Postia Jerseyltä

Tänään on huuhaata luvassa. Mutta ensin asiaa. Kannatti kirjoittaa eilen kissoista. Tänään tuli postia Jerseyn saarelta. Sikäläinen, emämaasta itsenäinen postilaitos (vrt. Posten på Åland meillä) lähetti persialaiskissa-aiheisen pienoisarkin. Bloggaaja voittaa aina. Ei vaan, muutamalta pieneltä postilaitokselta tuli ennen joulua tarjous lähettää täkäläisellä postimerkillä varustettu kortti takaisinpäin, ja vastineeksi luvattiin jokin heikäläinen tuore julkaisu. Mahdollisesti tarjouksen lähettäneet postilaitokset käyttävät vastauksina saamansa kortit merkkeineen joihinkin omiin filatelisiin tarkoituksiinsa. Ymmärtääkseni kauppaa käydään keräilytuotteilla aika lailla, vaikka suuret rahat eivät siinä liikukaan (paitsi Aku Ankka -tarinoissa). Islanti on jo vastannut viikinkiaika-aiheisella ja Gibraltar kuningasparin vierailua kuvaavalla pienoisarkilla.

Vaikka usein mainostan irtautuneisuuttani TV-kulttuurista, Jerseyn saaresta minulle tulee silti ensimmäisenä mieleen televisiossa parikymmentä vuotta sitten esiintynyt poliisimies Bergerac. Arvatkaapa, mitä tulee mieleen Münchenistä (sielläkään kun ei ole tullut käytyä paikan päällä)?

Öistä EU-byrokratiaa

Olen kehunut myös olevani huono näkemään unia tai ainakaan muistamaan niitä, mutta viime yönä tuli harjoitettua melkoisen joustavaa byrokratiaa yhdentyneessä Euroopassa.

Minulla oli tarkkuusammuntaa varten pistooli, johon tarvitsin hallussapitoluvan. Ase oli jokin aivan tavallinen CZ tai vastaava edullinen harrastelijamalli. Jostakin syystä oli selvää, että hallussapitolupa kannattaisi hakea Saksasta Suomen viranomaisten jäykän byrokratian vuoksi. Siispä Saksaan. Matka ei tainnut olla paljon pidempi kuin kotiovelta olisi kotikylän poliisilaitokselle. En muista, millä matkan taitoin.

Niin sitten olin saksalaisella poliisiasemalla, joka muistutti kovasti täkäläisiä vastaavia.

Toimistossa minulta kysyttiin ensin, että eihän ase ole sellainen, joka oli seinällä olevassa kuvassa. Kuvassa oli kummallisella isokokoisella kahvalla varustettu pitkäpiippuinen malli. Ei ole, vastasin. Se oli hyvä, koska kyseiseen aseeseen saivat hallussapitoluvan kuulemma vain Münchenin kaupungissa kirjoilla olevat. Sen jälkeen poliisi pyysi kertomaan asiasta tarkemmin.

Huonolla ja hitaalla kansalaisopistosaksalla sain selitettyä asian kärsivällisesti kuunnelleelle virkailijalle ja ihmettelin saavutustani. Ihmettelin myös sitä, että ymmärsin kohtuullisesti hänen puheensa. Hän puhui kylläkin hyvin hitaasti ja selkeästi.

Poliisi lupasi kirjoittaa hallussapitoluvan, mutta sitä varten piti saada selvitys, miten ase oli haltuuni joutunut. Yksikantaan hän vain kysyi, kenen nimi laitetaan papereihin aseen luovuttajaksi. Hän ehdotti muuatta rautatieharrastajatoveriani, mutta ajattelin että jos ei sittenkään, koska kyseiseltä henkilöltä ei ole kysytty lupaa. Poliisiviranomainen kehotti ottamaan yhteyttä kaupungin yliopiston genealogian (sic!) professoriin, joka kirjoittaisi tarvittavan virallisen selvityksen tapauksessa, jossa luovuttajaa ei voida nimetä.

Yliopisto löytyi pienen haeskelun jälkeen, ja sieltä, matalasta sivurakennuksesta puutarhan keskeltä kaivatun professorin toimisto. Hän oli eläkeikää lähestyvä nainen. Hän kertoi, että voi kirjoittaa lausuntoja vasta iltapäivällä. Minun olisi kuitenkin oltava paikalla ennen klo 17, kun virastoaika päättyy.

Oli kiire töihin ja hetkessä olin Helsingin rautatieasemalla. Mietin, ehtisinkö työpäivän päälle vielä käväisemään uudelleen Saksassa ennen klo 17, mutta luovuin ajatuksesta. Siirtyy ensi viikolle, oli viimeinen uneen liittyvä ajatus.

Joskus teini-iässä kävin eräänä yönä Hampurissa ostamassa CD-soittimen, mutta silloinkin paluumatkalla Helsingin rautatieasemalla huomasin, että siihen olisi pitänyt hankkia myös joku sovitinkappale tai sitten olisi pitänyt ottaa kokonaan toinen malli. Laskeskelin, milloin ehtisin hakemaan sen tai vaihtamaan laitteen.

Mielenkiintoisia juttuja. En ole mikään asefani. Lienenkö pyssyä pidellytkään sitten viime kevään parin ilmapistooliammuntakerran. Ja miksi aina pitää mennä Saksaan? Kelpaisihan sitä köyhälle vaikka Salo, mutta unissa tuo matkailu on onneksi halpaa. Puhuttiinko unessa tosiaan saksaa? Vai noudattelevatko aivotoiminnot yleensäkään kielellisiä käytäntöjä sellaisena kuin valveilla? Kertokaa te unia enemmän näkevät.