Päivän historia-annos nautittu

Torstaipäivän neuvottelupäiväasioista ei taida olla erityistä verkkopäiväkirjailtavaa. Sinänsä tärkeitä ammatillisen koulutuspolitiikan asioita, mutta vailla yleistä mielenkiintoa.

Uusmediafakiireille saattaa löytyä uusia leivänhankkimismahdollisuuksia julkisen sektorin kautta tai sen palveluntuottajana, kun Opetushallituksen virtuaalikouluhankkeessa on uuden Koulutuksen ja tutkimuksen tietoyhteiskuntaohjelman puitteissa tarkoitus panostaa erityisesti sisällöntuotantoon.

Iltapäivä oli vapaata aikaa, ja kolmikko 2 x Seppo + allekirjoittanut päätimme käväistä kaupungilla. Kiertelimme aikamme keskustassa ihmettelemässä. Vanhankaupungin laidalla tiemme erosivat: minä lähdin katsastamaan Medeltidsmuseumia ja Sepot kaupunginosan muita nähtävyyksiä.

Kävin museossa ensimmäisen kerran muistaakseni vuonna 1987, jolloin se oli uusi. Tuolloin keskiaikatrendi oli jo selvässä nousussa, mutta ymmärtääkseni se pysyi tieteellispohjaisena arkeologian ja historiatieteen innoittajana. Uudemman kerran kävin paikalla joskus 1990-luvun alussa, jolloin museo oli laajentunut.

Pidän museon näytteilleasettelusta ja perusluonteesta. Se ei propagoi keskiaikaa pimeänä ihmissuvun helvettinä eikä romanttisena pilvilinnana. Olemassa olevan esineistön ja kirjallisten jäänteiden perusteella se pyrkii kertomaan ”wie es eigentlich gewesen”. Arkielämällä, erityisesti elinkeinojen harjoittamisella, on keskeisin sija. Ritariromantiikkaa edustaa yksi levyhaarniskarekonstruktio (harvinaisia ne Ruotsin valtakunnassa varmasti olivatkin silloin myöhäiskeskiajalla, kun niitä käytettiin) ja pimeämmän puolen edustajana toimii Galgbacken. Jälkimmäinen tosin antaa keskiajan elämästä oikeuslaitoksen osalta hieman yksipuolisen kuvan keskittyessään myöhäiskeskiaikaan, jossa vanhan germaanisen oikeustavan syrjäyttänyt roomalainen oikeus toi käytännöllisten sakkorangaistusten sijaan pelotevaikutuksiin pyrkivät, usein julmat, rangaistustavat.

Itseäni viehätti Pohjoismaisen unionin ajan päättänyttä Brunkebergin taistelua (1471) kuvaavat dioraamat. Niin, ei hyvässä dioraamassa aina tarvita edes junia ;-) Erityisesti pienempi, jossa Sten Sturen avuksi matkaava pieni ritareista, huoveista, nihdeistä ja talonpoikaissotilaista koostuva joukko taittaa matkaa syksyisessä metsässä, on jopa kaunis. Dioraaman opastusteksti mainitsee vain ritarit ja nihdit, mutta jos ollaan tarkkoja, niin aatelittomat ratsusotilaat, joita dioraamassakin näyttäisi enemmistö ratsumiehistä olevan, olivat huoveja (koulutettuja ratsusotilaita) ratsastajaa alunperin tarkoittavan ritarin ollessa nimenomaan aateliarvo; nihdit olivat koulutettuja jalkaväkisotilaita ja erosivat varustuksensa puolesta ehkä huomattavastikin talonpoikaissotilaista eli vapaaehtoisista, pakko-otetuista ja värvätyistä.

Reaalimaailmassa itse taistelu ei varmasti ollut kaunis. Kaikkea muuta. Vanhan ajan aseiden vaikutuksia oli demonstroimassa Helgeandsholmenin kirkkomaasta löytyneitä ihmiskalloja, joita oli läpäissyt tai murskannut mahdollisesti jokin myöhäiskeskiaikainen ase, kuten musketin kaukaisen esi-isän kuula tai varsijousen nuoli.

Museosta jäi lompakkoon 190 kruunun loven jälkeen muistoksi Lars-Olof Larssonin kehuttu ”Kalmarunionens tid”. Ensikatsomalta se vaikuttaa Peter Englundin "Pultavan” ja ”Ofredsårin” populaarihistorialliselta tyyliperilliseltä.

Sähköpostilaatikon sisältö yllätti ja ilahdutti. Sen sijaan hiipivä kurkkukipu ei innostanut illallisen jälkeen lähtemään uivan huvituskeskuksen (vai uivan Babylonin?) illanviettotapoja katsastamaan. Sepon esimerkkiä seuraten taidan painua pehkuihin.