Veturihenkilöt heiluttaa

Sinililja kirjoitti junakuvien tiimoilta terävän analyysin harrasteen luonteenomaisesta sukupuolijakaumasta. Täysin miehinen harrastus rautatiet eivät ole. Eri yhdistysten osalta pystyn antamaan tarkkoja prosenttilukuja vain omastani, jossa naisten osuus jäsenmäärästä on hieman yli 10 %, mutta aivan olematon se ei monessa muussakaan yhdistyksessä ole.

Kysymys mikä naisia johtaa rautatieharrastusorganisaatioiden jäseniksi antaisi luultavasti yhtä heterogeenisen vastauksen kuin sama kysymys miespuolisille esitettynä. Rautatiet on siitä mukava harrastekohde, että ne ovat historiallisesti, yhteiskunnallisesti, teknisesti ja monella muulla tavalla riittävän laaja-alainen asia tarjoamaan haasteita hyvin erilaisiin mielenkiinnon kohteisiin, mutta toisaalta - ainakin kotimaassa - silti riittävän rajattu kohde, jotta harrasteen voi kokea pysyvän jollakin tavoin "hanskassa".

Rohkenen väittää, että rautatieharrastuksen sisältö ole perusluonteeltaan mitenkään erityisen miehistä. On nimittäin muistettava, että rautatielaitoksessa - harrastuksen kohteessa - työskenteli jo sen ensi vuosikymmenistä lähtien paljon naisia, mikä oli tyypillistä monille teollistumisen alkuaikoina syntynsä saaneille kansantalouden tuotannollisille yksiköille. Johtuisiko juuri tästä historian perinnöstä vai mistä, mutta minulla on käsitys, että organisoidut rautatieharrastajayhteisöt toimivat jäsenistönsä suhteen tässä mielessä melko tasa-arvoisesti. Niihin ei ole pesiytynyt mitään erityistä naisjaostotoimintaa, jolla joidenkin muiden alojen harrastusyhteisöissä kai pyritään tarjoamaan naisjäsenistölle sellaista toimintaa, josta heidän katsotaan olevan kiinnostuneita. Asia on periaatteessa hyvä, mutta käytännössä tämä toiminta taitaa usein olla siivousta, kahvinkeittoa, muuta huoltoa tai messumisuna toimimista. Tärkeää toimintaa, mutta onko se naisjäsenistön kannalta ollenkaan sitä, mitä kyseisen yhdistyksen toiminnalta on tultu hakemaan?

Oman käsitykseni mukaan harrastajaenemmistön mielenkiinnon kohteet jakautuvat käytännössä karkeasti kahteen pääluokkaan: teknis-logistiseen ja historialliseen. Historiallisessakin näkökulmassa tekniikan historia on usein vahvasti mukana. Ratalinjojen menneisyyttä ja nykyisyyttä tutkittaessa myös talousmaantieteellinen näkökulma on merkittävä. Tämänkaltaiset asiat edustavat kuitenkin vain osaa rautateiden kokonaisuudesta. Onpa alan ykkösjulkaisussakin, Resiina-lehdessä, kirjoitettu viime vuosien aikana muun muassa rautatiealueen florasta ja rautatieläisten henkilöhistoriasta.

Eri harrastajayhteisöjen toiminta painottuu hieman eri tyyppisiin asioihin. SRHS:n kaltaisia yleisyhdistyksiä ei ole montaa. Resurssien rajallisuuden vuoksi useimmat yhdistykset eivät edes pyri tarjoamaan jokaiselle jotakin. Tämän vuoksi jäsenhankintakampanjat ovat melko tuntematon käsite rautatieharrastusyhteisöissä. Toisaalta ilmiö saa yhteisöt helposti näyttämään sisäänpäinlämpiäviltä. Itseriittoisuudesta ei ole kysymys vaan esimerkiksi oman viiteryhmäni osalta siitä, että kun tarjottavana on yleensä vain käsiä likaavaa ja lihaksiin käyvää oikeaa työtä, ei toimintaa esitellä "liity meihin ja nouse tähtiin" - tyylillä.

Edellä sanottua taustaa vasten uskallan väittää, että jos jossakin päin katsotaan hassusti toiminnasta kiinnostunutta - häntä joka ilman jäsenhankintakampanjointia ja muita ansoja ja huijauksia on osoittanut kiinnostustaan yhteisön konkreettista toimintaa kohtaan - voi tämä hassusti katsoja mennä ensiksi katsomaan peiliin. Monet joillakin elämänalueilla ehkä merkityksellisiltäkin tuntuvat ihmisiä erottavat seikat eivät useinkaan merkitse mitään harrastustoiminnassa, rautatie-sellaisessakaan. Ainoana merkittävänä tällaisena tulee mieleen ikä: lapsia ei useinkaan voi vastuu- ja turvallisuussyistä ottaa mukaan käytännön toimintaan.

Rautatieharrastus on myös sikäli mukavaa, että se ei edellytä minkään yhdistyksen jäsenyyttä. Valokuvaus tai historian tutkiminen eivät jäsenkirjoja vaadi, eikä museoveturitalkoissakaan jäsenyyksiä kysellä. Lienenkö väärässä, jos luulen että määrällisesti suurin osa suomalaisista rautatieharrastajiksi itseään kutsuvista ei nykyisin ole minkään yhdistyksen aktiivijäseniä? Tässä suhteessa tilanne on erilainen kuin vielä kymmenen vuotta sitten, mikä kertoo siitä, että harrastuksen toteuttamismahdollisuuksien lisääntyessä (digitaalikuvaus, tietojen vaihto Internetin kautta jne.) harrastajakenttä on laajentunut. Vaikka Suomi on yhdistysten luvattu maa, on hyvä että kaikkea vapaa-ajan toimintaa ei sidota yhdistyksiin. Luonnollisesti museoiden ylläpidon tai museoliikenteen harjoittamisen kaltaiset asiat vaativat järjestäytynyttä toimintaa, mutta kaiken harrastamisen ei tarvitse sellaista olla.