Tekniikan historian päivä

Eilisiltainen hiihtolenkki oli lumisateessa raskas. Lumityöt sen jälkeen tuntuivat kevyiltä, vaikka maahan satanut oli kosteahkoa. Tuoreen Kotimaan luettuani nukahdin Vilman kanssa olohuoneen sohvalle jo ennen klo 21:tä puolisoni kirjoitellessa viereisessä huoneessa tietokoneellaan. Näppäimistön ääni on rauhoittava.

Aamulla herätyskello soitti kuudelta, mutta emme jaksaneet nousta kuin vähän ennen seitsemää. Aamukahvit ja taas lumitöihin. Yön aikana oli tullut reilut viisi senttiä, mutta se oli edelleen kosteaa ja painavaa. Näyttää ihan hyvältä.

Lumitöiden jälkeen oli ohjelmassa pikaisesti yhden viikolla pidetyn kokouksen pöytäkirjan tekeminen. Atk:n ansiosta rutiiniasiakirjojen tekeminen on helppoa vanhalle pohjalle, mutta saa olla erityisen tarkkana, että päivämäärät yms. seikat tulee muutettua oikein. Olen jokusenkin kerran ollut luvattoman huolimaton tämän seikan suhteen.

Aamupäivällä puolisoni lähti töihin ja sain samalla kyydin veturitallille. Tärkeimmät kokousvarusteet eli reilu annos sämpylöitä - puolisoni oli sitä mieltä, että kun kokous on lounasaikaan, pitää rautatieväellä olla syötävää, ja siten laittoi herkkuja mukaan - ja vesikanisteri kahvin- ja teenkeittoon - tallin vesijohto on turvallisuussyistä talvisin suljettu - kulkivat mukavasti autokyydillä.

Hyvässä hengessä taas kerran läpi käyty kokous vei pari tuntia ja ajankohtaiset asiat tulivat kuntoon. Isompia museohommia ei talvisin juuri kannata tehdä, mutta muita kiinnostuksen kohteita oli tarjolla. Muudan teollisuudenharjoittaja oli hiljattain hankkinut huvikseen vanhan lokomotiivin. Se on kuulemma mahdollisesti peräisin Kaipiaisten varikolta, joskaan Suomen Rautatiemuseolta tätä ei oltu vahvistettu, vaan sanottu sikäläis(t)en lokomotiivi(e)n tulleen romutetuksi jo aikanaan. Kaipiainen oli vielä 1980-luvulla jokseenkin legendaarinen paikka, Suomen rautatiehistorian aikakoneeksi kutsuttu. Olihan siellä varastoituna mm. sangen vanhoja Suomen Rautatiemuseolle tarkoitettuja höyryvetureita.

Takaisin kulmille: Lokomotiivin mukana oli tullut höyrykattilan höyrykupu, jonka uusi omistaja oli arvellut ammutun rikki sisällissodan aikana. Ajelimme eräälle pienteollisuusalueelle katsomaan, josko höyrykoneiden ystävä hallillaan. Ei ollut, mutta lokomotiivi ja höyrykupu löytyivät pihalta ja niitä aikamme ihmettelimme. Höyrykuvun Esko kuvasikin (tuskinpa tässä on tullut laverreltua liikaa kuvun sijaintipaikasta). Läpäisy, minkä aiheuttama sitten onkin, on vaikuttava.

Samalla reissulla tuli nähtyä toisaalla hieman yllättäen kotikunnan vanha Federal 2502 -paloauto vuosimallia 1956. Samainen auto poseeraa 1970-luvulla kuvattuna viime vuoden lopulla ilmestyneessä Pauli Söderholmin ja Jussi Kiven loisteliaassa Punainen kuin paloauto -kirjassa, johon seuraavat tiedot osin perustuvat.

Hyvä, että tuokin on päässyt katon alle. Autossa ei ollut enää vesisäiliötä, vaan tavallinen avolava. Federal hankittiin uutena kauppalalle kuorma-autoksi, mutta se siirrettiin puolivakinaisen palokunnan käyttöön vuonna 1963. Palokuntaa se palveli aluksi kalustonkuljetusautona, mutta sittemmin siitä tehtiin säiliöauto ottamalla neljän kuutiometrin vesisäiliö aikaisemmasta "Sussetista" ("Sussetit" olivat välittömästi sodan jälkeen Suomessa paloautoina suosittuja, Englannista käytettynä ostettuja 1930-luvun lopun Fordson Sussex 6x4 -kuorma-autoja, jotka olivat kotimaassaan mm. sulkupallojen alustoina selvinneet verrattain kevyellä sotapalveluksella).

Ehkä Federal on nyt haluttu palauttaa alkuperäiseen paloautoasuunsa. Sireenit ja palokunnan tunnukset siinä olivat vielä jäljellä. Paloautojen entisöinti on problemaattista museaalisesti ajatellen. Monet niistä on alunperin rakennettu tavallisten kuorma-autojen alustoille joko paikallisena työnä tai jonkin palokaluston valmistamiseen erikoistuneen yrityksen - esimerkiksi edelleen toimivan Oy Veljekset Kulmala Ab:n - työnä. Moni tekniikan historian ystävä ajattelee - tilastollisesti aivan oikein - että paloauto on Suomen autohistoriassa pelkkä kuriositeetti. Monen mielestä sellaisen säilyttäminen ei tee oikeutta historialle, vaan he haluavat muuttaa paloauton takaisin kuorma-autoksi. Kuitenkin jos historiaa ajatellaan rankelaisesta "wie es eigentlich gewesen" -näkökulmasta, on paloauto kyseiselle autolle historiallisesti aivan yhtä oikea olomuoto; yksilön aktiivisen käyttöiän puolesta usein jopa oikeampi. Federalin kohdalla on päädytty asialliseen kompromissiin.

Sama entisöintiongelma koskee useimpia vetureita. On valittava, minkä käyttökauden asuun ne halutaan entisöidä. Alkuperäinen kun ei ole museaalisesti ainoa oikea eikä kyseistä yksilöä ajatellen välttämättä edes sen historialle tyypillisin. Usein alkuperäinen asu on jopa mahdoton saavuttaa joko huomattavien myöhemmin tehtyjen rakenteellisten muutosten tai yksinkertaisesti tiedon puutteen vuoksi.