmiöitä, mutta voisiko niistä tulla enää niin vallitsevia? Ainakin erilaiset ääri-ilmiöt ovat tehokkaita haittamaan niiden resurssien hyödyntämistä, jotka olisi mahdollista hyödyntää.

Joka tapauksessa suuri muutos synnyttäisi uutta kulttuuria, oli se millaista hyvänsä. Sitten toiveajattelullinen kysymys: millainen kulttuurin "pitäisi" olla, jotta se olisi yhteensopiva elinkeinorakenteen muutoksen ja muiden reunaehtojen kanssa eikä siten jarruttaisi olemassaolevien resurssien käyttöä? Minusta olisi viehättävää ajatella betonimyllärin filosofointia, rillumareita ja tuoreen puun tuoksua, mutta se kaikki on nousukauden kulttuuria.

Vesisade tammikuussa ei ole reilua

Työmaalla konfiguroitiin Apache2:ta. Se on kelpo työkalu ja nimenomaan työkalu. Apachen samoin kuin ISC:n serverien iso etu on se, että vaikka niiden konfigurointi voi ensi kerran tehtynä vaikuttaa työläältä, eivät pääasiat juurikaan muutu vuosien saatossa, vaikka asentajalta piilossa oleva tekniikka saattaa kehittyä paljonkin.

Ilta meni väännellessä ihmisruumiita, niin omaa kuin muidenkin, erikoisiin asentoihin. Ensimmäinen kerta dojolla tänä vuonna. Innostus ei ole kova. Matto-ottelu oli rankkaa, kun on tullut keskityttyä viime aikoina lähinnä syömiseen, istumatyöhön ja muuhun laiskotteluun. Toiset jaksavat ihailtavasti: Kaitsu perheineen oli ollut jokusen viikon Brasiliassa treenaamassa capoeiraa. Ajattelin itseäni capoeiraa tekemässä (vai "tehdäänkö" sitä?) ja se vasta hassu ajatus oli. Hyvä jos kärrynpyörä on edes etäisesti pyörää muistuttava. Ja pelkästä voltin ajattelusta nyrjähtävät aivot.

Kotiin tuomiseksi huoltoasemalta jäähdytinnestettä autolle ja päärynävissyä sen isäntäväelle.

Olisi aika mennä nukkumaan. Koska en juurikaan näe unia (tai en ainakaan muista niitä; jotkut nimittäin sanovat, että kaikki niitä näkisivät), riskeeraan ja jätän noudattamatta Pinserin Samin kummitusjutun ohjetta. Mutta Timon taannoinen unikuvaus tuntui jossakin määrin tutulta sen vähän perusteella, mitä omista unistani muistan. Sotatila tai "harmaa vaihe" ovat minullakin kummitelleet samoin kuin unimaailmassa mitä toimivimmat ja normaaleimmat mutta sen ulkopuolella mitä oudoimmat - yleensä mekaaniset - laitteet.

Kummituksista mieleen, puolisoni ja minä näimme muutama kesä sitten varsin vekkulin sellaisen Kalevankankaan hautuumaalla. Niitä olisi kiva nähdä lisää.

Klassikko

Moniko muistaa tämän:

Missä oikeus, missä vääryys?

Ryhmä tavallisia vapaa-ajan viettäjiä joutui ikävällä tavalla kokemaan kuinka erään korkeatasoisen (ei ehkä enää) hotellin portieeri hääti joukon illanvietostaan, makkarangrillauksesta. Samoin kävi Hartikaisen ja Lehdon (Koljosen) tiekiistassa, jossa epäasiallisesti revittiin salaojat auki ja viaton sai maksaa viulut.

nimim. tunnelma pilalla ja paha mieli.

Eikö tuossa ole tiiviisti ja kauniisti kaikki, mitä toisinaan kantaa ottamaan pyrkivän haircut-blogin merkinnältä vaaditaan? Auliksen ja kumppanien kirje muuten on oma bloginpidon ohjenuorani samassa määrin kuin ensimmäisessä blogimerkinnässä mainostamani M. A. Nummis -sitaatti "Wovon man nicht sprechen kann, daruber muss man schweigen".

Häh? Tietysti se on M.A:ta. No on se!

Arkinen maanantai

Työpäivä meni nimipalvelimen toimintaa läpi käytäessä. Minusta täysmanuaalisen konfiguroinnin mahdollistava ISC:n BIND on nimipalvelimen toimintaperiaatteen opettelun kannalta parempi kuin esimerkiksi Windows-palvelimien tarjoama DNS-palvelu. Varsinkin eri tyyppiset tietueet ovat siinä selkeämmin asentajan edessä kuin Windowsissa, joten niiden merkitys konkretisoituu paremmin. Ja onhan BIND muutenkin kotonaan muutamaa kertaluokkaa raskaammissa ympäristöissä kuin Windows-serverit.

Illalla räntäsade muuttui vedeksi, mutta teki mieli lähteä ulos. Ladulla lumi oli vielä valkeaa, ja yllättävän monta hiihtäjää sitä kulutti. Mutta märkä alusta oli raskas ja luisto tiessään. Joku sitkeä hiihti perinteistä - ehkä liisterin avittamana - mutta suurin osa vapaata. Vesisateessa hiihtämisessä on oma erikoinen tunnelmansa. Tosin jos ei olisi tietoa lämpimästä suihkusta ja kuivista vaatteista, tunnelma voisi olla toisella tavalla erikoinen.

Illalla soi lankapuhelin tavanomaista tiheämpään. Eli kaksi kertaa. Elämme nykyään lintukodossamme sangen rauhassa. Ensin puhuttiin Ilkan kanssa sisällissodan ajan tietyistä tapahtumista ja sitten virtuaaliasennettiin työryhmäverkkoa.

Mitä pinseriläisissä blogeissa tapahtuu tänä vuonna?

Onkohan kukaan ennustanut kotimaisen blogiscenen tämän vuoden mega- tai edes nanotrendejä (muuta kuin iänikuista luuppia siitä, miten blogien yhteiskunnallinen merkitys kasvaa)? Itse sanoisin, että viime vuoden iso juttu oli käytännössä pieni, mutta muutti median rakennetta ja ehkä sisältöäkin huomattavasti. Taustalla oli oikeastaan yksi pienehkö tekninen seikka. Nimittäin Blogger-palvelun tarjottua kommentointimahdollisuuden kirjoittajien välinen keskustelu siirtyi kommenttipalstoille, jotka aiemmin olivat vain atk-fakiirien tarjoamaa herkkua. Kommenttipalstojen yleistyttyä tuotosten välisiin linkityksiin perustunut verkosto taantui. Linkitykset vähenivät ja muuttuivat laajoista keskustelupuheenvuoroista lyhyiksi viitteiksi. Blogeista tuli enemmän perinteisten, toisistaan riippumattomien ja omaa elämäänsä elävien web-sivujen kaltaisia.

Sedis on väsännyt sanatyöläisen tupakkiaskinkannen omalle sivulleen. Olisikohan se trendi, joka näennäisestä pienuudestaan huolimatta voisi tehdä isoja muutoksia blogikulttuuriin, kun sille vain keksii tehokasta käyttöä?

Kirjoituspuuhia myrskyvaroituksen jälkeen

Erwin taisi malttaa sitten pysytellä lähempänä saksalaista kielialuetta. Hyvä meille. Jossakin vaiheessa varoiteltiin, että kattopellit olisivat täälläkin vaarassa. Jos huonosti olisi käynyt, ei Rautaruukin kolli tuossa pihamaalla pressun alla paljon olisi lohduttanut. Itse asiassa se vasta paradoksaalista olisi ollutkin. Mutta ei olisi naurattanut.

Kanervilla ja männynoksilla täytetyn kukkalaatikon tuuli kyllä meinasi pudottaa keittiön ikkunalta. Ihmiskäden ja akkuporakoneen väliintulo pelasti laatikon. Mikähän siinäkin on, että vaikka ruuvia, pulttia, mutteria ja muuta nippeliä tulee hamstrattua aina tilaisuuden tullen, ei tunnu löytyvän oikeaa kokoa, kun tarve olisi.

Olen harjoittanut pitkästä aikaa kahta nykyään kovin harvinaista asiaa: kirjeen kirjoittamista (ei tosin käsin, vaan WP:n ja Lexmarkin avulla, mutta konkreettisen paperikirjeen kuitenkin) sekä kansainvälistä harrastustoimintaa. Antoniolle lähtee infoa täkäläisten rautateiden nykytilanteesta. Paljon on kuitattu yhdellä URL-osoitteella. Toivottavasti pystyvät hyödyntämään sitä, vaikka yhteydenottotapana olikin perinteinen kirje. Antonio ja Maria-rouvansa olivat viime vuosikymmenellä aktiivisia kirjeenvaihtokumppaneita ja loppumattoman kiinnostuneita kaikesta, mitä Suomen rautateillä tapahtui. Onneksi kommunikaatio voidaan käydä englanniksi. Sitä vain pitäisi harjoittaa enemmän, ja kansainvälistä toimintaa yleensäkin. Mutta kun täällä pirtin nurkassa on niin mukava olla karvalakki korvilla.

Blues at the depot

Aamupäivällä sain töihin lähtevältä puolisoltani kyydin veturitallille. Olavi saapui hetken päästä. Puhuttiin menneistä ja tulevasta. Kahvia - tai Olavin kyseessä ollen mieluummin teetä - emme keitelleet, koska tallin vesijohto suljetaan talveksi jäätymisvaaran vuoksi.

Jotkut sanovat, että nykyään kaikki on paremmin kuin ennen. Tämä ei pidä paikkaansa, koska on hyötyä tai ainakin "hyötyä" tuottavia asioita, joiden toteuttaminen oli aikaisemmin mahdollista suhteellisesti pienemmin resurssein kuin nykyään. Rautatieharrastajien tuskin tarvitsee kahta kertaa arvata, mitä tarkoitan.

Eiköhän jotakin uutta tulevalle kesälle yritetä keksiä. Kieltämättä toiminta tallilla on toimintamahdollisuuksien kavennuttua polkenut yhä enemmän paikallaan jo pitkään. Ei tietenkään todellisuudessa, mutta yleisön kannalta. Kaikki käytettävissä oleva tila on avattu näyttelykäyttöön jo 1990-luvun lopussa, ja yhtä lukuunottamatta kaikki veturit ovat olleet näyttelykelpoisia jo aiemmin.

Olavin lähdettyä ajelemaan takaisin kohti suuria tasankoja päivitin tallimestarin huoneessa tietokoneen virustorjuntaohjelman. Puhelinmodeemiyhteydellä ja hitaalla tietokoneella se vie kauan. Katsastin odotellessa muut pilttuut. Paikat olivat kunnossa.

Pumppuresiinan kohdalla vasta tajusin konkreettisesti. Yhdet pojankädet tuskin enää tarttuvat tuon kahvoihin. Eivät saa resiinaa liikkeelle, ei edes Vaarin tai meidän muiden avulla. Ei kokeilla, liikkuisiko se ensi kesänä jo yksin, ilman miesten apua. Ei viedä siskoa ajelulle vaihteelle ja takaisin, kääntöpöydän yli ja takaisin ja vielä kerran vaihteelle ja takaisin.

Hämärässä, kylmässä, harmaassa tallissa ajatus ainaiseksi jääneestä joulusta ei jaksanut lämmittää. On asioita, joiden soisi olevan pelkkää kuvitelmaa.

Ohi on (äijäkulttuuri Blogistanissa?)

Yllättävän vähäiselle huomiolle jääneen armeijablogin (tilapäis-sellaisen?) aamut tulivat täyteen. Hyvää res...siviiliä!

Jossakin vaiheessa hyvin korkealle listasijoitukselle nousseen Asento-blogin jälkeen eivät armeijakirjoitukset ole juuri listasuosiota saaneet. Onkohan se yksi merkki siitä, että äijäkulttuuri joutuu Blogistanissa yhä ahtaammalle?

Ei ole oikeudenmukaista verrata erilaisia hengentuotteita toisiinsa, mutta kaikkien sotaväkiaiheisten nettikirjoitusten äitinä, isänä ja mannerheimina pidän edelleen Kari Huhtaman ei-blogityyppistä Sotapäiväkirjaa.

Nyt menen harjoittamaan aktiivista ja rauhantahtoista äijäkulttuuuria ja lukemaan Tekniikan Maailmaa.

Sunnuntai keskellä viikkoa

Sellaisilta nämä arkipyhät tuntuvat, sunnuntailta. Lumitöitä ei ollut ilmaantunut lisää, ja puolisoni lähdettyä töihin siivosin uunin, otin joulukoristeet pois ja pätkin kuusen polttoaineeksi. Oksat päätyvät keväällä hakkuriin ja kompostinkuorikkeeksi. Pyrstötähti liiterin ylisillä ja kynttelikkö keittiön ikkunalla jääkööt nuutinpäivään. Eivät tammikuun aamut ja illat liian valoisia ole.

Imuroidessa rikoin hyvin palvelleen Vampiren, vai olikohan se kuitenkin Vampyrin, kärsän. Siitä tuli sanomista, mikä on ihan oikein.

Iltapäivällä lähdin katsomaan, olisiko lumisateen jälkeen ehditty tehdä latu pyhäpäivästä huolimatta. Kunnan urheilukenttämestari oli ollut tapansa mukaan toimelias, ja erinomainen latu löytyi. Tosin oma pitoni, pikkupakkasen tervapohjainen, oli kovaksi tampatulle ja pinnasta kostealle ladulle liian liukas. Monen muun ohella naapurin Jussi oli tullut myös hiihtoaikeisiin. Kun kanssahiihtäjiä oli näkösällä, äijäilimme lumen kosteudella, synteettisen ja tervavoiteen sopivuudella, Swixillä ja Startilla. Kun muita ei näkynyt, jutustelu kääntyi siihen, miten hiihto tuntuu taas niin raskaalta. Molemmilla oli tästäkin asiasta sama mielipide.

Hiihtolenkin jälkeen leikin vähän aikaa läskitarzania pihakoivun oksassa. Se kannatti, koska selässä naksahti miellyttävällä tavalla jokin nikama, joka vaivasi viikon alusta saakka.

Naapuriseurakunnan kirkossa lauletaan vielä tänä iltana joululauluja. Olen hengessä mukana hörppimällä glögiä ja tuhoamassa piparkakkulaatikon pohjia.

Yhdistystoiminta tuottaa melkoisen määrän paperia tammikuussa.

Loppiaisaattoilta lumitöissä

Lumisade jatkui kuorotytön lähtiessä. Lähdin minäkin pihalle kävelemään lumikolan perässä. Tänä talvena on näillä nurkilla liikkunut hyvin huomaavainen pyöräkuormaajan kuljettaja. Hän on aurannut maantien ja kevyenliikenteen väylän välisen sinänsä lyhyen mutta hankalan kaistaleen, johon heittävät lunta niin tietä kuin pyörätietäkin auraavat. Aikaisemmin työläs pätkä on jätetty käsipelillä siivottavaksi.

Kyllä lumityöt silti työstä kävivät. Lieneekö huomiseksi luvassa lisää.

Tyhjä tiistai

Luulin eilisen suksimisen jälkeistä selkäkipua vain huonosta lihaskunnosta johtuvaksi rasitukseksi, mutta se oli jonkun pöpön uudenvuodentoivotus. Yö meni palellessa ja valvoessa, ja iltapäivän oppitunneilla alkoi ajatus katkeilla. En sitten olekaan tehnyt töiden jälkeen yhtään mitään, paitsi vastaillut ja soitellut puhelimella, kun moni on halunnut täyttää tilaa lähiaikojen kalenterissani (soitan mieluummin perinteisellä lankapuhelimella, jos se vastaanottajan oman numeron kannalta vain on taloudellisesti järkevää, ja sitähän se on erityisesti, jos tällä on lankapuhelin samalla teleliikennealueella).

Radiossa tuli hyvä ohjelma riimukivistä.

Tsekkiläisvalmisteinen, 20.12. Suomeen saapunut Dm12-moottorivaunu on ollut tänään ensi kertaa koeajossa välillä Psl-Hl-Psl.

Informaatiohyökyjä?

Mauton otsikko, anteeksi.

Sediksellä oli taas kerran pohdittu kannanotto hyökyaaltouutisoinnista ja informaation hankintamahdollisuuksista. Blogit ovat vielä niin uusi asia, että organisoitua seurantaa riittävine lähdekritiikkeineen tiedotuksen taustaksi olisi luultavasti ollut hankala järjestää, koska mitään organisaatiota ei ollut. Itse asiassa mahdollisen lähdekritisoimisen (viestintäpäälliköt ja vastaavat?) ohella seurantaan tuskin kannattaa pohtia sinne ulkoasiainministeriön komentokeskukseen mitään ihmisorganisaatiota, vaan jonkinlaista netskyläisellä ahkeruudella toimivaa mutta hyväntahtoista "nettimatoa" käymään läpi suurten hakukoneiden halutuilla hakusanoilla saatavia tuloksia. Mutta mahtavatko hakukoneet pystyä päivittämään tietokantojaan niin reaaliaikaisesti kuin kansa vaatisi.

Blogeista ei taidettu paljon puhua syyskuun 2001 terroristihyökkäyksestä tiedottamisen yhteydessä, mutta IRCin kerrotaan olleen silloin informaatiotekniikan eturintaman tiedonvaihtokanava. Mitähän mahtaa olla blogien tilalla, kun seuraava suuri uutinen - toivottavasti kerrankin jotain oikein isoa kivaa - tapahtuu?

Lopuksi: tämä ei sovi yhteen ihmisten korrektiuteen luottamisen ja vapaan tiedonvälityksen ihanteiden kanssa, mutta melkein toivoisin, että tietynlaiset lehdet itsesensuroisivat itseään niin, että lakkaisivat kirjoittamasta enää mitään hyökyaallosta, ja keskittyisivät siihen, minkä parhaiten osaavat: ihmisten viihdyttämiseen. Viihteeksi löytyy takuulla jotakin kevyttä.

Tosin kyllä radiossakin osataan. Reportteri uhosi tietävänsä, että Yhdysvalloissa varoitus maanjäristyksestä oli saatu jo suhteellisen varhain, ja ihmetteli rivien välissä periamerikkalaista pahuutta. Haastateltavan, joka taisi olla geologian asiantuntija, piti kaksi kertaa muistuttaa aikavyöhyke-nimisestä asiasta, eikä tuntunut sittenkään menneen perille.

On myönnettävä, että tuota kuunnellessa puolisoni ja minä jouduimme turvautumaan erään taiteellisen herran lanseeraamaan - jääköön tässä tarkemmin selvittämättä - käsiliikkeiden sarjaan, jolla voi tehokkaasti ilmaista asiantilaa, jolle ei kielessämme taida olla suoraa ilmaisua.

Puheiden perumisia heti alkuvuodesta

Perun toistaiseksi K3b-ohjelmalle myöntämäni kehut ja Voiton kunniamerkkiin rinnastettavan rinnastuksen Ladaan. Lopputuotteiden laadunvarmistus käytännön työssä kertoi todella karua kieltä. Syy voi toki olla muuallakin kuin ohjelmallisella puolella. Tutkitaan.

Riitelyoppia a'la Rautavaara

Joskus paluu arkeen ja ehkä hieman tiukalle aikataulutettuun sellaiseen voi kiristää pipoa kilttienkin ihmisten kesken:

- Olet sinäkin yksi *sensuroitu* päivänsäde.
- Ja sinä yksi *sensuroitu* menninkäinen.

Tuon jälkeen ei voi edes leikkiä kiukuttelevaa.

Voi vaikka suksia hankeen. Mutta sepä on ollutkin tänä talvena joka kerran raskasta. Tänään taivas tarjoili märkää lunta.

Nytpä pitää lähteä etsimään nukkumaseuraa ja selvittämään, olisiko sovinnon hieromiselle vielä tarvetta vaikkapa yksillä työn uuvuttamilla hennoilla hartioilla :-)

Rautatieläistä profeminismiä

Vähän aikaa sitten puolisoni löysi paikkakunnan Veturi-nimiseen uuteen liikekeskukseen perustetusta kirjakaupasta lastenkirjan nimeltä "Veturinkuljettaja Vaihde". Kirja on monessa mielessä hieno. Sivut ovat vahvaa kartonkia ja kestävät varmasti selailua. Kuvitus on hyvälle lastenkirjalle ominaisesti toiminnallinen. Kuvat ovat isoja ja jokaisessa kuvassa tapahtuu paljon. Muistan itse pitäneeni lapsena Richard Scarryn kirjoista.

Kirja on hyvin realistinen. Eläimiä ei ole istutettu ihmisten rooleihin, vaan kaikki muistuttaa oikeaa rautatieläisen työtä lähes "fleischmannilaisella" tarkkuudella jäljennettynä. Sivujen yläosassa opetetaan piirroksin oikean elämän ja rautatielogistiikan asioita: "konduktööri", "siltanosturi", "konttinosturi", "puskin".

Erittäin hieno piirre on myös perinteisten sukupuoliroolien jättäminen nurkkaan. Päähenkilö on veturinkuljettaja Leena Vaihde, joka ohjastaa yksinajojärjestelmässä yli viiden tuhannen hevosen voimaa. Leenan mies Juha vaikuttaa poninhäntineen koti-isältä saattaessaan Joonatan-pojan kanssa Leenaa töihin.

Eihän tällaista Suomessa vielä tehdä, valitettavasti. Jos jokin niin nimenomaan "fleischmannilaisuus" häiritsee. Leenan - alkujaan Lena von der Bahnin - työkalu on ICE T ja sivujen ylälaidassa järjestelyveturi-sanan kuvana on meille reaalimaailmassakin nähtävissä olevan Dv16:n tai Dv12:n sijasta Baureihe 365. Ja "virtajohtimen" sijasta rautateillä tunnetaan "ajojohdin". Eiväthän rautatieharrastajat koskaan ole viilansa kanssa tarpeettomassa paikassa, eiväthän?

Väitän, että tämänkaltaiset käytännönläheiseen asennekasvatukseen tähtäävät asiat ovat sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisen kannalta tehokkaampia kuin ideologiset nollasummapelit, joissa "toiseus" on aina läsnä ja joku jää siksi "toiseksi".

Suomessa vasta tällä vuosikymmenellä on ensimmäinen nainen suorittanut veturinkuljettajan tutkinnon. Vielä 1960-luvulla naisten pääsyä koneosaston (johon mm. veturinkuljettajan tehtävät kuuluivat) tehtäviin rajoittivat höyryveturiajan työsuojelullisista lähtökohdista nousevat säädökset. Yksinajojärjestelmään siirtymisen vaatiman koneapulaisesta kuljettajaksi -muuntokoulutuksen ohella keväällä 2002 valmistunutta kurssia ennen veturinkuljettajia koulutettiin viimeksi 1970-1980-lukujen taitteessa, jolloin höyryveturit olivat jo historiaa, mutta Valtionrautateiden työkulttuuri vielä hyvin perinteinen.

Jos on jotakin asiaa kansankielen "tippaleipäaivojen" vs. "putkiaivojen" välisissä eroissa, uskon että "tippaleipäaivot" toimivat "putkiaivoja" paremmin moniärsykkeellisessä ympäristössä. Olkoot ärsykkeet vaikkapa (1) opastinjärjestelmä, (2) linjaradio ja (3) aikataulu.

Miksihän muuten käsitteitä "tippaleipäaivot" ja "putkiaivot" ei useinkaan rinnasteta käsitteisiin "moniajo" ja "eräajo"?