Yhtenäinen linja

Tämä menee hieman sumpittelu foreverin toimialueelle, mutta kilpailevaa bloggaustoimintaa ei suinkaan ole tarkoitus ryhtyä harjoittamaan.

Miten syntyy yhtenäinen seutukunnallinen linja tavoitteen x suhteen? Oletetaan, että innokas nuori virkanainen, kutsutaan häntä tässä vaikka Mariaksi, kartoittaa ukkokruunun toimeksiannosta seutukunnallisia kehitystavoitteita, strategioita, toimintasuunnitelmia, missioita, krooh, visioita, agendoja ja muuta tärkeää.

Ollaan iltapäiväauringon valaisemassa neuvotteluhuoneessa, Maria, kaksi työtoveriani - kutsutaan heitä tässä vaikka Jaanaksi ja Matiksi - ja allekirjoittanut. Maria haluaa tietää, mitä seutukunnallisia agendoja, toimintasuunnitelmia, krooh, missioita, kehitystavoitteita, strategioita, visioita ja muuta tärkeää meillä on mielessä. Kukaan ei kehtaa tunnustaa, että ei ymmärtänyt oikeastaan mitään johdantopuheesta, jossa vilisi missioita, visioita, toimintasuunnitelmia... ja tiedättehän te. Ja lisäksi kuudes artikla. Kuutosen voisi kääntää yhdeksiköksi, ja yhdeksännellä artiklalla oli eräässä toisessa paperissa kolkohko kaiku, mutta maltan pitää suuni kiinni.

Kun Maria on katseellaan piirtänyt ilmaan kysymysmerkin, kestää lyhyen hämäläisen tovin (lyhyt hämäläinen tovi=muun maakunnan kiusallisen pitkä hiljaisuus) ennen kuin Matti aloittaa. Verkkaisella, aidolla, vanajanhämeellään hän piirtää kauniita laajoja kaaria hyvistä asioista. Maria kirjaa tyytyväisenä muistiin. Jaana jatkaa ja Maria kirjaa edelleen. Tulee minunkin aika sanoa jotakin. Matin ja Jaanan jälkiä seuraten kaivelen muistini lokeroista asioita, joiden yhteinen tekijä on strategia, missio, kehitystavoite. Olen ylpeä, kun muistan jopa termin "muutosagentti". Tyytyväiseltä näyttää Mariakin. Lopuksi hän julistaa ilosanoman: ollaan samoilla linjoilla kuin muukin seutukunta.

Ei ole vaikea arvata, millä menetelmällä alueen muutkin toimijat ovat linjaa luoneet. Hevonkakkabingon pelimerkeistä muodostuu helposti havaittava vana, jota voi linjaksikin kutsua. Oli kiva saada olla mukana.

Edelläsanotusta älköön kukaan loukkaantuko. Olkoon se vain osoitus kirjoittajan huonosta mausta.

Yhteisöllisyyttä

Illalla kävin puolisoni kanssa paikallisessa Kinossa katsomassa Markku Pölösen "Koirankynnen leikkaajan". Veikko Huovisen pian neljännesvuosisadan ikäinen tarina sijoittuu jälleenrakennusajan savotoille (aina tarkka kultani haarukoi elokuvassa esiintyneiden sotakorvausviitteiden perusteella vuodeksi 1947).

Elokuva on oodi yhteisvastuulle ja lähimmäisyydelle. Julistuksellista teemaa korostavat muutamat raamatulliset ja yltiöisänmaalliset kuvakulmat. Komein kuvakulma on kyllä haettu filmin alkupuolella Joensuun-Lieksan maisemien erämaaradalla junaa vetävään "Pikku-Jumboon" eli Tk3 nro 1150:een. Nykyisin Suolahdessa majaileva veturi on tottunut filmitähti.

Elokuvaa on kehuttu yksityiskohdiltaan tarkaksi ajankuvaksi. Rähjäiset vaatteet, karkeat työkalut ja painuneet asumukset ovat sitä itseään. Nuoret miehet ovat laihoja, kapeakasvoisia, kuin ajan valokuvissa. Jos on ihan pakko viisastella jostain, niin Tk3 nro 1150 rullasi ulos Frichsin tehtaalta Århusista (veturi on supisuomalaista suunnittelua, mutta kotimaan teollisuuden tuotantokyky ei yksin riittänyt täyttämään tarvetta) vasta vuonna 1949. Ja näyttelijöiden puhe vain vaivoin tapailee murretta. Kainuussa väännettiin takuulla eri tavalla. Elokuvan varsinaista sankaria esittävä Taisto Reimaluoto kyllä väläyttää osaavansa vaan ei taia kehaata, koska pidemmät monologit lähes kirjakielellä saavat katsojan suunnilleen vaivautuneeksi. Inhimillistä työnjohtajaa esittävän Ville Virtasen ypäjäläinen tavoittaa oikean nuotin vain paikoin.

Ei 1940-luvun lopun ajanhenki kauttaaltaan ollut läheskään sellainen kuin elokuva antaa ymmärtää, mutta tarkoituksella Pölönen (ja aikanaan Huovinen) on heittänyt oman haasteensa nykyajan yksilökeskeiselle ajatusmaailmalle. Ainakin se tuo esiin sen tosiseikan, että yhteisöllisyys oli vielä viitisenkymmentä vuotta sitten jotakin aivan muuta kuin nyt. Miten 1940-luvun savotan yhteisöllisyys eroaa weblog-yhteisöllisyydestä?

Hyvä filmi.

Elokuvanautinnon interiööri oli mitä sopivin. Pienen kylän elokuvateatteri tuskin vuosikymmeniin on koonnut salia täyteen. Sali on samanlainen menneen ajan yhteisöllisyyttä korostava tila kuin samaisen kylän nykyajan mittapuun mukaan kohtuuttoman suuri kirkkosali. Filmikoneetkaan eivät kuulemma ole montaa vuotta nyt nähdyn elokuvan tapahtuma-aikoja nuoremmat.