One turntable and a lot of snow. That's all we need for the railroad show.

Ja otsikoiden laatu vain paranee ;-) Tässäkin tapauksessa kääntöpöydällä kyllä voinee "skratsata" (miten se kirjoitetaan?), mutta efektit voivat olla turhan jylhät.

Rautatieharrastushenkinen vapaapäivä meni oikein mukavasti. Aamulla paloasemalle lainaamaan kolme kappaletta kolmen tuuman letkukieppiä ja palopostin avain. Palopostiliitäntä ja letkun veturin puoleiseen päähän päähän vaadittava 3"/2"-sovitinkappale ovat omasta takaa veturitallilla.

Omaa väkeä tuli tallille hommiin sopivasti. Ilkallakin sattui olemaan vapaapäivä, ja Simo ja Ermo pääsivät koulusta melko aikaisin.

Lumiaurakin oli aamutuimaan työssä tallin edustalla. VR:n omaa väkeä, joka on tottunut käyttämään traktoriaan kiskojen läheisyydessä. Heille oli sanottu, että VR-konsernin pääjohtaja olisi tilausjunan kyydissä. Itseään Henri Kuitusta ei junan tuomien joukossa näkynyt, mutta olivatpahan ainakin raiteet puhtaat lumesta ja ihmisten mukava kävellä höyryveturia ihastelemassa. Ystävälliset ratayhtiön miehet lupasivat pysyä maisemissa ja tulla tarvittaessa auttamaan traktorillaan kääntöpöytää, jos se talviunilta herätettynä ja pakkasen jäykistämänä ei jaksaisi kääntää veturia. Verryttelimme kyllä pöytää pyörittämällä sitä useampia kierroksia ilman kuormaa.

Komea veturi perässään - miten sen nyt diplomaattisesti sanoisi - erikoiset vaunut saapui aikataulussaan klo 13.16, vaikka reissun teknisenä asiantuntijana ollut Rami, kokenut tamperelainen veteraaniveturimies ja 1021:n kattilanvalvoja, oli eilen puhelimessa ennakoinut vartin viivästystä. Pian veturitallin alue oli täynnä valokuvaajia, ketkä junan kyydissä tullutta junahenkilökuntaa tai "junahenkilökuntaa", ketkä autolla radanvartta seuranneita bongareita.

Veturi ajoi kauniisti kääntöpöydälle. Toijalan pöytä ei ole helppo pitkille linjahöyryvetureille. Se on 1940-luvun lopulla pidennetty juuri ja juuri "Ukko-Pekkojen" ja "Ristojen" pyörästön pituudelle sopivaksi. Pyörästön pituuden ylittävät veturin rungon osat ylittävät pöydän pituuden reilusti. Takavuosina "Pekan" johtotelin ensimmäinen pyöräkerta tulikin joskus ajetuksi ulos pöydältä.

Laahustelin noustua kääntöpöydän kiskoille kuljettajana toiminut Sepi pysäytti veturin tarkasti paikalleen. Melkoinen ammattitaidon näyte ottaen huomioon sen, että höyryveturia ei Suomen rataverkolla kukaan aja päivittäin työkseen sekä veturin hytistä avautuvat melkoisen rajoittuneet lähinäkymät. Ei tämä vielä mitään. Ramin kanssa totesimme, että laahustelin laippa jäi ehkä hiukan liian lähelle kääntöpöydän kiskojen päätä ja voisi käännön aikana ottaa kiinni vastakiskoihin. Rami huusi kuljettajaa siirtämään veturia viisi senttiä eteen. Viisi senttiä? Linjahöyryveturilla? "Selvä", vastasi Sepi yksikantaan. Höyrykone suhahti pehmeästi liikauttaen veturia eteenpäin. Viisi senttiä.

Käännön hoiti Simo. Melkoinen tekijä tuo nuori mies onkin. Raskaan veturin kääntäminen talviolosuhteissa ei ole helppoa etenkin, kun veturin pitkä pyörästö estää näkemästä kohtaa, johon pöytä pitää pysäyttää. Kuorman alla pöydän vapaan rullaamisen varaan ei voi laskea, eli oikea kohta on haettava pitäen pyöritysmoottori koko ajan käynnissä. Raskas kuorma ei salli juurikaan korjausliikkeitä. Lyhyesti todettuna pöytä pitäisi kerralla saada ohjattua oikeaan kohtaan. Ja juuri eikä melkein, koska veturin pudottaminen kiskoilta ei yleensä ole tavoiteltavaa. Hyvät lukijat, jos tämä vaikuttaa kovin yksinkertaiselta, toivotan vaikkapa kesäkaudella tervetulleeksi kokeilemaan ensialkuun ilman kuormaa :-)

Käännön jälkeen paloletku kiinni veturin täyttöputkeen, paloposti auki, ja kymmenessä minuutissa veturi oli täyttänyt nestevajauksensa noin kuutiometrin minuuttivauhdilla. Täyttötapa ei ole esteettinen alkuperäiseen vesiviskuriin verrattuna, mutta nopeaa tämäkin touhu on.

Valokuvaajat polttivat filmiä (monet vakavalla mielellä junia kuvaavat tuntuvat suosivan vielä kinojärjestelmiä digitaalien sijaan), osa junahenkilökunnasta lähti lounaalle ja osa hyödynsi tallimiesten huoneeseen järjestämäämme kahvi- ja sämpylätarjoilua. Kahvikupin ääressä taukotuvassa Timo-Pekka luetteli ulkomuistista käsittämättömällä tarkkuudella 1960-luvun lopun höyryveturivetoisten junien aikatauluja, Rami muisteli Kausalan sahan yksityisrautatietä ja Timo esitteli pätevän oloista radiotaajuusskanneria.

Vielä ennen lähtöaikaa (15.05) käyskentelimme veturin ympärillä. Lämmittäjä ryhtyi tekemään lähtöpesää. Manometri alkoi näyttää sopivia lukemia, opastimet vaihtuivat vihreiksi, ja juna lähti ottamaan vauhtia Kilsan mäkeen. Muinoin se oli jopa "Trumaneille" paha mäki, jossa varikon päivystäjäveturi saattoi joutua auttamaan. Kevyen kuorman kanssa se oli "Ukko-Pekalle" nyt leikkiä.

Kompressorin harva, mutta säännöllinen iskutahti rytmitti veturin vierellä taas kerran ajattelemaan, miten höyrykone ja varsinkin koneen voimansiirto veturin pyöriin on paitsi tarkoituksenmukainen myös äärimmäisen esteettinen järjestelmä. Luisti päästää höyryn työsylinteriin, jossa sen paine liikuttaa mäntää. Männän liike antaa liikkeen kiertokangelle. Kiertokanki pyörittää käyttöpyörää, josta liike johdetaan kytkintangoilla muille vetopyörille. Pyöriessään vetopyörä liikuttaa epäkeskokampea, ja kulissikaari välittää epäkeskokammen liikkeen luistin työntötangon liikkeeksi. Ja taas luisti voi päästää uutta höyryä työsylinteriin. Kaunista katsottavaa.

Kyseinen veturi, Hr1 nro 1021, on niin sanottu "Rulla-Pekka", sarjan uusinta tuotantoa edustanut kone, jonka pyörästö on varustettu vierintälaakereilla. Tällaisen hyväkulkuisen veturin ylväänä tunnusmerkkinä on punaiseksi maalatut kytkintangot.

Siirsin päivän teemasta kaksi kuvaa vaunut.org-palveluun, mutta yritän viikonloppuna saada niitä lisää jonnekin höyryveturien ystävien katsottavaksi.