keskiviikkona, maaliskuuta 31, 2004

Ei ihan pehmeän päivän ilta


Tänään en ole juuri ehtinyt olla kotona. Töistä kotiuduin vähän ennen kuutta (ei niin, että töissä olisi ollut koko ajan vauhti päällä, ehdinhän kokousten välillä saivarrella laajakaistastakin).

Historiatyöryhmän kokouksessa saatiin viimein valittua pitäjähistorialle kirjoittaja ja alallaan vielä nimekäs sellainen. Tämän kaltaisissa projekteissa kokeneet ja konkreettisia näyttöjä antaneet tekijät lähestulkoon aina päihittävät nuoret lupaukset. Nuorten tekijöiden kannalta peli on raakaa sikäli, että heidän ainoaksi kilpailuvaltikseen voi jäädä hintapyyntö. Hinnalla kilpailukin on vaikeaa, jos nuoren tutkijan pitäisi saada kirjoittamisesta elantoa tai edes suolarahaa, ja kokenut kirjoittaja taas voi kirjoitella entisestä virastaan nostamansa korkean eläkkeen turvin. Tohtorinmiekallakaan ei käydä voitollista kamppailua, jos maisteri seisoo metrin korkuisen, Tilaushistoriakeskuksen tunnustaman, kirjapinonsa päällä ja tohtorilla on jalustana vain väitöskirjansa. Tässä tapauksessa ei ongelmallisen aikataulun vuoksi kilpailua tekijäehdokkaiden välille juurikaan syntynyt. Lieneekö pelkkää urbaanilegendaa se, että 1980-luvun lopun kasinotalousvuosien yksi ikoni, pankkiiri Jukka Keitele, olisi siirtynyt ylikuumille rahoitusmarkkinoille historiantutkijan tehtävistä, koska siellä peli oli liian rankkaa?

Tämän tyyppisissä kokouksessa ei onneksi ole kravattipakkoa, joskaan ei siellä kai ole verkkareissa kovin korrektia esiintyä. Mutta ehdin kuin ehdinkin vielä harjoituksiin. Nimihirviö sode tsurikomi-goshi - animoiduissa piirroskuvissa useimmat pystytekniikat näyttävät keskenään samanlaisilta - on kaunis liike paitsi katsojalle myös tekijälle (silloin kun se sattuu onnistumaan, mikä varaus allekirjoittaneen kaltaisen satunnaisen harrastelijan on aina hyvä muistaa). Fysiikan lakien sujuvassa toteuttamisessa omilla jäsenillä ja liikkeillä on oma kauneutensa. Mutta jätetään tällä kertaa kirjahyllyyn se amerikkalainen psykologi, jolla on vekkuli nimi, ja virratkoon flow-juttujen vuo joskus toiste. Hyvää yötä.

Bitit vauhdissa


Laajakaista on termi, jota on totuttu käyttämään synonyymina nopeille Internet-yhteyksille. Esimerkiksi yleistä puhelinverkkoa siirtotienään käyttävät xDSL-tekniikat ja kaapelitelevisioverkkoa käyttävät tekniikat lienevät mainoksista tuttuja laajakaistatoteutusten muotoja. Määritelmä on yksinkertaisena käyttökelpoinen kuluttajamarkkinointia ajatellen.

Hieman pintaa syvemmältä katsottuna laajakaista tarkoittaa tiedonsiirtotapaa, jossa samaa fyysistä siirtotietä pitkin siirretään tietoa eri taajuuksilla. Tietoliikennetekniikan perusoppikirjoissa idea joskus redusoidaan vertaukseksi atk-ihmisille muista yhteyksistä tutun rinnakkaissiirron kanssa: laajakaistasiirrossa siirretään monta bittiä kerralla, kun joka bitillä on oma kaistansa.

Teknisesti katsottuna laajakaistan perinteinen "vastakohta" on kantataajuussiirto, jossa käytössä on monen kaistan sijasta vain yksi. Ethernet-verkot perustuvat kantataajuussiirtoon. Eri ethernet-määritysten nimissä esiintyvä sana Base (täsmällisemmin baseband) viittaa tähän. Esimerkiksi IEEE 802.3ab-standardin mukainen ethernet-määritys tunnetaan myös nimellä 1000Base-T.

Kantataajuustekniikallakin päästään suuriin siirtonopeuksiin. Mainittu 1000Base-T (markkinointinimenä usein Gigabit Ethernet) siirtää nimellisesti miljardi bittiä sekunnissa. Lähellekään tällaista siirtonopeutta eivät pääse edes nopeimmat yleisesti saatavilla olevat xDSL- tai vastaavat laajakaistatekniikat, kun taas Gigabit Ethernet on kaupan hyllyltä saatavaa tavaraa.

Ethernetiä käytetään perinteisesti paikallisverkkojen siirtotekniikkana. Pitkien etäisyyksien ongelmana on ollut nopeiden yhteyksien edellyttämä korkea tiedonsiirtotaajuus, joka - kuten ammattikoulu- tai lukiofysiikasta muistetaan - vaimenee matalia taajuuksia nopeammin. Tiheään asutulla alueella, jossa etäisyydet eivät ole pitkiä, voidaan Internet-liitäntäverkoissakin hyödyntää ethernet-tekniikkaa.

GSM-verkon päällä toimiva GPRS-pakettiradioverkko ei suoraan kuulu tähän aihepiiriin, mutta sananen siitäkin käyttäjän kannalta. Kun on tottunut töissä ja kotona normaaliin kiinteään yhteyteen, aiheuttaa GPRS:n käyttö yllättäviä kustannuksia. Viime viikon työmatkan GPRS-saldoksi näytti tulleen satakunta euroa. Liittymää laskutetaan siirretyn datan mukaan. Enhän minä surffaillut kuin parin weblog-merkinnän verran. Ja hoitelin sähköpostia. Niin, siinäpä se. Ei surffailussa, koska selaimessa oli tullut estettyä kuvien lataaminen verkosta, vaan sähköpostissa ja erityisesti sen liitetiedostoissa. Muutama lähetetty sekä postipalvelimelta työasemaan imuroitu reilun kokoinen Word- tai PDF-asiakirja aiheuttaa melkoisen siirtoliikenteen.

tiistaina, maaliskuuta 30, 2004

Suunnittelua


Ilkka oli sopinut tapaamisen arkkitehdin kanssa veturitallille iltapäivällä. Menin paikalle suoraan töistä. Lämmittelimme etelään avautuvan tallipihan lämmössä ennen sisään menoa. Paksuseinäinen talli on ulkoilmaa viileämpi pitkälle kesään. Muistelimme, että viime vuonna taisi olla elokuu ennen kuin tallin sisätilat olivat saman lämpöiset ulkolämpötilan kanssa. Kirjasto, taukotupa ja muutama muu soppi on kyllä lämmitetty sähköpatterien avulla.

Ehtaa ad hoc -suunnittelutapaa noudattaen tilasimme siinä jutustellessamme arkkitehdilta suunnitelmat pihalla seisovan EFi-matkustajavaunun ja lumiauran kattamiseksi. Puukoristen vaunujen säilyvyyden kannalta taivasalla seisominen ei ole hyvä ratkaisu. Ainakin Lohjalla on kuuleman mukaan viime vuosina saatu asiasta karvaita kokemuksia. EFikin on ympärivuotisesti lämmitetty sisältä, mutta se yksin ei riitä. Käyttöaikanaan vaunujen kuivuminen perustui paljolti ajoviimaan. Paikallaan seisottaessa ilmavirta ei puhalla vaunua kuivaksi.

Ilkka ja arkkitehti ryhtyivät tutkimaan kirjaston arkistolaatikon piirustuksia. Siirryin asiantuntijoiden tieltä taukotupaan kahvinkeittoon. Kahvihetken jälkeen (paastonajan lakkoni ei ole täysin pitänyt; tosin kotona ja töissä ei sentään tule keiteltyä kahvia) tutkailimme vielä tallin rakenteita silmämääräisesti. Suunnittelutyön kannalta relevantteja yksityiskohtia, kuten eri ikäkausien muuraustyylien rajapintoja, siirtyi filmille ja muistikortille. Niin metkalta kuin saattaakin kuulostaa, monet historiallisen ajan arkeologian metodit ovat täysin käyttökelpoisia vain 130-vuotiaankin rakennuksen tapauksessa.

Ai niin. Siitä ei ollutkaan puhetta, kuka maksaa vaunun ja lumiauran kattamisen suunnittelutyön ellei sitä saada ympättyä EU-projektiin. Tarvinnee tarjota ensi kerralla vähän paremmat pullakahvit.

Arki-illanviettoa


Talven päättyminen ei ole kivaa ulkoilun kannalta. Ladulla viihtyi hyvinkin sen verran kuin ulkoreippailua sisätyöläisille suositellaan, mutta tänään kevään ensimmäinen hölkkälenkki oli taas tervanjuontia, vaikka pidimme varsin rauhallista vauhtia. Lajista en ole oikein koskaan suuremmin pitänyt, mutta jotain liikettä jäsenille täytyy yrittää järjestää.

Kaupasta olivat perunapiirakat loppu. Se oli pettymys.

On paha(?) tapa jäädä lueskelemaan Pinseri-noteerattuja blogeja pintaa syvemmältä. Siihen ajanvietteeseen voi jäädä koukkuun. Tämä ilmeisen tuore tulokas listalla on suorastaan hellyttävä :-) Mikähän kovien jätkien uusi muumi tämä tunteiden kieltäminen oikein on?

Edelleen blogimaailmassa pysytellen Henri Blockilla oli painavaa asiaa kirjoitusten valokuvittamiseen liittyen. Minäkin olen toisinaan tullut linkittäneeksi blogiini ihmisten kuvia, jotka toki on julkaistu luvan kanssa asianosaisella muulla (yleensä ko. harrasteen) sivustolla, mutta linkkien suhteen täytyy selvittää ja harkita asioita yhä tarkemmin.

Patenttiratkaisuna Khiloun esittämään ongelmaan on oman naamataulun liittäminen blogin etusivulle :-) Kuka heittää ensimmäisen kiven? Eikun kuvan? Vaikka ovathan jotkut rohkeat tätä jo harjoittaneetkin. Muuten olen sitä mieltä, että - Tommi Perkolan tämänpäiväistä ajatusta mukaellen - ulkoinen olemus on kaikkein merkityksettömimpiä subjektin ominaisuuksia kirjoitusten tai sanomisten totuus- tai muun arvon kannalta. Jokunen päivä sitten naureskelemani Maalaisen maitotyttö- ja renkipoikaidea taisi loppujen lopuksi olla ihmisläheisimpiä ja lämpöisimpiä weblogistiikkaa koskevia viisauksia pitkään aikaan. Jos yltiöanonyymi ja tarkoin vaalitun kuvan rakentamiseen tähtäävä weblog-harrastus olisikin alkuun viehättävää eskapismia, se voi muuttua ajan myötä hengästyttäväksi pakoonjuoksuksi.

maanantaina, maaliskuuta 29, 2004

Yhtenäinen linja


Tämä menee hieman sumpittelu foreverin toimialueelle, mutta kilpailevaa bloggaustoimintaa ei suinkaan ole tarkoitus ryhtyä harjoittamaan.

Miten syntyy yhtenäinen seutukunnallinen linja tavoitteen x suhteen? Oletetaan, että innokas nuori virkanainen, kutsutaan häntä tässä vaikka Mariaksi, kartoittaa ukkokruunun toimeksiannosta seutukunnallisia kehitystavoitteita, strategioita, toimintasuunnitelmia, missioita, krooh, visioita, agendoja ja muuta tärkeää.

Ollaan iltapäiväauringon valaisemassa neuvotteluhuoneessa, Maria, kaksi työtoveriani - kutsutaan heitä tässä vaikka Jaanaksi ja Matiksi - ja allekirjoittanut. Maria haluaa tietää, mitä seutukunnallisia agendoja, toimintasuunnitelmia, krooh, missioita, kehitystavoitteita, strategioita, visioita ja muuta tärkeää meillä on mielessä. Kukaan ei kehtaa tunnustaa, että ei ymmärtänyt oikeastaan mitään johdantopuheesta, jossa vilisi missioita, visioita, toimintasuunnitelmia... ja tiedättehän te. Ja lisäksi kuudes artikla. Kuutosen voisi kääntää yhdeksiköksi, ja yhdeksännellä artiklalla oli eräässä toisessa paperissa kolkohko kaiku, mutta maltan pitää suuni kiinni.

Kun Maria on katseellaan piirtänyt ilmaan kysymysmerkin, kestää lyhyen hämäläisen tovin (lyhyt hämäläinen tovi=muun maakunnan kiusallisen pitkä hiljaisuus) ennen kuin Matti aloittaa. Verkkaisella, aidolla, vanajanhämeellään hän piirtää kauniita laajoja kaaria hyvistä asioista. Maria kirjaa tyytyväisenä muistiin. Jaana jatkaa ja Maria kirjaa edelleen. Tulee minunkin aika sanoa jotakin. Matin ja Jaanan jälkiä seuraten kaivelen muistini lokeroista asioita, joiden yhteinen tekijä on strategia, missio, kehitystavoite. Olen ylpeä, kun muistan jopa termin "muutosagentti". Tyytyväiseltä näyttää Mariakin. Lopuksi hän julistaa ilosanoman: ollaan samoilla linjoilla kuin muukin seutukunta.

Ei ole vaikea arvata, millä menetelmällä alueen muutkin toimijat ovat linjaa luoneet. Hevonkakkabingon pelimerkeistä muodostuu helposti havaittava vana, jota voi linjaksikin kutsua. Oli kiva saada olla mukana.

Edelläsanotusta älköön kukaan loukkaantuko. Olkoon se vain osoitus kirjoittajan huonosta mausta.

Yhteisöllisyyttä


Illalla kävin puolisoni kanssa paikallisessa Kinossa katsomassa Markku Pölösen "Koirankynnen leikkaajan". Veikko Huovisen pian neljännesvuosisadan ikäinen tarina sijoittuu jälleenrakennusajan savotoille (aina tarkka kultani haarukoi elokuvassa esiintyneiden sotakorvausviitteiden perusteella vuodeksi 1947).

Elokuva on oodi yhteisvastuulle ja lähimmäisyydelle. Julistuksellista teemaa korostavat muutamat raamatulliset ja yltiöisänmaalliset kuvakulmat. Komein kuvakulma on kyllä haettu filmin alkupuolella Joensuun-Lieksan maisemien erämaaradalla junaa vetävään "Pikku-Jumboon" eli Tk3 nro 1150:een. Nykyisin Suolahdessa majaileva veturi on tottunut filmitähti.

Elokuvaa on kehuttu yksityiskohdiltaan tarkaksi ajankuvaksi. Rähjäiset vaatteet, karkeat työkalut ja painuneet asumukset ovat sitä itseään. Nuoret miehet ovat laihoja, kapeakasvoisia, kuin ajan valokuvissa. Jos on ihan pakko viisastella jostain, niin Tk3 nro 1150 rullasi ulos Frichsin tehtaalta Århusista (veturi on supisuomalaista suunnittelua, mutta kotimaan teollisuuden tuotantokyky ei yksin riittänyt täyttämään tarvetta) vasta vuonna 1949. Ja näyttelijöiden puhe vain vaivoin tapailee murretta. Kainuussa väännettiin takuulla eri tavalla. Elokuvan varsinaista sankaria esittävä Taisto Reimaluoto kyllä väläyttää osaavansa vaan ei taia kehaata, koska pidemmät monologit lähes kirjakielellä saavat katsojan suunnilleen vaivautuneeksi. Inhimillistä työnjohtajaa esittävän Ville Virtasen ypäjäläinen tavoittaa oikean nuotin vain paikoin.

Ei 1940-luvun lopun ajanhenki kauttaaltaan ollut läheskään sellainen kuin elokuva antaa ymmärtää, mutta tarkoituksella Pölönen (ja aikanaan Huovinen) on heittänyt oman haasteensa nykyajan yksilökeskeiselle ajatusmaailmalle. Ainakin se tuo esiin sen tosiseikan, että yhteisöllisyys oli vielä viitisenkymmentä vuotta sitten jotakin aivan muuta kuin nyt. Miten 1940-luvun savotan yhteisöllisyys eroaa weblog-yhteisöllisyydestä?

Hyvä filmi.

Elokuvanautinnon interiööri oli mitä sopivin. Pienen kylän elokuvateatteri tuskin vuosikymmeniin on koonnut salia täyteen. Sali on samanlainen menneen ajan yhteisöllisyyttä korostava tila kuin samaisen kylän nykyajan mittapuun mukaan kohtuuttoman suuri kirkkosali. Filmikoneetkaan eivät kuulemma ole montaa vuotta nyt nähdyn elokuvan tapahtuma-aikoja nuoremmat.

sunnuntai, maaliskuuta 28, 2004

Aidoista vaan ei seipäistä



Päivän patikointi suuntautui maaseudulle. Vanhaa, vuosina 1876-1968 Turkuun päin johtanutta ratapohjaa peltomaisemien keskelle ja maanteiden varsia pitkin takaisin. Tuomisiksi löytyi kimppu koivunoksia kukkamaljakkoon.

Kuvan kiviaita on tasaisuuden, loivien kaarteiden ja jykevien siltarumpujen ohella niitä tuntomerkkejä, joista vanhan ratapohjan erottaa vanhasta maantielinjasta. Ratojen viereen rakennettuja kiviaitoja pidetään joskus esimerkkinä työstä, jota tehtiin vain työn itsensä vuoksi vailla mitään konkreettista hyötyä. Käsitykseen vedetään mukaan usein 1860-luvun nälkävuodet ja työllisyystyömaat. Totta on, että suurella nälkävuosien hätäaputyömaalla, Riihimäki-Pietari-radan rakennuksella, esimerkiksi naiset ja lapset rakensivat kiviaitoja. Yhtä lailla niitä on lähes kaikkien vanhojen ratojen varsilla siitä yksinkertaisesta syystä, että niillä oli konkreettinen merkitys. Kiviaitojen päätehtävä oli estää kesäaikana höyryveturin piipusta nousevien kipinöiden aiheuttamat maastopalot. Niitä ei rakennettu aivan ratalinjan viereen, jotta kipinät eivät olisi lentäneet korkealta veturin piipusta niiden yli. Sen sijaan ratapenkan suhteellisen vähäisen aluskasvillisuuden mahdollisesti syttyessä aidat estivät maastopalon leviämisen kauemmas metsään tai pellolle. Niillä oli myös symbolinen merkitys kruunun maa-alueen ja yksityisen maa-alueen raja-aitana. Symbolinen merkitys konkretisoitui lainsäädännössä sikäli, että rautatiealueella - linjalla juuri kiviaitojen rajoittamalla kaistalla - luvattomasta kulkemisesta rangaistiin sakoilla.

Kiviaitoja on tarpeettomina purettu ratojen viime vuosikymmenten perusparannustöiden yhteydessä, mutta paikoin katkelmia niistä voi nähdä jopa pääradan varressa.

Ennen päivällisen tekoa päätimme leikata kuusiaidan. Lyhyessä ja vielä varsin matalassa aidassa ei kahdelta saksikädeltä kauaa aikaa kulunut. Uusien kasvannaisten puolittaminen antoi aidalle hieman aiempaa hoikemman ilmeen. Latvoihin ei arvaa koskea vielä aikoihin, mutta toiveena on aidan tuuheutuminen. Yksi kuusenalku oli menehtynyt.

Käskettiin tehdä tällainenkin


Rikkinäisiä polkupyörän renkaita: 0 kpl.
Paikattuja polkupyörän renkaita: 0 kpl.
"Kevät, kuljen Hakaniemen rantaa" -biisin päässä soimista: 0 kpl.
Hevospoolo-otteluita: 0 kpl.
Heitettyjä kevään viimeisiä lumipalloja: 0 kpl.
Kesken päiväunien puhelinsoittoon heräämisiä: 0 kpl.
Kivuliaita parranajoja ja harmittelua, että partavaahto unohtui taas ostaa: 0 kpl.
Epäonnistuneita valokuvia Esslingen-tyypin vaunuilla varustetuista pikajunista: 0 kpl.
Onnistuneita valokuvia Esslingen-vaunuisista pikajunista: 0 kpl.

Dominus tecum


Nyt on se sunnuntai jolloin lähdemme kävelylle.
Sataa räntää ja vettä.
Peltikatot kiiltävät
ja ovat, harmaat,
kevään iloisia merkkejä luonnossa.

(Hannu Mäkelä 1966)

Taisi olla toinen kerta runonlausuntaa tässä sepustuksessa. Ei ole vaaraa tulla tavaksi. Mutta ainakin Betonimylläriä lupaan joskus, sopivan tilaisuuden tullen, lausua.

Ei sada räntää ja vettä, mutta peltikatot kiiltävät marianpäivän aamuauringossa. Kävely tekisi hyvää. Eilinen kokonaisvaltainen lepopäivä nitisti flunssan lieväksi tukkoisuudeksi.

Eilen oli aikaa tapettavaksi. Tappovälineenä käytin Pinseriä ja viime vuoden Finlandia-voittajaa. Tappamisesta tuli taidetta, mutta ei niinkuin roskaviihteessä. Internet tarjosi moniulotteisen kevätkuvauksen, joka hyvinkin vetää vertoja Hannu Mäkelälle. Tai Waltarille, joka tanssittaa Eerik XIV:ttä teinien mukana Tukholman toreilla ja kujilla. Ammattinainen on ammattilainen.

Saisio kirjoittaa palkitussaan erikoisesti. Eri tavalla kuin "Elämänmenossa" (ainoa hänen teoksensa, jonka olen aikaisemmin lukenut) mutta erikoisen tutusti. Sitten keksin, ketä päivittäin lukemaani hänen tekstinsä muistuttaa. Ammattimies on ammattilainen.

Toivon, että edellä esittämäni vertaukset eivät herätä pahennusta. Se ei ole tarkoitukseni. Minulla on huono tapa ilmaista itseäni epäselvästi. Keuruun suuntaan pahoitteluni eilisestä moisesta. Ilmoittelen toki, jos tältä ilmansuunnalta löytyy asiallista hommaa. Viitteeni oli tarkoitus koskea ronskihkosti laitettua mainintaa maitotytöistä ja renkipojista. Aihetta sivuavat flame-sodat (ei taida olla relevantti termi?) on käyty muilla rintamilla, mutta minusta pellonraikas maitotyttö tai renkipoika on hyvin myönteinen käsite pessen mennen tullen kaikenmoiset trendikkäät ilmiöt Hellaan helluista Pohjankurun puujumalaisiin.

lauantaina, maaliskuuta 27, 2004

Lyhyt kirjoitus kirjoittamisesta ja sen vierestä


Hyvät veljet ja sisaret weblogistiikassa, onko bloginne koskaan tullut niin sanotusti löydetyksi? Tarkoitan tapauksia, joissa tuttu ihminen löytää Internetin kätköistä hengentuotoksenne, jonka olemassaolosta ei ole ennen tiennyt?

Jos näin on käynyt, millaista on ollut suhtautuminen? Itse olen huomannut asiassa mielenkiintoisen piirteen. En ole omaa sepustustani sen paremmin mainostanut kuin piilotellutkaan. Pikku hiljaa yksi ja toinenkin tuttava sen on verkosta keksinyt. Monesti asia otetaan puheeksi ikään kuin arkaillen. Kuin olisi luettu jotain yksityistä, jota ei olisi hyvän tavan mukaista lukea. Tuollainen ajatustapa on ymmärrettävä, mutta tarpeeton. Jos joku ei halua tekstejään luettavan, hän ei julkaise niitä Internetissä. Ja jos julkaisee, mutta ei halua tulla tunnistetuksi, hän pitää siitä huolen anonymiteetillä ja jättämällä kirjoittamatta tunnistamista helpottavat asiat. Itse en toteuta näitä salausoperaatioita, eikä kenenkään kannata kokea itseään yksityisyyden loukkaajaksi juttujani lukiessaan.

Sitten, hyvät veljet ja sisaret. Olemme kaikki älyllisesti ja kirjallisesti suuntautuneita henkilöitä. Niin sanotaan oikein painetussa sanassa. Ei missään netissä, vaan ihan paperilla ja painomusteella. MikroPC nro 4/2004 on uhrannut weblogistiikalle kokonaisen aukeaman (Pekka Tolonen Parhaat linkit -palstalla). Mainittakoon vertailun vuoksi, että vuosi sitten Kari Haakana kilpailevassa lehdessä piti koko genreä jo väistyvänä ilmiönä, mikä oli yksi itseänikin weblogistin uralle rohkaissut tekijä.

Että oikein kirjallisesti ja älyllisesti suuntautunut. Nytpä painettiin raskas viitta harteille. Ei muuta kuin selkä suoraksi ja älykäs ilme naamalle (allekirjoittaneelle mission impossible). Maisteri Melaranta, tulkaahan tekin sieltä aidan vierestä älyllisesti ja kirjallisesti suuntautuneita naapurikylän piikatyttösiä härnäämästä. Siirtykäämme salonkiin polttelemaan iltasikaria ja keskustelemaan älyllisesti vaikkapa kunnian ja häpeän suhteesta Maupassantin novelleissa.

Lopuksi vielä vakavoituminen hyvien uutisten merkeissä. Epäviralliset Cebit-uutiset tiesivät kertoa, että Nokia ei tänä vuonna hyödyntänyt osastollaan niin sanottuja messumisuja. Siitä hatunnosto. Elektroniikkaahan siellä pitäisi myydä eikä ihmisiä.

Ensin SYL, sitten SEL: suurten adressien aikaa


Suuriruhtinaskunnassa venäläistämistoimenpiteet aloittanutta vuoden 1899 helmikuun manifestia vastaan lähtivät suomalaismieliset nimenkerääjät liikkeelle suksin ja hevospeleillä. Internet tekee maakuntamatkat tarpeettomiksi nimienkeruussa. Ei ole kauaa siitä, kun verkossa kerättiin adressia tiedekorkeakoulujen opiskeluaikojen rajoittamista vastaan.

Nyt Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL ry kerää kansalaisadressia, jolla pyritään tukemaan vaatimusta elintarvikkeiden valmistusmaan ja valmistuttajan yhteystietojen merkitsemisestä tuotteeseen.

Valmistusmaan merkitsemistä jotkut pitävät markkinatalouden ja vapaan kaupan periaatteiden vastaisena, mikä on virheellinen käsitys. Markkinatalouden yksi peruspilari on kuluttajan vapaus tehdä valintoja. Markkinataloudessa julkisen vallan sen paremmin kuin tuottajajärjestöjenkään ei tule rajoittaa sitä, millaisin kriteerein kuluttaja saa päätöksensä tehdä.

Markkinoiden vapautta voidaan edistää antamalla kuluttajalle mahdollisimman paljon informaatiota päätöksenteon pohjaksi. Markkinatalous ei ole tuomioistuin, joka määrää, millaiset valintaperusteet ovat relevantteja. Informaation oikeellisuuden takaamisessa julkisen vallan interventio lainsäädännön muodossa on paikallaan. SELin adressin tapauksessa halutaan julkisen vallan puuttuvan myös tarjottavan informaation määrään. Ammattiyhdistyspoliittisesti liitto luonnollisesti katsoo alkuperämerkintöjen palvelevan myös kotimaisen elintarviketeollisuuden työllisyyttä ja muita etuja.

Sen, että kuluttaja haluaa ostaa mieluummin suomalaista kuin ruotsalaista maitoa, pitäisi vannoutuneimmankin vapaakaupan kannattajan ymmärtää aivan eri asiaksi kuin maitotuotteiden suojatullit.

perjantaina, maaliskuuta 26, 2004

Vielä vähän kuukkelitusta


Pisaraakaan alkoholia ei tullut reissussa nautittua lukuisista tilaisuuksista huolimatta. Silti olin aamulla oman ryhmämme huonovointisin. Kyseenalainen kiitos tästä ilman harjoittelua saavutetusta tuloksesta kuuluu sopivasti alkaneelle flunssalle ja sen aiheuttamalle vilunväreiselle ja huonosti nukutulle yölle. Päätin tulla asemalta suoraan kotiin.

Myöhästyneet onnittelut eilisille kuukkelikisan voittajille ja virtuaalinen kädenpuristus kanssakilpailijoille jalosta kisasta! Linnut löysivät laadukkaat kotipesät.

Kuukkelien onnelliset emännät ja isännät, tiedättekö mitä yhteistä on tipusenne luonnossa elävällä esikuvalla, joutsenella ja kiivillä (tarkoitan uusiseelantilaista vekkulia lintua, en herkullista hedelmää)? Vihje: Oliko raadilla piilo-opetussuunnitelmana kansakunnan yleinen moraalin nostaminen? ;-)

Päivän historia-annos nautittu


Torstaipäivän neuvottelupäiväasioista ei taida olla erityistä verkkopäiväkirjailtavaa. Sinänsä tärkeitä ammatillisen koulutuspolitiikan asioita, mutta vailla yleistä mielenkiintoa.

Uusmediafakiireille saattaa löytyä uusia leivänhankkimismahdollisuuksia julkisen sektorin kautta tai sen palveluntuottajana, kun Opetushallituksen virtuaalikouluhankkeessa on uuden Koulutuksen ja tutkimuksen tietoyhteiskuntaohjelman puitteissa tarkoitus panostaa erityisesti sisällöntuotantoon.

Iltapäivä oli vapaata aikaa, ja kolmikko 2 x Seppo + allekirjoittanut päätimme käväistä kaupungilla. Kiertelimme aikamme keskustassa ihmettelemässä. Vanhankaupungin laidalla tiemme erosivat: minä lähdin katsastamaan Medeltidsmuseumia ja Sepot kaupunginosan muita nähtävyyksiä.

Kävin museossa ensimmäisen kerran muistaakseni vuonna 1987, jolloin se oli uusi. Tuolloin keskiaikatrendi oli jo selvässä nousussa, mutta ymmärtääkseni se pysyi tieteellispohjaisena arkeologian ja historiatieteen innoittajana. Uudemman kerran kävin paikalla joskus 1990-luvun alussa, jolloin museo oli laajentunut.

Pidän museon näytteilleasettelusta ja perusluonteesta. Se ei propagoi keskiaikaa pimeänä ihmissuvun helvettinä eikä romanttisena pilvilinnana. Olemassa olevan esineistön ja kirjallisten jäänteiden perusteella se pyrkii kertomaan ”wie es eigentlich gewesen”. Arkielämällä, erityisesti elinkeinojen harjoittamisella, on keskeisin sija. Ritariromantiikkaa edustaa yksi levyhaarniskarekonstruktio (harvinaisia ne Ruotsin valtakunnassa varmasti olivatkin silloin myöhäiskeskiajalla, kun niitä käytettiin) ja pimeämmän puolen edustajana toimii Galgbacken. Jälkimmäinen tosin antaa keskiajan elämästä oikeuslaitoksen osalta hieman yksipuolisen kuvan keskittyessään myöhäiskeskiaikaan, jossa vanhan germaanisen oikeustavan syrjäyttänyt roomalainen oikeus toi käytännöllisten sakkorangaistusten sijaan pelotevaikutuksiin pyrkivät, usein julmat, rangaistustavat.

Itseäni viehätti Pohjoismaisen unionin ajan päättänyttä Brunkebergin taistelua (1471) kuvaavat dioraamat. Niin, ei hyvässä dioraamassa aina tarvita edes junia ;-) Erityisesti pienempi, jossa Sten Sturen avuksi matkaava pieni ritareista, huoveista, nihdeistä ja talonpoikaissotilaista koostuva joukko taittaa matkaa syksyisessä metsässä, on jopa kaunis. Dioraaman opastusteksti mainitsee vain ritarit ja nihdit, mutta jos ollaan tarkkoja, niin aatelittomat ratsusotilaat, joita dioraamassakin näyttäisi enemmistö ratsumiehistä olevan, olivat huoveja (koulutettuja ratsusotilaita) ratsastajaa alunperin tarkoittavan ritarin ollessa nimenomaan aateliarvo; nihdit olivat koulutettuja jalkaväkisotilaita ja erosivat varustuksensa puolesta ehkä huomattavastikin talonpoikaissotilaista eli vapaaehtoisista, pakko-otetuista ja värvätyistä.

Reaalimaailmassa itse taistelu ei varmasti ollut kaunis. Kaikkea muuta. Vanhan ajan aseiden vaikutuksia oli demonstroimassa Helgeandsholmenin kirkkomaasta löytyneitä ihmiskalloja, joita oli läpäissyt tai murskannut mahdollisesti jokin myöhäiskeskiaikainen ase, kuten musketin kaukaisen esi-isän kuula tai varsijousen nuoli.

Museosta jäi lompakkoon 190 kruunun loven jälkeen muistoksi Lars-Olof Larssonin kehuttu ”Kalmarunionens tid”. Ensikatsomalta se vaikuttaa Peter Englundin "Pultavan” ja ”Ofredsårin” populaarihistorialliselta tyyliperilliseltä.

Sähköpostilaatikon sisältö yllätti ja ilahdutti. Sen sijaan hiipivä kurkkukipu ei innostanut illallisen jälkeen lähtemään uivan huvituskeskuksen (vai uivan Babylonin?) illanviettotapoja katsastamaan. Sepon esimerkkiä seuraten taidan painua pehkuihin.

torstaina, maaliskuuta 25, 2004

Reissun päältä


Tietokoneen ja matkapuhelimen välinen vika ei sitten ollutkaan tekninen, vaan käyttäjän huolimattomuusvirhe. Olin määrittänyt modeemiasetuksiin väärän alustuskomennon ja ennen kaikkea virheellisen komentosarjan ”soittosarjaksi”. Ihan ilman käytännön kokemusta en myönnä olevani väittäessäni, että melko moni atk-ongelma, jota jos ei muuta niin vain tavan vuoksi sanotaan ”koneiden” syyksi, johtuu itse asiassa käyttäjän huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä. Niin tälläkin kertaa. Tosin niin koti-Soneran kuin työmaa-DNA:nkin peittoalue tuntui olevan pian Helsingistä lähdettyä melko heikko. Ja jostain ihmeen syystä Ruotsin puolella soneralainen rekisteröi itsensä automaattisesti Comviq-nimiseen verkkoon, jolla ei tietenkään ole mitään pakettiradioverkon roaming-sopimuksia Telia-Soneran kanssa.

Asiasisältö on ollut sitä itseään. Muodollista. Työministeriön johtajarouva lateli kovia tavoitteita, niitä samoja, joista saamme lähes päivittäin lukea lehdistä ja kuulla radiosta. Vuoteen 2011 mennessä työllisyysaste pitää olla 75 %. Nuorten tulee siirtyä työelämään vuotta nykyistä aiemmin ja varttuneempien jaksaa kolme vuota nykyistä pidempään. Teollisuustyöpaikkojen määrän uskotaan hitaasti edelleen laskevan vuoteen 2015 ulottuvalla ennustejaksolla, ja palvelusektorin työpaikkojenkin kasvun uskotaan pysähtyvän pienen maan rajallisen kotimarkkinakysynnän vuoksi. Kotimarkkinoitahan nämä usein palvelevat. Sen sijaan johto- ja asiantuntijatyöpaikkojen määrän uskotaan kasvavan, samoin kuin hoivatyöpaikkojen erityisesti yksityisellä sektorilla.

Kunnallisen työmarkkinalaitoksen esitelmöitsijä – tämä sallittakoon – lievästi sanottuna vesitti sanomansa haparoiden jatkuvasti keskeisissä termeissä. Jos kuntatyönantajan tiettyjä tulkintoja olisi sanatarkasti uskominen, ei opiskelijoilla tulisi olla oikeutta tehdä oikaisupyyntöjä ammatillisiin tutkintoihin valmistavan koulutuksen arvioinneista, vaikka opettaja olisi tehnyt ne mielivaltaisesti. Tässä kohden oli Hyvärisen Valkeakoskelta pakko avata turpansa, mutta mitenkään selvää vastausta ei tullut. Ehkä olisi sittenkin pitänyt ottaa matkaan viime kesän lukemisiksi ostettu koululainsäädäntokooste. Toisaalta ei vänkääminen yleensä vie asioita eteenpäin.

Ajatuksia herättävimmän puheenvuoron piti mediastakin tuttu kärkäs monialayrittäjä ja Suomen Yrittäjien puheenjohtaja Eero Lehti. Yleisen pseudoyrittäjyysmyönteisen ilmapiirin mukaista hyssyttelyä tai yrittäjyyspropagandaa ei nyt kuultu, vaan tylyä tarinaa siitä, miten kenen tahansa ei todellakaan kannata ryhtyä yrittäjäksi. Madonlukuja tietenkin luettiin tupolle ja vahvalle sosiaaliturvalle, ja Suomen kansainvälistä kilpailukykyä hehkuttanut tutkimuskin sai kuulla kunniansa vain suuryritysten oloja kuvaavana selvityksenä. Työntekijän irtisanomissuojaa kritisoitiin antamalla esimerkki, jonka mukaan neljän hengen yrityksessä yhden työntekijän irtisanomiskustannukset syövät kokonaisen vuoden tuoton. Eikä suomalaiselle yritysjohtamisellekaan tunnustusta riittänyt. Suomalainen johtaja kuulemma ottaa mielellään nautittavakseen johtajan etuoikeudet, mutta ei motivoi alaisiaan hyviin suorituksiin. Ei voinut olla tulematta mieleen viikolla lukemani uusin B. Virtanen –albumi, jossa nimihenkilöstä tehtiin vähäksi aikaa projektipäällikkö. Ei saanut kehuja suomalainen koulujärjestelmäkään. Liian tietopuolinen opetus ei tuota menestymisessä vaadittavia taitoja. Vaikka kovat arvot tuntuivat olevan muuten pinnalla, oltiin inhimillisistä menestystekijöistä puhuttaessa varsin humaanilla linjalla. Menestyksen avaimet eivät Lehden mukaan juurikaan riipu perimästä tai älykkyydestä. Markkinatalouden menestyjältä vaaditaan tunneälyä, nöyryyttä myöntää ja korjata virheensä sekä sosiaalisia taitoja.

Niinhän se kai on. Kapea-alainen huippuosaaja ilman tunneälyä menestyy suljetussa talousjärjestelmässä, kun nomenklatuura päättää, että hänen osaamisensa on tärkeää. Vapailla markkinoilla menestyjän on lisäksi kyettävä pärjäämään kilpailutilanteessa ja myymään osaamisensa. Siinä pitää osata olla ajoittain vähemmän ehdoton ja tarvittaessa mukava heppu.

Mukavia heppuja on matkaseurana riittänyt. Missä lienevät nytkin hummaamassa (kello on hyvinkin torstai”päivän” puolta), kun tätä kirjoittelen liian tuhtia illallista sulatellessa ja yöpuulle valmistautuessa. Työmaan poliittista johtoa perinteisen poliittisen kentän kahdesta vastakkaisesta päästä on mukava seurata.

Lopuksi välitettäköön Lehden tarjoama vinkki heille, joiden mielestä rikkaus tuo onnea. Yrittäjäksi ei kannata ryhtyä, koska rikastumisen todennäköisyys on pieni. Sen sijaan kannattaa sijoittaa 100 euroa kuukaudessa pörssinoteerattuihin osakkeisiin siten, että sijoitukset on hajautettu mahdollisimman laajasti. Osinkotuotot lisätään vanhoihin sijoituksiin. Näin saisi kohtuullisella todennäköisyydellä huomata 35 vuoden päästä olevansa noin 750 000 euron pääoman omistaja. Niin että ei muuta kuin spencer-puku päälle, raybanit naamalle ja 1980-luvun unelmaa toteuttamaan.

Huomisesta (eli tästä päivästä) voi tulla pitkä päivä.

keskiviikkona, maaliskuuta 24, 2004

Matkaan


Ei talvi aivan vielä loppunut. Eilen oli illansuussa mukava pikkupakkanen ja sen myötä kelpo suksikeli.

Olisi mukavaa nauttia luultavasti viimeisistä talvipäivistä kotipuolessa, mutta työmatka kutsuu laivaseminaarin muodossa. En tiedä, onko odotukseni parista tulevasta päivästä turhan pessimistinen, mutta luulen reissun olevan muodolliselta, valtakunnalliselta, sisällöltään köyhähkö lobbausmatka. Lobbausmatka tämä lienee erityisesti paikallisista koulutuspoliittisista näkökulmista katsottuna. Lyhyesti sanottuna ammattikoulumaailman tämän päivän yksi perusongelma monin paikoin - nyt en tarkoita mitenkään erityisesti paikallista näkökulmaa - on nuorten ikäluokkien suhteellinen pienuus (joitain resursseja saattaa olla edelleen mitoitettu suurten ikäluokkien ja ammattikoulujen kultakauden mukaan, mikä näkyy mm. kiinteistöjen ylläpitokustannuksissa) ja samalla tapahtuva korkeakouluopiskelupaikkojen, erityisesti ammattikorkeakoulupaikkojen, kasvu. Tästä seuraa toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa resurssien allokointikysymyksiä, joiden ratkaisut eivät ole välttämättä kovin yksinkertaisia. Esimerkiksi "Laakista vainaa" -sisäpiirivitsi perustuu päijäthämäläisiin tositapahtumiin.

Tämäkin asiakirja (PDF, 395 kB) on sitten ilmestynyt. Tietoyhteiskuntaa rakennetaan edelleen innokkaasti.

Torstaille olisi ollut tarjolla yllin kyllin muuta hyödyllistä ja mukavaa. Päivän olisi voinut toimia Jyväskylässä hanslankarina palomuurityömaalla tai Tampereella ihmettelemässä, miten tietokone auttaa opinto-ohjauksessa. Illaksi olisi ollut tarjolla tietysti tämä spektaakkeli tai kotikissamaisemmin pitäjäseuran elokuvailta. Turha jossitella. Turpa kiinni, tonni paperia salkkuun ja matkaan.

Päivitykset tähän sepustukseen jäänevät vähäisiksi perjantaihin saakka. En saanut kännykkää ja työmaalta lainaamaani vanhaa uskollista kannettavaa yhteisymmärrykseen keskenään.

maanantaina, maaliskuuta 22, 2004

Tehtaanportilta kotska porttaali sivuille


Perkolan mainitsema Valmet Oy Lentokonetehtaan tehdasrata Tampereella ei ole enää kovin helppo rautatiearkeologisen kiinnostuksen kohde. Se on purettu viime lokakuussa Tampereen kaupungin omistaman maapohjan osalta. Ratahallintokeskuksen omistamalta maapohjalta aina Sääksjärven vaihteeseen saakka kiskotus purettiin jo useampi vuosi sitten. Poikki on Lättähattujen ja Hurujen (hittolainen, kun komeaa veturia näkyy rumentamassa allekirjoittanut oranssissa pellepuvussa joskus nuorena miehenä) entinen kulkutie maailmalle. Kiskokalustotuotantoa ei kannata hakea verkosta ainakaan osoitteella http://www.valmet.com.

Isot Valmetin veturit muistetaan hyvin, ja näkyyhän niitä vielä pitkään rataverkollamme Dv12:n ja Dr16:n hahmoissa, mutta harvinaisen sympaattisia olivat muun muassa tällaiset killiäiset.

Linkitetyn kuvan veturi on teollisuuslaitoksille tarkoitettu kapearaiteinen (tilaajan toiveiden mukaan 600 tai 750 mm) Move4, jollaisia valmistettiin 17 kappaletta vuosina 1950-1959. Yksi leveäraiteinenkin (1524 mm) versio rakennettiin Riihimäen Saha Oy:lle vuonna 1952; tämä sai tyyppimerkinnän Move4N. Veturisarja tunnettiin myös nimellä Vdm4 (itse asiassa Vdm-sarjamerkki oli maalattu pienten Move-veturien kylkeen ja vastaava Move-merkintä näkyi vain paperilla). Kuka tietää tai arvaa, mitä tarkoittaa lyhenne Vdm?

Rautatiet ovat rautaa, mutta jotta verkkopäiväkirjailu ei menisi pelkäksi junailuksi, todettakoon lopuksi, että web-suunnittelun klassinen malliesimerkki (ja klassikkoainesta sisällöllisestikin; esim. Info-osan "Linuxs sivuni" ja "HTLM opakseni" ovat ilmeisen suurella sydämellä tehtyjä) on näemmä edelleen olemassa.

mua vitutaa kun telkkassa aina sanotaan INTER NET vaikka tarkotaan WEBBII!!!eix ne tajuu et INTER NET on pelk�st��n se johon menn��n necstape tai exploder ohjelmalla!!!!ja WEBBI on se koko systeemi jossa on kotska sivujen lis�ksi my�s esim MIRC ja UNIX!!!

sunnuntai, maaliskuuta 21, 2004

Juhlia luvassa


Latu-uralla harmahtava jää oli monin paikoin voittanut valkean lumen. Havumetsän tuoksu oli keväinen. Kauden viimeisen hiihtolenkin tuntua. Taitaa olla jo kolmas talvi peräkkäin, kun viimeinen hiihtolenkki on tullut tehtyä viikon 12 sunnuntaina. Olin ainoa hiihtäjä, mutta pois lähtiessä toinen ja pian kolmaskin viimeiseen saakka suksija tuli ladulle. Kostea ja raskas keli jätti paljon aikaa mietiskelylle. Ja aika harva asia on mukavampaa mietiskeltävää kuin junat.

Tuleva kesäkausi voi olla valtion rataverkolla museoliikenteen kannalta hiljainen johtuen kiristyneistä turvallisuus- ja muista määräyksistä. Määräykset sinänsä ovat perusteltuja, ymmärrettäviä ja selkeitä. Mutta yleensä pelkän vapaaehtoistyön varassa toimivat museoliikennettä harjoittavat organisaatiot eivät kykene kovin nopeasti valmistelemaan esimerkiksi liikennöinnin edellytyksenä olevan turvallisuustodistuksen vaatimia, lähes laatukäsikirjamaisia kuvauksia kunnossapito- ym. muista järjestelmistään.

Tänä vuonna parikin kotimaan rataa täyttää pyöreitä vuosia. Kerava-Porvoo-rautatien liikenteelle avaamisesta tulee kuluneeksi 130 vuotta. Rata aloitti yksityisrautatienä. Kuten meikäläisillä leveäraiteisilla yksityisrautateillä yleensä, liikenne ei kannattanut omistajilleen, ja valtio osti radan vuonna 1917. Radan historiaa muistellaan Keravan museossa 3.5.2004 avattavassa näyttelyssä. 12.6.2004 on radalla suunnitteilla juhla-ajo vanhalla kalustolla, jos radalla museoliikennettä harjoittaneilla tahoilla on vaadittavat turvallisuustodistukset ym. asiat siihen mennessä kunnossa.

Savon radan pohjoinen jatke, Iisalmi-Kajaani-rata, puolestaan täyttää 100 vuotta.

Kolmas rautatieliikenteen juhlakalu on vanha kunnon "Lättähattu" eli Dm6- ja Dm7-kiskoautosarja. Ensimmäiset Dm6:t valmistuivat Valmet Oy Lentokonetehtaalta Tampereelta ruotsalaisen mallin mukaan vuonna 1954 tavoitteena parantaa Valtionrautateiden kilpailukykyä voimakkaasti kehittynyttä linja-autoliikennettä vastaan. Dm6 oli alkuperäinen pienipyöräinen versio, jolla oli paha taipumus suistua kiskoilta ajossa. Kulkuominaisuuksien parantamiseksi konstruktioon vaihdettiin suuremmat pyörät ja tehtiin niiden vaatimat muutostyöt teli- ja alustarakenteeseen. Myös vaihdelaatikko suunniteltiin uudelleen. Näin syntyi vuonna 1955 sarja Dm7, joka pian levisi laajalle alueelle rataverkolla ja teki kiskoautosarjasta yhden aikakautensa symbolin.

Nostalgialiikenteen edellytysten niin salliessa ajetaan yhdistetty Kajaanin radan100-vuotis- ja "Lättähatun" 50-vuotisjuhla-ajo Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat ry:n kiskoautokalustolla 5.6.2004.

Allekirjoittanutkin sai ystävällisen kutsun weblog-maailman kuukkelijuhlaan ensi torstaille, mutta pahoitellen joudun toteamaan kalenterissani kilpailevan jo entuudestaan kaksi eri velvoitetta tuolle päivälle ja illalle. Toivottavasti tilaisuus onnistuu hyvin. Järjestäjät ovat tosissaan nähneet vaivaa asian eteen, mikä on hyvin kunnioitettavaa. (Ja toivottavasti kutsupostin header-tiedot eivät loukanneet kenenkään nimimerkillä weblogistiikkaa harjoittavan anonyymiutta.)

Terve, verinen pää


Kotimaa-lehden uusimmassa numerossa ollut arvio laajaa mielenkiintoa herättäneestä uudesta Kristus-elokuvasta ei innostanut filmiä katsomaan. On helppo allekirjoittaa lehdessä haastatellun eksegetiikan tutkijan Raimo Hakolan näkemys siitä, että vastoin kuin arvioitu elokuva, evankeliumit eivät kärsimyshistoriaa kuvatessaan juuri mässäile väkivallalla. Niissä asiat todetaan koruttomasti, lähes tylysti. Nimenomaan todetaan.

Kristinuskoon on helppo sisällyttää kieroutuneita sävyjä saavaa raakuuden ylistystä. Evankeliumien sinänsä yksinkertaiset kuvaukset eivät tarvitse kuin ripauksen inhimillistä(?) mielikuvitusta, ja veripalttu on valmis. Ei niin, ettei kärsimyshistorian yksityiskohdillakin olisi kristinuskon sisällössä oma merkityksensä, mutta väitän, että ne eivät kuitenkaan ole Uuden Testamentin keskeisin asia. Jos ihmisen mahdollisimman väkivaltainen kuolema olisi uskonnon tärkein sisältö - tällaiselta käsitykseltä ei voi välttyä mainitun elokuvan arvioita tai vaikka otsikossa Jaakko Finnon virsikirjasta (1583) lainattua keskiajan ja uuden ajan taitteen kristilliselle kulttuurille ominaista verimystiikkaa ajatellessa - olisi maailmanhistoria varmasti täynnä Jeesusta vaikuttavampia esimerkkejä. Sitä sorttia kun ihminen on lajitoverilleen varsin innokas järjestämään. Itse näen ylösnousemuksen koko Uuden Testamentin ja samalla kristinuskon ytimenä. Luonnollisesti kuoleman piti edeltää ylösnousemusta, mutta kuolintapa tai sen yksityiskohdat ovat kokonaisuuden kannalta toisarvoisia.

Toinen asia, mitä en elokuvan arvioissa ymmärrä, on sen sanottu juutalaisvastaisuus. Historiassa jo kauan juutalaisvastaisuus tuntuu tarkoittaneen enemmänkin antisemitismiä eli rodun, ei niinkään uskonnon vastaisuutta. Jos juutalaiset esitetäänkin Kristuksen kärsimysten taustavoimina, keitä sitten olivat heimoltaan ja uskonnoltaan itse Jeesus, Pietari ja kumppanit? Uuden Testamentin eksegetiikan tuntemukseni on rippikoulupohjalta, mutta käsittäisin, että Galilean maakunnasta kotoisin oleva joukko oli lähtökohdiltaan itsekin varsin juutalaista. Samaa yleistävää periaatetta noudattaen voitaisiin yhdysvaltalaiset syyllistää Martin Luther Kingin murhasta. Ai niin, mutta niinhän joskus tehdäänkin.

lauantaina, maaliskuuta 20, 2004

Lukijoiden pettäjä tunnustaa


Sen kerran, kun lupaa tuottaa weblogiin jotakin seuraavana päivänä, astuu force majoure -este peliin. Eipä tuo sen kummoisempi este ollut kuin että perjantain päivälämpötiloihin nähden erikoisen hyvä hiihtokeli piti ladulla hieman tavanomaista pidempään. Lempeä kevätsää, hiljainen latu (tai paremminkin vapaan tyylin ura näillä keleillä) ja luistava hanki ovat tämän vuodenajan parasta antia. Kotona suihkun ja iltapalan jälkeen kävin sohvalle pitkäkseni ja uni tuli heti. Puolilta öin kulta kävi herättämässä yläkertaan nukkumaan.

Torstaisesta VAPEPA-harjoituksesta lupaamani kuvat ovat nyt esillä, mutta laadussa ei ole kehumista. Corel PhotoPaintin gamma-korjauksella (kuvankäsittelyn ammattihenkilöt tuntevat varmasti paljon parempiakin digitaalisia korjailutapoja) ei niin vain korjata heikosta paristojännitteestä johtunutta salamavalon käyttämättä jättämistä - eikä varsinkaan pitkien suljinaikojen ja jalustan puuttumisen klassisia yhteisvaikutuksia.

Rautateiden koulutuspolitiikkaa


Sainpas tilaisuuden yhdistää kaksi weblog-mieliaihettani saman otsikon alle :-) Lauantaipäivä kului Liiton kevätkokouksessa Hyvinkäällä. Liittokokousten päivät tuntuvat usein olevan säätilaltaan kehnoja. Hyviä päiviä viettää aikaa sisätila-aktiviteeteissa. Kokouksen rutiiniasiat hoidettiin läpi nopeasti Markun toimiessa puheenjohtajana. Minusta on kunnioitettavaa, että mies, jonka työpöydän ääressä päätetään monituisia maan rautatieliikennettä koskevia asioita, laittaa päälleen harrastusyhdistyksen puseron sopivaan tilaisuuteen.

Maan ainoa rautatieliikennealan oppilaitos VR Koulutuskeskus (entinen Rautatieopisto) esitteli uutta yksityisraiteen liikenneturvallisuushenkilöstön koulutusohjelmaa. Allekirjoittanutta asia kiinnostaa useammastakin eri näkökulmasta. Kyseessä ei ole ammatillisesta aikuiskoulutuksesta annetun lain (631/1998) mukainen yleinen ammatillinen tutkinto, vaan opetusministeriön hallinnoiman yleisen ammatillisen koulutuksen kentän ulkopuolinen pätevyystutkinto. Koulutusohjelman suoritustapana kylläkin on yleisten aikuisille tarkoitettujen ammatillisten tutkintojen tapaan käytännön työtehtävissä suoritettava näyttö. Modulaarisen rakenteensakin puolesta yksityisraiteen liikenneturvallisuushenkilöstön koulutusohjelma muistuttaa yleisiä ammatillisia tutkintoja.

VR Koulutuskeskus ei juurikaan ilmoittele itsestään tai koulutustuotteistaan verkossa - ymmärrettävästi rajatun kohderyhmän vuoksi - joten asiasta kiinnostuneille hieman lisätietoa tässä.

Yksityisraiteen liikenneturvallisuushenkilöstön koulutusohjelma on tarkoitettu rautatieliikennehenkilöstön koulutukseksi yksityisraiteille eli sellaisille raiteille, jotka ovat yhteydessä yleiseen rataverkkoon, mutta eivät ole Ratahallintokeskuksen (yleistä rataverkkoa ylläpitävä ja sen käyttöä säätelevä viranomainen) hallinnassa. Tällaisia raiteita voivat olla mm. teollisuuslaitosten raiteet ja erilaisessa museoliikennekäytössä olevat vanhat varikko- tms. raiteet.

Koulutusohjelman eri moduuleja suorittamalla voi pätevöityä liikenteenhoidon perustehtävistä vetokoneenkäyttäjäksi saakka. Vetokoneenkäyttäjä tarkoittaa yksityisraiteen veturinkuljettajaa, jonka kuljettajanpätevyys rajoittuu yksityisraiteen alueelle tai korkeintaan Ratahallintokeskuksen kanssa sovittuun ja tarkoin määrättyyn julkisen rataverkon rajapintaan.

VR Koulutuskeskuksen järjestämillä koulutuksella ja tutkinnoilla, kuten edellä mainitulla uudella koulutusohjelmalla tai perinteisillä veturinkuljettajan tai työkoneenkuljettajan tutkinnoilla on yleisiin ammatillisiin tutkintoihin verrattuna selkeä ero rahoituspohjassa. Kun yleisiä ammattikoulututkintoja (sallittakoon taas vanhan hyvän ajan termin käyttö) rahoittaa opetusministeriö (ja työvoimapoliittisen aikuiskoulutuksen tapauksessa työministeriö), koostuu rautatieliikenteen tutkintojen rahoitus puoliksi liikenne- ja viestintäministeriön ja puoliksi koulutettavan tai hänen työnantajansa omasta rahoituksesta. Rahoituspohjasta johtuen rautatieliikenteen tutkintoihin valmistavaa koulutusta on annettu vain tarpeen mukaan, käytännössä niin että VR Osakeyhtiö (tai sen edeltäjät) on rahoittanut vaaditun 50 % osuuden tarvitsemiensa veturin- ja työkoneenkuljettajien koulutuksesta, eikä yhtään sen suurempaa koulutettavaa joukkoa ole rahoitettu. Sama on pätenyt teollisuuslaitosten omilla ratapihoilla raideliikennettä hoitavan tehtaiden oman henkilöstön osalta.

VR Koulutuskeskus kyllä lupaa kouluttaa - siteeraan tässä mainiota esitelmöitsijää - veturinkuljettajan vaikka aasista, jos rva/nti/hra Equus Asinus Asinukselta tai tämän työnantajalta löytyy intoa rahoittaa kaikki tarvittava simulaattori-, ajo- ym. harjoittelu. Periaatteessa kuka hyvänsä asiasta kiinnostunut voi hakeutua veturinkuljettajakoulutukseen, jos sattuu omistamaan ajoharjoitteluun soveltuvan veturin ja taskussa polttaa 52 000 ylimääräistä euroa. Veturin puuttuminenkaan ei ole ongelma. Niitä vuokraa VR Osakeyhtiö, jos hinnasta sovitaan... Sanoiko vielä joku, että atk-alan tuotesertifikaattikoulutukset ovat hintavia?

Markku kertoi menneen viikon rautatieterveisiä Brysselistä. EU on ajamassa uutta viisiportaista veturinkuljettajapätevyysjärjestelmää, jonka vaikutus Suomen kaltaisessa maassa olisi mielenkiintoinen. Pätevyysluokkien välillä vaadittaisiin vähintään parin vuoden työkokemus ko. luokan töistä ennen siirtymistä seuraavaan,. Tällöin pienen maan kohtuullisen vähäisiä kuljettajahenkilöstöresursseja ei kyettäisi kohdentamaan aina tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Ehdotetut luokat olisivat:
1. vaihtotyöyksiköt
2. työjunat
3. tavarajunat
4. matkustajajunat
5. suurnopeusjunat
Lienee arvattavissa, että Suomi aikoo hakea poikkeuslupia, mikäli esitys päätyy eurooppaoikeuden säädökseksi saakka.

Kotiin päin lähdettäessä ehdittiin istua hyvä tovi Hyvinkään viehättävän, maan vanhinta rautatiearkkitehtuuria edustavan, aseman kahvilassa. Ari ja Markku lähtivät etelään, Hannu, Kimmo ja minä Riihimäen suuntaan. Kari jäi pitkämatkalaisimpana odottelemaan nopeampaa yhteyttä pohjoiseen. Juttuseuraa riitti Hämeenlinnaan saakka. Jutun aiheita olisi riittänyt pidemmällekin matkalle.

torstaina, maaliskuuta 18, 2004

Osa n+1


Päivällä iski ties miten monennen kerran epäilys siitä, että maan koulutuspolitiikan korkein virkamiesjohto tuhoaa pikkuhiljaa toisen asteen ammatillista koulutusta tuottamalla valtavia ohjeistuksia oppimisen ja opetuksen välineellisistä asioista. Ohjeistuksia, joiden varsin ohut ydin on kätketty hienojen termien ja paljon sanahelinän massaan. Prosessi on hieno sana ja näyttää olevan muotia. Mutta sitä ei vahingossakaan käytetä esimerkiksi prosessiteollisuuden merkityksessä. Eihän teollisuudesta puhuminen ole tarpeeksi hienoa asiaa ammattikoulussa, eihän? Itse ammattitaidosta ei taideta juurikaan olla kiinnostuneita korkean johdon tasolla. Sen puolen hoitaa joku muu. Työelämä. Tuo sanahelinässä koskaan tarkemmin määrittelemätön mystinen työelämä. Se joka joskus rohkeni vaatia palvelukseensa osaavaa ja koulutettua työvoimaa ja saikin vaatimuksen ryhtyä tuottamaan sitä itse. Koulut tuottakoot sanahelinää korkeiden rouvien ja herrojen mallin mukaan.

No niin, tämä oli taas tätä. Lisävalituksenaiheena oikea kyynärpää tuntuu kipeytyneen eilisiltaisesta ja on kiusannut tehokaasti tämän päivän. Ihme sinänsä, koska ei paikan päällä mitään tuntunut sattuneen. Onneksi olen vasuri. Mutta jatketaan muilla, positiivisemmilla aiheilla.

Pelastakaa kadunmies Usko


Illalla pidettiin Vapaaehtoisen pelastuspalvelun perinteinen seutukunnallinen taajamaetsintäharjoitus. Vapaaehtoispelastajia oli seudun pikkupaikkakunnilta paljon, mutta olipa mukana Forssan, Hämeenlinnan ja Tampereenkin aktiiveja.

Hämeessäkin suurin osa pelastuspalvelua työllistävistä tapauksista on ihmisten katoamisia. Niiden selvittämiseen viranomaisvoimat eivät mitenkään yksin riitä. Niin ikäviä kuin katoamistilanteetkin ovat, voi silti sanoa onneksi, koska toinen suuria vapaaehtoisjoukkoja vaativa uhkakuva ovat suuronnettomuustilanteet. Niitä ei onneksi juurikaan tapahdu. Koko maan mittakaavassa edellissyksyinen Myyrmannin juttu taisi olla viimeisin esimerkki tällaisista tilanteista.

Katoamiset eivät suinkaan aina ole ulkoilijoiden tai marjastajien metsään eksymisiä. Itse asiassa taajama-alueella katoamistilanteet tapahtuvat useimmiten asutuilla seuduilla. Melko usein on näilläkin seuduilla etsitty dementoituneita vanhuksia. Luonto ja metsät ovat toki lähellä, mutta kaupunkimaisessa taajamassa kaupungissa asuvan etsintä aloitetaan yleensä taajamaetsintänä, ellei ole tietoa siitä, että kadonnut nimenomaan olisi lähtenyt metsään. Rakennetussa ympäristössä tapahtuva etsintä on lukuisten katvealueiden vuoksi usein vaikeampaa kuin maastoetsintä. Perinteistä näkötuntumaharavointiakaan on rakennetussa ympäristössä usein vaikea toteuttaa.

Tällä kertaa oli kadonnut kahden hieman kosteahkoa elämää viettäneen kaveruksen porukka. Varttuneempi herroista löytyi hyvin nopeasti (itse asiassa hänet harjoituksen johto toi ikään kuin tyrkylle testaamaan etsijöiden huomiokykyä ennen kuin koko paletti oli edes käynnissä). Organisaatio oli täydessä käynnissä noin kaksi ja puoli tuntia katoamisilmoituksen jälkeen. Tositilanteessa kuuden kunnan alueelta ei kerätä kahdessa ja puolessa tunnissa tällaista joukkoa edes ilta-aikaan, mutta ennalta sovittu harjoitus on erilainen tilanne. Tosin jonkinlainen, vaikka pienikin, ryhmä on tositilanteessakin toiminnassa hyvin pian katoamisilmoituksen jälkeen ja täydentyy useampikymmenpäiseksi muutaman lähitunnin aikana. Nykyisin suositun etupainotteisen strategian mukaan tositilanteessa toiminta käynnistyy itse kunkin ryhmän tai jopa yksilön osalta siinä vaiheessa, kun hän saapuu paikalle, jotta etsijöitä saadaan liikkeelle mahdollisimman pian. Harjoituksessa, jossa on hyvissä ajoin ennalta tiedetty kokoontumisaika, toiminta käynnistyy kerralla koko joukolle.

Harjoitusta johtaneet poliisiviranomainen ja paikallisen SPR:n ensiapuryhmän johtaja (yllättäen he saivat avukseen paikalle omasta mielenkiinnostaan tulleen rajavartiolaitoksen upseerinkin) järjestivät koulutuksellisesti haastetta siten, että noin kuusihenkisten etsintäpartioiden johtajiksi nimettiin ulkopaikkakuntalaisia. Joka partioon tuli toki vähintään yksi alkuasukasopas, mutta joka tapauksessa johtajalle tuli tavalla tai toisella harjoittelua kaupungin kartan lukemisesta ja kulkureittien suunnittelusta. Pääsin urjalalaisvoittoiseen partioon, jonka ytimen muodostivat johtajana toiminut Teppo tyttärineen. Tuttuja jo ensimmäisestä pelastuspalvelutoimintaan tutustumisestani saakka.

Saimme varsin helppoja tehtäviä alkaen hautausmaan tarkastamisesta. Käsketyn kohteen tarkastamisen jälkeen seurasi kuljetuksen odotus seuraavaan kohteeseen. Viestitys hoitui pelastuspalvelun yleiseen tapaan tähtimäisessä VHF-radioverkossa. Niina ja Tanja yrittivät härnätä leppoisaa isäänsä minkä jaksoivat ja pitivät partion henkeä yllä välillä kohtuullisen pitkiksikin venyneinä odotusaikoina. Erittäin innostunut tulokas Ari kertaili vesistöetsintäkokemuksiaan selkosilla, jossa vapaaehtoista pelastuspalvelutoimintaa ei vielä jokunen vuosi sitten kuulemma tunnettu. Janika ja minä edustimme maan hiljaisia. Ei sillä, etten olisi välittänyt osallistua jutusteluun, mutta jouduin keskittämään odotusaikojen huomioni kameran kanssa tappelemiseen. Paristojännite oli sittenkin liian alhainen pakastuvassa illassa, ja kuvan ottamisen jälkeen paristot sai kaivaa kotelostaan ja lämmitellä käsissä taas käyttökuntoon. Varaparistojen mukaan ottamisen olin laiminlyönyt. Kuvia on luvassa huomenissa.

Loppujen lopuksi kadonnut musta lammas löytyi väsähtäneenä rautatiealueelta. Oma partiomme kuuli asian radion kautta saatuamme valmiiksi tarkastustehtävän toisella laidalla kaupunkia. Harjoitus oli perusharjoitus. Hyvä sellainen ja oman kokemukseni perusteella todenmukainen. Nuorisotalolla pidetyssä palaute- ja loppukeskustelutilaisuudessa etsijäjoukolle maittoi lämmin kahvi ja sämpylä.

Loppuun vielä yksi weblogismin sisäänpäin lämpiävä ajatus. Kirkkaan värinen haalari, jonka selässä punainen risti valkoisella pohjalla tai valkoinen nuoliristi sinisellä pohjalla voisi olla mutu-pohjalta aika hyvä tuntomerkki siitä, että kantaja ei pode tätä kuuluisaa NNFP-oireyhtymää ;-)

keskiviikkona, maaliskuuta 17, 2004

Tietoturvallisuutta tuutin täydeltä


Kansallista tietoturvapäivää vietettiin toista kuukautta sitten, mutta tämä oli minulle henkilökohtainen sellainen. Tietoturvallisuusasiaa täynnä lähes koko päivä.

Hyvä osa työpäivästä meni Tampereella erään sikäläisen järjestelmätoimittajan tietoturvaseminaarissa. Oli kiva päästä ties miten pitkästä aikaa sinisen kaupunkibussin kyydissä.

Yksi esitelmöitsijöistä muistutti olemukseltaan rempseää sotaväen nuorempaa toimiupseeria (tai mitä he nykyään ovatkin), yksi oli perinteisen insinörtin perikuva, yksi taas lähempänä cyberhaxoria (mitähän se muuten tarkoittaa?) ja yksi perusjätkäkin mahtui joukkoon. Hyviä puhujia kaikki.

Microsoftin mies myönsi auliisti firmansa syyllistyneen tietoturvallisuusasioiden laiminlyöntiin ja vakuutti parannusta. Esittelyssä olivat Patch management -konsepitin nimellä kulkevaan tietoturvallisuusteemaan liittyvät tekniikat, kuten NT-pohjaisten Windowsien turvallisuustason analysointityökalu Baseline Security Analyzer, josta luvattiin saataville piakkoin kakkosversiota ja lähiverkon keskitettyyn tietoturvallisuuspäivitysten jakeluun tarkoitettu Software Update Service. Molemmat mainitut työkalut ovat ilmaisia, mikä on sangen ilahduttavaa.

Pandan esittelijä mainosti yhtiön ilmaista verkossa toimivaa Active scan -virustarkastuspalvelua ja siinä sivussa myi ainakin itseäni kiinnostanutta eräänlaista palomuurin sovelluslaajennusta, jolla sisään pyrkivät pöpöt pysäytetään ennen kuin ne ehtivät työllistämään palvelinten ja työasemien virustorjuntaohjelmia. Rautaa rajalle.

IBM tarjosi Think-nimellä kulkevaan konseptiinsa liittyviä työasemien ja kannettavien turvapiiriratkaisuja ja oma näkemystään kiintolevyn kloonauksesta.

Järjestävä seura tyytyi luomaan yleispiirteisen katsauksen käyttämiinsä varmuuskopiointimenetelmiin.

Tuttuja oli paikalla paitsi veljesoppilaitoksen kollega Kari myös toinen kotikulmilla asusteleva ison tehtaan atk-fakiiri Merja. Metkaa, että kummankin kanssa tuli kokoustettua eilen eri asioissa, mutta Tampereen keikka ei tullut puheeksi. Piirit ovat pienet, ja siltikään tieto ei liiku ;-) Kävimme Merjan kanssa lounaalla ja paransimme maailma lähinnä vapaaehtoisen pelastuspalvelun näkökulmasta. Hän tarjosi ystävällisesti autokyydin keskustaan.

Työmaalle ei kannattanut lähteä viettämään puolta tuntia. Iltapäivän lopuksi luvassa oli vielä avoimen yliopiston tietoturvallisuuskurssin tentti, eli Tampereelle olisi kuitenkin ollut hetikohta palattava. Päädyin kipuamaan muistiinpanomappini kanssa Attilan kirjaston ylimpään kerrokseen lueskelemaan. Itse tentti koostui pääasiassa monivalintatehtävistä, joita oli paljon. Lisäksi yhdessä tehtävässä piti määrittää erään verkossa tapahtuvan transaktion eri vaiheissa käytettävät salausalgoritmit ja selventää symmetrisen salauksen avainkysymystä hieman tarkemmin. Monivalintatehtäväpainotteisuudesta johtuen en valitettavasti pysty nyt noudattamaan tapaani julkaista tenttikysymyksiä tässä sepustuksessa muiden mahdollisten asiaa opiskelevien iloksi.

Ei tuo tentti minulle mikään helppo ollut. Ensinnäkin olen yleensä ollut huono (=laiska) lukemaan kokeisiin edes silloin, kun pitäisi, ja toisekseen vähänkään epävarmoissa monivalintatehtävissä sorrun semantiikan puolelle etsimään suurennuslasilla "aina" tai "koskaan" -tyyppisiä sanoja tai sellaisten puuttumista.

Harvinaisen vähällä kirjoittamistyöllä selvitetty tentti loppui sen verran aikaisin, että kotipuolessa ehdin pitkästä aikaa harjoituksiin dojolle. Ilmapiiri on mukava siinäkin mielessä, että paikalle tuntee aina olevansa tervetullut, vaikka kävisi harvemminkin. Hyvää perustekniikkatreeniä oli tarjolla. Nuorten taitavien kisamiesten Laurin ja Markon kanssa oli hyvä harjoitella. Lopussa vapaaottelut venähtivät yliajan puolelle, kun ovien sulkemista varten passiin tullut talonmies ilmoitti, että mitään kiirettä ei ole. Ehdin kotiin vain hieman ennen ballerinaa. Ilta tahtoo näin venyä pitkäksi, mutta toisaalta saunomisesta sai ainakin osaksi nauttia yösähkötariffin hintaan.

Poliittista julistusta


Muuten olen sitä mieltä, että Tommi Perkola on väärässä arvellessaan politiikan jäävän kognitiivisen alaluokan (mikä se on - jotain arvatenkin ikävää joukkoa?) leikkikentäksi. Jos siten olisi käymässä tai tulisi käymään, muuttuisi muiden ihmisten elämä melko sietämättömäksi. Politiikka muuttaa muotoaan. Esimerkiksi 2000-luvun politiikka on suomalaisessa yhteiskunnassa kovin erilaista kuin 1920-luvun tai 1970-luvun politiikka. 1280-luvun politiikasta puhumattakaan. Mutta jossakin muodossa yhteiskunnan asioita hoidetaan niin kauan kuin on yhteiskunta, ja se on sitä politiikkaa.

Politiikan hoito voidaan uskoa jollekin suppealle taholle (tai tämä taho voi sen itselleen suotuisissa oloissa ottaa väkisin), mutta tätä ei tapahtune niin kauan kuin halutaan ylläpitää järjestelmiä, jotka tavalla tai toisella uudelleenjakavat yksilöiden tuotoksia yhteiskunnassa. Jos ihminen jättäytyy suosiolla uudelleenjako-organisaatioita koskevan päätöksenteon ulkopuolelle, hän voi aivan aiheellisesti pelätä joutuvansa pelkäksi resurssien tuottajaksi, maaorjaksi, saamatta itse mitään hyötyä. Tämä pitää mitä erilaisimmat tahot kiinnostuneina politiikasta. Toki täydellinen anarkia tai libertarismi (onko niillä paljonkaan eroa?) "vapauttaisi" ihmiset politiikan painolastista.

Juuri keskiluokka lienee kaikkein viriileintä poliittista väkeä. Heillä on liikaa menetettävää ja samalla riittävästi saavutettavaa, jotta he eivät voi jäädä välinpitämättömiksi yhteiskunnan toiminnan suhteen. Yhteisöjä ne ovat porvarillisetkin yhteisöt :-) Siihen ei tarvitse tässä puuttua, halutaanko eri näkökulmia edustavien silmin poliittisten päätösten syntyvän kunnanvaltuustoissa, kirkoissa, ammattiosastojen kokouksissa, käräjäkivillä, torikokouksissa, kauppakamareissa, rotary-klubeissa vai missä.

Poliittinen välinpitämättömyys taitaa käytännössä olla lähinnä syrjäytyneiden ja osin erilaisen vaihtoehtoväen trendi.

Tyhjät tynnyrit


Antti-Juhani Kaijanahon kokouskuvauksesta tuli mieleeni, miten lautakuntien ja vastaavien toimielinten kokouksissa - kuten usein muussakin elämässä - puheliaisuuden määrä ei ole välttämättä suhteessa puheiden takana olevien näkemysten perusteltavuuteen, eheyteen, relevanssiin tai muuten vain laatuun. Höpöttelijä (myös se luonnonlainomaisesti lähes jokaiseen toimielimeen kuuluva sanomisiaan toistuvasti "hauskoilla" jutuilla höystäjä) saattaa joko kätkeä puheidensa sisällöttömyyden puhetulvan alle tai ainakin hukuttaa painavan sanottavan kevyemmän sekaan.

Edustamilleen mielipiteille saa suuren painoarvon harkitsemalla, mikä on sanottavan arvoista, pysymällä hiljaa silloin, kun ei ole mitään sanottavaa ja avaamalla suunsa silloin kun sanottavaa on. Tarkoituksella en kirjoita "omille mielipiteilleen", koska demokraattisen yhteiskunnan toimielimissä julkisen vallan käyttäjän, kuten lautakunnan jäsenen, tulee edustaa ensisijaisesti taustaryhmäänsä, mieluummin laajempiakin ryhmiä (kokonaisen kunnan/kansakunnan/minkä tahansa suuren yhteisön edustaminen tosin on mahdollista lähinnä vain vaalilauseissa) eikä itseään.

Aivan kaikkeen ei ole pakko eikä edes suotavaa ottaa kantaa. En usko, että kenenkään, edes sen toimielimen jos toisenkin vakiojäsenen, KakKi-tutkinnon (kaikkien alojen kandidaatti) suorittaneen poliittisen jyrän tai räiskyvän persoonallisuuden, substanssiosaaminen ja -tietämys riittää asiallisten, sisällöllisesti painavien näkemysten lausumiseen jokaisesta toimielimen alaan kuuluvasta asiasta.

Kaijanaholle menestystä poliittisellakin uralla!

maanantaina, maaliskuuta 15, 2004

Kevään merkkejä


Hiihtäminen maaliskuisessa vesisateessa on terveellistä. Se muistuttaa lopulta vaatteidenkin läpi siitä, että monilla asioilla, hauskoillakin, on aikansa.

Toisena lähestyvän kevään merkkinä näkyi iltapäivällä koululaisia eväslaatikoineen kotiin lähdössä. Menestystä ylioppilaskirjoituksiin.

Tiedekorkeakouluopinnot uhkaavat muodostua aikaisempaa vähemmän houkuttelevaksi jatko-opintoväyläksi. Vuosikymmeniin ei ole enää ollut tarkoituksenmukaista tiedekorkeakouluttaa koko ylioppilastulvaa, ja yliopistojen ohella tarjolla on koko joukko hyviä koulutusväyliä kunnon ammatteihin ja toimeentuloon.

Ehdotuksissa korkeakouluopintojen laajuuksien rajaamiseksi minua on hämmästyttänyt se, miksi pyritään estämään opiskelijoita rakentamasta itselleen työllistymisen takaava tutkinto. Mikä tahansa koulutus, yliopistokoulutus varmasti etunenässä, on kansantaloudelle liian kallista, jos se ei palvele valmistuvien työllistymistä. Olen muistaakseni joskus aiemminkin kirjoittanut, miten esimerkiksi perusopetuksen yläasteen tai lukion lehtorin virkoihin saatetaan käytännössä edellyttää 250 opintoviikon laajuisia aineyhdistelmiä muodollisen 180 opintoviikon minimivaatimuksen sijasta. Muodollinen vaatimustaso lienee korkealla muuallakin kuin opetusalalla.

Jos työelämä on tähän saakka tottunut saamaan laajoja tutkintoja suorittaneita moniosaajia(?), miten helposti mukaudutaan ehdotusten mukaiseen uuteen tilanteeseen? Saavatko työpaikkoja hakiessa "vanhat", laajan tutkinnon suorittaneet kohtuuttoman edun "nuoriin", uudenlaisen rajatun tutkinnon suorittaneisiin nähden? Ei kuulosta kovin reilulta.

sunnuntai, maaliskuuta 14, 2004

Harmaata HTML:ää


Päivä oli pilvinen ja yksinäinen. Sunnuntai on puolisollani usein työpäivä. Auringossa kylpeneiden viime päivien jälkeen harmaa ja sadetta enteillyt säätila ei houkuttanut ulos, ja jämähdin heti aamusta tietokoneen ääreen. Niin ei pitäisi tehdä, mutta sain yhden pienen, piakkoin verkkoon päätyvän vapaaehtoistoimintaan liittyvän web-sivuston perusrakenteen istutettua XHTML 1.0 Transitional -kuosiin. En ole missään määrin web-julkaisutekniikoiden asiantuntija (mikä näkyy tässäkin sepustuksessa Bloggerin yksinkertaisen perusasiakirjapohjan täydellisenä viilaamattomuutena), ja tähän asti harvat standardien noudattamisyritykseni ovat olleet vanhaa HTML 4.01 Transitionalia yksinkertaisella CSS:llä höystettynä. Tämänpäiväisestä projektistani selvisin myös lankeamatta yhteenkään JavaScript-kiusaukseen :-) Jotain hyötyäkin siis päivän tietokoneilusta oli.

Kuten tällaisina päivinä yleensä, jossakin vaiheessa istuminen ja ruudun tuijottaminen käy ylivoimaisen raskaaksi. Onneksi säätiedotusten räntäsade-ennusteet eivät näillä kulmilla pitäneet paikkaansa. Latu oli hyvässä kunnossa, ja ehdin hiihdellä muutaman kierroksen hiljaista kuntorataa ennen pimeän tuloa. Vapaa tyyli sujui jo paremmin kuin viikolla.

lauantaina, maaliskuuta 13, 2004

Veturihenkilöt heiluttaa


Sinililja kirjoitti junakuvien tiimoilta terävän analyysin harrasteen luonteenomaisesta sukupuolijakaumasta. Täysin miehinen harrastus rautatiet eivät ole. Eri yhdistysten osalta pystyn antamaan tarkkoja prosenttilukuja vain omastani, jossa naisten osuus jäsenmäärästä on hieman yli 10 %, mutta aivan olematon se ei monessa muussakaan yhdistyksessä ole.

Kysymys mikä naisia johtaa rautatieharrastusorganisaatioiden jäseniksi antaisi luultavasti yhtä heterogeenisen vastauksen kuin sama kysymys miespuolisille esitettynä. Rautatiet on siitä mukava harrastekohde, että ne ovat historiallisesti, yhteiskunnallisesti, teknisesti ja monella muulla tavalla riittävän laaja-alainen asia tarjoamaan haasteita hyvin erilaisiin mielenkiinnon kohteisiin, mutta toisaalta - ainakin kotimaassa - silti riittävän rajattu kohde, jotta harrasteen voi kokea pysyvän jollakin tavoin "hanskassa".

Rohkenen väittää, että rautatieharrastuksen sisältö ole perusluonteeltaan mitenkään erityisen miehistä. On nimittäin muistettava, että rautatielaitoksessa - harrastuksen kohteessa - työskenteli jo sen ensi vuosikymmenistä lähtien paljon naisia, mikä oli tyypillistä monille teollistumisen alkuaikoina syntynsä saaneille kansantalouden tuotannollisille yksiköille. Johtuisiko juuri tästä historian perinnöstä vai mistä, mutta minulla on käsitys, että organisoidut rautatieharrastajayhteisöt toimivat jäsenistönsä suhteen tässä mielessä melko tasa-arvoisesti. Niihin ei ole pesiytynyt mitään erityistä naisjaostotoimintaa, jolla joidenkin muiden alojen harrastusyhteisöissä kai pyritään tarjoamaan naisjäsenistölle sellaista toimintaa, josta heidän katsotaan olevan kiinnostuneita. Asia on periaatteessa hyvä, mutta käytännössä tämä toiminta taitaa usein olla siivousta, kahvinkeittoa, muuta huoltoa tai messumisuna toimimista. Tärkeää toimintaa, mutta onko se naisjäsenistön kannalta ollenkaan sitä, mitä kyseisen yhdistyksen toiminnalta on tultu hakemaan?

Oman käsitykseni mukaan harrastajaenemmistön mielenkiinnon kohteet jakautuvat käytännössä karkeasti kahteen pääluokkaan: teknis-logistiseen ja historialliseen. Historiallisessakin näkökulmassa tekniikan historia on usein vahvasti mukana. Ratalinjojen menneisyyttä ja nykyisyyttä tutkittaessa myös talousmaantieteellinen näkökulma on merkittävä. Tämänkaltaiset asiat edustavat kuitenkin vain osaa rautateiden kokonaisuudesta. Onpa alan ykkösjulkaisussakin, Resiina-lehdessä, kirjoitettu viime vuosien aikana muun muassa rautatiealueen florasta ja rautatieläisten henkilöhistoriasta.

Eri harrastajayhteisöjen toiminta painottuu hieman eri tyyppisiin asioihin. SRHS:n kaltaisia yleisyhdistyksiä ei ole montaa. Resurssien rajallisuuden vuoksi useimmat yhdistykset eivät edes pyri tarjoamaan jokaiselle jotakin. Tämän vuoksi jäsenhankintakampanjat ovat melko tuntematon käsite rautatieharrastusyhteisöissä. Toisaalta ilmiö saa yhteisöt helposti näyttämään sisäänpäinlämpiäviltä. Itseriittoisuudesta ei ole kysymys vaan esimerkiksi oman viiteryhmäni osalta siitä, että kun tarjottavana on yleensä vain käsiä likaavaa ja lihaksiin käyvää oikeaa työtä, ei toimintaa esitellä "liity meihin ja nouse tähtiin" - tyylillä.

Edellä sanottua taustaa vasten uskallan väittää, että jos jossakin päin katsotaan hassusti toiminnasta kiinnostunutta - häntä joka ilman jäsenhankintakampanjointia ja muita ansoja ja huijauksia on osoittanut kiinnostustaan yhteisön konkreettista toimintaa kohtaan - voi tämä hassusti katsoja mennä ensiksi katsomaan peiliin. Monet joillakin elämänalueilla ehkä merkityksellisiltäkin tuntuvat ihmisiä erottavat seikat eivät useinkaan merkitse mitään harrastustoiminnassa, rautatie-sellaisessakaan. Ainoana merkittävänä tällaisena tulee mieleen ikä: lapsia ei useinkaan voi vastuu- ja turvallisuussyistä ottaa mukaan käytännön toimintaan.

Rautatieharrastus on myös sikäli mukavaa, että se ei edellytä minkään yhdistyksen jäsenyyttä. Valokuvaus tai historian tutkiminen eivät jäsenkirjoja vaadi, eikä museoveturitalkoissakaan jäsenyyksiä kysellä. Lienenkö väärässä, jos luulen että määrällisesti suurin osa suomalaisista rautatieharrastajiksi itseään kutsuvista ei nykyisin ole minkään yhdistyksen aktiivijäseniä? Tässä suhteessa tilanne on erilainen kuin vielä kymmenen vuotta sitten, mikä kertoo siitä, että harrastuksen toteuttamismahdollisuuksien lisääntyessä (digitaalikuvaus, tietojen vaihto Internetin kautta jne.) harrastajakenttä on laajentunut. Vaikka Suomi on yhdistysten luvattu maa, on hyvä että kaikkea vapaa-ajan toimintaa ei sidota yhdistyksiin. Luonnollisesti museoiden ylläpidon tai museoliikenteen harjoittamisen kaltaiset asiat vaativat järjestäytynyttä toimintaa, mutta kaiken harrastamisen ei tarvitse sellaista olla.

Kuvia höyryveturien ystäville


Siirsin nähtäville muutamia sekalaatuisia digitaalikuvia eilisestä "Rulla-Pekan" Toijalan vierailusta.

perjantaina, maaliskuuta 12, 2004

One turntable and a lot of snow. That's all we need for the railroad show.


Ja otsikoiden laatu vain paranee ;-) Tässäkin tapauksessa kääntöpöydällä kyllä voinee "skratsata" (miten se kirjoitetaan?), mutta efektit voivat olla turhan jylhät.

Rautatieharrastushenkinen vapaapäivä meni oikein mukavasti. Aamulla paloasemalle lainaamaan kolme kappaletta kolmen tuuman letkukieppiä ja palopostin avain. Palopostiliitäntä ja letkun veturin puoleiseen päähän päähän vaadittava 3"/2"-sovitinkappale ovat omasta takaa veturitallilla.

Omaa väkeä tuli tallille hommiin sopivasti. Ilkallakin sattui olemaan vapaapäivä, ja Simo ja Ermo pääsivät koulusta melko aikaisin.

Lumiaurakin oli aamutuimaan työssä tallin edustalla. VR:n omaa väkeä, joka on tottunut käyttämään traktoriaan kiskojen läheisyydessä. Heille oli sanottu, että VR-konsernin pääjohtaja olisi tilausjunan kyydissä. Itseään Henri Kuitusta ei junan tuomien joukossa näkynyt, mutta olivatpahan ainakin raiteet puhtaat lumesta ja ihmisten mukava kävellä höyryveturia ihastelemassa. Ystävälliset ratayhtiön miehet lupasivat pysyä maisemissa ja tulla tarvittaessa auttamaan traktorillaan kääntöpöytää, jos se talviunilta herätettynä ja pakkasen jäykistämänä ei jaksaisi kääntää veturia. Verryttelimme kyllä pöytää pyörittämällä sitä useampia kierroksia ilman kuormaa.

Komea veturi perässään - miten sen nyt diplomaattisesti sanoisi - erikoiset vaunut saapui aikataulussaan klo 13.16, vaikka reissun teknisenä asiantuntijana ollut Rami, kokenut tamperelainen veteraaniveturimies ja 1021:n kattilanvalvoja, oli eilen puhelimessa ennakoinut vartin viivästystä. Pian veturitallin alue oli täynnä valokuvaajia, ketkä junan kyydissä tullutta junahenkilökuntaa tai "junahenkilökuntaa", ketkä autolla radanvartta seuranneita bongareita.

Veturi ajoi kauniisti kääntöpöydälle. Toijalan pöytä ei ole helppo pitkille linjahöyryvetureille. Se on 1940-luvun lopulla pidennetty juuri ja juuri "Ukko-Pekkojen" ja "Ristojen" pyörästön pituudelle sopivaksi. Pyörästön pituuden ylittävät veturin rungon osat ylittävät pöydän pituuden reilusti. Takavuosina "Pekan" johtotelin ensimmäinen pyöräkerta tulikin joskus ajetuksi ulos pöydältä.

Laahustelin noustua kääntöpöydän kiskoille kuljettajana toiminut Sepi pysäytti veturin tarkasti paikalleen. Melkoinen ammattitaidon näyte ottaen huomioon sen, että höyryveturia ei Suomen rataverkolla kukaan aja päivittäin työkseen sekä veturin hytistä avautuvat melkoisen rajoittuneet lähinäkymät. Ei tämä vielä mitään. Ramin kanssa totesimme, että laahustelin laippa jäi ehkä hiukan liian lähelle kääntöpöydän kiskojen päätä ja voisi käännön aikana ottaa kiinni vastakiskoihin. Rami huusi kuljettajaa siirtämään veturia viisi senttiä eteen. Viisi senttiä? Linjahöyryveturilla? "Selvä", vastasi Sepi yksikantaan. Höyrykone suhahti pehmeästi liikauttaen veturia eteenpäin. Viisi senttiä.

Käännön hoiti Simo. Melkoinen tekijä tuo nuori mies onkin. Raskaan veturin kääntäminen talviolosuhteissa ei ole helppoa etenkin, kun veturin pitkä pyörästö estää näkemästä kohtaa, johon pöytä pitää pysäyttää. Kuorman alla pöydän vapaan rullaamisen varaan ei voi laskea, eli oikea kohta on haettava pitäen pyöritysmoottori koko ajan käynnissä. Raskas kuorma ei salli juurikaan korjausliikkeitä. Lyhyesti todettuna pöytä pitäisi kerralla saada ohjattua oikeaan kohtaan. Ja juuri eikä melkein, koska veturin pudottaminen kiskoilta ei yleensä ole tavoiteltavaa. Hyvät lukijat, jos tämä vaikuttaa kovin yksinkertaiselta, toivotan vaikkapa kesäkaudella tervetulleeksi kokeilemaan ensialkuun ilman kuormaa :-)

Käännön jälkeen paloletku kiinni veturin täyttöputkeen, paloposti auki, ja kymmenessä minuutissa veturi oli täyttänyt nestevajauksensa noin kuutiometrin minuuttivauhdilla. Täyttötapa ei ole esteettinen alkuperäiseen vesiviskuriin verrattuna, mutta nopeaa tämäkin touhu on.

Valokuvaajat polttivat filmiä (monet vakavalla mielellä junia kuvaavat tuntuvat suosivan vielä kinojärjestelmiä digitaalien sijaan), osa junahenkilökunnasta lähti lounaalle ja osa hyödynsi tallimiesten huoneeseen järjestämäämme kahvi- ja sämpylätarjoilua. Kahvikupin ääressä taukotuvassa Timo-Pekka luetteli ulkomuistista käsittämättömällä tarkkuudella 1960-luvun lopun höyryveturivetoisten junien aikatauluja, Rami muisteli Kausalan sahan yksityisrautatietä ja Timo esitteli pätevän oloista radiotaajuusskanneria.

Vielä ennen lähtöaikaa (15.05) käyskentelimme veturin ympärillä. Lämmittäjä ryhtyi tekemään lähtöpesää. Manometri alkoi näyttää sopivia lukemia, opastimet vaihtuivat vihreiksi, ja juna lähti ottamaan vauhtia Kilsan mäkeen. Muinoin se oli jopa "Trumaneille" paha mäki, jossa varikon päivystäjäveturi saattoi joutua auttamaan. Kevyen kuorman kanssa se oli "Ukko-Pekalle" nyt leikkiä.

Kompressorin harva, mutta säännöllinen iskutahti rytmitti veturin vierellä taas kerran ajattelemaan, miten höyrykone ja varsinkin koneen voimansiirto veturin pyöriin on paitsi tarkoituksenmukainen myös äärimmäisen esteettinen järjestelmä. Luisti päästää höyryn työsylinteriin, jossa sen paine liikuttaa mäntää. Männän liike antaa liikkeen kiertokangelle. Kiertokanki pyörittää käyttöpyörää, josta liike johdetaan kytkintangoilla muille vetopyörille. Pyöriessään vetopyörä liikuttaa epäkeskokampea, ja kulissikaari välittää epäkeskokammen liikkeen luistin työntötangon liikkeeksi. Ja taas luisti voi päästää uutta höyryä työsylinteriin. Kaunista katsottavaa.

Kyseinen veturi, Hr1 nro 1021, on niin sanottu "Rulla-Pekka", sarjan uusinta tuotantoa edustanut kone, jonka pyörästö on varustettu vierintälaakereilla. Tällaisen hyväkulkuisen veturin ylväänä tunnusmerkkinä on punaiseksi maalatut kytkintangot.

Siirsin päivän teemasta kaksi kuvaa vaunut.org-palveluun, mutta yritän viikonloppuna saada niitä lisää jonnekin höyryveturien ystävien katsottavaksi.

torstaina, maaliskuuta 11, 2004

Freestyler


Illansuussa innostuin kokeilemaan vapaata hiihtotapaa. En ole luistellut tänä talvena kuin muutaman hassun kerran - todellakin hassun, koska allekirjoittaneen suorittamana toimitus näyttää epäilemättä sellaiselta. Meno tuntui raskaalta. Lieneekö syynä ollut tottumattomuus, virheellinen tekniikka (suksen kanttaamista olen jo vähitellen oppinut välttämään) vai lyhyempien suksien luistovoiteen päivittämättömyys kirjaimellisesti sitten viime kesän. Joskus pidin vapaasta tyylistä enemmän kuin perinteisestä, mutta ainakin tänä talvena perinteet ovat maistuneet paremmin.

Kohta saa lähteä kuorotyttöä vastaan. Ilta on velvoitteista vapaa. Aikainen nukkumaan meno voisi olla hyvä ajatus. Huonossa lykyssä huomisesta voi tulla vaativa päivä. (Pitäisiköhän mennä ulos seisomaan tukevassa asennossa kädet lantiolla, katsoa auringonlaskun viime punerruksen suuntaan ja sanoa tuo sama johnwaynemaisella katseella ja äänellä höystettynä? Ruutupaitakin olisi jo valmiiksi päällä.)

Junaa odotellessa


Weblogistiikkaa keskellä kirkasta päivää? Laiskottelulle on syynsä, sillä päivän työkohteena on parhaillaan päättymässä olevan työpajatyyppisen koulutusprojektin näytön valvonta. Tähän sähköalan perustutkinnon elektroniikan ja tietoliikennetekniikan koulutusohjelman mukaiseen tietokonetekniikan näyttöön osallistuu kokonaista kaksi opiskelijaa. Tehtävä on hyvinkin peruslaatuinen käsittäen parin tietokoneen kytkemisen verkkoon verkkokorttien asennuksineen, moniporttitoistimen kytkemisineen, käyttöjärjestelmien, ohjelmistojen ja kirjoittimien asennuksineen. Arkipäivän atk-työtä koruttomimmillaan.

Huomenna pitäisi pitkästä aikaa veivata puolentoistasadan tonnin painoisen (tosin ei aivan niin pulskassa kunnossa vielä käännön aikana, kiitos) höyryveturin nokka takaisin menosuuntaan. VR:n omistuksessa oleva Hr1-veturi eli "Ukko-Pekka" nro 1021 tulee tilausajollaan kääntymään Toijalassa. Matkanjärjestäjä on englantilaisin voimin aikanaan aloittanut ja 1990-luvun puolivälin kesinä runsastakin höyryliikennettä pääradalla järjestänyt Höyryveturimatkat 1009 Oy, joka ei toistaiseksi voi käyttää omaa "Pekkaansa" nro 1009:ää, koska liikennöitsijä ei ole vielä saanut Ratahallintokeskukselta liikennöinnin edellytyksenä olevaa turvallisuustodistusta omalle kalustolleen. Junan miehistö kuljettajineen, lämmittäjineen ja konduktööreineen sekä junasuoritus- ja muut palvelut hankitaan aina VR:ltä liikuttaessa yleisellä rataverkolla, oli itse kalusto kenen omistuksessa hyvänsä.

Höyryveturivetoinen tilausliikenne oli varsinkin viime vuosikymmenellä suosittua nimenomaan Helsinki-Hämeenlinna-välillä, tuolla maan ensimmäisellä rautatiellä. Hämeenlinnassa ei ole kääntömahdollisuutta, eikä satakilometrinen "pakittaminen" linjahöyryveturilla käy laatuun. Seuraavat kääntömahdollisuudet ovat Toijalassa ja Tampereen varikolla, joista aikataulullisista syistä ensinmainittu on ollut usein suositumpi vaihtoehto. Matkan jälkeen janoinen höyryhepo kyllä saisi juotavaa helpommin Tampereen varikolta. Toijalassa VR:n vesitorni on enää alkuperäisen tarkoituksensa muistomerkki, pumppuhuone purettu vuosia sitten ja joen rantaan johtavat putketkin lienevät jo maatuneet nykyisen pallokentän alla.

Liikennöitsijä oli tilannut paikalliselta paloasemalta säiliöauton vesiviskurin virkaa toimittamaan. Se ei ole aivan ilmaista, mutta yleisesti käytetty vaihtoehto vesitettäessä höyryvetureita liikennepaikoilla, joissa ei ole soveltuvaa kiinteää vesijohtoa. Puutarhaletku kun ei tarkoitukseen oikein riitä. Tiedottaminen ja asioista sopiminen on vaihteeksi hoidettu "kattavasti" lähinnä point-to-point-liikenteenä Helsingin ja Tampereen rouvien ja herrojen kesken ;-) Paloauton tilaaja sen paremmin kuin palokuntakaan eivät parin puhelinsoiton perusteella ole juurikaan pohtineet lumen syvyyttä sivuraiteiden kiskojen vieressä. Voihan sinne auran tilata, mutta lisäkuluja sekin liikennöitsijälle tietää, eikä auraaminen ole muutenkaan helppo toimenpide, kun kiskoja pitäisi varoa. Pyöräkuormaaja kun ei kohtele vanhassa ratapölkyssä kiinni olevaa kiskoa kovin hellästi.

Eiköhän tässä jotain keksitä.

keskiviikkona, maaliskuuta 10, 2004

Turvallisuuspolitiikkaa


Maanantaina jäi kuulematta tohtorieverstin esitelmä, joten höpistäänpä aiheesta hieman itse.

Jokunen aika sitten Tasavallan presidentti otti jälleen kantaa jalkaväkimiinakysymykseen pitäen kummallisena sitä, jos Suomi jäisi Ottawan miinakieltosopimuksen ulkopuolelle. Ruotuväki-lehden numerossa 5/2004 uutisoitiin puolustusministeriön jalkaväkimiinaselvitystyöryhmän (kiva sana) laskelmia siitä, mitä jalkaväkimiinojen korvaaminen muilla asejärjestelmillä tulisi maksamaan, jos Suomen puolustuskyky haluttaisiin säilyttää entisenlaisena. Summat ovat suuria, koska Suomen perinteisessä puolustusdoktriinissa miinat muodostavat myös kaukotaistelukyvyn merkittävän osan syvän suluttamisen muodossa. Korvaavat, Ottawan sopimuksen sallimat, kaukovaikutusvälineet olisivat raskaiden raketinheittimien kaltaisia kallita asejärjestelmiä.

Myös jalkaväkimiinojen sensorivaikutusta korvaavat asejärjestelmät ovat puolustusministeriön laskelmien mukaan kalliita. Tässä kohden tosin voidaan kysyä, tulisiko miina-ansaa verrata mieluummin paukkuvalohälyttimeen tai vastaavaan yksinkertaiseen härveliin vai maastonvalvontatutkaan. Puolustusministeriö lienee käyttänyt jälkimmäisen kaltaisia laitteita vertailun perustana.

Ottawan sopimuksen allekirjoittajamäärän kasvaessa viuhkamiinasta näppärästi viuhkapanokseksi uudelleen nimetty perinteisten jalkaväkimiinojen korvaaja suoraan alenevassa polvessa on myös vanhoja miinoja kalliimpi ase.

Puolustusministeriöstä korostetaan, että jalkaväkimiina-asia on täysin poliittinen päätös. Yksinkertainen kansanmies toivoo, että hyvää ja kaunista tarkoittavat poliitikot muistaisivat, että valitettavasti politiikkaa on joskus ollut tapana jatkaa toisin keinoin.

Onneksi käytännön tasolla operatiivisia toimia vaativat turvallisuuspoliittiset toimenpiteet eivät meillä tänä päivänä yleensä liity aseisiin. Tietoturvallisuus on yhden jos toisenkin organisaation oman turvallisuuspolitiikan kuuma peruna.

Ja mitä tekee kaikenkarvaisten vekkulien verkkomatelijoiden kultakaudella Kalevankankaan akatemian korkeaa tietotekniikkatutkimusta harjoittava ja opetusta antava laitos? Päättää poistaa opetusohjelmasta laitoksen ainoan varsinaisen tietoturvallisuuskurssin. Tietoturvallisuuden opettaminen kuulemma siirtyy osaksi muita kursseja. Oppinaineiden integraatio on muodinmukainen asia monessa koulutusmuodossa, mutta eikö alan korkeinta opetusta järjestävälle instituutiolle olisi sopivaa syventyminen erikseen tämänkin kaltaiseen ajankohtaiseen asiaan. Ehkä tietoturvallisuuden käytännön hallinnan tyyppiset ammattikouluasiat nähdään tuleville atk-maistereille liian rahvaanomaisina?

Aiheesta kiinnostuneille tosin annettaneen lohdutukseksi Hervannan kartta kouraan ja kerrotaan, mistä lähtee bussi nro 23. Hyvä niin, mutta oudolta ratkaisu kokonaisuudessaan silti tuntuu.

Asiaa sivuten: MikroPC-lehden nro 3/2004 pikku-uutinen antaa lukijan ymmärtää, että RSA-salaus on sama asia kuin RSA Securityn tuottama SecurID -kortti. Mielenkiintoista. Ja eikun vain vähentämään lisää tietoturvallisuuden koulutusta.

Byrokratiaa


Jotkut sotaväen käyneet väittävät paikan olevan byrokratian linnake. He eivät ole vielä joutuneet törmäämään kylmään todellisuuteen. Yhtiöittämisen ja kilpailuttamisen hieman ruostuttamanakin rautavaltio jaksaa pitää kiinni vanhoista kunnon perinteistä, niistä joissa kaikki toiminta on ohjesäännöin ohjattua ja muun muassa ohjesääntöjen mukaiset viralliset nimi- ja asiasanalyhenteet muodostetaan lyhentämällä sana alusta, lopusta, keskeltä tai muusta sopivasta paikasta.

Oletetaan, että erästä muinoin mitä merkittävintä ja sittemmin hiljentynyttä rautatieasemaa ollaan rautavaltion toimesta tyhjentämässä irtaimistosta. Ehkä tarkoituksena on houkutella sinne vuokralaisia tarjoamalla ainakin pintapuolisesti siistittyjä tiloja.

Oletetaan myös, että aikanaan on eri osapuolten kesken virallisluonteisesti sovittu, että rautavaltion tarpeettomaksi käynyt omaisuus siirtyy automaattisesti valtakunnallisen erikoismuseon (tuolloin ko. museolla ei ollut vielä tuota statusta, mutta se oli leimallisesti VR:n "oma" museo) omistukseen, joka voi lainata, deponoida tai muulla tavoin jakaa sitä muille alan museoille, jos halua ja tarvetta ilmenee. Käytäntö on toiminut hyvin.

Nyt tämän valtakunnallisen erikoismuseon johtaja ystävällisesti tarjoaa tyhjennettävältä rautatieasemalta muutamia historiallisesti kiinnostavia kalusteita paikalliseen kiskoliikennealan museoon esimerkiksi deponointisopimuksella. Ehdotus on täysin puolitoista vuosikymmentä sitten sovitun käytännön mukainen. Käytännön järjestelyistä pyydetään sopimaan paikallisen asemapäällikön kanssa.

Asiasta sopiminen ei olekaan aivan helppoa. Tutun henkilön kanssa keskustelu hoituu hyvin, mutta kyseessä olevien kalusteiden hallinnan ilmoitetaan kuuluvan VR-konsernille eikä Rautatiemuseolle. Pyydetään ottamaan yhteyttä Tampereelle.

Uusi puhelinkeskustelu sujuu sekin miellyttävissä merkeissä ja saattaa tietoon mielenkiintoisia asioita aseman tyhjennysprojektista, mutta muun muassa myös sen seikan, että ne tavarat, jotka pakettiauto ehti hakemaan Hyvinkäälle siirtyivät de facto Suomen Rautatiemuseon hallintaan. Sen sijaan ne, jotka jätettiin paikan päälle tarjottavaksi paikalliselle museolle ovat edelleen konsernin suorassa hallinnassa, eikä niille sopisi tehdä toistaiseksi mitään (ja jotta asia ei olisi liian helppoa, puhumme molemmat hieman väärin termein, keskustelukumppanini "Yhtymästä" ja minä "Osakeyhtiöstä", joilla molemmilla on ollut tai on edelleen asemansa organisaatiossa, mutta jotka eivät tässä yhteydessä ole asioiden oikeita nimiä). Lopuksi molempien osapuolten kalenterista löytyy aika neuvottelutuokiolle paikan päällä.

Hieman piruillen mietin, kenen hallintaan olisi siirtynyt käsittämättömän kaunis Billnäsin kirjoituspöytä (se ei-rulokantinen malli), jos se de facto olisi siirretty vaikkapa pari viikkoa sitten asemalla olleen kokouksen yhteydessä paikkaan x. Hyi, ei tuollaisia saa edes ajatella!

Veikkaan, että seuraava askel tässä eri osapuolille hieman odottamattomassa byrokraattisessa kuviossa on luonteeltaan ystävällishenkinen, mutta menettelytapaan olennaisesti kuuluva "arvovaltakiista" siitä kuka loppujen lopuksi voi tarjota kyseisiä kalusteita paikalliseen museoon. Kiistan ratkaisu löytyy jossakin vaiheessa joko olemassaolevista säännöksistä tai sellaisten pohjalta tehtävästä sopimuksesta.

Lopuksi voi todeta, että byrokraattisella menettelytavalla on omat kiistämättömät etunsa. Asioita ei saa hoidettua "yhdellä luukulla", mutta monimutkaisemman asioiden käsittelyprosessin kautta rakentuu loppuratkaisu, joka todennäköisesti on eri intressipiirien kannalta tarkoituksenmukainen, tyydyttävä ja säännösten mukaan oikeellinen. Jos päätösvalta olisi delegoitu "yhdelle luukulle" eli monessa tilanteessa nimenomaan asiakasrajapintaan, saattaisivat loppuratkaisut perustua mielivaltaan enemmän kuin byrokraattisessa menettelytavassa on mahdollista. Virkavaltaisuus on itse asiassa mielivaltaisuuden paras rajoittaja, mikä tosiseikka hämärtyy käytettäessä byrokratia-termiä kirosanana irrallaan varsinaisesta asiayhteydestään.

Kappas. Tajusin juuri tulleeni puhelinkeskustelujen yhteydessä lupautuneeksi kaivamaan erinäisiä rakennusteknisiä tietoja rautatiealueen suojelusuunnitelmaa varten. Nämä taitavat kyllä löytyä papereita lukemalla. Ei tarvitse lähteä kerjäämään laseretäisyysmittaria lainaksi tai suorittaa muutakaan rautatiearkeologista tai muutakaan empiiristä tutkimustyötä.

tiistaina, maaliskuuta 09, 2004

Oman käden oikeuslaitos


"DOSin" linkki vanhoihin TV-sarjojen aloituksiin oli hetken aikaa nostalginen. Onnen päivien porukka näytti yhtä letkeältä kuin muistin. Ritari Ässän auton hallintalaitteet kertoivat, millaiselta huipputekniikan haluttiin pari vuosikymmentä sitten yleisölle näyttävän.

Olen tyytyväinen, että televisiolla ei ole ollut tilaisuutta vaikuttaa näkemyksiini tai ajatteluuni yli vuosikymmeneen. Ei niin, että olisin koskaan ollut television orja, mutta (1) välittömän koetun arkitodellisuuden, (2) uutisoidun reaalitodellisuuden ja (3) enemmän tai vähemmän reaalimaailmaan kuuluvaksi naamioidun fantasia"todellisuuden" rajat voivat vaikka vain joissakin ajatusten sivujuonteissa häilyä, jos televisio kuuluu osana välittömään arkitodellisuuteen.

Mainitun linkin hengessä ajatellaan vaikkapa Ritari Ässän - nykyisiä nuoria TV-sukupolvia varmaankin enemmän naurattavan kuin ihastuttavan ohjelman - tarjoamaa maailmankuvaa. Väkivalta kuului siihen oleellisena osana, itse asiassa keinona, jolla viime kädessä kaikki vakavat ristiriitatilanteet ratkaistaan. Tässä ei tietenkään ole mitään erikoista laaja roskaviihteen kirjo huomioiden. Toinen, piilevä mutta maailmankuvan kannalta yhtä ongelmallinen, seikka oli perusasetelma, jossa muistaakseni joku säätiö - ainakin meikäläisissä oloissa sellainen olisi yksityisoikeudellinen toimija - suoritti viranomaistehtävien kaltaisia toimia käyttäen kovakouraisiakin pakkokeinoja tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. (Kyseisen säätiön pomo muuten muistuttaa olemukseltaan muuatta valtakunnan ammatillisen koulutuksen näkyvää hahmoa, mutta se siitä.)

Tarkoitusperät näissä tapauksissa olivat tietenkin aina kauniita ja hyviä, vaikka keinot niiden ajamiseksi olivatkin usein rumia. Periytyyköhän tämä ainakin länsimaisen kulttuurin kansanjoukkoja viihdyttävä paradoksaalinen asetelma pahoiksi tunnustettujen menetelmien oikeutuksesta päämäärien niin vaatiessa Vanhan Testamentin kirjoista vai mistä?

Se mörkö, jota näillä epäselvästi muotoilluilla lauseilla jahtaan, on se näkemys, että yksityisellä - oli kyseessä sitten yhteisö, kuten joku säätiö tai mikä vain suojeluskunta tai punakaarti, tai yksilö, kuten joku puukkojunkkari tai muu nyrkkisankari - olisi luontainen oikeus käyttää demokraattisessa yhteiskunnassa normaalisti julkiselle vallalle ja viranomaisille kuuluvia valtuuksia ja keinoja, kunhan vain tarkoitusperät ovat kyllin hyvät.

Yksilösuorituksia ja yksityisen julkista valtaa korostava kulttuuri joutuu helposti törmäyskurssille demokraattisen päätöksenteon kanssa ja on omiaan synnyttämään joko välinpitämättömyyttä yhteiskunnallisten asioiden normaalia hoitamistapaa kohtaan tai erilaisia lopulta itseään vastaan kääntyviä protestointimuotoja.

Keskiluokka - unohdettu kansanosa


Julkisen ja yksityisen yhteiskunnallisen vallankäytön välistä suhdetta laittoi tänään ajattelemaan vanhojen TV-sarjamuistojen lisäksi pari muutakin asiaa. Oudohkosta puhelinsoitosta ei tässä sen enempää, mutta toinen niistä oli Markku Jantusen asiallinen kirjoitus keskiluokan merkityksestä demokratiassa.

Jantunen onnistuu tekstissään ylittämään menneiden vuosisatojen luokkayhteiskunnan perinnön, joka ei sovellu nykypäivään, mutta jota epähistoriallisesti pyritään joskus edelleen soveltamaan 2000-luvun yhteiskuntaan ja perinteen vuoksi vielä punavalkoiset silmälasit päässä pitäen.

Keskiluokka ei tarkoita vain Lions-klubin kokouksiin Mersulla tiilitalonsa pihasta lähteviä kravattikaulaisia herroja ja heidän rouviaan. Eikä insinöörismiestä lastentarhanopettajarouvineen ja kaksine lapsineen ja koirineen rivitalonpätkässä. Tämän kaltaisen ivallisen kuvan keskiluokasta piirtävät sellaiset, jotka usein tosiasioiden vastaisesti pitävät itseään kuuluvana johonkin sellaiseen yhteiskuntakerrostumaan, jota historiallinen keskiluokka (varakkaat tilalliset, teollisuudenharjoittajat, kauppiaat, virkamiehet jne.) joskus 1800-luvun tai 1900-luvun alkupuolen agraarisessa tai kvasiteollisessa yhteiskunnassa kohteli kaltoin.

Nykyisellä todellisella keskiluokalla ei ole juurikaan tekemistä historiallisesti toisesta tilanteesta lähteneiden puoluepoliittisten linjausten kanssa. Keskiluokkainen voi olla kokoomuslainen yrittäjä tai vasemmistoliittolainen teollisuustyöntekijä siinä kuin keskustalainen maanviljelijä tai vihreä tietokonefakiiri.

Keskiluokan laajuus ja sisäinen heterogeenisuus takaa sen, että keskiluokkaisuus ei pääse tarkoittamaan samaa kuin tasapäisyys.

Jantusen tarkoittama uusi keskiluokka harvalukuisen valtaeliitin ja syrjäytyneiden tai syrjäytymiskehitykseen joutuneiden välissä on kasvanut erityisesti hyvinvointivaltion ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ansiosta. Se on myös demokratiaa ylläpitävä voima. Keskiluokalla on yleensä sopivassa suhteessa saavutettua ja saavutettavissa olevaa, että sen enemmistön kannalta ei ole järkevää yhtäältä ryhtyä tekemään vallankumouksia tai toisaalta kieltäytyä yhteiskunnallisesta kehityksestä. Painotukset tietenkin vaihtelevat valitun puoluepoliittisen suunnan mukaan.

Houkutuslintujen uusia höyheniä


Tämä on varmaankin jo vanha juttu, mutta Bagle- ja Netsky-matosten levittäjiltä ei puutu mielikuvitusta houkuttimien väsäämisessä. Tämä oli minusta aika "hyvä" yritys. Ei ole yllättävää, jos ihmisiä menee halpaan ajatellen aikaa ja intensiteettiä, jonka keskiverto sähköpostinkäyttäjä uhraa viestin otsikon ja lähettäjätietojen lukemiseen ja pohtimiseen ennen viestin avaamista.

Piruilumieltä näiltä husaareilta ei myöskään puutu. Pitkää nenää voi näyttää itselleen, kun on lukenut viestin (tai varsinkin sen surullisenkuuluisan liitetiedoston) omasta sähköpostilaatikostaan, joka on viestin mukaan suljettu ;-)

Hello user of Vsaoky.fi e-mail server,
Your e-mail account has been temporary disabled because of unauthorized access.
For details see the attach.

Have a good day,
The Vsaoky.fi team


Ei, en mennyt avaamaan liitetiedostoa. F-Secure oli jo popsinut sen aamiaiseksi.

maanantaina, maaliskuuta 08, 2004

Haukottelua


Työpäivä kului kuin huomaamatta paitsi paperisaasteen (tai sellaiseksi muodonmuutosta kiintolevyllä odottavan) tuottamisen muodossa ja puhelinluurin jatkeena roikkuessa myös veljesoppilaitoksen uusien IP-aliverkkojen vaatimia muutostöitä palomuurille tehdessä ja muutenkin bittihormeja nuohotessa. Telia-Soneralla palomuurinhallintaohjelmana toimivan SurfManagerin käyttöliittymää on viime aikoina viilattu mukavaan suuntaan. Silti olisi mukava, jos käsiteltäväksi voisi valita kerralla useamman säännön ja/tai objektin. Esimerkiksi lisättäessä usean olemassaolevan säännön Lähde-kenttään sama objekti tästä olisi hyötyä. Tai ehkä nykykäytäntö on sittenkin turvallisin, koska se pakottaa hieman miettimään.

Ilta kului koulun penkillä Tampereella. Kotipuolessa olisi ollut tarjolla kenties mielenkiintoisempaa iltaohjelmaa - tohtorieversti Pekka Visuri esitelmöi Sääksmäellä turvallisuuspolitiikasta, ja seurakuntatalolla olisi päässyt vuodattamaan verta lähimmäisten hyväksi - mutta alkuvuodesta luennoilta tuli muiden velvoitteiden takia lintsattua luvattoman paljon. Siksi toiseksi vereni on sekundaa, eikä se olisi "valkeille vampyyreille" kelvannut.

Kaupunkimaisemassa kevät antaa selviä merkkejä itsestään, vaikka eilen metsässä elettiin täyttä talvea. Kaupunkilaisille kevät koittaa aikaisemmin. Minun on tunnustettava pitäväni enemmän metsän ja maaseudun vuodenaikojen rytmistä. Maaliskuun alkupuolella talvi saattaa olla vasta parhaimmillaan täällä Hämeessäkin. Kevät on sekin toki mukavaa, mutta sillä on aikansa vähän myöhemmin.

Olen muutamana iltana mennyt nukkumaan klo 21:n aikoihin, mutta silti väsymys hiipii jo varhain.

sunnuntai, maaliskuuta 07, 2004

Ykkösluokan talvipäivä


Sää suosi perinteistä kolmen kunnan laturetkeä. Kirkonkellot säestivät matkaan lähtöä. Ladut oli tehty hyvissä ajoin, ja ne olivat kovapohjaisia ja hyviä hiihtää. Pelloilla ja järvien jäillä oli tuulettomassa säässä hiihtäjällä melkein kuuma, mutta latu pysyi kuosissaan. Metsät henkivät vielä vahvasti talvea.

Hiihdin puolisoni peesissä täyden kierroksen. Matkan varrella jotkut arvailivat reitin pituutta. Luulen sen olleen lähempänä 40 kuin 50 kilometriä. Vaikka latu oli hyvä, oli reitin merkinnässä paikoin puutteita. Kartta oli hyvä matkatoveri.

Mehua tarjoiltiin matkan varrella sijainneilla urheiluseurojen majoilla ja yhdellä koululla. Taukopaikoille oli tullut verkkaisesti juttelemaan ja makkaraa paistamaan monia hiljenneiden syrjäkylien viimeisiä asukkaita, vanhuksia, kuka suksin, kuka jalan. Talven harvoja tilaisuuksia tavata väkeä.

Viimeinen etappi Viialasta kotiin olisi ollut varsin kuiva ilman vyöllä keikkunutta termospulloa. Hiihtäjiä oli säätilaan nähden yllättävän vähän. Kiinnitti huomiota, että lapsia ei ladulla näkynyt käytännössä lainkaan. Pienemmillekin menijöille olisi ollut sopivia lenkkejä tarjolla. Varttuneemman ikäpolven osuus oli sitäkin suurempi.