Oman käden oikeuslaitos

"DOSin" linkki vanhoihin TV-sarjojen aloituksiin oli hetken aikaa nostalginen. Onnen päivien porukka näytti yhtä letkeältä kuin muistin. Ritari Ässän auton hallintalaitteet kertoivat, millaiselta huipputekniikan haluttiin pari vuosikymmentä sitten yleisölle näyttävän.

Olen tyytyväinen, että televisiolla ei ole ollut tilaisuutta vaikuttaa näkemyksiini tai ajatteluuni yli vuosikymmeneen. Ei niin, että olisin koskaan ollut television orja, mutta (1) välittömän koetun arkitodellisuuden, (2) uutisoidun reaalitodellisuuden ja (3) enemmän tai vähemmän reaalimaailmaan kuuluvaksi naamioidun fantasia"todellisuuden" rajat voivat vaikka vain joissakin ajatusten sivujuonteissa häilyä, jos televisio kuuluu osana välittömään arkitodellisuuteen.

Mainitun linkin hengessä ajatellaan vaikkapa Ritari Ässän - nykyisiä nuoria TV-sukupolvia varmaankin enemmän naurattavan kuin ihastuttavan ohjelman - tarjoamaa maailmankuvaa. Väkivalta kuului siihen oleellisena osana, itse asiassa keinona, jolla viime kädessä kaikki vakavat ristiriitatilanteet ratkaistaan. Tässä ei tietenkään ole mitään erikoista laaja roskaviihteen kirjo huomioiden. Toinen, piilevä mutta maailmankuvan kannalta yhtä ongelmallinen, seikka oli perusasetelma, jossa muistaakseni joku säätiö - ainakin meikäläisissä oloissa sellainen olisi yksityisoikeudellinen toimija - suoritti viranomaistehtävien kaltaisia toimia käyttäen kovakouraisiakin pakkokeinoja tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. (Kyseisen säätiön pomo muuten muistuttaa olemukseltaan muuatta valtakunnan ammatillisen koulutuksen näkyvää hahmoa, mutta se siitä.)

Tarkoitusperät näissä tapauksissa olivat tietenkin aina kauniita ja hyviä, vaikka keinot niiden ajamiseksi olivatkin usein rumia. Periytyyköhän tämä ainakin länsimaisen kulttuurin kansanjoukkoja viihdyttävä paradoksaalinen asetelma pahoiksi tunnustettujen menetelmien oikeutuksesta päämäärien niin vaatiessa Vanhan Testamentin kirjoista vai mistä?

Se mörkö, jota näillä epäselvästi muotoilluilla lauseilla jahtaan, on se näkemys, että yksityisellä - oli kyseessä sitten yhteisö, kuten joku säätiö tai mikä vain suojeluskunta tai punakaarti, tai yksilö, kuten joku puukkojunkkari tai muu nyrkkisankari - olisi luontainen oikeus käyttää demokraattisessa yhteiskunnassa normaalisti julkiselle vallalle ja viranomaisille kuuluvia valtuuksia ja keinoja, kunhan vain tarkoitusperät ovat kyllin hyvät.

Yksilösuorituksia ja yksityisen julkista valtaa korostava kulttuuri joutuu helposti törmäyskurssille demokraattisen päätöksenteon kanssa ja on omiaan synnyttämään joko välinpitämättömyyttä yhteiskunnallisten asioiden normaalia hoitamistapaa kohtaan tai erilaisia lopulta itseään vastaan kääntyviä protestointimuotoja.

Keskiluokka - unohdettu kansanosa

Julkisen ja yksityisen yhteiskunnallisen vallankäytön välistä suhdetta laittoi tänään ajattelemaan vanhojen TV-sarjamuistojen lisäksi pari muutakin asiaa. Oudohkosta puhelinsoitosta ei tässä sen enempää, mutta toinen niistä oli Markku Jantusen asiallinen kirjoitus keskiluokan merkityksestä demokratiassa.

Jantunen onnistuu tekstissään ylittämään menneiden vuosisatojen luokkayhteiskunnan perinnön, joka ei sovellu nykypäivään, mutta jota epähistoriallisesti pyritään joskus edelleen soveltamaan 2000-luvun yhteiskuntaan ja perinteen vuoksi vielä punavalkoiset silmälasit päässä pitäen.

Keskiluokka ei tarkoita vain Lions-klubin kokouksiin Mersulla tiilitalonsa pihasta lähteviä kravattikaulaisia herroja ja heidän rouviaan. Eikä insinöörismiestä lastentarhanopettajarouvineen ja kaksine lapsineen ja koirineen rivitalonpätkässä. Tämän kaltaisen ivallisen kuvan keskiluokasta piirtävät sellaiset, jotka usein tosiasioiden vastaisesti pitävät itseään kuuluvana johonkin sellaiseen yhteiskuntakerrostumaan, jota historiallinen keskiluokka (varakkaat tilalliset, teollisuudenharjoittajat, kauppiaat, virkamiehet jne.) joskus 1800-luvun tai 1900-luvun alkupuolen agraarisessa tai kvasiteollisessa yhteiskunnassa kohteli kaltoin.

Nykyisellä todellisella keskiluokalla ei ole juurikaan tekemistä historiallisesti toisesta tilanteesta lähteneiden puoluepoliittisten linjausten kanssa. Keskiluokkainen voi olla kokoomuslainen yrittäjä tai vasemmistoliittolainen teollisuustyöntekijä siinä kuin keskustalainen maanviljelijä tai vihreä tietokonefakiiri.

Keskiluokan laajuus ja sisäinen heterogeenisuus takaa sen, että keskiluokkaisuus ei pääse tarkoittamaan samaa kuin tasapäisyys.

Jantusen tarkoittama uusi keskiluokka harvalukuisen valtaeliitin ja syrjäytyneiden tai syrjäytymiskehitykseen joutuneiden välissä on kasvanut erityisesti hyvinvointivaltion ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ansiosta. Se on myös demokratiaa ylläpitävä voima. Keskiluokalla on yleensä sopivassa suhteessa saavutettua ja saavutettavissa olevaa, että sen enemmistön kannalta ei ole järkevää yhtäältä ryhtyä tekemään vallankumouksia tai toisaalta kieltäytyä yhteiskunnallisesta kehityksestä. Painotukset tietenkin vaihtelevat valitun puoluepoliittisen suunnan mukaan.