Rautatieläistä profeminismiä

Vähän aikaa sitten puolisoni löysi paikkakunnan Veturi-nimiseen uuteen liikekeskukseen perustetusta kirjakaupasta lastenkirjan nimeltä "Veturinkuljettaja Vaihde". Kirja on monessa mielessä hieno. Sivut ovat vahvaa kartonkia ja kestävät varmasti selailua. Kuvitus on hyvälle lastenkirjalle ominaisesti toiminnallinen. Kuvat ovat isoja ja jokaisessa kuvassa tapahtuu paljon. Muistan itse pitäneeni lapsena Richard Scarryn kirjoista.

Kirja on hyvin realistinen. Eläimiä ei ole istutettu ihmisten rooleihin, vaan kaikki muistuttaa oikeaa rautatieläisen työtä lähes "fleischmannilaisella" tarkkuudella jäljennettynä. Sivujen yläosassa opetetaan piirroksin oikean elämän ja rautatielogistiikan asioita: "konduktööri", "siltanosturi", "konttinosturi", "puskin".

Erittäin hieno piirre on myös perinteisten sukupuoliroolien jättäminen nurkkaan. Päähenkilö on veturinkuljettaja Leena Vaihde, joka ohjastaa yksinajojärjestelmässä yli viiden tuhannen hevosen voimaa. Leenan mies Juha vaikuttaa poninhäntineen koti-isältä saattaessaan Joonatan-pojan kanssa Leenaa töihin.

Eihän tällaista Suomessa vielä tehdä, valitettavasti. Jos jokin niin nimenomaan "fleischmannilaisuus" häiritsee. Leenan - alkujaan Lena von der Bahnin - työkalu on ICE T ja sivujen ylälaidassa järjestelyveturi-sanan kuvana on meille reaalimaailmassakin nähtävissä olevan Dv16:n tai Dv12:n sijasta Baureihe 365. Ja "virtajohtimen" sijasta rautateillä tunnetaan "ajojohdin". Eiväthän rautatieharrastajat koskaan ole viilansa kanssa tarpeettomassa paikassa, eiväthän?

Väitän, että tämänkaltaiset käytännönläheiseen asennekasvatukseen tähtäävät asiat ovat sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisen kannalta tehokkaampia kuin ideologiset nollasummapelit, joissa "toiseus" on aina läsnä ja joku jää siksi "toiseksi".

Suomessa vasta tällä vuosikymmenellä on ensimmäinen nainen suorittanut veturinkuljettajan tutkinnon. Vielä 1960-luvulla naisten pääsyä koneosaston (johon mm. veturinkuljettajan tehtävät kuuluivat) tehtäviin rajoittivat höyryveturiajan työsuojelullisista lähtökohdista nousevat säädökset. Yksinajojärjestelmään siirtymisen vaatiman koneapulaisesta kuljettajaksi -muuntokoulutuksen ohella keväällä 2002 valmistunutta kurssia ennen veturinkuljettajia koulutettiin viimeksi 1970-1980-lukujen taitteessa, jolloin höyryveturit olivat jo historiaa, mutta Valtionrautateiden työkulttuuri vielä hyvin perinteinen.

Jos on jotakin asiaa kansankielen "tippaleipäaivojen" vs. "putkiaivojen" välisissä eroissa, uskon että "tippaleipäaivot" toimivat "putkiaivoja" paremmin moniärsykkeellisessä ympäristössä. Olkoot ärsykkeet vaikkapa (1) opastinjärjestelmä, (2) linjaradio ja (3) aikataulu.

Miksihän muuten käsitteitä "tippaleipäaivot" ja "putkiaivot" ei useinkaan rinnasteta käsitteisiin "moniajo" ja "eräajo"?