Blues at the depot

Aamupäivällä sain töihin lähtevältä puolisoltani kyydin veturitallille. Olavi saapui hetken päästä. Puhuttiin menneistä ja tulevasta. Kahvia - tai Olavin kyseessä ollen mieluummin teetä - emme keitelleet, koska tallin vesijohto suljetaan talveksi jäätymisvaaran vuoksi.

Jotkut sanovat, että nykyään kaikki on paremmin kuin ennen. Tämä ei pidä paikkaansa, koska on hyötyä tai ainakin "hyötyä" tuottavia asioita, joiden toteuttaminen oli aikaisemmin mahdollista suhteellisesti pienemmin resurssein kuin nykyään. Rautatieharrastajien tuskin tarvitsee kahta kertaa arvata, mitä tarkoitan.

Eiköhän jotakin uutta tulevalle kesälle yritetä keksiä. Kieltämättä toiminta tallilla on toimintamahdollisuuksien kavennuttua polkenut yhä enemmän paikallaan jo pitkään. Ei tietenkään todellisuudessa, mutta yleisön kannalta. Kaikki käytettävissä oleva tila on avattu näyttelykäyttöön jo 1990-luvun lopussa, ja yhtä lukuunottamatta kaikki veturit ovat olleet näyttelykelpoisia jo aiemmin.

Olavin lähdettyä ajelemaan takaisin kohti suuria tasankoja päivitin tallimestarin huoneessa tietokoneen virustorjuntaohjelman. Puhelinmodeemiyhteydellä ja hitaalla tietokoneella se vie kauan. Katsastin odotellessa muut pilttuut. Paikat olivat kunnossa.

Pumppuresiinan kohdalla vasta tajusin konkreettisesti. Yhdet pojankädet tuskin enää tarttuvat tuon kahvoihin. Eivät saa resiinaa liikkeelle, ei edes Vaarin tai meidän muiden avulla. Ei kokeilla, liikkuisiko se ensi kesänä jo yksin, ilman miesten apua. Ei viedä siskoa ajelulle vaihteelle ja takaisin, kääntöpöydän yli ja takaisin ja vielä kerran vaihteelle ja takaisin.

Hämärässä, kylmässä, harmaassa tallissa ajatus ainaiseksi jääneestä joulusta ei jaksanut lämmittää. On asioita, joiden soisi olevan pelkkää kuvitelmaa.