Koulutusta, arviointia ja laadunvarmistusta

Eilinen ja tämä päivä menivät töissä lähiverkkojen työasema- ja palvelinjärjestelmien näyttöjen merkeissä. Tehtävät olivat perustavaraa: Active Directorya, DHCP:tä, varmuuskopiointia ja muuta vastaavaa.

Arvioinnista vastasivat kaksi pistämätöntä käytännön osaajaa. Toisen asteen ammatillisissa näyttötutkinnoissa arvioinnista vastaavat työelämän, ei niinkään koulutuksen järjestäjän, edustajat. Tämä on koulutuksen järjestäjien yhteiskuntasuhteita jossakin määrin kuormittava asia, mutta lopputulos tästä on mielestäni hyvin myönteinen. Käytäntö auttaa takaamaan arvioinnin riippumattomuutta.

Tuli mieleen, että Tatun, toisen tämän päivän arvioijista, kanssa hedelmällistä yhteistyötä tulee tänä kevättalvena tehdyksi neljä vuotta. Aika tuntuu kuluvan käsittämättömän nopeasti, mutta sitä on parempi olla ajattelematta liikaa.

Edellä sanottua taustaa vasten minusta on tiedekorkeakoululaitoksen laadunvarmistuksen kannalta ongelmallista, että jopa pro gradu -tasoisia töitä saattaa olla arvioimassa työn ohjaamiseen osallistunut, mahdollisesti jopa siitä vastannut, henkilö. Jonkinlainen riippumattomampi arviointikäytäntö olisi sinnekin tarpeen jo pelkän uskottavuuden kannalta. Toki ymmärrän, että gradutyön merkitys laajan tutkinnon kannalta ei ole yhtä korostunut kuin ammatillisissa tutkinnoissa on näyttöjen merkitys, eikä arvioinnin riippumattomuusongelma ole siellä yhtä mittava kuin on vielä toistaiseksi esimerkiksi näyttöihin perustumattomassa nuorten ammatillisessa peruskoulutuksessa.

Tiedekorkeakoululaitos pitänee kiinni keskiajalta periytyvästä, tosin nykyään lähinnä nimellisestä, autonomiastaan sen verran tiukkaan, että asiaa ei ole nostettu kunnolla pöydälle edes Bolognan prosessina tunnetun Euroopan korkeakoulualueen julkilausumissa. Esimerkiksi syksyllä 2003 annetussa Berliinin kommunikeassa (PDF-tiedosto, 129 kB) laadunvarmistusta on käsitelty, mutta samalla tyynesti todetaan, että laadunvarmistuksen päävastuu on korkeakouluilla itsellään. Ulkoinen arviointi toki esiintyy fraasina, mutta sen tarkoitusta, toteuttamisesta puhumattakaan, ei normiteta.

En ole akateemisen opetusmaailman tuntija, mutta minusta tuntuu, että laadunvarmistusta siellä yritetään toteuttaa jossakin määrin taylorilaisin periaattein. Tiukoilla määräaikaisuuksilla ja vastaavilla, mahdollisesti henkilöihin kohdistuvilla, toimenpiteillä, pidetään yllä repressiivistä "laadunvarmistusta", kun itse järjestelmään ei haluta tai uskalleta puuttua.

Tietenkin monenlaista ummehtuneisuutta on lähes kaikessa koulumaailmassa, eikä se riipu välttämättä lainkaan siitä, miten edistyksellistä arviointi-, laadunvarmistus- tai muuta järjestelmää mikin koulutusmuoto pyrkii noudattamaan.

Teknoyhteisöllisyyttä

Illalla ladulle mennessä muuan henkilöauto oli päätynyt pehmeän pakkaslumen peittämään ojaan. Kovin syvään se ei ollut uponnut, ja luultavasti nousisi sieltä jopa kaksipyörävetoisen pienen henkilöauton vetämänä. Kysyin, tarvitsisiko kuljettaja apua, mutta sitä oli kuulemma jo tulossa. Hyvä olikin. Huomasin vasta jälkeenpäin, että oman auton hinausköysi on autotallissa.

Matkapuhelin helpottaa tuon kaltaisia tilanteita. Nytkin ojaan ajanut enää odotteli tilaamaansa apua. Vaikka itse en ole käyttänyt matkapuhelinta kuin kolmisen vuotta, huomaan ottavani sen jo vaistomaisesti mukaan myös ulkoilemaan, lumitöihin ja muualle sellaisinakin ajankohtina, jolloin oma tavoitettavuuteni ei ole mitenkään tärkeää.

Väitän, että matkapuhelin tuo yhteisöllistä turvallisuudentunnetta samaan tapaan kuin entisaikaan isot suku-, perhe- tai pihayhteisöt. Aina on joku huutomatkan päässä. Ehkä ihminen on jopa yhteisöllisempi kuin ennen, tosin tietämättään, koska tekniikan avulla toteutettu yhteisöllisyys on näkymättömämpää kuin välittömiin kontakteihin perustuva. Se on enemmän tiedostamaton mielentila ja tunne läsnäolosta muiden joukossa kuin konkreettinen läsnäolo. Siksi se voi, paradoksaalisesti kyllä, saada ihmisen tuntemaan itsensä jopa entistä yksilöllisemmäksi.

Miellyttävä, noin -15 celsiusasteessa pysytellyt pakkanen tarjosi mukavan ulkoiluhetken. Tällaista talven pitää olla.

Lyhyt blogikatsaus

Eilinen merkintäni oli osallistuminen murremuumiin. Se tuskin oli vaikea huomata. Tosin olen ennekin maininnut, että hämäläinen on elämäntapaintiaani. Ulkopuolisille hän on juro ja hiljainen, mutta omiensa keskuudessa saattaa olla hyvinkin eloisa.

Sääli, että Seymoren Moroskooppi lopetti. Sinä aikana, kun itse olen Blogistanissa kirjoitellut, se taisi olla ainoa huumoripainotteinen blogi, joka ei kuukauden tai kahden jälkeen ryhtynyt toistamaan itseään uhkaavasti päättymättömältä näyttävässä silmukassa.