Viikon viimeisiä

Jokin aika sitten puolisoni valisti minua kertomalla, millaista on uusi urheilulaji nimeltä spinning. Kaikella kunnioituksella harrastajia kohtaan - se on epäilemättä hieno laji - en voinut välttyä muistikuvalta vanhasta Alivaltiosihteerin jutusta, joka koski kuntopyöräilyn Tour de Francea, jossa etujoukko ei millään tahtonut saada irtiottoa pääjoukosta. Se siitä. Mutta eilisellä hiihtolenkillä kehittelimme hiihtospinningin. Se toteutetaan jättämällä pitovoitelu tekemättä. Sinä vaiheessa, kun tarvitaan lisää vastusta, astutaan pikaisesti liisteriastiaan ja sen jälkeen umpihankeen. Ja taas menoksi. Liian kauas ei ole vaaraa päästä. Itku pitkästä ilosta. Tänään alkoi minulla pito olla spinning-asteella, sillä vähemmän vastustavalla. Kai sitä tahnaa pitäisi välillä lisätäkin. Laiska mikä laiska.

Pitäisi parin vuoden tauon jälkeen teettää uusia postikortteja eläkkeellä olevien veturien vanhuudenpäivien turvaamista varten. Hyvistä kuva-aiheista on omassakin porukassa tällä kertaa runsaudenpulaa. Tarjolla on autenttisia, värikylläisiä "Lättähattuja", "Huruja" ja "Porkkanoita" ja vaikka mitä. Valtionrautateiden kaudella olivat kukkaistutuksetkin komeampia kuin Osakeyhtiön aikaan.

Aika monilla rautatieharrastajilla muuten on tavallaan renessanssimainen aikakäsitys: on näkemys kulta-ajasta, jota olisi hienoa päästä elämään - ainakin siksi aikaa, kun filmirulla tai muistikortti olisi täynnä. Moni pitää 1950-lukua sellaisena riippumatta siitä, onko itse sitä elänyt. Silloin maamme rataverkolla oli käytössä hyvin runsas kaluston kirjo. Työjunissa saattoi nähdä vielä 1800-luvun vaunuja vetäjinään yhtä vanhoja yhdyskonevetureita ja jopa märkähöyrykoneita samalla, kun pikajunissa ja pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä uusi dieselkalusto alkoi voittaa alaa. Minuakin tuo aikakausi kiehtoo, samoin kuin myös vanhalla kalustolla tehtyjen huimien kuljetussuoritteiden jälleenrakennusaika heti sodan jälkeen. Mutta kuten olen kai ennenkin kirjoittanut, kelpaisi pieni aikamatka 1970- tai 1980-luvullekin. En ole koskaan ollut innokas kuvaaja, mutta silti harmittaa, kun ymmärsin tarttua kameraan vasta aivan 80-luvun lopussa.