Lumihanki, piispa, kirves ja erhe
- 850 vuoden päästäkin
Viime vuonna Heikinpäivänä kirjoitin samalla pääotsikolla samoista asioista. Nyt kun evankelisluterilainen kirkkomme viettää kokolailla Stetson-Harrison-menetelmällä ajoitettua suomalaisen kirkon 850-vuotisjuhlavuotta, voinen kerrata ja kirjoittaa hieman lisää.
Perimätietoon, myöhäsyntyisiin asiakirjalähteisiin ja mahdollisesti historialliseen mielikuvitukseen pohjautuva Paavali Juustenin noin vuonna 1565 julkaistu piispainkronikka (Chronicon episcoporum Finlandensium) kertoo päivänsankarista, Henrik-piispasta, näin:
Anglicus Anno domini millesimo centesimo quadragesimo octauo Vpsalie quartus Episcopus prefficitur. Anno MCL:o cum sancto Erico Finlandiam venit in estate et statim yeme sequente Kiwlo martirizatur miraculis coruscando Nowsis sepelitur Ad Abo transfertur.
Henrikin ja hänen kumppaninsa kuningas Eerikin legendat ovat luonteeltaan sydänkeskiaikaista ristiretkiaineistoa. Todennäköisesti Suomeen ei suunnattu 1150-luvulla mitään erityistä ristiretkeä, vaan kyseessä oli edelliseltä vuosikymmeneltä saakka toteutettujen kirkon ja kruunun yhteistyöhankkeena toteutettujen ns. ledung-retkien jatkumo. Ledung-retket sinänsä periytyivät Pohjolan merivaltojen eräänlaisesta asevelvollisuusjärjestelmästä, jossa kynnelle kykenevillä oli velvollisuus asettaa laiva miehistöineen kuninkaan käyttöön kevään ja kesän ajaksi. Tämän ledung-laivaston turvin viikinkikuninkaat harjoittivat kuuluisia retkiään milloin enemmän, milloin vähemmän sotaisissa merkeissä ainakin 800-luvulta alkaen.
Lännen kirkko virallisti toimintansa Itämeren piirissä 820-luvulla, jolloin alueen lähetystyö annettiin ensin Reimsin arkkipiispalle ja kymmenen vuotta myöhemmin Hampurin arkkipiispanistuimelle. Käännytystyön kohteena olleet eivät vielä tässä vaiheessa suuremmin arvostaneet piispojen vaivannäköä, ja yhden vähemmän rauhanomaisen ledung-retken seurauksena Hampurin piispanistuin siirrettiin Bremeniin.
Läntisen kristinuskon leviäminen Pohjolaan oli monien syiden summa. Merkittävänä toimijana hääri itse paavi kahdesta syystä. Ensinnäkin ns. investituurariidan aikana paavinistuimelle oli tärkeää etäännyttää uusi pohjoinen lähetysalue entisestä emäalueestaan Saksan keisarikunnasta. Tätä taustaa vasten on nähtävä Lundin hiippakunnan perustaminen 1100-luvulla. Toinen merkittävä tekijä oli idän kirkon laajeneminen, joka - toisin kuin lännessä - tapahtui harvemmin miekka kädessä, mutta silti tehokkaasti. Jo vuonna 988 kastettiin Kiovan ja sen mukana Novgorodin valtaeliitti kreikkalaiskatoliseen uskoon, ja viimein 1050-luvulla idän ja lännen kirkkojen tiet erosivat kokonaan. Kiista lähetysalueista oli valmis.
Kävi täällä sitten Henrik-niminen piispa tai ei, Suomen alue kuului 1250-luvulle asti lähetyspiispojen alaisuuteen, mikä kertoo siitä, että kovin järjestäytynyttä ei kirkollisen toiminnan ylin johto täällä ollut.
Edellä kirjoitettu, historiatieteen ilmeisen laajasti omaksuma kanta lienee nykyisin vallitseva käsitys Suomen kristillistämisen alkuajoista. Arkeologit sen sijaan ovat valmiita paitsi hyvin varhaisiin kristillisten vaikutteiden saapumisen ajoituksiin myös näkemään varhaisen seurakunnallisen järjestäytymisen.
Kristillisvaikutteisia esinelöytöjä tunnetaan jo rautakauden ns. kansainvaellusajalta 300-400-luvulta eli ajoilta, jolloin kristinusko oli vasta saavuttanut valtionuskonnon aseman Rooman keisarikunnassa. Maanosan mahtavimman valtakunnan esineellisen vaikutuksen ulottuminen Pohjolan perukoille on luonnollista, mutta mitään sisällöllistä tuontiesineisiin ei tarvitse liittyä.
Ranskan kuningassuvun mukaan nimetyltä rautakauden merovingiajalta (noin 500-800-luvut) tunnetaan esineistössä jo identifioitavia kristilliseen perinteeseen kuuluvia hahmoja, kuten Johannes Kastajan symboleita. Viikinkiajalla (noin 800-1050) kristinuskon vaikutteet esineistössä ovat jo niin selkeitä ja alueellisia tihentymiä on havaittavissa, että muiden muassa Turun yliopiston arkeologian emeritusprofessori U. Salo arvelee varhaisen järjestäytyneen seurakuntaelämän alkaneen Suomessa jo 800-luvulla. Nykyisten Kalannin ja Laitilan alueiden Salo olettaa kuuluneen jo 1000-luvulla jonkin ruotsalaisen hiippakunnan hallintaan.
Kotimaa-lehden Talentti-kuukausiliitteessä Salon näkemyksiä nousee vastustamaan perinteisen historiatieteen, tällä kertaa kirkkohistorian, tuntija Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori S. Heininen. Hän perustaa näkemyksensä asiakirjalähteisiin ja erityisesti siihen, että säilynyt ruotsalaisten hiippakuntien luettelo vuodelta 1120 ei tunne Suomea minkään hiippakunnan alueena. Kyse oli Heinisen mukaan vielä tuolloin lähetysalueesta. Hieman pisteliäästi Heininen vertaa Salon varhaisseurakuntateoriaa viime vuosikymmenten kotimaan historian kiistämättä lennokkaimpiin kuuluvaan historiallisen mielikuvituksen tuotteeseen, Matti Klingen hetkeksi suurta suosiota saaneeseen ja yhtä nopeasti unohdettuun merivalta-teoriaan.
Viime vuonna joissakin blogeissa keskusteltiin suomalaisen kristinuskon mahdollisista brittiläis-kelttiläisistä vaikutteista. Niitä on perusteltu paitsi ikivanhalla legendalla piispa Henrikin englantilaisuudesta myös kirkkosanaston yhteneväisyyksistä. Lieneekö sanastossa paljon muutakin kuin omaa kiinnostustani herättänyt sanapari gaeli-kaali ja sitä kautta Henrikin "kaalimaalaisuus". Lönnrotin Kantelettareensa 1840-luvulla tallentaman piispa Henrikin surmarunon ensimmäinen säkeistöhän kuuluu:
Kasvoi ennen kaksi lasta,
toinen kasvoi kaalimaassa,
toinen Ruotsissa yleni.
Se kuin kasvoi kaalimaassa,
se Hämeen Heinrikki,
se kuin Ruotsissa yleni,
se on Eirikki kuningas.
Nyt keskustelevista professoreista sen paremmin arkeologi Salo kuin historioitsija Heininenkin pitävät asiaa vain kelttiläisyydestä innostuneiden esiin nostamana teemana, jolle ei tieteellisiä perusteita löydy. Jos näin on, voi vain arvailla, millaista väkivaltaa "kelttiläisestä" (eli oikeammin anglosaksisesta romantiikan ajan) kulttuurista kumpuava "historian elävöittäminen" ja muu vastaava muinaisuushakuinen toiminta voi tehdä Suomen historialle.
3 kommenttia:
Eivätpä oppineet ole tuota "kaalimaata" sen kummempia arvioimaan kuin me muutkaan - eli asiantuntevuus ei ole parhaimmillaan silloin kun jotakin kiistetään kategorisesti.
Tuo "esiseurakunta"-keskustelu oli mennyt minulta ihan ohi. Vasta-argumentissa kiinnitti huomiota se, että ei kai Salo väitä täällä olleen hiippakuntaa tai pienempää kirkollista lääniä (joka sellaisena mainittaisiin). Hän kai viittaa siihen, että johonkin ruotsalaiseen kirkollispiiriin olisi kuulunut joku alue Suomen mantereelta. Ymmärsinkö oikein?
Luulen, että Heininen ja Salo ovat ehdottomuuksineen periaatteessa ihan oikeassa omien paradigmojensa puitteissa. Arkeologi kaipaisi kelttiteorian tueksi riittävästi kelttilisvaikutteista esineistöä ja historioitsija asiakirjalähteitä. Tosin mikään ei kiellä käyttämästä historiantutkimuksessa useita erilaisia lähestymistapoja, koska yhden varaan tukeutuminen erityisesti vähälähteisiä varhaisia aikoja tutkittaessa tuo esiin vain vähän asioita.
Kelttiteoriaa on ymmärtääkseni perusteltu erityisesti etymologialla. Sillä on jokamiesten keskuudessa hieman huono kaiku Wettenhovi-Aspan lennokkaiden ja usein etymologiasta kumpuavien teorioiden vuoksi. Kuitenkin mm. Jaakko Masonen käytti etymologista tutkimusta ilmeisen menestyksellisesti sulassa sovussa arkeologisten, kansatieteellisten ja perinteisten asiakirjalähteiden tutkimusmenetelmien kanssa Hämeen Härkätie -väitöskirjassaan 1980-luvun lopulla. Jokin mahdollisimman monipuolinen tutkimusote varmaankin toisi eniten tietoa myös varhaisseurakuntakysymykseen. Ehkä tässä on kysymys siitä, että yksi haluaa painottaa yhtä ja toinen toista metodia tutkimuksessaan. Lopputulos olisi varmasti aika hyvä, kun joku taho koostaisi nämä yhteen.
Salo ei väitä Suomessa olleen omaa hiippakuntaa, mutta pitää mahdollisena, että Kalannin ja Laitilan tapaiset alueet olisivat kuuluneet johonkin ruotsinmaalaiseen hiippakuntaan. Firenzen listahan ei tunne Suomea ainakaan omana hiippakuntanaan vielä 1120. Salon pääidea on se, että seurakuntaelämä olisi ollut jo varhain järjestäytynyttä (ehkä suhteellisen omatoimisesti?)ja sittemmin toiminut myös ylhäältä käsin organisoituna joko ruotsalaisen hiippakunnan tai lähetysalueen alaisuudessa. Heininen sen sijaan näkee järjestäytyneen kirkollisen elämän ylipäätään alkaneen vasta ristiretkiajoista.
Kirjassa "Muinainen Kalanti" (kirjoittajina mm. tässä mainittu Unto Salo) lainataan sananlaskua: "Kivi Kaalimaassa aitana, poronnahka Lapinmaassa paitana." ja perustellaan tällä käsitystä, että Kaalimaa olisi sama kuin Kalanti. (En muista oliko Salon vai jonkun muun kirjoituksessa.)
Vaikka Salon teoriat ovatkin lennokkaita, niin tässä Kalanti tuntuisi uskottavammalta.
Lopultahan tämä kyllä on kielitieteellinen ja folkloristinen kysymys, josta todennäköisesti tiedon kertyessä muodostuu muukin kuin vain mielipiteisiin perustuva käsitys.
Lähetä kommentti